»Vaan kun hän sille etevälle yhteiskuntaluokalle, jonka jäse

language: Finnish

ETSIJÄIN SEURA

Kirj.

G. Lowes Dickinson

Suomentanut englanninkielestä ["A Modern Symposium"]

O. E. Tudeer

Helsingissä,

Kustannusosakeyhtiö Otava,

1916.

ESIINTYVÄT HENKILÖT:

LORDI CANTILUPE, Tory.

ALFRED REMENHAM, Liberaali.

REUBEN MENDOZA, Vanhoillinen.

GEORGE ALLISON, Sosialisti.

ANGUS MAC CARTHY, Anarkisti.

HENRY MARTIN, Professori.

CHARLES WILSON, Luonnontutkija.

ARTHUR ELLIS, Sanomalehtimies.

PHILIP AUDUBON, Liikemies.

AUBREY CORYAT, Runoilija.

SIR JOHN HARINGTON, Riippumaton gentleman.

WILLIAM WOODMAN, Kveekari.

GEOFFRY VIVIAN, Kirjailija.

Muutamat lukijoistani ovat kenties kuulleet eräästä klubista, jonka

nimenä oli »Etsijät». Sitä ei ole enää olemassa, mutta se oli aikoinaan

kuuluisa, ja sen jäseninä olivat useat politiikan ja tieteellisen

ja taiteellisen elämän alalla etevät miehet. Meidän oli tapa yhtyä

joka toinen lauantai-ilta, talvella Lontoossa, kesällä tavallisesti

toisen tai toisen jäsenen maatilalla, jossa vietimme yhdessä viikon

lopun. Se jäsen, jonka talossa kokous kulloinkin pidettiin, oli

illan puheenjohtaja; luettiin esitelmä, ja sen jälkeen isännän tuli

antaa jäsenille puheenvuoro siinä järjestyksessä minkä hän parhaaksi

katsoi. Silloin kun kerrottavanani oleva keskustelu tapahtui,

klubin kokous oli omassa talossani, samassa, jossa tätä kirjoitan,

North Downsin harjanteella.[North Downs, luonnonihana ylänneseutu

Etelä-Englannissa.] Oli miellyttävä seura. Siellä oli Remenham, joka

siihen aikaan oli pääministerinä, ja hänen suuri vastustajansa Mendoza,

— molemmat seuramme jäseniä. Sillä me pyrimme saattamaan yhteen mitä

vastakkaisimpia aineksia, ja tavallisesti osattiin, perustajastamme

lähteneen onnellisen perintötavan nojalla, saada ne yhtymään hetkeksi

sopusointuun. Edelleen siellä oli Cantilupe, joka äskettäin oli

vetäytynyt pois julkisesta elämästä ja jonka nimi kenties jo alkaa

häipyä unohdukseen. Nuorempia miehiä oli joukossamme Allison, joka ei

tosin vielä ollut luopunut liikkeestään, mutta kuitenkin jo tehokkaasti

ajoi sosialismin asiaa. Angus MacCarthykin oli siellä, hän joka

Pietarissa saavutti sen traagillisen lopun, minkä muisto on meissä

vielä tuoreena. Oli vielä muita vähemmän tunnettuja, kuten Wilson,

biologi, professori Martin, runoilija Coryat ja lisäksi joku tai pari,

jotka hekin tulevat paikallaan mainittaviksi.

Päivällisen jälkeen siirryimme ulos puutarhapenkereelle nauttimaan

siellä kahviamme ja polttamaan sikaarejamme. Oli näet kesäkuu ja

tavattoman lämmintä. Ilma oli suloinen hengittää ja näköala ihana,

Sussexin koko alanko (Weald) edessämme illan valossa; niinpä

joku ehdotti istuntoamme pidettäväksi siellä, ulkona, mieluummin

kuin sisällä. Tähän yhdyttiin. Mutta silloin tulikin ilmi, että

Cantilupella, jonka olisi ollut pidettävä esitelmä, ei ollutkaan

mitään tutkimusta esitettävänään. Hän oli asian unohtanut, tai häneltä

ei ollut riittänyt siihen aikaa. Joka taholta nousi äänekkäitä

vastalauseita. Cantilupe ehdotti, että jätettäisiin tällä kertaa koko

keskustelu sikseen, mutta harmistuneina kaikki hylkäsivät ehdotuksen,

ja häntä vaadittiin valmistelematta esittämään jotakin siltä alalta,

josta hän oli aikonut kirjoittaa. Mutta hänpä kieltäytyi jyrkästi

yrittämästä mitään sellaista; ja näytti siltä, kuin keskustelusta

ei voisi tulla mitään, kunnes minulle juolahti mieleen ryhtyä

puheenjohtajana asiaan.

LORDI CANTILUPE, Tory.

»Cantilupea», sanoin, »olisi tietenkin jollakin tavoin rangaistava.

Ja koska hän kieltäytyy improvisoimasta esitelmää, niin ehdotan että

hän saa improvisoida puheen. Hän on siihen tottunut; ja koska hän nyt

on vetäytynyt pois julkisesta elämästä, tämä saattaa olla hänelle

viimeinen tilaisuus. Ja se katumuksenteko minkä hänelle määrään, on:

persoonallinen tunnustus. Hänen tulee kertoa meille, miksi hän on

ollut poliitikko, miksi hän on ollut ja yhä on tory, ja miksi hän nyt

vetäytyy pois parhaimmassa iässään. Ehdotan, sanalla sanoen, että

hän esittää meille kantansa. Tämä on varmasti kiihottava Remenhamin

taisteluun; hänelle annan toisen puheenvuoron. Hän taas tulee

yllyttämään taisteluun jonkun muun. Ja siten käy niin, että me joka

mies teemme selkoa kannastamme, ja meillä on varmaan oleva hyvin hauska

ilta.»

Tämä ehdotus hyväksyttiin — jollei innokkaasti niin ainakin

tyytymyksellä. Cantilupe pani ensin jyrkästi vastaan, mutta myöntyi

pakosta, ja kun virallisesti annoin hänelle puheenvuoron, hän nousi

vastahakoisesti tuoliltaan. Muutaman minuutin hän seisoi ääneti,

kyyristäen hartioitaan ja hymyillen tuuheaan partaansa. Sitten hän

alotti, tapansa mukaan hitaasti ja harkitusti:

»Miksi antauduin politiikkaan? Miksi sen tein? Sitä en kuolemakseni

tiedä. Varmaa on, etten ollut siihen tarkoitettu. Olin luotu

maalaisgentlemaniksi ja toivon saavani olla maalaisgentleman jälellä

olevan ikäni; tämä kenties, jos minun on puhuttava aivan avomielisesti,

on peräytymiseni varsinainen syy. Mutta minut työnnettiin nuorena

politiikkaan; se oli jonkunmoisena perhevelvollisuutena; ja kun

kerran on siihen joutunut, on kovin vaikea päästä siitä jälleen irti.

