unelmoida. Mutta kuka voi sanoa, onko se enempää kuin unta? Ilmassa
on tänä iltana jotakin, joka pakottaa avomielisyyteen. Ja jos minun
on lausuttava ilmi sisin ajatukseni, täytyy minun tunnustaa, että me,
jotka näytämme kansakuntien asioita johtavan, suljumme tietämättömyyden
virtaa myöten yhdessä niiden kanssa joita olemme ohjaavinamme.
Meidän sallitaan, kuten lasten, kajota käsin ohjaksiin, mutta
ajajana on näkymätön ja tuntematon haltija. Sen olemme luomia; sen
tarkoitusperiä — ei omiamme — meidän riitamme, meidän ponnistuksemme,
meidän ihanteemme edistävät. Kilpatantereella Remenhamin ja minun
täytyy näytellä osiamme, taistella miehuullisesti ja olla valmiit
kuolemaan, kun joukko kääntää peukalonsa alaspäin. [Roomalaisten
gladiaattorinäytännöissä merkki, jolla katselijakunta määräsi että
voitettu gladiaattori oli tapettava.] Mutta täällä, levähdyksen
hetkenä, en ainakaan minä voi olla havaitsematta meitä erottavien
riidanaiheiden takana piilevää yhdyssidettä: yhteistä kohtaloa. Me
menemme, ja sijallemme tulee uusi sukupolvi, jolle meidän ihanteemme
ovat yhdentekeviä, josta meidän tunnussanamme ovat tyhjät, riitamme
käsittämättömät.
'Hi motus animorum atque haec certamina tanta pulveris exigui iactu
compressa quiescent.' [Nämä mieltenkuohut ja nämä niin suuret taistelut
lepäävät vähäisen mullan heiton lannistamina (Vergilius, Georgicon IV
86,87 [mehiläisten taisteluista, jotka saadaan taukoamaan heittämällä
niitä mullalla]).]
»Väittelymme hautaantuvat unohduksen tomuun. Jotakin olemme saaneet
aikaan, vaan emme sitä, mitä tarkoitimme. Remenham saattaa kenties
viedä minun unelmani eteenpäin, ja minä hänen; tai voipi käydä niinkin,
ettei kumpikaan edistä ei omaa eikä toisen unelmaa. Sallimus, jonka
aivoitukset hän niin sukkelasti arvaa, on minulle hämärä. Ja kenties
siitä syystä minä voin tuntea enemmän myötätuntoisuutta häntä kohtaan,
kuin minkä hän aina lienee halunnut suoda minulle. Oli miten oli,
nyt ainakin on aselevon hetki. Aava kiistatanner on tyhjänä, äänetön
katsomo häipyy yöhön. Kuun välkkeessä olijoita, jotka ovat jotakin
enempää kuin me kuolevaiset, liikkuu lyhytaikaisten taistelujamme
näyttämöllä. Ne ne seisovat takanamme ja iskevät ne iskut, joita itse
olemme läimähyttävinämme. Kun meidät on laskettu maan tomuun, ne
elähyttävät uusia taistelijoita; kun meidän nimemme ovat unohdetut, ne
piirtävät katoavaisin kultakirjaimin kunnian kilpeen uusia nimiä. Miksi
siis kiistelisimme ja kirkuisimme nytkin, tällä hämärän hetkellä? Sama
taivas ympäröi meidät, samat tähdet loistavat yläpuolellamme. Mitä ovat
minun mielipiteeni, mitä Remenhamin? Vaahtoa pinnalla! Virta vie kaikki
samalla tavoin määrän päähän. Hetkiseksi yhtykäämme ja tuntekaamme
sen äänetöntä, vastustamatonta voimaa; ja tällä hetkellä ojentakaamme
poikki pöydän rauhan kättä.»
