itsenne tiukemmin ja yhä tiukemmin omiin kahleihinne'. Eivätkö nämä
kädet, jotka vetävät solmut kiinni, eivätkö ne ole omat kätenne? Miksi
siis pelkäätte? Tuossa on jäsen vapaana; kiinnittäkää se joutuun!
Päänne voi vielä kääntyä; tulkaa, puristakaa se ruuvipihtiin! Nyt
olette kiinni! Nyt ette voi liikahtaa! Kuinka kaunista, kuinka
säädyllistä, kuinka turvallista! Ja se, ja se on muka sosialismia!
Ja sitä aikaansaadakseen Ranska avasi sulut, jotka huuhtoivat maan
verivirroilla! Mitä? Olemme katkaisseet rautaiset kahleet — sitoaksemme
itsemme kanslialankaan! Olemme riistäneet Napoleonilta kruunun,
kruunataksemme... kruunataksemme...»
Hän katsahti Allisoniin ja äkkiä hillitsi itsensä. Sitte hän alotti
uudestaan, tavoittaen selittävää sävyä: »Siitä päästäksemme on vain
yksi tie avoinna: vapaan yhteistoiminnan laajentaminen jokaiselle
toimialalle, niillekin, joita tätä nykyä valtio hoitaa. Sanotte,
että tämä on mahdotonta. Mutta miksi? Noudatattehan jo nytkin
tätä menettelytapaa kaikessa, mikä on teille kallisarvoisinta.
Nykyisessä yhteiskunnassa ihmisten toiminta on vapain taiteen,
tieteen ja huvittelun alalla. Ja kaikki nämä harrastukset saavat,
en tahdo sanoa järjestysmuotoansa, vaan ilmaisunsa vapaaehtoisissa
yhtymissä, klubeissa, akatemioissa, seuroissa, sanokaa niitä miksi
vain tahdotte. Lontoon Royal Society ja British association club
ovat oikean järjestäymistavan tyypillisiä esimerkkejä; [»Royal
Society», täydellisemmin »Royal Society of London for improving
natural Knowledge», Englannin vanhin ja tärkein tiedeakatemia;
»British Association for the advancement of science» on toinen tärkeä
tieteellinen seura, sekin pääasiallisesti luonnontieteellinen.]
ja tämä tapa tulisi, niin, se täytyy toteuttaa koko
yhteiskuntarakennuksessa. Jokaista ammatin- ja liikkeenhaaraa varten
tulisi olla vapaaehtoisesti muodostunut järjestö, jonka jäseninä
olisivat kaikki ne, jotka haluavat siihen toiminnan haaraan antautua;
näiden olisi valittava ja erotettava omat virkailijansa, määrättävä
oma liikesuuntansa, ja niiden tulisi vapaan sovittelun nojalla olla
yhteistoiminnassa muiden samankaltaisten järjestöjen kanssa. Sellaisten
yhtymien monisäikeinen kudos, jossa olisi järjestystä kaikkialla vaan
ei missään pakkoa, se se on se yhteiskuntamuoto, jota odotan tulevaksi
ja jonka jo näen työntävän itujaan vanhempien järjestysmuotojen sitkeän
nahan alla. Sääntöjä siinä tulee olemaan, muttei lakeja, — sääntöjä,
joita noudatetaan ilomielin, siksi että ne on vapaasti omaksuttu
ja siksi ettei ketään pakoteta pysymään siinä veljeskunnassa, joka
ne hyväksyy ja niitä noudattaa. Anarkia ei tiedä järjestyksen vaan
pakkovallan olemattomuutta; se on hengen vapaata virtaamista muotoihin,
joissa se ihastuneena viihtyy. Ja ainoastaan sellaisissa muodoissa,
niiden kehittyessä ja muuttuessa, se voi saada ilmaisun, mikä ei ole
samalla orjuutta.
