sitä kokonaan. Mutta hartaasti haluaisin sitä heikentää, sillä
väriltään se tuntuu minusta hieman kamalalta. Ja pelkään että, jos se
pääsee yltymään voimakkaammaksi, se voisi tulla liiankin kuumaksi,
vaikken tahdo väittää, että se vaara uhkaa läheltä. Mutta jätän
kuvakielen sikseen. Muistutukseni kollektivismia vastaan eivät ole
yhtä juurtajaksain hylkääviä kuin ne, jotka minulla oli lausuttavana
anarkismia vastaan, eivätkä ne perustu siihen, etten tunnustaisi
niiden etujen arvoa, joita kohtuudenmukaisempi elämänmahdollisuuksien
jakelu saattaa tuottaa — tämmöisen jakelun näet katson olevan
kollektivistien ihanteen peruskohdan. En ole mukana — tosiaan ei
kenkään, joka on asioita miettinyt, saisi olla mukana — siinä yleisessä
harhakäsityksessä, että nykyisessä omistusjärjestelmässä on jotakin
alkuperusteen tapaista, luonnollista ja välttämätöntä. Päinvastoin olen
selvillä siitä, että se on kohtuuton ja että kollektivistien puoltaman
järjestyksen asettaminen sen sijalle olisi suurenmoinen parannus, —
jos se voitaisiin menestyksellisesti toteuttaa ja jollei se panisi
alttiiksi toisia elämänarvoja, jotka saattavat olla vieläkin tärkeämmät
kuin kaikkien yhtäläiset elämisen ja menestymisen edellytykset. Enkä
ole sitä mieltä, että se oman edun vaikutin, minkä jokaisen järkevän
ihmisen täytyy myöntää olevan, määräasteeseen saakka, käytännöllisen
tarmon mahtavin lähde, välttämättömästi tulee kollektivistisessa
valtiossa höltymään vaarallisessa määrässä. En ymmärrä miksei valtio
voisi maksaa palvelijoilleen heidän työnsä mukaan, juuri niinkuin
liikeyhtiöt tekevät, ja miksei se voisi tehdä pyrkijän palkintoa
riippuvaksi hänen aikaansaannistaan. Tällä pelkästään taloudellisella
alalla ei ole sosialistisessa ihanteessa, mikäli minusta näyttää,
mitään hullua tai haaveellista. Se vaikeus, mikä minua tässä kohden
arveluttaa, on toista laatua. En ymmärrä mitenkä aiotun kansanvaltaisen
koneiston avulla käy mahdolliseksi aina saada kyllin päteviä ja
epäitsekkäitä virkailijoita, joille voi uskoa niin tärkeitä tehtäviä,
kuin ne ovat, joita heille tulevat asetettavaksi sosialistisessa
yhteiskunnassa. Kansanvaltaisessa valtiossa hallitus tuskin voi
rehellisyyteen ja ymmärrykseen nähden kohota keskitasoa ylemmäs —
todellisuudessa se luullakseni pyrkii painumaan sen alapuolelle. Onhan
tunnettu asia, että Amerikan yhdysvalloissa koko hallituskoneisto on
joutunut yhteiskunnan vähemmin tunnontarkkain jäsenten käytettäväksi
heidän omaksi hyödykseen, ja että tämä koskee varsinkin paikallista
hallintoa, jonka alalla taloudellisilla tehtävillä on tärkeä sija.
Ja tämä kehityssuunta tulee välttämättömästi joka yhteiskunnassa
voimistumaan äärettömästi, sen mukaan kuin hallituksen tehtävät
tulevat yhä tähdellisemmiksi. Huonosti hallittuna sosialistinen valtio
olisi luullakseni yhtä paljon pahempi nykyistä valtiotamme, kuin se
hyvin hallittuna olisi tätä parempi. Ja tunnustan, etten näe mitenkä
sosialistit voivat taata hyvää hallitusta. Minulla ei ole läheskään
samaa luottamusta pelkkään koneistoon kuin Allisonilla. Ja olenpa varma
siitä, ettei mikään koneisto voi tuottaa hyviä tuloksia yhteiskunnassa,
jossa melkoinen osa kansalaisia ei ajattele muuta kuin hallitusvallan
käyttämistä omaksi edukseen. Mutta sellainen on nähdäkseni asianlaita
nykyisissä yhteiskunnissa. Enkä ymmärrä, mikä ihme voi muuttaa ne
toisenlaisiksi.