Näin sanoen hän ojensi kätensä Remenhamille. Tässä liikkeessä oli
jonkunmoista pateetillista vetoamista, jota toinen, vaikkei luullakseni
oikein siitä pitänyt, tuskin saattoi kieltäytyä vastaanottamasta. Se
oli teatraalista, se oli epäenglantilaista, mutta joka tapauksessa
se tehosi. Ja koko välikohtaus, loppusanat ja verraton liike, antoi
minulle sen tunteen, kuin olisi laskettu verho yhden historiamme
vaihdekauden eteen. Mendoza oli tavallaan sulkenut Remenhamin, vielä
enemmän kuin itsensä, pois siltä taistelukentältä, jolla tulevaisuuden
kohtalot olivat ratkaistavat. Tämä tunne se sai minut, tosiaan vähän
vasten taipumustani, valitsemaan seuraavaksi puhujaksi miehen,
joka kaikista seuramme jäsenistä oli mielipiteiltään Remenhamin,
luonteensävyltään Mendozan jyrkin vastakohta. Valitsin Allisonin,
joka on kuuluisampi nyt kuin silloin, mutta joka jo siihen aikaan
oli tunnettu molempien puolueitten säälimättömänä arvostelijana. Hän
suostui sangen alttiisti; ja kun hän alkoi puhua, tuntui siltä kuin
joku lumous olisi äkkiä särkynyt. Ehtoo ja tunti olivat unohtuneet;
olimme uudestaan väittelyjen tomuisella tantereella.
GEORGE ALLISON, Sosialisti.
»Tuo kaikki on hyvin liikuttavaa», hän sanoi, »mutta Mendoza puristaa
väärän henkilön kättä. Hän on paljoa lähempänä minua kuin Remenhamia,
enkä ollenkaan pidä mahdottomana että saan hänet käännetyksi omaan
oppiini. Sillä hän ainakin ymmärtää sen, että jokaisen yhteiskunnan
luonne riippuu sen omistuslaista; vieläpä hänellä näyttää olevan
aavistus siitä, että omistusoikeus, sellaisena kuin se meillä on, on
kaukana, jos niin saan sanoa, ehdottomasta täydellisyydestä. Totta on,
ettei hän osota mitään erikoista taipumusta sen muuttamiseen. Mutta
sehän voi vielä tulla, ja toivonpa mielessäni saavani ennen kuolemaani
nähdä torylais-sosialistisen puolueen. Remenhamin laita on toinen,
ja pelkään ettei hänestä ole mihinkään. Hän elää luullakseni todella
siinä uskossa, että omistuslaki on, samoin kuin Englannin valtiokirkko,
jollakin ihmeellisellä tavoin sallimuksen säätämä, ja että hänellä,
jos hän saa kaikki muut rajoitukset poistetuksi mutta säilyttää
omistusoikeuden, on oleva edessään, kuten hän sanoo, luonnonmukainen
yhteiskunta. Mutta, kuten Mendoza on huomauttanut, luonto on anarkiaa.
Sivistys tietää rajoitusta, ja sitä tietää sosialismikin. Anarkia
on liberalismin pyrkimysten päämäärä — jos liberalismia koskaan
voisi taivuttaa loogillisuuteen. Näin ollen ei ainakaan anarkian
linnunpelättimen tarvitse pelottaa ketään halukasta kääntymästä
sosialismiin. Totta on, että on jäljellä toinen linnunpelätin,
vallankumous; ja myönnän, että siinä pelättimessä on enemmän elämää.
Sosialismi on vallankumouksellinen, mutta niin on liberalismikin, tai
oli, niinkauan kuin se jotakin oli. Vallankumous ei tiedä samaa kuin
väkivalta. Päin vastoin väkivalta on vallankumouksen keskenmeno. Olenko
minä esimerkiksi minkään Marat'n tai Danton'in näköinen? Kysyn suoraan.»
Hän ei tosiaankaan ollut sellaisen näköinen. Lyhyt, vanttera vartalo,
suippoparta ja silmälasit tekivät että hän päin vastoin näytti
omituiselta englantilaisen keskiluokkalaisen ja saksalaisen tiedemiehen
sekoitukselta. Mutta kun hän jälleen alkoi puhua, oli äänilaji
muuttunut vakavammaksi, ja hän puhui jonkunverran esitelmöitsijän
tapaan. Hän levittelikin siihen aikaan oppiansa hyvin suuressa määrin
esitelmillä.
»Ei», sanoi hän, »sosialismi kyllä saattaa ärjyä; mutta ainakin
Englannissa sen ärjyntä on lempeätä kuin kyyhkyspoikasen. Myönnän, että
päämääränä on kumous; mutta tämä pannaan toimeen siirtojen avulla.
