eteen, sillä alemman laakson pään täytti taisteluun valmis armeija --
oikeita, järjestettyjä, punavormuisia rykmenttejä -- siitä ei ollut
epäilemistäkään -- ampuen Martini-Henri-kuulilla, jotka repivät maata
noin sadan jalan päässä etumaisimmasta komppaniasta. Yli tuon
röykkelöisen maan tuli rykmentin marssia, ja se alotti tanssiaiset
yleisellä ja syvällä kunnianosoituksella vinkuvia lähettejä kohtaan:
kumartaen kaikki samalla kertaa, kuin olisivat olleet nuorassa. Ollen
ainoastaan puoleksi kykeneviä itsenäiseen ajattelemiseen laukaisivat he
patruunan sillä yksinkertaisella tavalla, että panivat kiväärin
olkapäätä vasten ja painoivat liipasinta. Kuulat voivat sattua vuorilta
katsojiin, mutta varmaankaan ne eivät vahingoittaneet vihollisjoukkoa
heidän edessään, pyssyjen rätistessä siihen määrään, että meluun hävisi
mahdollisesti annetut komennotkin.
"Hyvä Jumala", sanoi kenraali istuen vuorella muitten yläpuolella. "Tuo
rykmentti on tärvellyt kaikki tyyni. Kiirehtikää toisia ja antakaa
kanuunain paukkua."
Mutta rihlakanuunat olivat vuoristossa kierrellessään sattumalta
yhyttäneet maakyhmyiltä näyttävän ampiaispesän, jota ne lakkaamatta
pommittivat kahdeksansadan askeleen päästä, suureksi ikävyydeksi sen
asujamille, jotka eivät olleet tottuneet niin hemmetin tarkkoihin
aseisiin.
"Fore and Aft" jatkoi matkaansa eteenpäin, mutta lyhyemmin askelin.
Missä toiset rykmentit viipyivät, ja miksi nämä niggerit käyttivät
Martineja? He asettuivat vaistomaisesti ketjuun, laskeusivat vatsalleen
ja laukaisivat kerran umpimähkään, juoksivat muutaman askeleen ja
tekivät samoin kuin äsken, kaikki säännönmukaisesti. Ollen tässä
järjestyksessä tunsi jokainen olevansa sanomattoman yksin ja läheni
toveriaan varmuuden vuoksi.
Sitten naapurin pyssyn pamaus aivan korvan juuressa kiiruhti häntä
laukaisemaan niin nopeaan kuin suinkin -- taaskin äänen herättämän
varmuuden tunteen vuoksi. Seuraukset olivat pikaiset. Viisi
yhteislaukausta verhosi rivit paksuun, läpinäkymättömään savuun, ja
kuulat alkoivat sattua maahan jo kolmen-, neljänkymmenen askeleen
päässä ampujistaan, sillä pistimet painoivat alaspäin piippua ja
oikeat käsivarret alkoivat raueta Martinin kovasta potkaisusta.
Komppanianpäälliköt tirkistelivät savun vallassa, hermostuneimmat
koettivat häätää sitä kypärillään.
"Ylemmäksi ja vasemmalle", huusi eräs komppanianpäällikkö, kunnes ääni
vain kähisi enää. "Ei niin! Heretkää ampumasta, ja antaa selvitä
hiukan."
Kolme neljä kertaa puhalsivat soittajat komennon, ja kun sitä sitten
toteltiin, toivoi "Fore and Aft" näkevänsä vihollisjoukon makaavan
luokona edessään. Hiljainen tuuli hajoitti savun näyttäen vihollisen
seisovan paikoillaan melkein entisellään. Noin neljänneksen tonnin
verran lyijyä oli kaivettu kahdensadan kyynärän päähän heidän eteensä,
kuten möyhennetty maanpinta selvään todisti.
Tämä ei suinkaan ollut vihollisista masentavaa. He odottivat tämän
hillittömän sekasorron asettumista ja ammuskelivat rauhallisesti
paksuinta savupilveä kohti. Eräs "Fore and Aft'ilainen" säikäytti
komppaniaansa parkuen kuolintuskissaan, toinen potki ja väänteli
maassa, ja kolmas, jolta hammasteltu kuula oli särkenyt alaruumiin,
huusi toverejaan lopettamaan hänen tuskansa. Tämmöisiä onnettomuuksia
tapahtui, jotka eivät suinkaan huvittaneet katsojaa ja kuulijaa. Savu
hälveni hämäräksi autereeksi.
Sitten vihollinen päästi kovan huudon, ja musta osasto erkani
pääryhmästä vyöryen yli kentän kauhealla nopeudella. Siinä oli
kaikkiaan noin kolmesataa miestä, joiden tuli huutaa, ampua ja lyödä,
siinä tapauksessa, että heidän kuolemaan määrätyt toverinsa pääsivät
perille. Nämä viisikymmentä ghazia olivat puoleksi sekaisin väkevistä
höysteistä ja aivan villejä uskonkiihkosta. Heidän hyökätessään lakkasi
brittiläisten tuli, ja siitä syntyneen äänettömyyden kestäessä
käskettiin sulkea rivit ja odottaa heitä pistimet ojossa.
Jokainen asianymmärtävä olisi voinut sanoa "Fore and Aft'ille", että
ainoa keino torjua ghazia on yhteislaukaus pitkältä matkalta; sillä
ihminen, joka aikoo kuolla, joka haluaa kuolla, saavuttaakseen taivaan
autuuden kuolemallaan, tappaa, joutuessaan käsikähmään, yhdeksän kertaa
kymmenestä toisen, jolla on sanomaton halu saada jäädä elämään. Milloin
olisi pitänyt sulkeutua ja marssia eteenpäin, silloin "Fore and Aft"
hajosi ja ampua raksutteli, ja milloin piti hajota ja ampua, silloin
seistiin rivit suljettuina.
Kun ihminen ajetaan vuoteeltaan puolinukuksissa saamatta ruokaa, on hän
aina huonossa mielentilassa. Eikä hänen rohkeutensa lisäänny siitä,
että hän näkee kolmesataa kuuden jalan pituista miestä silmät nurin
päässä, parta vaahdossa, huulilla kiroukset ja käsissä heiluttaen
kolmen jalan pituista puukkoa.