»Sellainen on ensimäinen vaikeus, minkä huomaan kollektivismissa. Ja
vaikkei se estä minua kannattamasta käytännöllisen sosialismin suuntaan
meneviä varovaisia ja valmistavia kokeita, se ainakin estää minut
katsomasta kollektivistista tulevaisuutta kohti läheskään niin pirteän
luottavaisesti kuin Allison. Menen vielä pitemmälle: väitän ettei
kelläkään, jolla on tarpeellista älyä ja joka ei sitä tukehduta, ole
oikeutta sellaiseen luottavaisuuteen.
»Joskin keskustelun helpottamiseksi jätän tämän vaikeuden
huomioonottamatta ja myönnän rehellisen ja tehokkaasti toimivan
kollektivistisen valtion mahdolliseksi, näen toisen ja vielä
arveluttavamman epäilynaiheen nousevan eteeni. Vaikka näet
olen sitä mieltä, että elämisen mahdollisuuksien jako nykyisen
järjestyksen vallitessa on mitä suurimmassa määrässä oikullinen
ja kohtuuton, pitäisin kuitenkin tämän vääryyden parempana kuin
maailman oikeudenmukaisin järjestely, jos se tarjoo parempia takeita
eräiden korkeampien arvojen toteuttamisesta, kuin mitä parannetulla
järjestyksellä on tarjona. Enkä ole omassa mielessäni selvillä, — enkä
näe kuinka kukaan muu voi olla selvillä — siitä, että kollektivismi
antaa näiden korkeampien arvojen toteuttamisesta niinkään hyviä
takeita kuin nykyinen yhteiskuntajärjestelmä. Ja tämä johtaa minut
takaisin vapauden kysymykseen. Tiedän kyllä, että tästä asiasta on
puhuttu paljon onttoja sanoja, enkä halua niitä lisätä. Myönnän,
että nykyisen järjestyksen vallitessa kansan suurella joukolla on
vapautta vain nimeksi, koska näen sen jäsenten olevan sidottuja ja
kytkettyjä, läpi koko elämänsä, mitä alhaisimpiin tarpeisiin. Ja
kuitenkin näemme, että keskeltä tätä vääryyden sekasortoa on noussut
ja nousee taiteilijoita, runoilijoita, tiedemiehiä, pyhimyksiä. Ja
sellaisten miesten ilmestyminen näyttää minusta johtuvan siitä, että
melkoisella vähemmistöllä on voima valita, hyväksi tai pahaksi,
oma elämänsä, noudattaa taipumuksiansa vaikka olisi taisteltava
pelottaviakin vaikeuksia vastaan, ja, kenties juuri noiden vaikeuksien
johdosta, onnellisissa tapauksissa toteuttaa minkä kärsimyksen hinnalla
tahansa suuria töitä ja suuri elämä. Mutta epäilen kovasti, tokkohan
mikään nero koskaan tulee ilmestymään Allisonin kuvaaman järjestyksen
vallitessa. Pelkään että itse se seikka, että jokaiselle järjestetään
hänen elämänuransa ja kaikki vaikeudet tasoitetaan hänen tieltään, se
seikka että, sanalla sanoen, avoin tie tulee merkitsemään samaa kuin
valmiit raiteet, vähentää, vieläpä kenties hävittää yritteliäisyyden,
synnynnäisen uskalikkohengen niin hyvin aatteellisessa kuin
fyysillisessä maailmassa; ja siitä hengestä kuitenkin johtuu
kaikki, jota sanomme tai jota meidän tulisi sanoa edistykseksi.