Aiomme muuttaa yhteiskunnan melkein kenenkään tietämättä, työskennellä
perustuksista ylöspäin, järkyttämättä kohtuuttomasti päällysrakennusta.
Pelkällä taksoitusten ja verojen sovittelulla panemme toimeen
omaisuuden uuden jaon; laajentamalla paikallisten järjestöjen vallan
otamme teollisuuden yhteiskunnan haltuun. Mutta kaikessa tässä ei
tarvitse olla mitään kolahdusta, ei mitään äkkijyrkkää käännettä.
Päin vastoin on suunnitelmallemme tähdellistä, ettei saa tapahtua
mitään sellaista. Olemme tiedemiehiä ja olemme selvillä siitä, että
yhteiskunnan koko rakenne perustuu tottumukseen. Yhtä rintaa uuden
järjestyksen kanssa täytyy siis sen uuden tottumuksen kasvaa, mikä on
sen kannattava. Jos äkkipikaa koettaa saada aikaan organismin muutos,
niin manaa vain esille taantumuksellisen vastaponnahduksen. Tämä on
jokaisen vallankumouksen opetus, ja ainakin Englannin sosialistit ovat
sen läksyn oppineet. Uskomme edelleen, että kapitalistinen yhteiskunta
paraikaa omaa vauhtiaan kulkee sitä päämäärää kohti, jota me haluamme.
Jokainen suurisuuntainen liiketoimen keskittäminen tietää juuri
sen järjestämiskyvyn kehittymistä, jonka puutteessa sosialistinen
valtio ei voisi syntyä eikä pysyä voimassa; samalla aikaa monopolin
asettaminen kilpailun sijalle poistaa ainoan esteen, mikä on voinut
hillitä pääoman kykyä hyötyä yhteisön kustannuksella, ja saattaa siten
jokaisen kansalaisen tuntemaan arimmassa kohdassaan, kukkarossaan,
kuinka välttämätön se julkinen kaitsemis- ja määräämisvalta on, jota
hän muuten olisi taipuvainen vieromaan. Kapitalistinen yhteiskunta
siis valmistelee omaa »eutanasiaansa» (kivutonta kuolemaansa); eikä
meitä sosialisteja ole katsottava vanhan järjestyksen murhaajiksi,
vaan kätilöiksi, jotka auttavat ilmoille sen lapsen, jota se kantaa
kohdussaan.
»Siitä lapsesta ei tule vapauden vaan säännöttelyn yhteiskunta. Tässä
kohden emme erkane ainoastaan oppiperäisen liberalismin kannattajista
vaan vieläpä siitä tavallisten »tervejärkisten» englantilaisten
taajasta joukosta, joka on ylimalkaisesti ja vaistomaisesti
epäluuloinen kaikkeen valtion väliintuloon nähden. Tämä epäluulo,
se huomautettakoon, on tosiaankin anakronismi. Se on perintöä
ajoilta, jolloin valtio oli niin hyvin kykyä kuin kansan luottamusta
vailla, päiviltä, jolloin monarkkista tai ylimysvaltaista hallitusta
häikäilemättä hoidettiin erikoisten luokkien tai henkilöiden eduksi.
Mutta kansanvaltainen mullistus ja virastojärjestelmän käytäntöön otto
ovat lakaisseet pois kaiken tuon, ja se ihanne, johon hallitukset tätä
nykyä kaikissa sivistysmaissa pyrkivät, on asiaintuntijain hoitama,
valppaan ja älykkään yleisen mielipiteen valvonnan alainen hallinto.
Totta on, että paljon työtä on vielä jäljellä, ennenkuin se ihanne
on saatu toteutetuksi. Eräissä maissa — varsinkin Yhdysvalloissa
— asiantuntijain tarvetta tuskin vielä on älytty. Toisissa,
kuten Saksassa, on kovin puutteellisesti pidetty huolta kansan
valvontavallasta. Mutta pyrkimyksen suunta on selvä, ja Englannissa
selvempi kuin missään muualla. Ainakin täällä voimme hyvin toivein
odottaa niin hyvin viranomaisten toiminnan kuin niiden asiantuntemuksen
jatkuvaa laajenemista, samalla kuin edustuskoneiston asianmukaisella
kehittämisellä voimme suojella itseämme vastuuttoman virkavallan
vaaralta.