»Väitätte tämän haaveelliseksi mielenkuvitteluksi. Mutta luokaa katse
historiaan! Ajatelkaa keskiajan suurtöitä! Eivätkö ne olleet juuri
sellaisen kehityssuunnan tuotteita, jommoista minä kuvailen? Ne miehet,
jotka rakensivat keskiajan tornit ja kirkot ja kaunistivat niitä
taiteen ihmetöillä mitkä yhä vielä Italiassa ja Ranskassa huikaisevat
silmiämme, olivat vapaaehtoisesti yhdyskunniksi yhtyneitä ja kiltoihin
järjestäytyneitä miehiä. Valtion, julkisen käsky- ja pakkovallan
kasvamisen historia kertoo samalla mitenkä Firenzestä ja Nürnbergistä
on vajottu Lontooseen ja New Yorkiin. Samassa määrässä kuin valtion
mahti kasvaa, kutistuu hengen tarmo; ja jos koskaan Allisonin ihanne
tulisi toteutetuksi, jos valtion toiminta koskaan tunkisi läpi elämän
jokaisen alan, niin se yleinen hyvinvointi ja elämän mukavuus,
mikä sillä tavoin kenties saadaan leviämään koko yhteiskuntaan, on
ostettu kovin kalliilla hinnalla, ihmisten sielulla. Sen yhteiskunnan
kansalaiset tulevat niin erinomaisesti ravituiksi, majoitetuiksi ja
puetuiksi, ettei paremmasta apua, mutta — ja sehän on arveluttava
epäkohta — he tulevat olemaan kuolleita.
»Oi», hän huudahti, »jospa voisin saada teidät näkemään, että koko
tämä järjestys, jonka alaisina elätte, on keinotekoinen ja tarpeeton!
Mutta meidän järkemme ovat sumentaneet ne järjestelmät, joilla petämme
mielikuvitustamme ja joita sanomme tieteeksi. Meidät on opetettu
pitämään historiaa välttämättömänä tapahtumasarjana, kunnes olemme
alkaneet uskoa, että sen täytyy olla hyvä tapahtumasarja; että kaiken,
mikä koskaan on tapahtunut, on oikeuden ja kohtuuden mukaan pitänytkin
tapahtua juuri niin, eikä toisin. Ja siten myönnämme oikeutetuksi
kaiken entisen ja nykyisen, oli se vaikka kuinka kouraantuntuvassa
ristiriidassa omien sisäisten näkemystemme kanssa. Mutta kaikki tuo
on vain omien aivojemme kuvittelua. Historia on, uskokaa minua,
suurimmaksi osaksi suunnaton erhe ja rikos. Sen olisi pitänyt olla
toisenlainen kuin se on ollut; ja meidänkin tulisi olla jotakin toista
kuin mitä olemme. Ei ole siinä mitään luonnollista ja välttämätöntä
kehitystä hyvää kohti, ei mitään yhteistoimintaa maailmankaikkeuden
kanssa, paitsi osallisuutta sen rikoksissa. Tuo pieni talo, jota aivot
rakentavat oman heikkoutensa suojaksi, täytyy repiä, jos tahdomme
katsoa totuutta suoraan silmiin ja pyrkiä hyvään. Silloin näemme,
kuinka sokaisevien myrskyjen ja sadekuurojen keskitse, mimmoisen
vihamielisten tai väliäpitämättömien alkuainesten pimeyden halki
tiemme kulkee yli vuorten kaipuumme kaupunkia kohti. Silloin, ja vasta
silloin, ymmärrämme kumouksen hengen. Että on olemassa sellaista
pahaa, että se voidaan vain polttaa tulella; että on niin suunnattomia
ehkäisymuureja, että ne voidaan räjähyttää vain dynamiitilla, että
hävitystyö on luomistyön välttämätöntä alkutoimitusta, koska se on
niiden vankimuurien hajoittamista, joissa henki on vangittuna, ja että
tässä työssä henki itse toimii yksin, ilman mitään luonnonvoimain
tai korkeamman maailman voimien apua — tämä se on se uskontunnustus,
— ei, en tahdo sanoa sitä uskontunnustukseksi — se on se tieto, se
sisäinen näkemys, jonka varassa me kumousmiehet elämme. Sen voimalla me
voitamme, se on vakaumukseni. Mutta saavutimme voiton tai jäi se meiltä
saavuttamatta; oma elämämme itse on voittoa, sillä se on hengessä
eletty. Murtaa aineellisia kahleita solmitaksemme sitä lujemmiksi
sielulliset yhdyssiteet, poistaa kuolleita kuoria vapauttaaksemme
eläviä muotoja, hävittää laitoksia herättääksemme eloon voimia, riisua
aineellinen ja pukea yllemme henkinen ruumis, siinä se, mikä meidän
liikettämme innostaa, joko sitten taistelemme kielin tai miekoin, se,
ja yksistään se, on anarkian tosi ja sisäinen merkitys.