Kollektivistinen valtio saattaa kyllä perustaa ja määrärahoilla
kannattaa akatemioja; mutta voiko se koskaan tuottaa Shakespearen
tai Michelangelon? Se saattaa kehittää ja hoivata uskonnollista
oikeaoppisuutta; mutta olisiko siinä uudistajalle tai pyhimykselle
mitään sijaa? Eikö meidän olisi ostettava tuota yleistä hyvinvointi-
ja sivistystasoa tukehduttamalla ainoan, mikä itsessään on hyvä, neron
ilmestymisen? En väitä dogmaattisesti, että niin tulisi käymään;
en edes sano dogmaattisesti, että, jos niin kävisikin, tämä seikka
ratkaisevasti kumoaa kollektivistisen valtio-opin. Mutta mahdollisuudet
ovat niin pelottavia, että ne pakostakin saavat minut pysähtymään —
niinkuin niiden täytyy pysähdyttää jokainen rehellinen ja suora mies,
joka ei ole ennakolta omaksutun ihanteen häikäisemä.
»Syy, miksi olen niin laajalti esittänyt arvelujani, ei ole siinä,
että haluan suosittaa mitään omaa mielipidettäni, vaan paremmin siinä,
että haluaisin valaista ja mieliinne terottaa sen ajatuksen, josta
alotin, sen nimittäin, että järjellä on oikeutensa, että sillä on
osuutensa jokaisessa uskossa ja että se jokaisessa uskossa uurtaa
pohjan kaikkien pelkästään ei-järkiperäisten tai järjenvastaisten
uskomusaiheitten alta; että tätä tosiasiaa ei voi peitellä, jollei
tieten tai tietämättään ennakolta kiellä järjeltä sananvaltaa; ja
että sellainen kieltäminen on kovin paha erhe ja vika. Mitä itseeni
tulee, huomaan järkeni päivästä toiseen yhä enemmän heikentävän
vaistomaisia uskomuksiani, eikä se minua hävetä eikä sureta, vaan
päin vastoin olen siihen tyytyväinen ja hyväksyn itseni. Muutamat
ovat olleet sitä mieltä, että on valittava jompikumpi, järki tai
intohimo; jos niin olisi, niin minä valitsisin järjen. Mutta en
näe sitä välttämättömyyttä, sillä minulla järki itse on intohimoa.
Ihmiset kuvailevat järkeä kylmäksi. Kuinka vähän he tietävät, mitä on
olla herkkä jokaiselle kutsulle, jokaiselle kiihottimelle altis, ja
kuitenkin magneetin tavoin värähdellä aina pohjoista kohti, ankarimmin
jännittyneenä, selvimmin tuntien voiman pingoittuvan ja tiukkenevan
juuri silloin kun se on järkkymättömimmin maaliin kärjistyneenä.
Elämän voimaperäisyyttä ei saa mitata heilunnan laajuuden mukaan.
Juuri liikkumattomimmassa pisteessä yhtyvät pelottavimmat voimat.
Ja sellainen piste on äärettömyydelle avoin järki. Sellaiseen
liikkumattomuuteen tunnen itseni määrätyksi, jos vain koskaan voisin
sen saavuttaa. Mutta kaiketi on toisilla, niinkuin MacCarthylla, toinen
elämänosa. Sielujen taivaallisessa maailmassa, henkien asteikossa
tarvitaan kiertotähteä yhtä hyvin kuin sen aurinkoakin. Toisen asema
ja painovoima määrää toisen radan, ja se vastakkaisuus, joka pitää ne
erillään toisistaan, se myös sitoo ne yhteen. Ei ole sitä MacCarthyn
liikettä, joka ei pane minua värähtelemään; ja minun liikkumattomuuteni
ympäri hän tekee kierroksensa. Mutta molemmat olemme, niin arvelen,
suuren järjestön osia ja liikumme yhdessä kaukaisemman keskuksen
määrääminä. Ja itse taistelumme laki on, kuten kenties kerran saamme
nähdä, sellainen rakkauden laki, mikä epäsoinnun avulla luopi
sopusoinnun.»