»Tehokkaan hallinnon yhteensovittaminen kansan valvontavallan
kanssa on epäilemättä vaikea tehtävä, mutta olen varma siitä, että
se on toteutettavissa. Tässä kenties ei taida olla oikea paikka
esittää lempiaatettani, ammattiedusmiestä. Mutta minun sallittaneen
kuitenkin sivumennen siihen viitata. Ammattiedusmiehellä tarkoitan
sellaista, joka on tieteellisesti ja järjestelmällisesti kasvatettu
manaamaan esille edustettavien todellisen mielipiteen ja valamaan sen
käytännöllisten esitysten muotoon. Hänen tulee tutkia, mitä he todella
kaipaavat, ei mitä he luulevat kaipaavansa, ja itse keksiä millä tavoin
se voidaan saavuttaa. Sellaiset miehet eivät tarvitse tulla valituiksi;
olenkin taipuvainen ajattelemaan, että kansanvaali-järjestelmän aika on
mennyttä. Tähdellistä on, että heidän valikointinsa perustuu johonkin
pätevyystodistukseen, kuten tutkintoon tai aikaisempaan viralliseen
merkintään, ja että he pysyttelevät alituisessa kosketuksessa
edustettaviensa kanssa.
»Mutta en saa viipyä yksityiskohdissa. Päätarkoitukseni on osoittaa
että, kun hallitus on asianymmärtävien virkamiesten käsissä ja
asianymmärtävien edusmiesten valvonnan alainen, emme tarvitse olla
peloissamme, vaikka valtion toimintapiiri laajennetaankin äärettömiin
asti.
»Tämä laajennus on tietenkin ensi sijassa tapahtuva taloudellisella
alalla, sillä kunkin yhteiskunnan koko laatu perustuu, kuten tätä
nykyä yleisesti tunnustetaan, sen taloudelliseen järjestykseen.
Vallankumouksen täytyy, jos se tahdotaan syvälle meneväksi, alkaa
teollisuuden järjestämisestä; mutta tästä ei seuraa että se siihen
päättyy. On sosialistisen ihanteen parjaamista, kun sitä sanotaan
materialistiseksi, kun sen väitetään olevan korkeammista pyrkimyksistä
väliäpitämättömän vieläpä niille vihamielisen. Ensiksikin ei kukaan
tajua tieteen arvoa selvemmin kuin tosi sosialisti. [Huomattava on,
että »tiede» ei käsitepiiriltään tarkkaan vastaa engl. »science»
sanaa; tällä näet etupäässä tarkoitetaan luonnontieteitä (ja niitä
tieteenhaaroja, jotka noudattavat näiden menetelmiä).] Onhan
sosiologia, johon hänen kantansa perustuu, tieteen haara; ja onpa
hänen uskonsa peruskohtia, että ihmiskunnan edistys riippuu sen
herruudesta luonnon yli, ja että tämän herruuden saavuttamiseksi tiede
on sen ainoa ase. Edelleen on kerrassaan hullua, kun meitä syytetään
piittaamattomuudesta siveellisyyteen nähden. Meidän mittakaavamme
saattavat kenties olla toisia kuin porvarillisen yhteiskunnan;
jos ne olisivat samat, niin se tietäisi niiden hylkäämistuomion,
sillä uusi taloudellinen järjestys vaatii välttämättömästi uutta
siveysoppia. Mutta jokainen olojärjestys kaipaa oman luontonsa
mukaisia elämänohjeita ja luopi ne, eikä sosialistinen järjestys tule
tästä säännöstä poikkeamaan. Meidän kantamme siihen asiaan nähden on
yksinkertaisesti se, ettei meidän ole tarvis huolehtia siveysopista,
koska se kyllä tulee itsestään taloudellisen kumouksen jäljissä.