Nyt siitä eroan m.m. sentähden, ettei siinä enää ole minulle mitään

sijaa. Torylaisuus on kuollut. Ja, kuten aivan oikein sanotte, minä

olen tory. Mutta haluatte tietää mistä syystä. No niin, en tiedä

osaanko sitä teille kertoa. Kenties minun tulisi osata se. Remenham,

sen tiedän, osaa teille tehdä ja on teille tekevä täysin selvän tilin

siitä, miksi hän on liberaali. Mutta Remenhamilla onkin periaatteita;

ja minulla on vain ennakkoluulojani. Olen tory, sentähden että siksi

synnyin, aivan niinkuin joku toinen on radikaali, sentähden että

hän on radikaaliksi syntynyt. Mutta uskon todella, että Remenham on

liberaali sentähden, että hän on saanut itsensä vakuutetuksi siitä

että hänen velvollisuutensa on olla liberaali. Ihailen häntä, mutta

en kuolemakseni kykene häntä ymmärtämään. Ja mitä minuun tulee, jos

minun on puolustettava tai, paremmin sanoakseni, selitettävä kantaani,

voin sen tehdä ainoastaan tekemällä selkoa ennakkoluuloistani. Olenpa

hyvilläni siitä, että minulla on siihen tilaisuutta — jollen muusta

syystä, niin ainakin sentähden, että on mieluista saada silloin tällöin

puhua mitä todella ajattelee, — julkisessa elämässä se ei enää ole

mahdollista.

»Ensimäinen ennakkoluuloni on siinä, että uskon ihmisten

epätasavertaisuuteen. En ole suinkaan varma siitä, että tämä

ennakkoluulo rajoittuu vain minuun; näyttäväthän enimmät ihmiset

käytännössä sitä noudattavan, — vieläpä asianlaita on sellainen

Amerikassakin. Mutta minä en ainoastaan tunnusta epätasavertaisuutta

tosiasiaksi, minä hyväksyn epätasavertaisuuden ihanteen. En vaadi

itselleni yhdenvertaisuutta Darwinin tai Saksan keisarin kanssa,

enkä ymmärrä miksi joku toinen vaatisi itselleen tasavertaisuutta

minun kanssani. Minä näen mielelläni lihakauppiaani tai puutarhurini

nostavan lakkiansa minua kohdatessaan, ja itse paljastan mielelläni

pääni kuningattaren edessä. En tiedä olenko parempi vai huonompi kuin

kylän kirvesmies, vaan olen toisenlainen. Ja minulle on mieluista, että

hän tunnustaa tämän tosiasiaksi, ja mielelläni tunnustan sen itsekin.

Kerrotaan että Amerikassa jokainen aina töin ja sanoin, suoraan tai

vihjauksin, antaa teidän tietää olevansa yhtä hyvä kuin tekin. Tämä

ei ole totta, ja jos olisikin, niin ei ole säädyllistä jankuttaa sitä

alituisesti. Minusta sellainen yhteiskunta on parempi, jossa jokaisella

on oma paikkansa ja jossa jokainen tietää paikkansa. Onhan niin, että

jokaisessa ajateltavissa olevassa yhteiskunnassa ihmisillä on eri

paikkansa; mutta kansanvaltaisissa yhteiskunnissa he kieltäytyvät

paikkojaan tunnustamasta, ja siitä on seurauksena, että sosiaaliset

välit ovat paljoa tympeämmät, tylymmät ja epähumaanisemmat kuin ne ovat

— tai ennen olivat — Englannissa.

»Tässä on ensimäinen ennakkoluuloni, ja siitä johtuu tietenkin, että

vihaan koko kansanvaltaista liikettä. En näe mitään järkeä siinä,

että tahdotaan tehdä ihmiset valtiollisesti yhdenvertaisiksi, kun

kaikissa muissa kohdin ovat erivertaisia. Tehtäköön mitä tahansa,

hallitus on aina oleva muutamien harvojen käsissä. Ja äänioikeuden

laajentamisen ainoa todellinen tulos on, että valtiollinen valta on

siirretty maanomistajilta liikkeenharjoittajille ja henkilöille jotka

ohjaavat joukkoja niinkuin ilveilijät tanssinukkejaan. — Muutos on siis

mielestäni muutos huonompaan.

»Ja tämä johtaa minut toiseen ennakkoluulooni, ennakkoluuloon, joka

kohdistuu liike-elämään. Enhän kyllä tarkoita, että voimme tulla

kaupatta toimeen. Jokainen kansakunta tarvitsee varallisuutta, vaikka

tosin luulen, että olisimme paljoa parempi kansa, jos varallisuutemme

olisi pienempi. Enkä väitä, ettei ole olemassa eteviä, rehellisiä ja

kyvykkäitä liikemiehiä. Mutta uskon, että rikkauksien tavoitteleminen

on omiansa tekemään ihmiset kelpaamattomiksi valtiota palvelemaan.

Tekeepä minun mieli yhtyä antiikkisen maailman kylläkin jyrkkään

katsantotapaan, jonka mukaan liikemiesluokka olisi suljettava

pois julkisista toimista. Uskon gentlemanien hallitukseen, ja

gentleman-sanalla tarkoitan, oikean, vanhanaikuisen englantilaisen

käsityksen mukaan, taloudellisesti riippumattomassa asemassa olevaa

henkilöä, joka poikavuosilta alkaen on kasvatettu julkisen elämän

ilmapiirissä ja määrätty joko armeijaan, kirkkoon tai parlamenttiin.

Senlaatuiset miehet ne tekivät Rooman suureksi, ja ne ne muinoin

Englanninkin kohottivat suureksi; enkä usko minkään kansakunnan

kohoavan suureksi, jos sitä hallitsevat kauppiaat ja puotilaiset

ja ammattilaiset. En tarkoita etteivät nämät ole tai voi olla

kunnioitettavia ihmisiä; vaan heidän toimensa ja elämäntapansa ovat

sellaisia, että he eivät kelpaa valtion palvelukseen.

»No niin, tämänlaatuinen on se tunne — en tahdo sanoa sitä

periaatteeksi —, mikä määräsi menettelyni julkisessa elämässä. Ja

te muistanette, että sen tehostaminen, silloin kuin ensin ryhdyin

poliittiseen elämään, näytti paljon mahdollisemmalta kuin tätä nykyä.

Vielä ensimäisen reformilain jälkeen — vaikka minun ymmärtääkseni

jo sekin lähti väärältä kannalta — hallitsi Englantia maataomistava

säätyläisluokka (gentry); ja jos olisi mennyt minun tahtoni

mukaan, se hallitsisi vielä nytkin. Emme tosiaankaan tarvinneet

eduskuntareformia; kaipasimme parempaa ja ymmärtäväisempää hallitusta.