CHARLES WILSON, Luonnontutkija.
Kun Martinin puhe oli loppunut, jäin epäröimään, mitenkä oli
jatkettava. Kaikki ne seuramme jäsenet, joilla oli varsinaisesti
valtiollisia harrastuksia, olivat jo puhuneet, ja pelkäsin että
keskustelualueemme jäisi kokonaan kesken. Miettiessäni en keksinyt
mitään parempaa kuin puheenvuoron antamisen Wilsonille, biologille.
Sillä vaikka hän oli erikoisalan tutkija, niin kaikki oli hänen
mielestään haara hänen erikoisalaansa, ja tiesin hänen olevan
yhtä valmiin puhumaan yhteiskunnasta kuin mistään muusta. Vaikka
hänen esiintymisessään tavallisesti oli jonkinlaista julkeutta eli
vaativaisuutta, joka oli minulle vastenmielinen, tunsin että, koska
hänelle oli annettava puheenvuoro, tämä oli siihen sopiva hetki. Pyysin
häntä siis jatkamaan puheiden sarjaa, ja viipymättä hänen härsyttävä
äänensä alkoi ahdistella korviamme.
»En oikein tiedä», niin hän alotti, »miksi minua, joka olen pelkkä
luonnontutkija, kutsutaan sekaantumaan keskusteluun näistä korkeista
asioista. Politiikka, niin olen aina käsittänyt asian, on jonkunlainen
mysterio, vain harvojen armotettujen käsitettävissä, vieläpä silloin
jonkunmoisen sisäisen näkemyksen, intuitsionin, eikä minkään
ajatustoiminnan avulla. Mutta viime vuosien kuluessa jotakin näkyy
tapahtuneen. Näkemysteoria oli kaikin puolin tyydyttävä, niin kauan
kuin näkemykset eivät joutuneet keskenään ristiriitaan, tai ainakaan
ne, jotka olivat yhden näkemyksen innoittamat, eivät joutuneet
todelliseen henkiseen kosketukseen niiden kanssa, jotka olivat toisen
innoittamat. Mutta tänä iltana olemme yhtyneet tällä penkereellä
ja täällä meidät on asetettu silmätysten mitä vastakkaisimpien
periaatteiden kanssa ja olemme nähneet niiden törmäävän tuimasti
yhteen ja, kuten sivullisesta näyttää, kerrassaan musertavan toinen
toisensa. Siitä johtuu Martinin esittämä kriitillisen kannan puolustus,
jolle annan täyden myötätuntoni — ellen ota huomioon, ettei hän
ollenkaan osottanut sitä perustusta, jolle kritiikin itsensä tulee olla
rakennettu. Ja kenties tämä on se kohta, jossa minä voin keskusteluun
yhtyä, ja se syy, jonka tähden saatan niin tehdä. Olen tänä iltana
uteliaana ja — se minun täytyy tunnustaa — hieman huvitettuna nähnyt,
mitenkä eri puhujat vuorostaan ovat vaivaloisesti saaneet toisen
rakennuksen kohoamaan toisensa jälkeen ainoastaan sortuaksensa
häpeällisesti niin pian kuin seuraava puhuja on siihen kajonnut. Ja
miksi? Siitä vanhasta syystä, että ne olivat hiekalle rakennetut. No
niin, enhän ole itse rakentanut juuri mitään sanottavaa. Mutta minä
kuulun siihen vähän huomattuun ihmisryhmään, jonka työnä on lujien
perustusten laskeminen; toisin sanoen: olen tiedemies. Biologian
tutkija vain, se on totta; taivas varjelkoon minua sanomasta itseni
sosiologiksi! Mutta biologia on niitä tieteenhaaroja, jotka rakentavat
sitä yleistä luonnon- ja maailmankatsomusta, mikä vähitellen syöksee
kumoon kaikki yhteiskunnalliset käsityksemme. Pelkään että poliitikot
tuskin ovat siitä selvillä. Ja siitä syystä — jos saatan sen sanoa
ketään loukkaamatta — heidän lausuntonsa alkavat yhä enemmän tuntua
jonkunmoiselta joutavalta lörpöttelyltä. Ne voimat, jotka todella
panevat maailman liikkeelle, eivät ole enää heidän hallittavissaan.