»Anarkian on sanottu olevan yhtä kuin väkivalta; enkä tahdo olla
sellainen teeskentelijä enkä niin halpamainen, että kieltäisin että
yhtenä toimintakeinonamme täytyy olla väkivalta. Voimankäyttö on
yhteiskunnan lapsenpäästäjä; eikä syvälle menevää muutosta ole koskaan
saatu aikaan ilman sitä. Minkä miekka on luonut, se täytyy miekalla
hävitettämän. Ja ainoastaan väkivalta voi tehdä väkivallasta lopun.
Menenpä vielä pitemmäs: tunnustan, koska täällä, jos missään, olemme
täysin avomielisiä, että minä puolestani tunnen itseni kutsutuksi
kulkemaan juuri väkivallan tietä, ja että tulen kuolemaan niinkuin olen
elänyt, aktiivisena kumousmiehenä. Mutta vaikka väkivalta on yksi tie,
vieläpä välttämättömän tarpeellinen tie, niin en kuvittele, ettei ole
olemassa muitakin teitä. Jollei toivominen olisi turhaa, saattaisin
kyllä halusta toivoa olevani runoilija tai pyhimys, palvellakseni
samaa herraa lempeämmillä hengen aseilla. On anarkisteja, jotka eivät
ole koskaan pitäneet puhetta ja joilla ei koskaan ole ollut pyssyä
kädessä, ja joita kuitenkin tunnemme veljiksemme, vaikkeivät he kenties
tunne meitä. Tahdon mainita kaksi, jotka elävät ikuisesti: Shelley,
runoilijoista ensimäinen, jollei olisi toista, joka on häntäkin
suurempi, mystikko William Blake. Meitä pidetään verisinä hirviöinä;
meitä ajetaan vainukoirilla pitkin koko maapallon pintaa. Ja kuka
vainoojistamme uskoisi, että se laulu, mikä soi meidän sydämissämme,
ainakin muutamien, — voin sen vakuuttaa ainakin yhdestä, — on
innoitetuin, henkevin manaus, mikä koskaan on singahdutettu teidän
tylsälle, pöhövatsaiselle, kuorsaavalle Englannillenne:
'Tänne mun kullanpalava jouseni,
tänne kaipuun nuoleni,
tänne keihääni; pilvet avautukoon,
tänne mun tulivaununi!
En lakkaa hengen taistelusta,
ei nuku kädessäni miekka,
ennenkuin olen rakentanut Jerusalemin
Englannin vehreään, suloiseen maahan'.
['Bring me my bow of burning gold,
Bring me my arrows of desire,
Bring me my spear; O clouds unfold!
Bring me my chariot of fire!
I will not cease from mental fight,
Nor shall my sword sleep in my hand
Till I have built Jerusalem
In Englands green and pleasant land.'
(W. Blaken »Milton» nimisestä teoksesta).]
»Englantiin! Ei, ei Englantiin vaan Europpaan, Amerikkaan, maailmaan!
Missä ihminen on, uusi ihminen, siellä on meidän maamme. Mutta uusi
ihminen on vanhaan haudattava; ja kaikkialla missä hän ponnistelee
haudassaan, kaikkialla missä hän koputtaa haudan seiniä, siellä olemme
saapuvilla häntä auttamassa. Kun vartijat nukkuvat, sarastavan aamun
hiljaisuudessa, nousee ristiinnaulittu Kristus haudasta. Ja enkeli,
joka istuu haudan ääressä, on Anarkian enkeli.»
HENRY MARTIN, Professori.
Tähän hän äkkiä päätti merkillisen puheensa, jota, kuten pelkään,
kirjoitettu sana tuskin on päästänyt täyteen oikeuteensa. Tuli pitkä
vaitiolo, ja sen kestäessä kuului alhaalta korviimme näkymättömän
suihkulähteen lorina ja satakielen kaihoisa laulu. Oli yö, kuu oli
laskenut ja taivas kimalteli täynnä tähtiä. Niiden joukossa eräs
kiertotähti hehkui punaisena, juuri vastapäätä minun paikkaani; ja näin
vieruskumppalini, Henry Martinin katseen olevan siihen kiintyneenä.