Ja sellaisen hallituksen se luokka, joka silloin oli ohjaksissa,

kyllä pystyi aikaansaamaan, kuten voi nähdä siitä toimenpidesarjasta,

mikä saatiin aikaan 30- ja 40-luvulla: uudesta vaivaishoitolaista,

terveydenhoitolaista sekä muistakin. Onhan viljatulli-lakien

kumoaminenkin todistuksena ainakin siitä, että tämä luokka kykeni

uhraamaan omat etunsa kansakunnan hyväksi, — vaikka kyllä muuten

katson tämän toimenpiteen saman luokan suurimmaksi tyhmyydeksi. En

väitä olevani mikään kansantalouden tuntija, ja olen valmis uskomaan

niitä, joiden asiana on se tietää, kun he väittävät että vapaakauppa

on kartuttanut rikkautemme. Mutta vaikka moni on koettanut, ei ole

kenkään saanut minua uskomaan, että rikkauden kartuttamisen tulee

olla kansakunnan politiikan ainoana tarkoitusperänä. Ja onhan aivan

ilmeistä, että vapaakauppapolitiikan vaikutuksesta yhteiskuntamme

koko rakenne on joutunut liitoksistaan. Terveiden maanmuokkaajain

sijalle se on luonut kurjan kaupunkilaisköyhälistön; se on siirtänyt

rikkauden päärungon niiltä, jotka perinnäisen kyvyn nojalla osasivat

sitä käyttää, niille, joilla ei ole niin mitään perintäharrastusta

paitsi sitä mikä kohdistuu varojen kasaamiseen. Juuri sen, minkä minä

olisin pitänyt valtiomiehen päätehtävänä, eri luokkien keskinäisten

suhteitten järjestämisen, olemme luovuttaneet kilpailun sattumuksien

varaan. Olemme epätoivoisina jättäneet koko probleemin sikseen, sen

sijasta että olisimme koettaneet sitä ratkaista; ja tulos on, että

väestömme — niin minusta näyttää — päivästä päivään huononee silmiemme

edessä: terveyden puolesta, siveydessä, kauneudenaistissa, kaikessa

mikä on tähdellistä, — meidän sillaikaa lohdutellessamme sillä, että

rikkautemme kasvamistaan kasvaa. Säätäessään vapaakaupan hallitseva

luokka mielestäni ensi kerran petti kansansa ja itsensä, ja toisen

maankavalluksen se teki laajentaessaan äänioikeutta. En tarkoita etten

olisi suonut niin mitään muutettavaksi siinä edustusjärjestelmässä

minkä olimme saaneet perinnöksi. Mutta en olisi koskaan myöntänyt,

edes välillisestikään, että joka mies on äänivaltaan oikeutettu,

vielä vähemmin että kaikilla on siihen tasavertainen oikeus. Sillä,

sanottakoon mitä tahansa, yhteiskunta ei ole rakennettu yksilöistä,

vaan eri luokista, ja luokittain se olisi edustettava. Olisin antanut

äänioikeutta pieniviljelijöille, käsityöläisille, kauppiaille,

tehtailijoille sellaisinaan, pitäen yksikköinä etupiirejä, en

yksilöitä, ja myöntäen kullekin sen verran vaikutusvaltaa, että sen

paino tuntuisi vaa'assa, samalla kuin olisin pidättänyt määräävän

painon maa-aatelistolle. Tämä olisi ollut vaikeata, ei siitä epäilystä,

mutta se olisi kannattanut tehdä; sitä vastoin oli mielestäni yhtä

typerää kuin helppoa lisätä uusia vaalimies-leipomuksia, kunnes

saavumme, epäilemättä, kannalle mikä todellisuudessa ei ole muuta kuin

yleinen äänioikeus, vaikkemme ole koskaan myöntäneet itsellemme tätä

haluavamme.

»Mutta se mikä on tehty on peruuttamatonta, korjaamatonta. Tästä

lähtien joukot, tai oikeastaan ne, jotka joukkoja ohjaavat, tulevat

Englantia hallitsemaan; eivätkä ne ole niitä miehiä, joiden hallitessa

Englanti tähän asti on kasvanut suureksi. Minun kaltaisillani

miehillä ei ole enää valtiollisessa elämässä sijaa. Ja olenkin,

mikäli minuun persoonallisesti tulee, hyvilläni siitä että sen

tiedän. Ne, jotka ovat saattaneet meidät sekasotkuun, saavat meitä

siitä selvittääkin. Luultavasti he sen tekevätkin — omalla tavallaan.

Mutta sitä tehdessään he luovat kovin toisenlaisen Englannin kuin

se oli, jota minä olen tuntenut ja ymmärtänyt ja rakastanut. Meillä

on oleva kaupunkilaiskansa, jolla — niin toivon — on oleva parempi

ravinto ja paremmat asunnot kuin tätä nykyä, joka on älykäs ja vilkas

ja toimelias ja elää yksinomaan aivojensa varassa sekä on valmis

silmänräpäyksessä kääntämään hyödykseen kaiken minkä se tietää,

mutta itse asiassa tietää kovin vähän, ja senkin huononlaisesti.

Tulee olemaan vähemmin niitä ihmisiä, joihin minä olen mieltynyt,

niitä, joita katson erikoisesti englantilaisiksi ja jotka ovat

maaseudun tuotteita, miehiä jotka kohoavat maasta kuin rehevät yrtit

ja, tietämättään itse millä tavoin, kokoavat järkeä niinkuin he

kasvavat lihaksia, tiedottomalla itseensä sulauttamisella; miehiä,

jotka saattavat seistä tuntikauden hevosta tai sikaa katselemassa,

jörönnäköiset pyöreät kasvot liikkumattomina kuin lammikko, sitä lajia

miehiä, joita vierailevat kaupunkilaiset luulevat typeriksi, siksi että

heiltä menee viisi minuuttia, ennenkuin he vastaavat kysymykseen — ja

sitten otaksuttavaksi kysymyksen vastaukseksi tulee toinen kysymys,

— mutta jotka ovat itseensä koonneet kokemusvaraston, niin laajan

ja moninaisen, etteivät itse koskaan ole tehneet itselleen siitä

selvää. He elävät vaistojensa, eivät aivojensa varassa, mutta heidän

vaistonsa ovat vähitellen kerrostuneet heidän ollessaan pitkät vuodet

käytännöllisissä tekemisissä luonnon kanssa. Senlaatuiset ihmiset ovat

minulle mieleen. Ja mielelläni elän heidän keskuudessaan sillä tapaa

kuin elän — perinnäisissä väleissä, joista heidän ei johdu koskaan

mieleen loukkaantua yhtä vähän kuin minun johtuu mieleen käyttää

niitä väärin. Sellaisia välejä ette voi luoda; niiden täytyy kasvaa

ja mennä perintönä isästä poikaan. Nuo uudet miehet, jotka saavat

maan haltuunsa, eivät koskaan kykene niitä aikaansaamaan. He tuovat

mukanaan sen eristäytymisen, mikä on kaupunkilaiselämän tuote. He eivät

tiedä muista yhdyssiteistä kuin palkasta; naapuriväen ja naapurisovun

käsitettä eivät ymmärrä. Ja tästä johtuu mieleeni kummallinen seikka.

Ihmiset lähtevät kaupunkiin seurustelua hakemaan; mutta olen aina

havainnut, ettei ole oikeata seurustelua muualla kuin maalla. Saattaa

olla, että olemme siellä typeriä, mutta olemme jäseniä järjestelmässä,

jossa on koottuna sukupolvien viisaus. Emme kohtaa toisiamme

salongeissa vaan metsästysmailla, kreivikunnan tuomioistuimessa,

vuokraajain-päivällisillä tai maamiesseuroissa. Yksityiset ja

julkiset toimemme ovat eroamattomassa yhteydessä keskenään. Meidän

toimemme ei vaadi kilpailua, ja sen velvollisuuksien jokapäiväinen

suorittaminen tuntuu meistä olevan jonkunmoista kansallista palvelusta.

Sellaista asiaintilaa minä ymmärrän ja ihailen, niinkuin esi-isäni

ymmärsivät ja ihailivat sitä ennen minua. Ja siksipä olen tory, en

joidenkuiden mielipiteitteni vuoksi, vaan sentähden, että se on koko

minun luonteessani. Taistelin torylaisuuden puolesta niinkauan kuin

se jotakin merkitsi; nyt, kun se ei enää merkitse mitään, en tosin

enää taistele sen puolesta; mutta yhä en voi olla muuta kuin tory. Se

Englanti, mikä on, kestää kyllä minun aikana; se Englanti, mikä tulee,

ei ole minulle mielenkiintoinen, ja onpa varsin hyvä, ettei minulla ole

mitään tekemistä sen hallitsemisen kanssa.