Ja ainoastaan missä voimat toimivat, ainoastaan siellä elävät
aatteet liikkuvat vetten päällä. Poliitikot eivät tutki tiedettä,
[Vrt. Huomattava on, että »tiede» ei käsitepiiriltään tarkkaan
vastaa engl. »science» sanaa; tällä näet etupäässä tarkoitetaan
luonnontieteitä (ja niitä tieteenhaaroja, jotka noudattavat näiden
menetelmiä).] siinä se outo tosiasia. Ja kuitenkin käy päivästä
päivään selvemmäksi, että politiikka joko on sovellutettua tiedettä
taikka pelkkää puoskaroimista. Mutta, paha kyllä, juuri tärkeimmät
asiat ovat viimeiset, mitkä tulevat tunnetuiksi, ja juuri missä on
välttämättömintä toimia, siellä tietämättömyytemme on täydellisin, ja
siten myös politiikan tiedettä tuskin vielä on edes alettukaan tutkia.
Siitä johtuu se lamauttava epäily, joka saattaa meidät ymmälle, aina
kun hetkeksi pysähdymme miettimään; ja siitä myös se sokea epätoivon
raivo, mikä saa vakavia ihmisiä ryhtymään hillittömästi toimintaan.
McCarthyn kanta on hyvin ymmärrettävä, niin — kuinka sanoisinkaan —
niin valitettava kuin se mielestäni onkin. Tosiaan tuskin yksikään
niistä kysymyksistä, joita tänä iltana on nostettu, on tätä nykyä
vielä tieteellisesti ratkaistavissa. Ja tämän sanottuani minun tulisi
kenties, tiedemies kun olen, istuutua paikalleni.
»Ja niin tekisinkin, jollei olisi niin, että pitkällisestä
antautumisesta tieteelle positiivisten johtopäätösten ohessa johtuu
jotakin muutakin. Kaikilla pätevillä henkilöillä, jotka ovat
harjaantuneet tieteelliseen työhön, on eräs erikoinen kanta elämään
katsoen, eräänlainen tähdellisen ja epätähdellisen tajunta, erikoinen,
jos niin saan sanoa, olemuksen yleisehtojen katsomustapa. Sillä mekin
mietimme politiikasta tai, oikeammin sanoen, yhteiskunnasta, me
erikoistutkijatkin. Ja keskenämme kehitämme vähitellen jonkunmoista
peruskäsitteiden kokoomusta, joka on oleva tulevaisuuden jokaisen
sosiologian perustuksena. Näitä peruskäsitteitä minun tekisi mieli
koettaa esittää. Sitä enemmän, koska ne ovat niin kaukana suuresta
osasta siitä, mitä tänä iltana on täällä puhuttu. Minusta on koko
tämän keskustelun kestäessä, totta puhuen, tuntunut siltä kuin olisin
oleskellut keskellä hautoja ja kuunnellut kuolleitten ääniä. Ja minussa
nousee jonkinmoinen tarve puhua elävien puolesta, uuden sukupolven
puolesta, jonka kanssa luulen olevain kosketuksessa. Haluan sanoa
miltä teidän asettamanne probleemit näyttävät meistä, jotka elämme
luonnontieteen kirkkaassa valossa.
»Aluksi siis tahdon sanoa, että meistä 19:s vuosisata merkitsee
jyrkkää erkanemista maailman koko menneisyydestä, murrosta, jolla
ei ole vertaistaan ihmiskunnan aikakirjoissa. Olemme kehittäneet
kerrassaan uusia voimia ja samalla aikaa myös vastaavan aivan uuden
elämänkäsityksen. Voimista en aio puhua; jauhetaanhan »höyryn ja
sähkön ihmeitä» alituisesti jokaisessa viidenpennin lehdessä. Mutta
mainitsemani elämänkäsitys, joka on vieläkin tärkeämpi, on jotakin
tuskin vielä sanoin määriteltyä. Ja koetan parastani arimoidessani
siitä jonkunmoisen ensimäisen, karkean luonnoksen.