Hän oli niin ajatuksiinsa vajonnut, ettei kuullut minua ensin, kun
kysyin tahtoisiko hän olla hyvä ja jatkaa puheiden sarjaa. Vaan hän
suostui sangen alttiisti, niin pian kuin älysi mistä oli kysymys. Hänen
noustessaan en voinut olla ihmettelemättä hänen kasvojensa erinomaista
kauneutta, jota ennenkin usein olin ihaillut. Hänen kirjansa mielestäni
tekevät hänelle vääryyttä; ne ovat kylmiä ja akatemiallisia. Mutta
miehessä itsessään ei ollut mitään sellaista. Ei ole koskaan ollut
virkeämpää henkeä; ja tämä virkeys kuvautui hänen persoonassaan ja
hänen ryhdissään, hänen joustavassa vartalossaan, hänen säteilevissä
silmissään ja hänen nyt vaikenevan partansa uljaassa aaltoilussa. Hän
seisoi hetkisen vaiti, katse vielä kiintyneenä punaiseen tähteen;
sitten hän alkoi puhua.
»Jos on totta», hän sanoi, »niinkuin eräät mystikot väittävät,
että maailma on tulos vastakkaisissa taivaan äärissä asustavien
henkiolentojen ristiriidasta, niin MacCarthy ja minä varmaan
edustamme sellaista vastakohtien paria ja liikumme vastakohtaisessa
tasapainossa kautta kokemuksen kehän. Minä kenties olen hänen
profeettansa Blaken Urthona ja hän taas hänen Urizen'insa, vai olisiko
päinvastoin, en tiedä sanoa. [Urthona ja Urizen, Blaken haaveellisissa
»Profeetallisissa teoksissa» esiintyviä henkiolentoja, jotka
edustavat vastakkaisia elämän voimia.] Mutta meidän vastakkaisuutemme
ei ole, ainakaan minun puoleltani, mitään vihamielisyyttä. Ja
katsellessani kautta avaruuden hänen taivaankulmansa puoleen, voin
hyvin ymmärtää, kuinka komea sen kohtalo mahtaa olla, joka palaa
siellä niin punaisena, niin loistoisana ja niin ylväänä. Oma valoni
on verraten kalpea, pelkkää vihreää ja sinistä; kuitenkin se on
kokonaisuudelle yhtä tähdellinen; olisipa ilman sitä peljättävissä,
että hän tuhoisi maailman tuleen. Puhun vertauskuvin lieventääkseni
niin paljon kuin mahdollista välttämättömän, niin kylmän ja jyrkän
siirtymyksen profeetasta kriitikkoon. Mutta antaessanne minulle
puheenvuoron tiesitte, herra puheenjohtaja, mitä teitte. Tiesitte
hyvin kutsuvanne Vesimiestä tyhjentämään vesiruukkunsa Marsin
päälle. Ja olen varma siitä, että Mars suo minulle anteeksi, jos
tottelen. Toisin kuin kaikki edelliset puhujat, olen, kutsumukseni
mukaan, epäilijä; ja sitä pidän jalona kutsumuksena. On ihmisiä,
jotka ajattelevat — kenties ei ole melkein ketään joka ei ajattele
— että toiminta on elämän ainoa päämäärä. Arvosteleva hengenlaatu,
kritisismi, on heidän mielestään jonkunlainen tauti, jolle muutamat
ihmiset ovat alttiit ja joka, pahimmissa tapauksissa, voi helposti
tulla kuolettavaksikin. Terveytenä sitävastoin pitävät innostuksen
miehen tilaa, sen miehen, joka uskoo eikä koskaan epäile. No niin,
että sellainen tila on onnellinen, sen olen kyllä valmis myöntämään;
mutta terveenä sitä en voi pitää. Kuinka se voi olla terve, jollei se
perustu terveeseen, ymmärrykselliseen perustukseen? Mutta sellaista
perustusta ei ole koskaan saatu eikä koskaan saada aikaan muulla
tavoin kuin kritiikin avulla. Ja kaikkeen kritiikkiin sisältyy
epäilystä, ja samalla se synnyttää epäilystä. Ihminen joka ei koskaan
ole harjoittanut kritiikkiä, vieläpä sellainenkin, joka ei aina
uudestaan noudata kriitillistä menettelyä, on ihminen, jolla ei ole
innostukseensa oikeutta. Sillä hän on saavuttanut sen huumauttamalla
sielunsa intohimolla; ja tämä, siitä pidän kiinni, on jotakin pahaa ja
väärää. Väitän sen olevan pahaa ja väärää itsessään, aivan riippumatta
seurauksista, joita se voipi tuottaa; on näet perusvelvollisuuksiamme
hakea totuutta ja välttää valheellinen. Mutta seurauksienkin kannalta,
niin toisarvoinen kuin tämä onkin, minulla on mitä pahimmat epäilykset
siihen yleiseen otaksumiseen nähden, että innostuksen vaikutukset aina
ovat pääasiallisesti, jolleivät kokonaan, hyvät. Kun esim. katselen
uskonnon historiaa, en löydä mitään täyspätevää syytä väitteelle, että
sen edulliset vaikutukset ovat olleet epäedullisia tärkeämmät. Jesus
Kristus, suurin ja luullakseni tervein kaikista innostuksen miehistä,
on sytyttänyt inkvisitsionin roviot ja asettanut paavin Roomaan.