»En tiedä riittääkö tämä vastaus sen kysymyksen selvittämiseen,

johon minut vaadittiin vastaamaan; mutta se on paras minkä voin

antaa, ja luulen että sen pitäisi riittämän. Kuvailen aina sanovani

jumalalle, jos hän vaatii minut tilintekoon omasta itsestäni: 'Tässä

olen, sellaisena joksi minut teit. Voit minut ottaa tai jättää. Jos

minun olisi elettävä toistamiseen, eläisin aivan samalla tavoin.

Ja jos vaadit minua elämään toisin, niin sinun on luotava minut

toisenlaiseksi.'

»Olen taistellut menetetyn asian puolesta, ja olen pahoillani siitä

että se on menetetty. Mutta sydämeni ei siitä murru. Voin vielä

jäljellä olevat päiväni elää sitä elämää, jota pidän kunniassa ja

josta iloitsen. Ja vallan tyytyväisenä jätän kansakunnan Remenhamin

käsiin; odottaahan hän, kuten huomaan, kärsimättömästi suunvuoroaan

vastatakseen minun kerettiläisyyksiini.»

ALFRED REMENHAM, Liberaali.

Remenham olikin hermostuneesti väännellyt itseään tuolissaan, ikäänkuin

hänen olisi vaikea pysyä paikallaan; ja olisinpa säälistäkin katsonut

velvollisuudekseni antaa hänelle lähimmän puheenvuoron, vaikken

olisikaan jo ennakolta päättänyt niin tehdä. Hän nousi reippaasti,

ja oli mahdotonta olla huomaamatta heti hänen ja Cantilupen välistä

vastakohtaa. Hänen joustava, suora vartalonsa, hänen luja leukansa,

hänen rehevät eleensä, hänen kirkkaasti helkkyvä äänensä ilmaisivat

erinomaisen selvästi sitä älyn ja tarmon voimaa, jota hänessä oli

enemmän kuin kenessäkään, jonka olen tavannut. Hän alotti epäröimättä,

ja koko hänen puheessaan ilmeni sitä harjoitettua ja helposti sujuvaa

kaunopuheisuutta, jonka mestareja hän oli.

»Olen varma siitä», hän sanoi, »että minua uskotaan, kun juhlallisesti

vakuutan, ettei mikään olisi minulle ikävämpää kuin se ajatus (jos

minun täytyisi se omaksua), että niistä liberaalisista toimenpiteistä,

joista uskon kansamme onnen ja tosimenestyksen riippuvan, seuriona

johtuu äsken istuutuneen ystävämme kaltaisten miesten luopuminen

julkisesta elämästä. Tarvitsemme maamme kaikkia älyllisiä ja

siveellisiä voimia, ja niiden joukossa vakaumukseni mukaan vanha

maalaisaatelismieskanta ei suinkaan ole vähäarvoisimpia ja vähimmin

hedelmällisiä. Pahoittelen loordi Cantilupen poistumista valtiolliselta

kilpatanterelta niin hyvin yleisistä kuin persoonallisistakin syistä;

ja mielipahaani vain lieventää — ei suinkaan poista — se, että näen,

kuinka hyvin, kuinka arvokkaasti ja kuinka onnellisesti hän käyttää

rehellisesti ansaittua joutoaikaansa. Mutta ilokseni tiedän, että

meillä yhä vielä on, ja uskon että meillä edelleenkin on oleva

kansakunnan suuressa neuvostossa miehiä, jotka edustavat hänen etevää

tyyppiään ja perintäkehitystään, yhtenä ja sangen tärkeänä valtion

suuren koneiston vipusimena ja hillikkeenä.

»Vaan kun hän sille etevälle yhteiskuntaluokalle, jonka jäsen hän on,

vaatii — tai kenties minun tulisi mieluummin sanoa toivoo — todellista

ja pysyväistä ylivoimaa valtiossa, niin siinä minun täytyy, sen

myönnän, hänestä erota. Enkä edes voi hyväksyä hänen esittämäänsä

teoriaa määrätystä ja pysyväisestä etupiirien edustuksesta. On

kyllä totta, että yhteiskunta Korkeimman Olennon salaperäisestä

sallimuksesta on ihmeellisesti kokoonpantu mitä erilaisimmista

aineksista ja luokista, jotka vastaavat ihmiselämän eri tarpeita ja

pyrintöjä. Ja onhan vanha teoria, suurten nimien tukema — Platonin,

kunnioitetun mestarini, ja Aristoteleen, valtiotieteen perustajan —,

että valtiomiehen tehtävänä on järjestää noita muuten eripuraisia

aineksia niin, että ne valtioruumiissa yhtyvät täydelliseen ja

muuttumattomaan sopusointuun. Tämän katsomustavan mukaan yhteiskunnan

mahtavat urut ovat niin laaditut, että niistä voi soida vain yksi,

yksinkertainen akordi; ja lainlaatijain asiana on vain virittää

koneistoa niin, että se akordi soi siitä puhtaana. Jos Platon olisi

voinut toteuttaa teoriansa, olisi hänen suuri, yhteinen akordinsa,

tuottajain, taistelijain ja ajattelijain kolmisointu, yhä soinut

yksitoikkoisesti läpi aikakausien kaikkialla missä ihmisiä olisi

kokoontunut yhdyselämään. Epäilemättä hänen ajattelemansa sopusointu

oli kaunis. Mutta niissä epäsoinnuissa, jotka hän olisi tahtonut

vaientaa, vaan jotka yhä enenevällä voimalla jyrisevät ja ryskävät

hänen päiviltään meidän aikoihimme asti, kautta aikojen kaikuvan

holvin, niissä ilmenee mielestäni mahtavampi sopusointu kuin mikään,

minkä hänkään kykeni kuvaelemaan, ja mutkikkaassa jaksossaan ne kutovat

maailmansymfonian peruskaavan, symfonian, joka on niin ylevä, että

karkeammat aistimme vain osittain kykenevät sitä havaitsemaan ja vain

kuolemattomien henkien puhdas intelligenssi riemumielin sen tajuaa.

Onkin perusvikana kaikissa mielikuvituksellisissa valtio-opeissa

— ja vielä paljoa enemmän sellaisissa, jotka ikuistavat nykyistä

todellisuutta kivettymäksi sitä edes ihantelematta — että vaikka ne

olisivatkin täydellisiä, niiden täydellisyys soveltuu vain yhteen

ainoaan oloehtojen järjestelmään: jos ne voisivat ikuistuttaa

itsensä, ne ikuistuttaisivat myös nuo oloehdot, joiden olisi tullut

olla vain lyhyitä ja ohimeneviä sukumme historian vaiheita. Jos

Platonin olisi ollut mahdollista perustaa pitkin koko asuttua

maapalloa filosofisten kaupunkiensa kultainen sarja, niin hän olisi

iäksi takonut maailmaan kiinni orjuuden ja kastilaitoksen, sinetillä

sulkenut ne lähteet, joista tiede ja keksintä kumpuavat, ja kytkenyt

ikuiseen hervottomuuteen sen mahtavan valtakuntahengen, mikä yksin

on kyennyt järjestämään yhteistä yleishyödyllistä päämäärää varten

tämän kasvavan olion, ihmiskunnan, uppiniskaiset ja kapinoitsevat

jäsenet. Ja jos Platonin kaltaisen miehen mielikuvitus toteutettuna

olisi näin kuolettanut edistyksen idut, mitä meidän tulee sanoa, kun

meidän itsemme vertaiset miehet tyrkyttävät luonnon hedelmällisyydelle

omien epätäydellisten mittakaavojensa rajoituksia ja sääntöjä?

Meidän olisi parempi antautua nöyrästi luonnon johdettaviksi ja

niin sovelluttaa laitoksemme, että ne niin vähän kuin mahdollista

ehkäisevät niitä liikkeitä ja voimia, jotka ovat niissä vaikuttamassa.