»Ensimäisenä tekijänä tässä uudessa elämänkatsomuksessa on
jatkuvaisuus. Me uuden sukupolven miehet käsitämme, että nykyisyys
on vain siirtoa menneestä tulevaiseen; ettei mikään tapaus eikä
mikään yksityiskohta ole muista erillään; että kaikki olleet, ne,
jotka seuraavat toistensa jälkeen, yhtä hyvin kuin ne, jotka ovat
samanaikuisia, ovat yhden ainoan järjestelmän osia. Tämän järjestelmän
yleisnimi on syysuhde. Mutta inhimillisessä yhteiskunnassa sen
erityisesti tähdellinen ilmaisumuoto on toisiaan seuraavien sukupolvien
yhteys. Tätä nykyä me, jotka ajattelemme, emme katsele ihmistä yksilönä
emmekä edes aikalaisten yhteisön jäsenenä; näemme hänessä ennen kaikkea
pojan ja isän. Toisin sanoen, meillä on aina mielessämme suku, kun sitä
vastoin näihin asti keskuskohtana on ollut yksilö tai kansalainen.
Mutta tämä näkökannan muutos tuopi mukanaan mullistuksen siveysopin ja
politiikan alalla. Vanhojen kansojen keskuudessa kulloinkin olevaisen
sukupolven ylläpitäminen oli tärkeimpänä silmämääränä, ja tämän
harrastuksen luonteen ilmaisi sana isänmaanrakkaus. Marcus Aureliuksen,
stoalaisten, samoinkuin myöhemmin kristittyjen kannalta kaikki
siveelliset velvollisuudet kohdistuivat yksilölliseen sieluun, ja
persoonallisesta pelastuksesta tuli vuosisadoiksi etiikan rakennuksen
kulmakivi. No niin: kaikki ajatustyö, kaikki oppi, kaikki kirjallisuus,
mikä perustuu siihen käsitykseen, on uuden ihanteen valossa muuttunut
epätähdelliseksi ja merkityksettömäksi. Emme enää pidä yksilöä muuna
kuin yhtenä renkaana syntyjen sarjassa. Isätönnä häntä on mahdoton
ajatellakaan, pojattomana hän on tyhjään rauennut. Hänen sieluansa,
jos hänellä sitä on, ei voida erottaa menneisyydestä, josta se
polveutuu, eikä siitä perinnöstä, minkä se jättää tulevaisuudelle.
Hänen velvollisuutensa, hänen onnensa, hänen arvonsa ovat kaikki
eroamattomassa yhteydessä isyyden tosiasian kanssa; ja sama totuus
pitää, _mutatis mutandis_, paikkansa naisiinkin nähden. Sanalla
sanoen, uudella sukupolvella on kokonaan uusi siveyden lakikirja, ja
tämä lakikirja tähtää suvun täydellisentämiseen. Sillä — ja tämä on
uuden katsomustavan toinen tekijä — syntyjen sarja on myös edistyksen
toteutumiskeino. Tämän älyäminen antaa elämänkatsomuksellemme sen
iloisuuden ja pirteyden. Vanhan ajan kansat sijoittivat kultakauden
muinaisuuteen; keskiajan ihmiset siirsivät sen kuvailtuun taivaaseen.
Eivät kumpaisetkaan toivoneet mitään tältä maailmalta; ja sentähden
heidän luonteenomainen filosofiansa on tynnyrin [S.o. Diogeneen
kuuluisan »tynnyrin».] tai erakkomajan filosofiaa. Niin pian kuin
ensimäinen nuoruuden hohde oli mennyt, heitti pessimismin pilvi Kreikan
ja Rooman sivistykseen varjonsa; ja siitä pelastui kristillisyys
ainoastaan turvautuaksensa kuvailtuun haudantakaiseen autuuteen.