Muhammed peitti maan veritulviin ja asetti turkkilaisen Bosporoksen
ääreen. Pyhä Franciscus loi lauman reheviä kerjäläisiä. Luther sai
aikaan kolmikymmenvuotisen sodan. Kriitillinen hengenlaatu olisi
tukkinut näiden miesten uran; mutta olisiko siitä ollut maailmalle
haittaa? Minä epäilen. Olisi ollut vähemmän hehkua; mutta olisi
mahdollisesti ollut enemmän valoa. Ja minä puolestani uskon valoon.
Voi kyllä olla totta, että järki ilman intohimoa on hedelmätön,
mutta varmaa on, että innostus ilman järkeä on tuhoisa. Ja kun nämä
voimat, joiden tulisi olla yhtyneinä, todellisuudessa taistelevat
toisiansa vastaan siinä suuressa kaksintaistelussa joka riehuu läpi
historian, niin minä asetun järjen puolelle. Jos minun täytyy valita,
olen mieluummin hedelmätön kuin tuhoisa. Mutta tarkoitukseni on
olla hedelmällinen, ja olla hedelmällinen juuri kritiikin avulla.
Pelkään tämän tietävän, että minun on pakko tehdä itseni jokaiselle
epämiellyttäväksi. Mutta sitä en tee tahallisesta häijyydestä, vaan
velvoituksen pakosta. Sanotte kenties, että sehän vain pahentaa asian.
Olkoon menneeksi! En huoli enää puolustaa itseäni, vaan ryhdyn heti
epämiellyttävään tehtävääni.
»Minun on siis ensin sanottava, että samalla kuin kuunnellessani
edellisiä puhujia olen ihmetellyt heidän luomiensa rakennusten
kauneutta ja niissä ilmenevää kekseliäisyyttä, olen tapani mukaan
tarkastanut perustuksia. Ja saavuttamani tulos on seuraavanlainen.
Kaikki valtiolliset vakaumukset liikkuvat kahden äärimäisyyden välillä;
nämä ovat kollektivismi ja anarkia. Kumpikin pyrkii hinnalla millä
tahansa omaan päämääräänsä, kollektivismi järjestykseen ja anarkia
vapauteen. Kumpikin on kannattajilleen uskon asia; kumpaistakin
levitetään niinkuin uskontoa. Ja niiden välillä ovat kaikki erilaiset
uskon ja kokemuksen, aatteen ja tosiasiain sovittelemiset eli
kompromissit, joita liberalismi ja vanhoillisuus ja muut niiden
kaltaiset edustavat. Nyt on niin, että se innostuksen aste, joka on
johonkin uskoon yhtyneenä, on suoraan verrannollinen siinä vallitsevan
kokemusperäisten ainesten puutteen kanssa. Yksinkertaisuus ja
välittömyys ovat jokaisen intohimoisen vakaumuksen tunnusmerkkejä.
Mutta minun kaltaiseni kriitikko ei voi uskoa että politiikassa,
eikä millään käytännöllisen toiminnan alalla, mitkään sellaiset
yksinkertaiset ja välittömät uskot ovat todellisesti ja kokonaan
oikeat. Niinpä, mitä keskustelumme alaiseen asiaan tulee, tahtoisin
huomauttaa, ettei vapaus eikä järjestys ole sinänsä mikään riittävä
päämäärä, vaikka kumpikin luullakseni on päämäärän osa. Se vapaus, mikä
on toivottava, on hyvien ihmisten vapaus, jotka pyrkivät hyvää kohti
järjestyksessä, ja toivottava järjestys on hyvien ihmisten järjestys,
jotka pyrkivät hyvään vapaudessa. Tämän oikaisun voisi kenties niin
hyvin kollektivisti kuin anarkisti hyväksyä. He kaiketi sanoisivat
haluavansa juuri senlaatuista vapautta ja senlaatuista järjestystä kuin
olen määritellyt. Mutta koska vapaus ja järjestys näin ymmärrettyinä
edellyttävät toinen toisensa, niin molempien vastakkaisten kantain
erotus lakkaa olemasta päämäärien erotusta ja muuttuu keinoihin
kohdistuvaksi. Vaan jokainen keinoja koskeva probleemi on äärettömän
monimutkainen, ja vain ratkaistavissa aivan hapuilemalla, havainnon ja
kokeen avulla. Ja sellaiseen menettelytapaan perustuvat vakaumukset
voivat tosin olla lujat, mutta niillä ei voi olla uskonnollisen tai
eetillisen näkemyksen, intuitsionin, yksinkertaisuutta ja voimaa.