Sillä, sen mukaan mitenkä me historiaa luemme, taloudellinen tekijä
määrää kaikki muut. »Der Mensch ist was er isst» (»ihminen on sitä,
mitä hän syö»), niinkuin saksalainen hoki; ja siveellisyys, taide,
uskonto, kaikki niin sanotut aatteelliset pyrkimykset, ovat kuin
ovatkin leivän ja lihan muunnosmuotoja. Ne tulevat itsestään, jos ne
ovat tarpeelliset; ja sosialistisessa yhteiskunnassa niiden asema ei
tule olemaan huonompi vaan parempi kuin nykyisen kilpailujärjestelmän
vallitessa. Sillä tässä kohden tulee taaskin asiantuntijajärjestelmä
vaikuttamaan. On oleva valtion asiana — jos se päättää, että sellaisia
pyrkimyksiä on edistettävä — keksiä koneisto, jonka avulla voidaan
valikoida ja kasvattaa nerokkaita miehiä, sen mukaan kuin kysyntä
vaatii, ja osoittaa heille kullekin oma sopiva toimintapiirinsä
ynnä riittävä palkka. Tämä menettely soveltuu mielestäni yhtä hyvin
uskonnon palvelijoihin kuin eri taidelajien harjoittajiin. Enkä
tahtoisi ehdottaa, että sosialistinen yhdyskunta ottaa mitään erityistä
uskontomuotoa valtiouskonnoksi, koska huomaan, ettei meidän ole
mahdollista ratkaista mikä niistä on totuuden mukainen, tai perustuuko
niistä yksikään totuuteen. Minä osoittaisin jokikiselle suosiota —
tietysti tarpeellisia rajoituksia noudattaen — siinä toivossa, että
ajan kuluessa se uskonto, joka on uusiin olosuhteisiin soveliain,
luonnollisen valinnan nojalla jää eloon muitten jälkeen. Mutta siihen
mennessä uuden järjestyksen paremmuus vanhaan verraten käy selvästi
näkyviin. Emme enää tarvitse kuulla neroista, jotka nääntyvät nälkään
ullakkokamareissa, huonopalkkaisista tai liian suuripalkkaisista
papeista, erioikeuksilla varustetuista ja erioikeudettomista
lahkoista. Kaikki on oleva järjestettyä, säännöllistä ja turvallista,
niinkuin sivistysvaltiossa olla pitää. Ja ensi kerran historian
kulussa yhteiskunta on oleva sellaisessa asemassa, että se voi
saada mahdollisimman paljon hyvää noista oudoista ja säännöttömistä
inhimillisen toiminnan piireistä, joiden olo tähän asti on ollut niin
häälyvä ja joiden saavutukset ovat olleet niin oikulliset ja epävarmat.
Sosialistisessa valtiossa uskonto, kirjallisuus ja taide järjestetään,
jos niin saan sanoa, lokeroihin, ja jos ne todella ovat normaalisia ja
hyödyllisiä elintoimintoja, niin ne samoin kuin muut oi elintoiminnat —
eivät voi muuta kuin hyötyä sellaisesta kohtelusta.
»Näin olen ulkoviivoin arimoinut sosialistisen suunnitelman
pääpiirteet, taloudellisen mullistuksen, joka pannaan toimeen
asteettaisen ja rauhallisen siirron avulla ja joka päätyy
kollektiiviseen järjestelmään, niin täydelliseen, että se itseensä
sisällyttää kaikki tosiarvokkaat inhimilliset toimintapiirit. Mutta
sitä innostusta, mikä meitä elähyttää (tai oikeastaan sen innostuksen
perusteita) minun on kovin vaikea nostattaa muiden kuin sellaisten
kuulijain mieleen, jotka vuosikausien tutkimuksilla ovat siihen
valmistautuneet. Sillaikaa kuin kaikki muut valtiolliset puolueet
hapuilevat pimeässä, nojautuen yksipuolisiin ja lopen kuluneisiin
kaavalauseisiin, joita ne itsekin ovat lakanneet uskomasta, me yksin
etenemme täydessä päivänvalossa, tietä, jonka kulkua silmämme voi
selvästi seurata niin hyvin taakse- kuin eteenpäin, taivaanrannalla
selvästi näkyvää päämäärää kohti. Historia ja analyysi (erittelevä
ajatustyö) ovat meidän oppaamme, historia ensi kerran ymmärrettynä,
analyysi ensi kerran tieteellisesti käytettynä. Toisin kuin kaikki
menneiden aikojen kumousmiehet me emme perusta innostustamme omiin
sisäisiin havaintoihimme tai ihanteisiimme, vaan varmasti todettuun
maailman kulkuun. Olemme yhteistoiminnassa maailmankaikkeuden kanssa,
ja siitä johtuu sekä uskalluksemme että kärsivällisyytemme. Meillä on
varaa odottaa, koska tapahtumien virta itsestään vie meidät haluamaamme
päämäärään. Soutamattammekin suljumme eteenpäin; tai jos hetkeksi
emme pääse eteenpäin, niin se akanvirta, joka meitä pidättää, on vain
paikallinen. Kaikkien poliitikkojen joukossa meillä yksin on uskoa;
mutta meidän uskomme on rakennettu tieteen perustukselle, ja sentähden
se pysyy iäti horjumatta.»