"Fore and Aft" kuuli gurkhien toitottavan liikkeellelähtömarssia, ja
vasemmalla piipattivat ylänköläisten pillit. He koettivat pysyä
alallaan, vaikka pistimet heiluivat ylös ja alas pitkin linjaa,
ikäänkuin heiluvan veneen airot. Silloin he tunsivat, rinta rintaa
vastaan ollen, vihollisen hämmästyttävän ruumiinvoiman: kauhealla
hätähuudolla päättyi ryntäys, ja puukoniskut tekivät jälkeä, jota on
mahdoton kuvata. Miehet turvautuivat toisiinsa ja huitoivat sinne tänne
-- yhtä usein omaa toveria kuin vihollistakin. Rintama ruhjoutui kuin
paperi, ja ne viisikymmentä ghazia tunkeutuivat edelleen, seuralaisten
tapellessa menestyksen huumaamina yhtä vimmatusti kuin hekin.
Sitten komennettiin takarivitkin liikkeelle, ja upseerit syöksyivät
melskeeseen -- yksin. Sillä takarivit olivat kuulleet eturivien huudon,
tuskan parkunan ja ulvonnan, ja olivat nähneet mustaa jähmettynyttä
verta ja alkaneet pelätä. He eivät tahtoneet seistä vastaan. Taaskin
rynnättiin leiriin. Joutukoot upseerit vaikka helvettiin, jos haluavat,
mutta itse he tahtoivat päästä puukkojen tieltä.
"Eteenpäin!" kirkuivat upseerit, mutta sotamiehet, kiroillen heitä,
vetäytyivät takaisin. Jokainen varasihe naapuriinsa tehden
ympärikäännöksen.
Charteris ja Devlin, viimeisen komppanian upseereja, syöksyivät
kuolemaan aivan yksin, luullen miesten tulevan perässä.
"Tapoitte minut, sen vietävät", karjaisi Devlin ja kaatui maahan,
haavoitettuna hartioilta rintalastaan saakka, ja eräs uusi osasto hänen
miehistöään paeten, aina vain paeten, polki hänet jalkoihinsa rientäen
samaa vuorisolaa kohti, josta olivat tulleetkin.
"Suukon mä annoin keittiössä ja toisen porstuassa.
Poikaset, poikaset, joutukaa!
Muille jos suikkaat kuin kyökkärille, niin oletpa vain hukassa,
Halle ja, halle ja, halleluja!"
Gurkhit syöksyivät vasemmanpuoleisesta solasta kukkuloiden yli
rykmentin hyökkäysmarssin soidessa. Mustat vuorenrinteet olivat täynnä
viheriäisiä hämähäkkejä, kun soittajat virittivät riemuiten:
"Aamusella! Puhtehella päivän kirkkahan!
Kun Gabriel torveansa soittaa puhtehella!"
Gurkhien ensimäinen komppania kompasteli irtonaisissa kivissä. Eturivit
seisahtuivat hetkeksi tarkastellakseen laaksoa ja sitoakseen tiukempaan
kengännauhojaan. Heidän huuliltaan lähti vieno tyytyväisyyden huoahdus
pitkin rivistöä, ja oli kuin maisema olisi hymyillyt, sillä tuolla
alhaalla oli vihollinen, ja sitä kohdatakseen olivat gurkhit
kiirehtineet. Siellä oli paljon vihollisia. Siellä saattoi olla hauska.
Pienikasvuiset miehet tarttuivat kovemmin _kukriis'iin_ ja vakoilivat
odottavaisina upseerejaan, kuten metsäkoira vahtii ja odottaa, kunnes
kivi heitetään sen haettavaksi. Gurkhien alue vietti vähitellen
laaksoon päin, ja heillä oli oivallinen näköala kaiken ylitse mitä
tapahtui. He istuutuivat kiville odottamaan, sillä heidän upseerinsa
eivät aikoneet kuluttaa voimia mennäkseen torjumaan ghazien hyökkäystä
viidensadan askeleen päähän. Antaa valkoisten hoitaa itsensä.
"Hi! Yi!" huudahti subadar-majuri hikoillen äärettömästi. "Saakelin
hassuja nuo, kun seisovat rivit suljettuina. Nyt ei ole aika sulkea
rivejä, nyt on yhteislaukausten vuoro. Äh!"
Hämmästyksissään, mielenkiinnolla ja halveksien katselivat gurkhit
"Fore and Aft'in" peräytymistä, jaellen heille runsaassa määrässä
kirouksia ja neuvoja.
"Ne juoksevat! Valkoihoiset juoksevat! Eversti sahib, emmekö mekin
saisi vähän pöhäistä?" murahti Runbir Thappa, senior-jemadaari.
Mutta eversti ei ollut kuulevinaankaan. "Antaa juukelien saada hiukan",
sanoi hän äkeissään. "Se on niille kohtuullista. Hetken kuluttua ne kai
saadaan kääntymään takaisin." Hän katseli kenttää kiikarillaan ja
huomasi upseerin miekan kimaltelevan.
"Nehän lyövät miekkansa lappeella -- saakelin arvannostajat! Miten
ghazit niitä kurittavat!" sanoi hän.
"Fore and Aft" veti paetessaan upseerit mukaansa. Vuorisolan ahtauden
vuoksi täytyi joukkion yhtyä suljetuiksi riveiksi, ja takarivit
ampuivat jonkunlaisen epävarman yhteislaukauksen. Ghazit vetäytyivät
takaisin, sillä he eivät olleet varmoja, ettei vuorisolassa ollut
reservijoukkoja kätkössä. Sitäpaitsi ei ollut koskaan viisasta ajaa
valkoihoisia kovin kauan. He kääntyivät takaisin kuin sudet
piilopaikkoihinsa, tyytyväisinä teurastukseensa ja pysähtyen ainoastaan
viimeistääkseen haavoitettuja.
Neljännespeninkulman oli "Fore and Aft" peräytynyt ja nyt, vuorisolaan
sullottuna, vapisi vammoistaan, raadeltuna ja pelon masentamana, kun
upseerit, raivoissaan sotamiesten uppiniskaisuudesta, pieksivät heitä
miekkansa päällä ja terällä.