Sillä olemmehan nykyään oppineet tietämään, että korkeampi kohoaa

matalammasta taistelun avulla, ja näyttääpä siltä, kuin ei luontokaan

ohjaisi vaan pysyisi vain katselijana, sen maailman kohotessa

tuskallisin ponnistuksin kaaoksesta. Emme näe sen sekaantuvan

äkillisin innonpuuskin asioiden menoon seisottaakseen määrähetkellä

luomisen käymisprosessia, emme näe sen kurottavan kättänsä, kun se

näkee jäälinnun välkkyvät värit tai ruusun loisteen, käskeäksensä sen

kehityskulun pysähtyä, mikä tahtoisi ne hävittää; emme näe sen noiden

alempain muotojen täydellisyyden vuoksi uhraavan ihmisen jalompaa

epätäydellisyyttä — ihmisen, tai niiden olioiden, jotka kenties

ovat odottamassa ihmisen takana (tai hänen yläpuolellaan). Luonto

katsoo aina päämäärää kohti; ja niin tulisi meidänkin valtiollisessa

toiminnassamme tehdä, pyrkien laitoksillamme saattamaan ilmi niitä

voimia, joidenka kanssa olemme tekemisissä, emmekä niitä rajoittamaan.

Meidän valtiojärjestyksemme tulisi kasvaa yhteiskunnan elävän kudoksen

päälle niinkuin nahka. Sillä keitä me olemme, sanoaksemme toiselle

miehelle: »mene kyntämään», toiselle: »pidä kauppapuotia», kolmannelle:

»johda valtiota», sanoaksemme liikemiehelle: »niin tai niin suuri valta

sinulla on oleva», ja maanviljelijälle: »niin tai niin suuri sinulla?»

Ei! Sanokaamme mieluummin jokaiselle: »hanki itsellesi se paikka,

minkä voit, käytä sitä vaikutusvaltaa, jota kykenet saavuttamaan».

Meidän valtiojärjestyksemme ilmaiskoon yhteiskunnassamme vaikuttavien

voimien painosuhteet; niiden muuttuessa muuttukoon niiden kanssa myös

vallanjako! Tämä on liberalismin uskontunnustus; sitä tukee itse

luonto, sen on vahvistanut, tahtoisin nöyrästi kunnioittaen sanoa, itse

Kaikkivaltias Luoja, ihmeellisen luomakuntansa järjestyksessä.

»Mutta tämä usko ei tasoita eikä hävitä. Ei kukaan, ei edes itse

Cantilupe, voi pitää vanhaa kruunuamme, perinnöllistä aatelistoamme

suuremmassa kunniassa kuin minä. Ne tulevat, niin kauan kuin ne sitä

ansaitsevat — ja toivon niiden kauan sitä ansaitsevan — säilyttämään

arvokkaan sijansa kansan sydämissä ja tunteissa. Tahtoisin vain niiden

rinnalla hankkia sijaa kaikille aineksille ja etupiireille, jotka

saattavat syntyä yhteiskunnallisten voimain toiminnan luonnollisessa

kulussa. Mutta ne tulevat olemaan aivan liian mutkikkaasti toisiinsa

kutoutuneita, niiden suhteellinen paino ja tärkeys muuttuvat liian

nopeasti, jotta ihmisäly voisi yrittää jollakin keinotekoisella

suunnittelulla saattaa tasapainoon ja sovittaa niiden vastakkaisia

vaatimuksia. Avattakoon jokaiselle — järjellisten rajojen sisäpuolella

— sama tie valtiolliseen vaikutusvaltaan, ja saakoon jokainen,

kykynsä ja halunsa mukaan, toisiin yhtyneenä tai yksikseen, käyttää

niitä mahdollisuuksia, joita niin auliisti heille suodaan. Tämä on

sen politiikan perussävel, jota olen johdonmukaisesti noudattanut

siitä asti kun ensin ryhdyin julkiseen elämään ja jota olen valmis

noudattamaan loppuun asti, vaikkapa loppuna olisikin se yleinen

äänioikeus, joka edellistä puhujaa niin pelottaa. Hän sanoo sen olevan

kevytmielistä luovutuspolitiikkaa. Mutta kelle asiat luovutetaan?

Kansalle! Kysytään, luotammeko kansaan? Minä luotan; hän ei! Rohkenen

olla sitä mieltä, että siinä on varsinainen erotus välillämme.

»Niin, en häpeä sitä tunnustaa, minä luotan kansaan. Mihin muuhun

voisin luottaa, jollen voisi luottaa siihen? Mitä kansa on muuta, kuin

sitä muodostavain kansalaisten lahjojen, kykyjen, hyveiden yhtynyt

kokonaisuus? Näiden lahjojen hyödyllinen käyttäminen, näiden kykyjen

esille manaaminen, liikkuma-alan ja toimintatilaisuuden tarjoominen

näille hyveille, sehän on ja sen täytyy olla jokaisen suuren ja jalon

politiikan päämäärä ja tarkoitusperä; ja tätä tarkoitusperää olen

koettanut palvella voimieni takaa, toivoakseni en maltittomasti enkä

kärsimättömästi, vaan järjellisen ja varman uskon hengessä.

»Sellainen on minun käsitykseni liberalismista. Mutta jos

liberalismilla on tehtävänsä kotimaassa, niin sen periaatteet

ovat yhtä tärkeät kansainvälisten suhteiden alalla. En aio nyt

laskea ulkopolitiikan myrskyiselle merelle. Yhtä kohtaa tahdon

kuitenkin kosketella, koska edellinen puhuja on sen maininnut,

ja se on ulkomaankauppamme. Ei millään inhimillisen toiminnan

alalla — sen rohkenen sanoa — kaikkivaltiaan Luojan tarkoitukset

ole selvempiä kuin juuri tällä, työn tuotteiden vaihdon alalla.

Jokaiselle asutun maapallon osalle on suotu omat erikoiset lahjat

ihmiskunnan hyödyksi ja iloksi; jokaiselle kansakunnalle oma

erikoinen kyky, omat sille soveltuvat mahdollisuudet. Yhtä hyvin kuin

maailma on luotu työtä varten, se myös on luotu tuotteiden vaihtoa

varten. Poikki valtameren, jonka yli ihmistaito kukistamattomalla

sitkeydellään on saanut aikaan siltoja, uuden maailman viljavarat

tyhjentymättömässä hedelmällisyydessään kutsuvat vanhan maailman rautaa

ja terästä, kojeita ja koneita. Austraalian rajattomien tasankojen

lammaslaumakuninkaat, Intian maanraataja, Georgian ja Carolinan,

Anneksi nykyään vapaa neekeri ruokkivat Manchesterin ja Bradfordin

tehtaita ja kangaspuita ja saavat niiltä ravintonsa. Pall-Mall

hankkii itselleen iloa Ranskan ja Espanjan viinitarhain tuotteista,

ja italialainen talonpoika käy puettuna Leicesterin kankurin kutomiin

kankaisiin. Kultainen ketju tekee kierroksensa, hopeaämpärit kohoavat

ja laskeutuvat, täyttyessään ja ylitsevuotaessaan toinen laskee toiseen

sitä virtaa, joka pulppuaa luonnon runsaudensarvesta. Sellainen on se

laki, minkä maailman kohtaloita hallitseva Valta on säätänyt; eivätkä

ihmisten kaikki sekaantumiset Hänen hyviin tarkoituksiinsa pysty

kokonaan ehkäisemään niiden onnekasta vaikutusta eivätkä tekemään

sitä tyhjäksi. Kuitenkin ovat sokea voitonhimo ja kansalliskiihkon

typerät käsitykset, niin paljon kuin se on ollut niille mahdollista,

sotkeneet suuren koneiston pyöriä ja hampaita, häirinneet sen työtä

ja supistaneet sen tuloksia. Ja jos tällä suurella kansakunnalla on

oikeus jostakin ylpeillä, niin siitä, että se se on ensinnä hävittänyt

nurinpuolisen keksintäkyvyn rakentamat raja-aidat ja sulut ja

päästänyt vihantien vainioittensa jokaiseen ojaan kaupan kirkkaan ja

hedelmöittävän virran.