Vaan me olemme, tieteen avulla, perustelleet edistyksen. Olemme
kääntäneet katseemme tulevaisuutta, varmaa tulevaisuutta ja tässä
maailmassa toteutuvaa tulevaisuutta kohti. Meillä on silmiemme edessä
tulevat sukupolvet, niihin meidän toivomme ja meidän velvollisuutemme
keskittyvät. Ravita niitä, pukea niitä, kasvattaa niitä, tehdä ne
paremmiksi kuin itse olemme, tehdä niiden puolesta kaikki, mikä tähän
asti on niin häpeällisesti laiminlyöty, ja sitä tehdessämme löytää
oma elämämme ja oma tyydytyksemme — se se on meidän tehtävämme ja
velvollisuutemme, meidän, uuden sukupolven ihmisten.
»Ja tämä johtaa minut elämänkäsityksemme kolmanteen pääkohtaan.
Uskomme edistykseen; mutta emme usko että edistys on sallimuksen
säätämä. Ja tässäkin kohden näkökantamme on uusi. Tähän asti kohtalon
ja sallimuksen käsitteet ovat jakaneet maailman vallan keskenään.
Me uuden sukupolven ihmiset emme tunnusta kumpaistakaan. Emme
usko hyvään jumalaan, joka muka johtaa tapahtumien kulun, emmekä
sokeaan mahtiin mikä niitä hallitsee ihmistahdosta riippumatta ja
siitä huolimatta. Tiedämme että tekomme ja laiminlyöntimme jotakin
merkitsevät. Tiedämme, että meillä on tahto, että tahtoa voi johtaa
järki, ja että se päämäärä, johon järki tähtää, on suvun edistys.
Tätä pidämme varmasti todettuna; sitä enempää emme tarvitse. Ja juuri
tämän tiedon omaksuminen se leikkaa meidät irti menneisyydestä,
tekee sen kirjallisuuden, sen siveysopin, sen politiikan meille
merkityksettömäksi ja ymmärtämättömäksi, sanalla sanoen, tekee meistä
sen, mikä olemme: uuden sukupolven esikoiset.
»Asettuen siis tälle kannalle katsokaamme miltä muutamat niistä
kysymyksistä näyttävät, joihin tänä iltana on kajottu. Nämä kysymykset
ovat parhaasta päästä koskeneet hallitusta ja omistusoikeutta. Ja
nämä kaksi tekijää näyttävät edellisten puhujain mielestä olevan
ne saranat, joiden varassa kaikki yhteiskunnan edut ja pyyteet
liikkuvat. Mutta siltä tasolta, jolla nyt seisomme, näemme selvästi,
että on olemassa kolmas tekijä, johon verraten nuo toiset ovat
kerrassaan alempiarvoiset, tarkoitan perhettä. Sillä perhe se on
välittömästi toimivana voimana, kun on kyseessä lasten syntyminen
ja kasvattaminen; ja tämä, kuten olemme nähneet, on yhteiskunnan
tarkoitus. Perheestä siis tulee yhteiskunnan uudesti rakentamisen
alkaa. Ja voimme eetilliseksi ja yhteiskunnalliseksi perus-selviöksi
merkitä sen, että jokainen, joka ei ole fyysillisesti kelpaamaton, on
velvollinen menemään naimisiin ja tuottamaan maailmaan vähintään neljä
lasta. Ainoa kysymys on tässä kohden se, tuleeko valtion sekaantua
asiain menoon ja koettaa järjestää avioliitot niin, että saatetaan
yhteen ne henkilöt, joiden liiton voidaan todennäköisimmin otaksua
tuottavan kelvollisia jälkeläisiä. Tähän kohtaan huomaan vanhan ajan
kansojen huolettomassa tieturinylpeydessään panneen paljon painoa.