"Takaisin! Takaisin, sen konnat -- senkin akat! Oikealle -- komppanian
rivistöön, pian -- koirat!" kirkui eversti, ja alemmat upseerit
kiroilivat ääneen. Mutta rykmentti halusi päästä -- päästä vaikka mihin
noiden armottomien puukkojen tienoilta. Se horjui milloin sinne,
milloin tänne, huutaen ja parkuen, mutta gurkhit oikealta sivustalta
ampuivat laukauksen toisensa jälkeen kaukana oleviin ghazeihin päin,
jotka palasivat omien joukkojensa luo.
Vaikka "Fore and Aft'in" soittokuntaa varjeli tulelta kallionkieleke,
jonka juurelle se oli asettunut, lähti se kuitenkin ensi hyökkäyksen
aikana pakoon. Jakin ja Lew olisivat myös paenneet, mutta heidän lyhyet
säärensä jättivät heidät viisikymmentä kyynärää jäljemmäksi muita, ja
samaan aikaan, kun soittokunta sekaantui rykmenttiin, he huomasivat
kauhukseen, että heidän piti yksin puolustautua paraimpansa mukaan.
"Mennään takaisin tuonne kalliolle", huusi Jakin. "Sieltä eivät näe
meitä."
Ja he saapuivat jälleen paikalle, jossa soittokunnan soittokoneet
olivat sikin sokin; heidän sydämensä löi pakahtuakseen.
"Tämä vasta on meiltä kaunista", sanoi Jakin, heittäytyen pitkäkseen
maahan. "Saakelin kaunista brittiläiseltä jalkaväeltä! Nuo saatanat! Ne
jättivät meidät kahden! Mitäs nyt?"
Lew sai käsiinsä jäljelle jätetyn vesipullon, joka tietysti oli täynnä
ravintolan rommia, ja joi, että oli läkähtyä.
"Juo", sanoi hän lyhyesti. "Parin kolmen minuutin päästä ne palaavat,
saat nähdä."
Jakin joi, mutta rykmenttiä ei näkynyt eikä kuulunut. He saattoivat
kuulla epäselvää melua pakopuolelta laaksoa, nähden kuinka miehet
kääntyivät takaisin ja kiirehtivät askeleitaan, gurkhien heitä
ampuessa.
"Me ainoat olemme jäljellä koko soittokunnasta, ja meidät ne lopettavat
niin varmaan kuin tässä makaan", sanoi Jakin.
"Minä tahdon kuolla sankarina", sanoi Lew leveällä äänellä, koettaen
pientä rumpalimiekkaansa. Rommi oli noussut hänen päähänsä kuten
Jakininkin.
"Seis! Minä tiedän jotain parempaa kuin tappeleminen", sanoi Jakin,
jonka päähän pisti viisas ja nopea ajatus, rommin vaikutuksesta.
"Puhalletaan noille saakelin huonoille takaisinpaluusoitto. Pataanin
vietävät ovat jo kaukana. Tule, Lew! Ei se tee mitään. Ota sinä huilu
ja anna minulle rumpu. Vanha marssi, ja minkä keuhkosi kestävät! Tuolla
näkyy muutamia meikäläisiä palaavan takaisin! Nouse ylös, juopunut
kuhnus. Oikealle -- mars!"
Hän pani rumpalihihnan olkapäilleen, pisti huilun Lewin käteen, ja
molemmat pojat marssivat kallioisesta piilopaikastaan aukealle
kentälle, virittäen tavattoman epäpuhtaasti "Brittiläisten
krenatöörien" ensi sävelet.
Lewin sanojen mukaan oli muutamia "Fore and Aft'eja" verkalleen ja
häpeissään kääntynyt takaisin lyöntien ja haukkumisten pakottamina;
heidän punaiset nuttunsa loistivat kaukaa laakson toisesta päästä, ja
heidän takanaan aaltoilivat pistimet. Mutta näiden runneltujen rivien
ja vihollisen rivien välillä, jotka afgaanien epäilevään tapaan
pelkäsivät äkillisen peräytymisen merkitsevän viekkautta ja sentähden
jättivät etenemättä, oli puolen peninkulman laajuinen aukea, jota
kaatuneet vain kirjailivat.
Sävel nousi täyteen vauhtiin, pojat liikkuivat rinnatusten, ja Jakin
löi rumpua minkä jaksoi. Yksi ainoa huilu kuului kovin ohuelta ja
säälittävän kimakalta, mutta ääni kantoi kauas, aina gurkheille saakka.
"Tulkaapas vain, sen koirat", mutisi Jakin itsekseen. "Pitääkö meidän
tässä iankaiken soittaa?"
Lew tähysteli suoraan eteensä ja kulki jäykempänä kuin koskaan ennen
paraatissakaan.
Ja pahasti pilkaten kaukana olevaa joukkiota piipatti ja rämisi vanha
rintamajoukon nuotti:
"Toisist' on Alexander,
toisista Herkules,
ja Hektor ja Lysander
suuressa mainehess'!"
Kaukaa kuului gurkhien kättenpaukutus, ja loitolla huusivat
vuoristolaiset, mutta ei laukaustakaan ammuttu brittiläisten eikä
afgaanien puolelta. Nuo pienet punaiset pilkut liikkuvat eteenpäin
aivan yhdensuuntaisesti vihollisen rintaman kanssa.
"Mut' nimelle ei vertaa
ole maissa mainehen
tuon tur-rum-rum-pum-tur-rum
krenatöörin brittien!"
"Fore and Aft'in" miehiä alkoi kokoontua yhä tiheämpään kentälle
johtavan aukon edustalle. Vuorella ollut kenraali oli vallan sanatonna
pelkästä raivosta. Vihollinen vaan ei liikahtanut. Päivä paistoi
korkealla katsellen poikasia.
"Luoteja eivät nähneet
nuo vanhat urohot,
ei tieneet ruudin voimaa,"
"Nyt ne tulevat!" sanoi Jakin. "Jatka, jatka, Lew!"
"mi kaataa kontiot!"
"Fore and Aft" hyökkäsi ulos solasta. Mitä upseerit silloin olivat
sanoneet miehilleen saadessaan heidät häpeämään ja nöyrtymään, ei
koskaan ole tullut ilmi; sillä upseerit enemmän kuin sotamiehetkään
eivät siitä puhuneet.