»Totisesti, sillä on ollut palkintonsa! Tutkikaa aikakirjoja: turhaan

niistä etsitte niin ääretöntä, niin yhtämittaista, niin kasvavaa

menestystä, kuin se on, millä tämä maa on ollut siunattu historiansa

viimeisellä vuosisadanpuoliskolla. Edellinen puhuja kyllä myönsi, että

on tapahtunut tällainen rikkautemme kasvaminen. Mutta hän valitti,

ettemme olleet ottaneet ollenkaan lukuun niitä muutoksia, joita uusi

järjestys saapi aikaan kansamme luonteessa ja elämäntavoissa. Se on

totta, ja maltiton olisi se mies, joka uskaltaisi ennustaa ja määrätä

tämän politiikan kaukaisempia tuloksia, — tai koettaisi peljästyneenä

välttää vapauden seurauksia, sentähden ettei hän voi ennakolta

tietää niiden laatua. Kellähän meistä olisi rohkeutta — jos olisikin

valtaa — säätää kansalle kaikeksi iäksi sen taloudellisen elämän

muoto, sen luonteen laatu, sen toiminnan suunta? Luonnon kohdussa

lepäävät mahdollisuudet ovat suuremmat kuin me voimme arvioida; voimme

ainoastaan helpottaa niiden syntymistä, meidän ei ole sallittu määrätä

niiden anatomista laatua. Nykyisyyden vammat vaativat nykyisyyden

parannuskeinoja; mutta kukaan ei voi ennakolta määrätä tehokkaita

keinoja tulevaisuuden tarpeiden varalle. Ja sillävälin, mitä syytä

on pelkoon? Tunnustan, etten näe yhtäkään. Vapauden politiikan ovat,

sen väitän, oikeaksi todistaneet sen tulokset. Ja niin varmasti

luotan tähän, että uskon sen ajan jo lähestyvän, jolloin muut

kansat kavahtavat vihdoin näkemään omat tosi-tarpeensa ja ryhtyvät

jäljentämään meidän taloudellista lainsäädäntöämme, yhtä hyvin omaksi

edukseen kuin meidänkin eduksemme. Näen sen ajan lähenevän, jolloin

maailman kansakunnat, luopuen valtiollisista vihoistaan, yhtyvät

kaupan rauhalliseen kilpailuun, — ajan, jolloin nuo kansallisuuden

raja-aidat, jotka ovat ihmissuvun lapsuusiän ilmiöitä, sulavat ja

hajoavat tieteen ja taiteen päivänpaisteessa; jolloin tykkien jyrinän

voittaa kangaspuiden pehmeämpi jyskintä, ja käsityöläisen etunahka ja

talonpojan mekko tuottavat enemmän kunniaa kuin sotamiehen punaverka;

jolloin kaupan yleismaailmalliset armeijat astuvat surman sotajoukkojen

sijalle; jolloin ihmisen tietämättömyys, hulluus ja pahuus eivät enää

erota sitä, minkä Jumala on liittänyt yhteen; jolloin yhden työ ja

keksintö tulee kaikkien perinnöksi, ja maan kansat eivät enää törmää

yhteen taistelutantereella vaan valitsemiensa edustajain välityksellä

yhtyvät — kuten suurimman runoilijamme ihmenäyssä — 'Ihmiskunnan

parlamenttiin, maailman liittoon.'»

»Parliament of man, the Federation of the World». (A. Tennysonin

»Locksley hall» nimisestä teoksesta).

REUBEN MENDOZA, Vanhoillinen.

Lausuttuaan näin loppusanansa Remenham istuutui. Hän oli puhunut,

tapansa mukaan, ikäänkuin hänellä olisi kuulijakuntana julkinen

kokous eikä pelkkä ystäväseura. Mutta ainakin hän oli saanut pallon

vierimään. Useaan läsnäolijaan hänen puheensa ja esiintymistapansa

täytyi, kuten hyvin tiesin, vaikuttaa tavattoman härsyttävästi, eikä

tietysti kehenkään voimakkaammin kuin Mendozaan. Ollenkaan epäröimättä

siis valitsin vanhoillisen johtajan esittämään meille vastakkaisen

näkökohdan. Hän vastasi harkitusti, nostaen synkkää juutalaista päätään

rinnaltaan ja hitaasti oikaisten pitkää vartaloansa suoraksi, ivallisen

hymyn väreillessä hänen suupielissään.

»Se, jolle ei» — näin hän alotti — »ole suotu etuoikeutta välittömästi

tutustua Jumalallisen Olennon tuumiin, on tietenkin epäedullisessa

asemassa, kun hänen on esiinnyttävä niin armotetun miehen jälkeen,

kuin etevä ystäväni on. Tähän epäedulliseen asemaan minun on kuitenkin

ollut pakko tottua pitkinä parlamenttitaistelujen vuosina. Minun on

täytynyt tyytyä ryömimään, hänen liidellessään yläilmoissa, arvaamaan,

hänen ennustaessaan profeettana. Mutta kaikella on hyvätkin puolensa.

Kenties eräät asiat saattavat olla ilmoitetut lapsille ja imeväisille

mutta kätketyt ylhäisemmiltä olioilta. Toukka arvattavasti huomaa maan

rosoja ja epätasaisuuksia, jotka jäävät kotkan laajemmalta katseelta

havaitsematta, ja ainakin toukalle ne ovat tärkeämmät kuin vuorijonot

ja valtameret, joiden lähettyville se ei koskaan pääse. Tältä matalalta

näkökannalta tuon esille muutaman huomautuksen, siten täydentääkseni,

vieläpä kenties arvostellakseni sitä kaunopuheista esitystä, jonka

olemme saaneet nautinnoksemme kuulla.

»Ystäväni puheen perussävelenä oli vapaus. Ei ole sitä brittiläistä,

jonka sydän ei sykkisi nopeammin, kun hän kuulee tämän sanan. Mutta

kuunnellessani hänen innokasta puhettaan en voinut olla kummeksimatta,

miksei hän tarjonnut meille vapauden ylevää ja kallista lahjaa vielä

runsaammassa määrin, vielä auliimmasti. Tosin hän on tehnyt paljon

niiden raja-aitojen poistamiseksi, mitkä erottivat kansaa kansasta,

ihmistä ihmisestä. Mutta kuinka paljon jääkään vielä tehtäväksi,

ennenkuin meidän voidaan todenmukaisesti sanoa asettautuneen luonnon

tasolle! Ajatelkaammepa vain esimerkiksi poliisia! Onko ystävämme

koskaan kohdistanut huomionsa kaikkeen siihen, mitä poliisimiehen

juhlallinen hahmo merkitsee, kaikkeen siihen sekaantumiseen

hyväntahtoisen Luojan tarkoitusperiin, minkä symbolina hän on? Hänen

avullaan heikot hallitsevat voimakkaita, harvalukuiset enemmistöä,

älykkäät typeriä. Hänen avullaan sellaisia ihmisiä jääpi eloon,

jotka olemassaolon taistelun olisi pitänyt hävittää. Hän asettaa

kelpaamattomat kelvollisten sijalle. Hän hämmentää maailmantalouden.