ANGUS MAC CARTHY, Anarkisti.
Tähän Allisonin puhe päättyi, ja melkein jo ennenkuin hän oli
lopettanut oli MacCarthy, odottamatta minun kehotustani, hypähtänyt
jaloilleen ja puhjennut intohimoiseen puheeseen. Silmät säihkyvinä,
eleet kiihkeinä hän purki sisunsa, ja hänen iiriläisvoittoinen
äänensävynsä erosi hauskasti edellisten puhujain sävystä.
»Jumala antakoon minulle anteeksi», hän huudahti, »että koskaan olen
sanonut itseni sosialistiksi, jos tuo on sosialismin merkitys! Mutta
sitä se ei ole! Tahdon pelastaa sanan, tahdon palauttaa sille sen
vanhan, jalomman merkityksen: sosialismi maailman unelma, pyhän graalin
valonsäde yli soiden, Sarrasin salaperäinen kaupunki, Avalonin laakso!
[Sarras ja Avalon, Arturin tarinassa esiintyviä paikkoja. Sarrasin
kaupungista Joosef Arimatialainen on lähtenyt Englantiin, mukanaan
pyhä graal; sinne graal ihmeellisellä tavalla joutuu takaisin; sieltä
puhtain graalia etsivistä ritareista löytää sen, ja siellä hän tulee
sen armonvaikutuksista osalliseksi ja saa kuninkaana hoitaa sitä,
kunnes se nostetaan ylös taivaaseen. — Avalonin laaksoon (tai saareen)
viedään salaperäisellä laivalla kuolinhaavansa saanut kuningas Artur,
siellä parantuakseen; siten hän joutuu iäksi pois elävien ihmisten
keskuudesta.]
Sosialismi vapauden sielu, veljeyden yhdysside, tasavertaisuuden
sinetti! Ken se tahtoisi julkein käsin panna Arielimme kiinni ja
vangita hänet valtioon, tuohon vääryyden puuhun? Päivä ei ole
kauempana yöstä, hyvä pahasta, kuin vallankumouksellinen sosialismi
tuosta pulpetti- ja konttorituoli-sosialismista, vihollisesta joka on
pukeutunut meidän asetakkiimme ja rehentelee meidän vaakunakilvellämme.
Lähes vuosisadan ajan olemme taistelleet vapauden puolesta, — ja
nyt he tahtoisivat tehdä meistä vanginvartijoita omien sielujemme
kahlehtimiseksi. 1789, 1830, 1848 — ovatko ne vuosiluvut poltetut
sydämiimme ainoastaan leimatakseen meidät kärsivällisiksi lampaiksi
virkavallan laumassa? Ei! Ne ovat hengen symboleja; ja ne joita nämä
tunnukset erottavat eri joukoksi, tämän maailman valtakunnan hylkäämät
ja jumalan valtakunnan kansalaiset, ovat, niissä ne valtavatkin, eläviä
liekkejä laitosten ja lakien hävittämiseksi ja säälin ja vihan ja
rakkauden tulten sytyttämiseksi ihmisten sydämiin. Meidän kaupunkimme
ei ole rakennettu konttorikirjoista eikä muurattu virkahuoneiden
tomulla, eivät sitä luo eivätkä pidä koossa virastojen punalangat. Ei,
sen tekee vapautettujen henkien pakoton vetovoima, sielun ikuisen ilon
arimoiminen näkyvään muotoon!»