"Ne tulevat uudestaan!" huusi eräs afgaanien pappi. "Älkää tappako
poikia! Ottakaa heidät elävinä, niin käännytämme heidät omaan
uskoomme."
Mutta ensi laukaus oli ammuttu, ja Lew kaatui kasvoilleen. Jakin seisoi
vielä hetkisen, pyörähti ympäri ja vaipui maahan, kun "Fore and Aft"
marssi esille upseerien kiroillessa häpeän ja nöyryytyksen tunne
sydämessään.
Ainakin puolet miehistä olivat nähneet poikien kaatuvan, mutta eivät
räpäyttäneet silmääkään. Eivätkä he virkkaneet niin sanaa. He
kiirehtivät suoraan yli avoimen kentän ampumatta ollenkaan.
"Tämä", sanoi gurkhien eversti hiljaa, "on oikeaa hyökkäystä, noin se
onkin tehtävä. Joutukaa, poikani."
"Ulu-lu-lu-lu!" huusivat gurkhit ja ryntäsivät alas kukriis-aseitten --
noiden hirvittävien gurkhilaispuukkojen iloisesti kalahdellessa.
Oikealta puolelta ei tehty hyökkäystä. Ylänköläiset, hurskaasti antaen
sielunsa Jumalan haltuun (sillä kuolleelle ihmiselle on yhdentekevää,
onko hän ammuttu rajasodassa vai Waterloossa), hajaantuivat ketjuun ja
ampuivat tapansa mukaan, se on ilman seisausta ja ilman kiihkoa, sillä
aikaa kuin rihlakanuunat, jotka vihdoinkin olivat lakanneet ampumasta
ylempänä mainittua kaiveluttavaa röykkiötä, kiidättivät kuulan toisensa
jälkeen vuorella häilyvän lipun ympärille kokoontuneeseen parveen.
"Lähteä ryntäämään on onneton välttämättömyys", tuumaili ylänköläisten
oikeanpuoleisen komppanian lipunkantaja.
"Se panee aina miehet kiroilemaan, mutta luulen, että täytyy rynnätä,
jos nuo mustat saatanat vielä jäävät paikoilleen. Stewart, mies,
ammuthan aurinkoa vasten naamaa, se ei suinkaan ole milläänkään
hallituksen ampumavaroista. Ainakin jalkaa alemmaksi ja paljon
verkempään! Mitä englantilaiset hommaavat? Kovin hiljaista näkyy
keskustassa olevan. Pakenevatko ne taaskin?"
Englantilaiset eivät paenneet. He hakkasivat ja pistelivät ja
tappelivat, sillä vaikka valkoihoinen harvoin on lammasturkkiin tahi
paksuun nuttuun puetun afgaanin veroinen mitä kestävyyteen tulee,
kykenee hän kuitenkin saamaan paljon aikaan molemmista pyssyn päistä,
kun monta valkoihoista tunkee takaapäin ja sydämessä on erityinen
kostoninto. "Fore and Aft" jätti ampumisen siksi, kunnes kuula saattoi
tunkea viiden tahi kuuden miehen läpi, ja afgaanien eturivit alkoivat
horjua yhteislaukauksista. Sitten he valitsivat miehensä ja masensivat
ne kokonaan huutaen, kallistellen, nahkavöitten naristessa jännitettyä
ruumista vastaan, ja saivat ensi kerran nähdä, ettei ahdistettu afgaani
ole likimainkaan niin pelottava kuin päällekarkaava. Sen asian vanhat
sotilaat kyllä olisivat tienneet heille kertoa.
Mutta vanhoja sotilaita ei heidän riveissään ollut.
Gurkhien teräs piti leikissä pahinta ääntä -- oli kuin olisi hakannut
lihaa pölkyn päässä -- heidän oli käsketty ottaa kukriis mukaansa, jota
he käyttivät kernaammin kuin pistintä; ja he tiesivät hyvin, kuinka
afgaanit vihasivat puolikuun muotoista puukon terää.
Kun afgaanit horjuivat, alkoivat viheriät liput vuorilla liikkua,
rohkaistakseen heitä viimeiseen yritykseen. Mutta se ei ollut viisaasti
tehty. Oikeanpuoliseen solaan sijoitetut keihäsmiehet olivat käyneet
levottomiksi ja lähettäneet kolmeen kertaan ainoan upseerinsa
tiedustelemaan asiain kehittymistä. Kolmannella kerralla hän palasi
kuulan haava polvessa, kiroillen tavattomasti hindustaniksi, ja
selitti, että kaikki on hyvin. Silloin eskadroona kiersi ylänköläisten
oikeanpuolitse, keihäslippujen ilkeästi tuulessa vinkuessa, ja hyökkäsi
jäännöksen kimppuun juuri silloin, kun sen sotasääntöjen mukaan olisi
pitänyt odottaa, kunnes vihollinen näyttäisi vielä varmempia horjumisen
merkkejä.
Mutta se oli oivallinen ja hyvin toimitettu hyökkäys, ja se päättyi
siten, että ratsuväki havaitsi joutuneensa sen solan suulle, josta
afgaani oli aikonut peräytyä; ja aukon kautta, jonka keihäät olivat
aikaansaaneet, hyökkäsi nyt kaksi ylänköläis-komppaniaa, jota kenraali
ei ollut ajatellutkaan. Uusi käänne oli erinomainen. Se leikkasi
vihollisen asemaltaan, aivan kuin sieni irroitetaan kalliosta, ja
saarti hänet tulen keskeen tuolle armottomalle kentälle. Ja kuten
kylpijä kuljettaa pesusientä kylpyammeessa, samoin ajettiin afgaaneja,
kunnes he jakautuivat pieniin osastoihin, joita oli paljon vaikeampi
pidellä kuin suurta joukkoa.
"Kas vain!" virkkoi kenraali. "Kaikki on käynyt suunnitelmani mukaan.
Nyt olemme irroittaneet ne asemiltaan ja nyt lyömme ne pirstaleiksi."