Hänen suojassaan itävät ja rehottavat kaikki epäsikiöt ja lois-olijat.

Avioliitto riippuu hänen helmoissaan, omaisuudella on hoiva hänen

sylissään. Ja missä on vapaus niiden rehottaessa? Luonnon lain me

kaikki tunnemme: 'vanhan hyvän säännön, että se ottakoon, jolla on

voima, ja se pitäköön, joka voi.' [»The good old rule, the ancient pian

that he should take, who has the power, and he should keep who can.»]

Mutta tämän lain me olemme omaisuuden taikavoimalla syrjäyttäneet.

Olemme miehittäneet tiili- ja kivimuurimme näkymättömillä vartijoilla.

Olemme sulloneet kukkaistarhojemme ja puistojemme aidat täyteen

pelottavia naamoja ja aseita.

[Miltonin »Paradise lost» runoelman lopussa kerrotaan, että

paratiisista kartoitetut ensimäiset ihmiset luodessaan viimeisen kerran

katseensa takaisin menetettyyn onnelaan näkivät:

— — — »The gate with dreadfull faces thronged and fiery arms» (portti

sullottu täyteen pelottavia naamoja ja tulisia aseita).]

Ikkunaimme lasiruudut olemme tehneet läpäisemättömämmiksi kuin

timantti. Pikkulapsillemmekin olemme antaneet jättiläisten voimat.

Rintalapset tyrttyvät liiasta ravinnosta, ja voimakkaat miehet

nääntyvät nälkään; jo äidin kohdussa oleva sikiö kurottaa kuvattomia

kätösiään anastaaksensa ruhtinaskunnan. Tämäkö on vapautta? Tämäkö on

luontoa? Ei! Se on Merlinin vankila.

[Alkuaan kelttiläisen tarun mukaan Viviana niminen haltijatar on,

koettaessaan taikatemppua, jonka tietäjä Meriin oli hänelle ilmaissut,

lumonnut tämän iäksi liikkumattomaksi ja hervottomaksi, ja hänen

ympärilleen on kasvanut tiheä orapihlajapensaikko.]

Se on kauheata, mutta se on yhä olemassa. Eikö ystävällämme siis ole

voimaa lumousta hävittääkseen? Vai voiko olla niin, että häneltä

puuttuu tahto?

»Edelleen, voiko meitä sanoa vapaiksi, voiko meidän sanoa olevan

sopusoinnussa luonnon kanssa, niin kauan kuin siedämme avioliiton

siteitä? Niin kauan kuin pidämme kahleissa vaiston vaatimaa onnellista

sekayhtymistä ja alistamme harhailevan mielikuvituksemme yhden

vaihtumattoman vaimon hallittavaksi? Tässä tosin — sen myönnän suoraan

— luonto kyllä hankkii kostonsa: kukoistaahan todellinen moniavioisuus

lakiemme omien siipienkin suojassa. Mutta laki on sentään olemassa; se

on loimena ja omaisuus on kuteena, ja niistä me kudomme perhettä, tuota

Nessoksen paitaa, johon olemme kietoneet ihmiskunnan jättiläisvoimat.

Ja niin kauan kuin se paita on tiheästi takeltuneena jokaiseen

ruumiinjäseneen, paljonko merkitsee jos repäisemme sieltä täältä irti

jokusen napin tai nauhanpätkän? Suurelta esitaistelijalta vaaditaan

sankarillisempaa työtä, jos hän todella aikoo seurata hallitsijatartaan

loppuun asti. Hän pudistaa päätään. Mitä? Palveleeko hän sittenkin

tuota hallitsijatartaan vain puolella sydämellä? Vai onko mahdollista,

että hän alkaa aavistaa, että jumalattaren naamarin takana on pedon

hampaat ja kynnet? Mutta jollei luonto olekaan mikään jumalatar,

niin kuinka voimme hyväksyä sen takaajaksi vapauden puolesta? Ja jos

otetaan vapaus sinänsä, ilman muuta tukea, niin kuinka sen voi erottaa

anarkiasta? Millä muulla keinoin kuin sekoittamalla siihen sopivan

määrän pakkoa? Ja jos tämä myönnetään, niin eikö meidän ole silloin

astuttava alas profetian vuorenhuipulta valtiollisten sovittelujen

ikäville alangoille?»

Tähän asti Mendoza oli pysynyt siinä harkitun ivallisessa sävyssä,

joka, kuten muistettaneen, oli niin omiansa saattamaan englantilaista

kuulijakuntaa ymmälle ja niin suuressa määrin vieroitti kansan suosion

hänestä. Mutta nyt hänen sävynsä muuttui. Hän tuli vakavammaksi ja — se

minun täytynee valitettavasti lisätä — hänen puheensa tympäisevämmäksi

kuin koskaan ennen minun kuullen, kun hän nyt esitti vanhoillista

näkökantaa semmoisena, jommoiseksi hän sitä käsitti; tämän selonteon

luulisin avomielisimmäksi minkä hän oli koskaan huuliltaan päästänyt.

»Nuo kysymykset», hän sanoi, »minun täytyy jättää ystäväni Remenhamin

itsekseen vastattaviksi. Taso on minulle liian korkea. En osaa liidellä

teoreettisen ajattelemisen siivillä. Periaatteiden julistaminen ei

minua huvita. Olen maan päällä, ja minun rajoitettuun näköpiiriini

työntäytyvät erilliset tosiasiat niin oikullisen omalaatuisina, ettei

yleistämiskykyni niihin pysty. Siinä kenties onkin syy, minkätähden

olen liittynyt siihen puolueeseen, johon minulla on kunnia kuulua.

Sillä tämä puolue se ymmärtääkseni näkee asiat sellaisina kuin ne

ovat, sellaisina, tarkoitan, jommoisina ne esiintyvät pelkästään

inhimilliselle näkökyvylle. Remenham on, kiireessään, sanonut meidät

taantumuksen puolueeksi. Minä mieluummin sanoisin meidän olevan

todellisuuden puolueen. Meidän katseemme eivät kohdistu ihmiskuntaan

vaan englantilaisiin; eivät ihanteellisiin valtiojärjestyksiin vaan

brittiläiseen valtiolaitokseen; eivät kansantaloustieteeseen vaan

kauppaliikkeemme todelliseen kulkuun. Läpi tämän tosiasiain laajan

metsän, tämän vanhan ja uuden muodostaman tiheikön, noiden vuosisatoja

nähneiden tammien, rehevien pensaikkojen, kauniiden loiskasviköynnösten

välitse me kuljemme varovaisesti ja epäluuloisesti, noudattaen

vanhoja polkuja, pyrkien pitämään niitä avoinna, mutta raivaamatta

kirveellä uusia teitä ennenkuin olemme selvillä päämäärästä, jonka

saavuttamiseksi meitä vaaditaan uhraamaan mainioimmat puumme. Jyrkkiä

muutoksia pidämme poikkeuksina ja sairaalloisuuden ilmiöinä. Mutta

vaikkeivät meitä sido mitkään teoriat, käymme kuitenkin rohkeasti

sellaisiinkin muutoksiin käsiksi, kun olemme varmasti vakuutetut niiden

välttämättömyydestä, ja viemme ne perille. Niinpä, kun olimme tulleet

varmuuteen siitä, että oli tullut se aika, jolloin syvät rivit olivat

kutsuttavat kansakunnan neuvotteluihin osallisiksi, asetuimme uljaasti

toimenpiteen puolelle, jonka — olen pahoillani siitä ettei Cantilupe

tässä minuun yhdy — jonka en koskaan myönnä sotivan vanhoillisuuden

paraita ja terveimpiä perintätapoja vastaan.