Hän pysähtyi ja näytti koettavan taltuttaa itseänsä; sitten hän jatkoi
tyynempään äänensävyyn: »Sosialismi on sama kuin anarkia. Tiedän minkä
kauhun tämä sana herättää; mutta se on huonon omantunnon kauhua, sillä
ainoastaan vääryyteen perustettu järjestys pelkää epäjärjestystä.
Minkätähden pelkäätte omaisuutenne ja henkenne puolesta, te jotka
pelkäätte anarkiaa? Sentähden että olette edellisen varastaneet ja
jälkimäisen antaneet vääryyden palvelukseen; sentähden että olette
laeillanne luoneet sen ihmisen, minkä sanotte rikolliseksi; sentähden
että olette siittäneet nälän ja nälkä on siittänyt raivon. Tästä en
teitä soimaa, enempää kuin itseänikään. Olette itse oman ylläpitämänne
järjestelmän uhreja, ja hallitus se on teidän vihoiksenne yhtä
paljon kuin minunkin, jos vain sen ymmärtäisitte. Sillä hallitus
merkitsee pakkoa, poissulkeutumista, erilaistuttamista, eroa; anarkia
sitä vastoin on vapautta, yhteyttä ja rakkautta. Hallitusvalta
perustuu itsekkyyteen ja pelkoon, anarkia veljeyteen. Jaamme itsemme
kansakuntiin, ja siitä syystä kannamme sotavarustuksen taakkaa;
eristämme itsemme yksilöinä, ja siitä syystä vetoomme lakiemme suojaan.
Jollen itse ottaisi mitä veljeni tarvitsee, ei minun tarvitsisi
peljätä että hän ottaa sen minulta; jollen sulkisi hänen tarvettaan
näkyvistäni, en pitäisi sitä vähemmän tärkeänä kuin omaani. Kaikki
hallitusmiehet ovat muista eristettyjä henkilöitä. Ja siinä on
syy, minkätähden he — halusivat tai eivät — ovat sortajia taikka,
parhaassa tapauksessa, ehkäisijöitä. Eristettyinä kansan vaiston
hengityksestä, joka on itse elämän hengitystä, he eivät voi tuntea
oikein, eivätkä siis ajatellakaan oikein. Ja oli miten oli, kuinka he
voisivat, parhaimmallakaan tahdolla, ymmärtää niitä moninaisia etuja
ja pyrkimyksiä, joita heidän muka tulee hallita? Ihminen ei tunne
muuta kuin sitä, mitä hän käytännöllisesti harjoittaa; ja kussakin
työn haarassa ainoastaan ne pystyvät johtamaan, jotka itse ovat työn
tekijät. Älyllisesti yhtä hyvin kuin moraalisesti hallitusvalta on aina
vajaavarainen; eikä se, jota sanotaan eduskunnalliseksi hallitukseksi,
ole hituistakaan parempi kuin mikä muu tahansa, sillä hallitsevat
henkilöt ovat myötätuntoon ja tietämykseen nähden yhtä kaukana
hallituista. Osottaapa kokemus, jos vain tahtoisimme sen myöntää,
etteivät hallitsevat henkilöt minkään muun järjestelmän vallitessa
ole pätemättömämmät ja turmeltuneemmat kuin juuri tämän hallitustavan
aikana, jonka sanomme kansanvaltaiseksi. Eikö itse »poliitikko» sanakin
ole kaikkialla soimaussana? Eikö hallitusvirasto kaikkialla tiedä yhtä
kuin kyvyttömyys ja laiskuus? Kuinka kurja onkaan eduskunnan jäsenen
asema, hänen kun on pakko antaa äänensä lukemattomissa asioissa,
joiden alkeitakaan hän ei ymmärrä, ja antaa se puolueenjohtajain
viittauksesta, jotka itse puolestaan ovat vaalikomiteajärjestelmän
sokean ja aivottoman koneiston määräysvallan alaisia! Kansa on
edusmiestensä orja, edusmiehet päällikköjensä ja päälliköt tiedottoman
koneiston orjia! Ja tämä se on hallitustieteen viimeinen sana! Oi
jumalallinen ihmishenki, minkälaisiin kahleihin oletkaan itsesi
kietonut — ja sen sanot vapaudeksi ja taputtelet käsiäsi!