Kenraali ei ollut uskaltanut toivoakaan muuta kuin suoranaista
iskemistä, nojautuen käytettävänä olevan voiman suuruuteen; mutta
miehille, jotka kestävät tahi kaatuvat samoine erehdyksineen kuin
vastustajansa, on annettava anteeksi, jos he voivat muuttaa sattuman
tarkoitukseksi. Lahtaaminen kävi edelleen oivallisesti. Afgaanit
alkoivat paeta -- paeta kuin ahdistetut sudet, jotka murahtaen
puraisevat yli olkansa. Punaiset keihäät laskeutuivat aina kaksittain
ja kolmittain, ja keihään varsi kirposi huudolla ilmaan, kuten masto
katkee myrskyisellä merellä, sotamiesten ratsastaessa eteenpäin ja
vetäessä kärjet luokseen. Keihäsmiehet pysyttelivät saaliinsa ja
jyrkkien kallioiden välissä, sillä jokainen joka saattoi koetti päästä
tästä kuoleman laaksosta. Ylänköläiset antoivat pakolaisten juosta
kaksisataa kyynärää ja löivät heidät sitten kokonaan huutaen ja mylvien
ennenkuin he olivat päässeet vuorien suojaan. Gurkhit seurasivat samaa
esimerkkiä; mutta "Fore and Aft" tappoi omalla tavallaan, sillä he
olivat ahdistaneet suuren joukon pistimiensä ja kallionseinämän väliin,
ja pyssyjen tuli poltti paksut nutut.
"Me emme saa kiinni heitä kaikkia, kapteeni sahib", läähätti eräs
keihäsväestön ressaidar. "Koettakaamme karbiineilla. Keihäs menettelee
kyllä, mutta se vie aikaa."
He koettivat karbiineilla, ja vihollinen alkoi hävitä -- pakeni
sadoittain vuorille, kun oli enää parisenkymmentä kuulaa, millä heitä
pidättää. Vuorilla olevat rihlakanuunat heittivät ampumisen --
ampumavarat olivat lopussa -- ja kenraali noitui, sillä pyssyjen tuli
ei saanut pakenemista ehkäistyksi. Jo hyvän aikaa ennen viimeisten
yhteislaukausten lakkaamista näkyi kantajia hoivaamassa haavoittuneita.
Taistelu oli päättynyt, ja jos uusia voimia olisi ollut, ei afgaaneista
olisi ollut ainoatakaan maan päällä. Näin ollen oli afgaaneja kaatunut
sadoittain, eikä missään ollut ruumiita niin paljon kuin "Fore and
Aft'in" liikkumilla.
Mutta rykmentti ei yhtynyt ylänköläisten hurraahuutoihin eikä se
ryhtynyt gurkhien omituiseen tanssiin ruumiiden ympärillä. Katselivat
vain alta kulmien everstiinsä, nojaten pyssyänsä vasten ja läähättäen.
"Menkää takaisin leiriin! Ettekö ole jo yhdeksi päiväksi kyllin
häväisseet itseänne! Menkää hoitamaan haavoitettuja. Siinä on teille
kylliksi", sanoi eversti. Kuitenkin oli "Fore and Aft" viimeisen tunnin
kuluessa tehnyt minkä kuolevainen päällikkö saattoi vaatia. He olivat
kärsineet suuria vaurioita, sillä he eivät tietäneet kuinka heidän
oikein tuli menetellä, mutta he olivat käyttäytyneet mainiosti, ja
siinä heidän palkintonsa.
Muuan nuori ja virkeä lipunkantaja, joka oli alkanut kuvitella olevansa
sankari, ojensi vesileilinsä eräälle ylänköläiselle, jonka kieli oli
aivan mustana janosta. "Minä en juo konnien kanssa yhdestä", vastasi
nuorukainen käheästi ja kääntyen erään gurkhin puoleen kysyi: "Hyvä
Johnny! Juomavettä onko?" Gurkhi myhähti ja ojensi pullonsa. "Fore and
Aft" ei hiiskunut sanaakaan.
He palasivat leiriin, kun taistelukenttä oli hiukan puhdistettu ja
siivottu, ja kenraali, joka hengessä näki olevansa kolmen kuukauden
päästä aateloitu, oli ainoa olento, joka heitä kiitteli. Eversti oli
vallan masentunut ja upseerit vihoissaan ja synkällä mielellä.
"No mutta", sanoi kenraali, "nehän ovat vasta-alkavia, eikä ollut niin
kummallista, että ne joutuivat hiukan epäjärjestykseen ja vetäytyivät
takaisin".
"Voi sun pyhä Pirketta!" virkahti eräs nuorempi upseeri. "Vetäytyä
takaisin epäjärjestyksessä! Sehän oli kiireintä pakenemista."
"Mutta nehän tulivat takaisin, kuten tiedämme", hyvitteli kenraali,
everstin tuhkanharmaat kasvot vastassaan, "ja tekivät sen minkä koskaan
saattoi toivoa. Käyttäytyivät erittäin kauniisti. Minä katselin niitä.
Ei siitä maksa pahoitella, eversti. Niinkuin eräs saksalainen kenraali
lausui miehistään, heitä piti ensin vähän karaista, siinä kaikki."
Itsekseen hän ajatteli: "Nyt ne ovat verissään, voin antaa heille
tärkeämpääkin tointa. On hyväkin, että ovat saaneet hiukan mitä saivat.
Se opettaa heitä enemmän kuin puolen tusinaa pyssykahakoita, oppivat --
myöhemmin -- olemaan yksin ja puremaan. Eversti parkaa vain käy
sääliksi."
Koko iltapäivän tuikki ja loisti heliografi kalliolla, lähettääkseen
hyvän sanoman eräälle vuorelle neljänkymmenen peninkulman päähän. Ja
illalla saapui tomuinen, hiostunut, helläjalkainen ja eksynyt
sanomalehden kirjeenvaihtaja, joka oli ollut mukana erään kylärähjän
polttamisessa ja lukenut sanoman jo kaukana, noituen kohtaloaan.