»Mutta sellaiset toimenpiteet ovat poikkeuksellisia, ja toivomme niiden

olevan lopullisia. Meitä ei huvita valtiojärjestyksen paikkaileminen.

Tunnustamme hallituskoneiston pelkäksi keinoksi; valtiomies on se,

jolla on kyky hallita. Meihin ei pysty se vapauden evankeliumi, joka on

annettu vastustajillemme erikoisena ilmestyksenä; sen sijasta huomaamme

Englannin nykyisessä tilassa olevan paljon, mikä mielestämme kaipaa

valtion valvontaa ja ojennusta. Emme voi yhtyä siihen optimismiin, mikä

elähdyttää Remenhamia ja hänen ystäviänsä todellisuuden uusien voimain

suuntaan ja tuloksiin nähden. Kovemmin kuin kiertimien ja sukkulain

surina kuuluu korviimme köyhien valitus. Rehottavien tavaravarastojen

ja kauppapuotien takaa havaitsemme käsityöläisten hökkelit. Pitkin

maanteitä näemme esi-isiensä kylistä kaupunkiin vaeltavien työläisten

pitkän kulkueen; silmämme seuraavat heitä laitakaupungin kujiin ja

hiostuttamisjärjestelmän uhrien pesiin; seuraamme heitä vaivaistaloon ja

vankilaan; näemme heidän uppoavan syvyyden kuiluun, toisten rientäessä

heidän jäljissään saadakseen heidän paikkansa ja sortuakseen samaan

häviöön. Tämä kaikki silmiemme edessä emme katso velvollisuudeksemme

istua kädet ristissä ja turvautua vapauden periaatteeseen. Me tunnemme,

että kansakunnalla on oikeus vaatia meitä säilyttämään eheänä sen

inhimillisyysperintöä, sen suuruuden ja rikkauden ainoata lähdettä; ja

olemme valmiit käyttämään viisauttamme — oli se sitten suuri tai pieni

— sensuuntaiseen lainlaadintaan, pelästymättä sitä että meitä syytetään

sosialisteiksi.

»Mutta huolehtiessamme näiden saarten tilasta emme ole unohtaneet, että

meillä on yhdyssuhteita muunkin maailman kanssa. Tosin, jos voisimme

yhtyä siihen katsomustapaan, jota Remenham niin kaunopuheisesti on

esittänyt, niin se asia ei meille tuottaisi paljonkaan huolta. Hän

näkee ikäänkuin ilmestyksessä, mitenkä kaupan hengetär tuopi maailmaan

rauhan ja hyvän tahdon aikakauden. Hän näkee, mitenkä salaperäinen

sallimuksen ohjaus saa voitonhimon ja kilpailun edistämään rakkauden

ja rauhan voittoa. Mutta taaskin minun on mahdotonta seurata hänen

rohkeata lentoaan. Minä kun en pääse havainnon piiriä ulommas,

voin ainoastaan todeta, ettei historian pitkällisessä ja verisessä

kulussa ole ollut mitään hedelmällisempää sodan synnyttäjää, kuin

kauppakilpailu. Omissa aikakirjoissamme ilmenee tämä totuus joka

ajankohdalla; enkä näe nykymaailman olosuhteissa mitään, mikä sen

kantavuutta supistaisi. Meille on kerrottu, että kaikki kansat pian

omaksuvat meidän talouspolitiikkamme. Miksi ne sen tekisivät, jollei

se ole niiden eduksi? Me ryhdyimme siihen siksi, että luulimme

sen olevan omaksi eduksemme; ja luovumme siitä, jos käsityksemme

joskus muuttuu. Ja kun puhun 'edusta', toivon ettei minun luulla

tarkoittavan taloudellista etua sanan ahtaassa merkityksessä.

Kansalla on, ymmärtääkseni, samoin kuin yksilölläkin, persoonallisuus

kannatettavanaan. Sen tulee asettaa päämääräkseen — ei rikkauden

kasaamista millä hinnalla tahansa, — vaan kyvykkäisyyden kehittäminen

ja voimassa pitäminen, mahtavuus, tarmo, monipuolisuus ja ennen kaikkea

riippumattomuus. En ole kylliksi profeetta tohtiakseni vakuuttaa,

että omaksumamme politiikka vastakin aina takaa meille sellaisen

tuloksen. Mutta jollei se sitä tee, meidän on epäilemättä pakko muuttaa

se. Enkä voi uskoa, että muut kansat, edes omat siirtomaamme, aina

vain seuraavat meitä nykyisessä talouspolitiikassamme, jos sellainen

menettely uhkaisi syöstä niiden kohoavan teollisuuden häviöön ja

kohtuuttomasti supistaisi niiden taloudellisten voimain toimintapiiriä.

En siis, se minun täytyy tunnustaa, voi innostunein ja toivehikkain

mielin odottaa sitä kristallipalatsin-kaltaista tuhatvuotista

valtakuntaa, jota Remenham niin kaunopuheisesti on kuvannut. Minun

silmissäni kangastaa tulevaisuus täynnä sotia ja sodanuhkaa. Ja

varsinkin näen tämän kansan, rikkautensa, mahtavuutensa, verrattoman

menestyksensä vuoksi, olevan pilkkatauluna, johon kaikkien Europan

kansojen kateus, viha, himo tähtäävät iskunsa. Näen noiden kansojen

kääntävän katseensa kaikkialle, löytääkseen laskupaikan kasvavalle

väestölleen, ja havaitsevan jokaisen asuttavan maailman kolkan

ennakolta Englannin rodun valtaamaksi ja Englannin lipun varjostamaksi.

Mutta tästä suurimmasta vaarastamme manaan esille parhaimman

tulevaisuudentoivoni. Englanti on enempää kuin Englanti. Se on kasvanut

nukkuessaan. Se on ojentanut halki jokaisen maanosan suunnattomat

sikiönraajojansa, jotka odottavat vain sen sydämen sykähdystä, sen

hengen liikahtamista kehittyäkseen oikeaan muotoonsa, ryhtyäkseen

toimeensa yhden suuren valtaruumiin jäseninä. Hengitys alkaa käydä,

niin uskon, veri alottaa kiertokulkuansa.

En usko, että siirtomaamme ovat määrätyt karisemaan meistä pois kuin

kypsät hedelmät; alusmaamme eivät joudu toisille herroille. Kansa herää

ennemmin tai myöhemmin valtakunnalliseen tehtäväänsä. Merentakaisten

englantilaisten sydämet alkavat sykkiä samaan ääneen kuin meidän. Ja

se liitto, joka minulle kangastaa, ei ole ihmiskunnan liitto, vaan

brittiläisen rodun maailmanliitto.»

Hän vaikeni hetkiseksi, ja syntyneessä hiljaisuudessa havaitsimme

syvenevän hämärän. Ensimäiset tähdet tulivat näkyviin, ja nuori kuu

oli lännen äärissä. Alhaalta kuului varjosta suihkulähteen lorina, ja

metsästä soi satakielen kutsuääni. Hetkessä ja paikassa oli kaiketi

jotakin, joka vaikutti Mendozan mielialaan, sillä kun hän jälleen

ryhtyi puhumaan, oli äänilaji toinen kuin ennen.