On ajateltavissa, että voisimme sillä tavoin saavutetun käsityksen
perusteella omaksua joko kollektivistin tai anarkistin kannan. Mutta
emme omaksuisi sitä innostuksen miehinä vaan kriitikkoina, täysin
tietoisina siitä, ettemme nojaudu absoluuttiseen periaatteeseen, vaan
todennäköisyyksien punnitsemiseen.
»Ensiksi tahtoisin siis pitää varmana, että koko kysymys on niitä,
joiden ratkaisuun on ryhdyttävä kriitillisen menettelyn, ei sisäisen
näkemyksen avulla. Mutta kritiikin koetinkivellä tutkittuina
molemmat kannat johtavat mitä vaikeimpiin pulmiin ja epäilyihin.
Varsinkin anarkiaan nähden vaikeudet ja epäilyt tyrkyttäytyvät
pintapuolisimmankin tarkastajan huomioon. Anarkistihan väittää, että
saadaksemme aikaan sen järjestetyn vapauden, mikä on hänen ihanteenaan,
ei tarvitse muuta kuin että hallitusvalta hävitetään. Mutta hän ei
voi vedota mihinkään kokemukseen, joka todistaisi sellaisen uskon
oikeaksi. Se perustuu semmoiseen ihmisluonteen käsitykseen, mikä on
ristiriidassa kaikkien meille tunnettujen tosiasiain kanssa. Sillä jos
ihmiset, ellei hallitusta olisi, voisivat elää Edenin puutarhassa, niin
mistähän johtuu, että he koskaan ovat siitä paratiisista luopuneet?
Ei, pulmiemme juurena ei ole hallitus, vaan luonnon kitsaus ja ihmisen
ahneus. Ja nämä molemmat ovat alkuperäisiä tosiasioita, joita anarkia
ei hävittäisi vaan kartuttaisi. Onko uskottavaa että tulos olisi
tyydyttävä? Anarkisti saattaa tosin vastata, että mikä muu tahansa
olisi parempi kuin nykyinen tila. Ja voin hyvin ymmärtää, mitenkä
jotkut jalot ja herkät sielut tai jotkut sietämättömän sorron uhrit
turvautuvat sellaisiin ajatuksiin. Mutta ne ovat varmasti epätoivon
ajatuksia. Vai onko todella mahdollista uskoa — kuten MacCarthy
nähtävästi uskoo — että, kun on pantu toimeen verinen vallankumous
ja yhdellä iskulla riistetty kaikilta omistajilta kaikki mikä heillä
on, ihmisluonteen lempeät ja yhteistoimintaa suosivat vaistot heti
kumouksen jälkeisenä päivänä alkavat toimia ilman hankauksia; että
tuoton ja jakelun äärettömän monimutkaiset probleemit niin sanoaksemme
ratkaisevat itsensä omasta päästään; että on oleva jokaiselle tarjona
paikka, jossa hän voi tehdä juuri sitä työtä, jota hän haluaa; että
jokainen haluaa tehdä jotakin työtä ja tyytyy palkkaan mikä hänelle
määrätään; ettei ole oleva mitään puutetta, ei mitään hankaluutta
kysynnän sovittelemisessa tarjonnan mukaan; ja että kaikki saadaan
aikaan turvautumatta mihinkään uuteen tietoon tai uuteen kykyyn,
yksinkertaisesti uudesti järjestämällä jo olemassa olevia aineksia?
Voiko kukaan, voiko MacCarthy todella, jos ajattelee hetkisen tyynesti,
uskoa tätä kaikkea? Ja onko hän valmis panemaan yhteiskunnan alttiiksi
tuon uskonsa vuoksi? Jos hän on siihen valmis, niin hän ei tosiaankaan
ole minun kastelukannuni ulottuvissa. Jätän hänet sentähden palamaan
synkällä liekillä ja kukistamatta, ja käännyn Allisonin puoleen.