"Antakaa nyt kuitenkin yksityisseikat -- niin tarkoin kuin suinkin,
olkaa hyvä. Ensi kertaa tulen näin myöhään tämän retken aikana", sanoi
kirjeenvaihtaja kenraalille; ja kenraali mitä kernaimmin kertoi, kuinka
ahdistettu armeija oli lyöty ja hävitetty, josta oli kiittäminen
kenraalin urhoollisuutta, sotataitoa, viisautta ja neuvokkuutta.
Mutta jotkut kertovat, ja niiden joukossa gurkhit, jotka olivat
katselleet vuorilta, että voitto saatiin Jakinin ja Lewin ansiosta,
joiden ruumiit kannettiin juuri paraiksi, kun piti täyttää kahta aukkoa
kaatuneille kaivetun yhteisen haudan toisessa päässä, Jagai-vuoren
juurella.
Hänen oma aviovaimonsa.
Shakespeare kertoo jotain toukista (vai oliko se jättiläisistä taikka
kovakuoriaisista), että ne nousevat sitä vastaan, joka niiden päälle
tallaa liian raskaasti. Varminta on, ettei rupea ollenkaan polkemaan
toukkia -- ei edes viimeksi kotimaasta tullutta nuorinta luutnanttia,
jonka napit tuskin vielä ovat silkkipaperista päästetyt ja jolla on
mehevän englantilaisen lihan puna poskilla. Tässä kertomuksessa
puhutaan toukasta, joka rupesi kiemurtelemaan. Lyhyyden vuoksi
nimitämme Henry Augustus Ramsay Faizannea "Toukaksi", vaikka hän
oikeastaan oli erittäin sievä poika, jolla ei ollut haiventakaan
kasvoissa ja joka vyötäisiltään oli hoikka kuin tyttönen, kun hän tuli
toiseen shikarrien jääkärirykmenttiin. Shikarrien rykmentti on ylpeätä
väkeä, ja täytyy olla taitava kaikenmoisissa asioissa -- pitää osata
soittaa banjoa, taikka ratsastaa tavallista paremmin, taikka laulaa,
taikka näytellä -- ollakseen heille mieliksi.
Toukka ei tehnyt muuta kuin pudota keikahteli hevosensa selästä ja
työnsi lastuja irti portinpatsaista kärryillään. Tämäkin kävi
yksitoikkoiseksi ajan pitkään. Hän ei tahtonut pelata vistiä, hän repi
rikki biljardikankaan, oleskeli paljon yksikseen ja kirjoitti
mammalleen ja sisarelleen kotimaahan. Neljä näistä viidestä seikasta
oli paheita, joita shikarrit eivät hyväksyneet ja jotka he päättivät
poistaa. Jokainen tietää, kuinka vanhemmat luutnantit kasvattavat
nuorempia eivätkä salli niiden koskaan kiivastua. Se on terveellistä
eikä vahingoita ollenkaan, ellei vaan kärsivällisyys lopu; silloin se
on harmillista. Oli kerran mies -- mutta tämä kuuluu toiseen juttuun.
Shikarris-jääkärit kiusasivat Toukkaa kovin paljon, ja hän kärsi kaikki
valittamatta. Hän oli niin hyvä ja niin harras oppimaan, ja hän
punastui niin sievästi, että hänen kasvatuksensa loppui hyvin lyhyeen
ja jokainen jätti hänet rauhaan, paitsi vanhin luutnantti, joka yhä
edelleen koetti tehdä Toukan elämän karvaaksi. Vanhin luutnantti ei
tarkoittanut pahaa, mutta hänen leikkinsä oli karkeata ja hän ei oikein
ymmärtänyt, missä piti lopettaa. Hän oli liian kauan saanut odottaa
omaa komppaniaa, ja tuommoinen seikka saattaa aina miehen katkeraksi.
Paitsi sitä hän oli rakastunut, ja se teki asian vielä pahemmaksi.
Eräänä päivänä, kun hän oli lainannut Toukan rattaat naiselle, jota ei
ollut olemassakaan, ja oli itse ajellut niillä koko iltapäivän, ja oli
tuon saman olemattoman naisen nimessä kirjoittanut Toukalle kirjeen ja
nyt kertoi upseeriklubissa koko jutun, niin Toukka nousi paikaltaan ja
sanoi tyynellä naisellisella äänellään: -- "Se oli aika hyvä kuje;
mutta minä lyön vetoa kuukauden palkasta kuukauden palkkaa vastaan
sittenkuin sinä olet nimitetty, että minä teen sulle kepposen, jonka
sinä muistat koko elämäsi ajan ja jonka rykmentti muistaa vielä sitten,
kun sinä olet kuolleena ja haudattuna." Toukka ei ollut ollenkaan
suutuksissaan, ja koko upseeristo nauroi ääneensä. Sitten vanhin
luutnantti katseli Toukkaa kiireestä kantapäähän ja päinvastaiseen
suuntaan ja sanoi: "Asia on sovittu, lapsukainen." Toukka pyysi
upseereja todistamaan, että veto oli lyöty, ja jatkoi sitten lempeästi
hymyillen erään kirjan lukemista.
Kaksi kuukautta kului, ja vanhin luutnantti yhä kasvatti Toukkaa, joka
rupesi hiukan kiemurtelemaan, kun kuuma aika oli lähestymässä. Minä jo
mainitsin, että vanhin luutnantti oli rakastunut. Hulluinta tässä
asiassa oli se, että tyttö myöskin oli rakastunut vanhimpaan
luutnanttiin. Ja vaikka eversti lausui rumia sanoja ja majuri tirskui
ja naineet kapteenit näyttivät äärettömän viisailta ja nuoremmat
upseerit hymyilivät ylenkatseellisesti, niin nämä kaksi rakastavaista
kuitenkin menivät kihloihin.
Vanhin luutnantti oli niin ihastuksissaan, kun samaan aikaan sai sekä
oman komppanian että tytön, että unohti kiusata Toukkaa. Morsian oli
sievä tytön tyllykkä ja olipa hänellä vähän rahaakin. Hänestä ei
muutoin kerrota ollenkaan mitään tässä kertomuksessa.