Mutta, kuvaavaa kyllä, he eivät ottaneet lukuun sitä peruskohtaista
vaikeutta, ettei tiedetä mitään — nykyäänkään ei tiedetä mitään,
ja kuinka paljon vähemmän silloin! — niistä ehdoista, jotka ovat
toivotun tuloksen saavuttamiseksi välttämättömät. Jos niitä joskus
maailmassa opitaan ymmärtämään — ja tämä probleemi on, jos mikään,
luonnontieteen käsiteltävä — ja jos joskus, mikä on vielä vaikeampaa,
opimme tietämään, mitä seikkoja meidän on silmällä pidettävä lapsia
siittäessämme ja kasvattaessamme, niin silloin epäilemättä saattaa
olla toivottava, että hallitus ottaa täydellisesti järjestääkseen
avioliittoa. Sillä välin meidän täytyy rajoittaa ponnistuksemme
yksinkertaisempaan ja helpompaan tehtävään, parhaimman mahdollisen
fyysillisen, älyllisen ja siveellisen ympäristön hankkimiseen jo
syntyneille lapsille. Mutta tähän ei välttämättömästi tarvita
mitään jyrkkää omistusoikeuden uudesti järjestämistä; voimme sen
tehdä yksinkertaisesti kulkemalla eteenpäin sitä uraa, jolle jo
olemme astuneet, sitkeästi kannattamalla asuntojen, terveydellisten
olojen, ravinnon y.m.s. saattamista määrätylle korkealle tasolle.
Siten voisimme alusta alkaen taata jokaiselle lapselle ainakin
terveen ruumillisen kehityksen, ja tämän voisimme tehdä hävittämättä
vanhempien vastuuntuntoa. Minkä valtio sen lisäksi voi tehdä, se on
tehtävä kasvatuksen avulla — asian, jota tätä nykyä, en epäile sitä
väittää, ei ole meidän maassa olemassakaan. Meillä on alkeellinen
päähänpänttäämis- ja dressyyrijärjestelmä, niiden hengettömien
ihmiskoneitten johtama, joita se itse on valmistanut; väliaste, jolla
pääasiana ovat urheiluharjoitukset ja vanhat kielet, ja jota johtavat
säätyläis-harrastelijat; ja yliopistojärjestelmä, joka — no niin, josta
en voi tyynesti puhuakaan. Tahdon vain viitata siihen, että uuden
sukupolven silmissä lasten hankkiminen ja kasvatus ovat yhteiskunnan
kaksi peruspylvästä. Kaikki muut kysymykset, omaisuutta ja hallitusta
koskevatkin, ovat toisarvoisia; ja ainoastaan toisarvoisina niitä
voidaan käsitellä menestyksellisesti. Ottakaamme esim. omaisuus.
Siihen nähden meillä ei ole mitään ennakkouskoa, ei sosialistista eikä
sosialisminvastaista. Meidän kannaltamme katsoen omaisuus on vain
työase ihmisten tuottamista ja täydellisentämistä varten. Palveleeko
se tätä tarkoitusperää paremmin yksityisten vai valtion vai osaksi
toisten osaksi toisen hallitsemana, se on meistä avoin kysymys, joka
on ratkaistava kokeilun avulla. Emme näe mitään periaatetta toisella
emmekä toisellakaan puolella. Omaisuus ei ole mikään oikeus eikä
velvollisuus eikä erikoisetuus, ei yksilöjen eikä yhteisön. Se on
pelkästään ja yksinomaisesti, samoin kuin kaikki muu, syntyjen sarjan
toimintamuotoja. Oli se kenen hallussa tahansa, hoidettiin sitä kuinka
tahansa, sillä on ainoastaan yksi tarkoitus: turvata jokaiselle
syntyneelle lapselle riittävä määrä fyysillisiä hyödykkeitä, ja
parempilahjaisille kaikki, mitä he kasvatukseen nähden tarvitsevat
kyetäksensä suorittamaan tehokkaasti korkeammat yhteiskunnalliset
velvollisuudet.