Eräänä iltana, juuri kun kuuma aika oli alkanut, koko upseeristo,
paitsi Toukkaa, oli kokoontunut klubihuoneen edustalle. Musiikki oli
lakannut soittamasta, mutta ei kenenkään tehnyt mieli mennä sisään. Ja
kapteenien rouvat olivat myöskin siellä. Kihlatun miehen hupsuus on
vallan rajatonta laatua. Vanhin luutnantti oli selittänyt kihlattunsa
erinomaisia ominaisuuksia, ja rouvat olivat hymähdelleet suostumuksensa
miestensä haukotellessa, kun samassa kuului hameiden kahinaa pimeässä
ja väsynyt, heikko ääni lausui:
"Missä minun mieheni on?"
Minä en ollenkaan tahdo saattaa shikarris-rykmentin moraalia epäluulon
alaiseksi, mutta se on tosiasia, että neljä miestä samassa hypähti ylös
ikäänkuin heitä olisi ammuttu. Kolme heistä oli naimisissa. Ehkä he
pelkäsivät, että heidän vaimonsa olivat tulleet kotimaasta
äkkiarvaamatta. Neljäs sanoi hypähtäneensä ylös hetken vaikutuksesta.
Hän selitti sen jälestäpäin.
Sitten ääni huudahti: -- "Oi Lionell!" Lionell oli vanhimman luutnantin
nimi. Nainen tuli pikku pöydillä palavien kynttilöiden valopiiriin ja
ojensi nyyhkyttäen kätensä pimeää nurkkaa kohti, jossa vanhin
luutnantti istui. Me nousimme pystyyn tuntien sydämessämme, että nyt
oli pahinta odotettavissa. Tässä matoisessa maailmassa me niin vähän
tiedämme lähimmäisemme elämästä -- joka muutoin ei muita koskekaan --
ettemme ollenkaan hämmästy, kun ratkaiseva isku kohtaa. Saattaa se isku
jonakin päivänä tavata meitä itseämmekin. Vanhin luutnantti oli ehkä
luiskahtanut väärälle polulle nuoruudessaan. Miehille useinkin käy niin
hullusti. Me emme tietäneet; me tahdoimme kuulla; ja kapteenien rouvat
tahtoivat myöskin kuulla. Jos hän oli horjahtanut, niin se oli anteeksi
annettavaa, sillä tuo tuntematon nainen pölyisissä kengissään ja harmaa
matkapuku yllään oli kerrassaan suloinen, hiukset mustat ja silmät
suuret, kyyneleiset. Hän oli pitkä ja kaunisvartaloinen, ja hänen
äänensä oli niin surullisen nyyhkyttävä, että oikein kävi sääliksi.
Heti kun vanhin luutnantti oli noussut seisaalleen, heittäytyi nainen
hänen kaulaansa sanoen häntä "omaksi kullaksi" ja selittäen, että hän
ei jaksanut odottaa kauemmin yksinään Englannissa ja että kullan
kirjeet olivat käyneet niin lyhyiksi ja kylmiksi ja hän oli oman
kultansa oma aina maailman loppuun asti ja antaisiko kulta hänelle
milloinkaan anteeksi? Tämä ei ollut oikein naisten tapaan sanottu. Se
oli liian suoraan menemistä asiaan.
Asema näytti tosiaankin synkältä, ja kapteenien rouvat vilkuilivat
silmäkulmiensa alta vanhimpaan luutnanttiin, ja everstin naama
harmaiden partaharjaksien ympäröimänä oli synkkä kuin tuomiopäivä, eikä
kukaan virkkanut sanaakaan.
Sitten eversti sanoi lyhyesti: "No hyvä, herra?" ja nainen nyyhkytti
uudelleen. Vanhin luutnantti oli puoleksi tukehtunut syleilystä, mutta
hän änkytti kuitenkin: -- "Se on helvetin vale! Minulla ei eläissäni
ole ollut vaimoa!" -- "Älä kiroo", sanoi eversti. "Tule
klubihuoneeseen. Meidän täytyy saada tämä selville." Ja hän huokasi
itsekseen, sillä hän oli tottunut luottamaan shikarreihinsa.
Me menimme etuhuoneeseen, joka oli täysin valaistu, ja siellä me
näimme, kuinka ihana tuo nainen oli. Hän seisoi meidän keskellämme,
väliin itkuun tyrskähtäen, väliin jäykkänä ja ylpeänä, ja sitten taas
ojentaen kätensä vanhinta luutnanttia kohti. Se oli vallan kuin neljäs
näytös murhenäytelmässä. Hän kertoi meille, kuinka vanhin luutnantti
oli nainut hänet käydessään kotimaassa loma-ajallaan kahdeksantoista
kuukautta sitten; ja hän tuntui tietävän kaikki mitä mekin tiesimme ja
hiukan enemmänkin vanhimman luutnantin entisyydestä. Luutnantti vaaleni
ja kävi tuhkanharmaaksi koettaen joskus hiukan keskeyttää tuota
sanatulvaa; ja me, jotka näimme kuinka suloinen tuo nainen oli ja
kuinka syylliseltä luutnantti näytti, pidimme viimeksimainittua mitä
pahimpana petona. Me säälimme häntä samalla kumminkin.
Minä en koskaan unohda, mistä kaikesta tämä nainen syytti vanhinta
luutnanttia. Eikä hänkään sitä unohda. Kaikki tämä tapahtui niin
äkkiarvaamatta ja aavistamatta, häiriten meidän yksitoikkoista
elämätämme. Kapteenien rouvat seisoivat taampana, mutta heillä oli
silmät auki, ja me näimme, että he jo olivat lausuneet tuomionsa
vanhimmasta luutnantista. Eversti näytti viittä vuotta vanhemmalta.
Yksi majureista varjosti silmiään kädellään ja tarkasteli siten naista.
Toinen siveli viiksiään ja hymyili tyynesti ikäänkuin olisi katsellut
näytelmää. Peremmällä vistipöydän jaloissa vanhimman luutnantin koira
ajeli kirppuja. Minä muistan kaiken tämän niin selvään kuin minulla
olisi valokuva kädessäni. Minä muistan tuon kauhun katseen vanhimman
luutnantin kasvoissa. Se oli vallan kuin olisimme nähneet miestä
hirtettävän, mutta vielä paljon hauskempaa. Viimein nainen sanoi, että
vanhimman luutnantin vasempaan olkapäähän oli piirretty kirjaimet F.M.
Me tiesimme kaikki sen todeksi ja viattomuudessamme arvelimme, että
nythän asia oli vallan selvä. Mutta eräs poikamies-majureista sanoi
hyvin kohteliaasti: -- "Minä otaksun, että teidän vihkimätodistuksenne
olisi kumminkin enemmän vakuuttava."
Tämä saattoi naisen raivostumaan. Hänen kasvojensa ilmeestä näkyi, että
hän piti vanhinta luutnanttia mitä suurimpana koirana ja paitsi sitä
ylenkatsoi majuria ja everstiä ja meitä muita. Sitten hän purskahti
itkuun ja veti povestaan erään paperin sanoen majesteetillisella
äänellä: -- "Ottakaa tämä! Ja antakaa minun mieheni -- minun
laillisesti vihityn mieheni -- lukea se ääneensä -- jos hän uskaltaa!"
Katsojien keskuudessa syntyi suhinaa ja miehet vilkaisivat toisiinsa,
kun vanhin luutnantti hämmästyneenä ja hoiperrellen astui esiin ja otti
paperin. Me katsoa tuijotimme häneen arvellen, että jokohan nyt oli
tulossa jotakin meitäkin koskevaa. Vanhimman luutnantin kurkku oli
kuiva, mutta kun hänen katseensa olivat kiitäneet paperin yli, pääsi
häneltä helpotuksen huokaus ja hän huusi naiselle: -- "Sinä peijakkaan
veitikka!" Mutta nainen oli juossut pois toisesta ovesta, ja paperiin
oli kirjoitettu: -- "Tämä on todistuksena siitä, että minä, Toukka,
olen täydellisesti maksanut velkani vanhimmalla luutnantille ja että
vanhin luutnantti nyt on minulle velkaa, suostumuksen nojalla helmikuun
23:nnelta p:ltä, jolloin upseeriklubi oli todistajana, yhden kuukauden
kapteenin palkan Intian keisarikunnan rahassa."
Sitten pantiin lähetystö heti Toukan huoneeseen ja se löysi hänet
istumasta sängyn laidalla, jossa hän verkalleen riisui hattunsa,
irtotukkansa, silkkihameensa j.n.e. Hän tuli heti klubiin, ja shikarrit
pitivät semmoista melua, että tykkiväen upseeristo lähetti kysymään
eivätkö hekin saisi ottaa osaa iloon. Minä luulen melkein, että me
muut, paitsi everstiä ja vanhinta luutnanttia, olimme hiukan
noloissamme, kun ei skandaalista tullutkaan mitään. Mutta semmoinenhan
se on ihmisluonto. Toukan näyttelijäkyvystä ei ollut kuin yksi ajatus.
Se oli niin lähellä surkeata surunäytelmää, kuin ikinä pila voi olla.
Kun useat luutnantit viskoivat häntä sohvatyynyillä saadakseen
selville, miksei hän ennen ollut kertonut näyttelijänerostaan, sanoi
hän tyynesti: "Eihän sitä kukaan minulta ole kysynytkään. Minulla oli
kotona tapana näytellä sisareni kanssa." Mutta ei mikään tyttöjen
kanssa näytteleminen selvittänyt kylliksi Toukan onnistumista sinä
iltana. Muutoin minusta se ei ollut oikein sopivaa pilaa. Sillä se
olisi voinut käydä vaaralliseksi. Yleensä ei ole hyödyllistä leikkiä
tulen kanssa, ei pilallakaan.
Shikarrit nimittivät Toukan rykmentin teatteriseuran johtajaksi, ja kun
vanhin luutnantti maksoi velkansa, jonka hän tekikin heti, lahjoitti
Toukka rahat kulissien ja pukujen ostamiseksi. Hän oli hyvä Toukka,
shikarrit olivat ylpeitä hänestä. Ainoa harmi tästä oli, että hänet
ristittiin "vanhimman luutnantin rouvaksi", ja nyt on asemalla kaksi
"vanhimman luutnantin rouvaa", ja se voi väliin panna matkustavaisten
päät pyörälle.
Wee Willie Winkie.
Hänen nimensä oli oikeastaan Percival William Williams, mutta hän löysi
kerran tuon toisen nimen eräästä lastenkirjasta ja se oli hänen oikean
ristimänimensä loppu. Hänen äitinsä _ayah_ (naispalvelija) sanoi häntä
Willie-_Babaksi_, mutta koska Willie ei milloinkaan välittänyt
hitustakaan siitä, mitä tämä _ayah_ sanoi, niin _ayahin_ viisaus ei
muuttanut asiata.
Hänen isänsä oli eversti 195:nnessä rykmentissä, ja heti kun Wee Willie
Winkie oli ennättänyt kyllin vanhaksi ymmärtääkseen sotilaskomentoa,
niin eversti Williams asetti hänet sellaisen komennon alaiseksi. Tätä
poikaa ei voitu millään muulla lailla hallita. Kun hän oli ollut
siivosti koko viikon, hän sai palkinnon hyvästä käytöksestä; ja kun hän
oli paha poika, otettiin hyväkäytösmerkki häneltä pois. Tavallisesti
hän oli pahana poikana, sillä Intiassa on pienille kuusivuotiaille niin
kovin paljon tilaisuuksia vallattomuuksiin.
Lapset eivät tavallisesti suvaitse tuttavallisuuksia vierailta, ja Wee
Willie Winkie oli hyvin tarkka lapsi siinä suhteessa. Kerran hän
suostui tekemään tuttavuutta ja suvaitsi armollisesti jättää kaikki
ujostelemiset. Hän mieltyi ensi näkemältä luutnantti Brandikseen
195:nnestä rykmentistä. Wee Willie Winkie astui varmana sisään kantaen
hyväkäytösmerkkiä, jonka hän oli saanut, kun malttoi olla ajamatta
kanoja ympäri pihaa. Hän katseli vakavasti Brandista ainakin kymmenen
minuuttia ja lausui sitten mielipiteensä hänestä.
"Minä pidän sinusta", sanoi hän hitaasti vetäen tuolinsa lähemmäksi
Brandista. "Minä pidän sinusta. Minä annan sinulle nimeksi Liinakko
sinun tukkasi tähden. Ethän sinä pahastu, kun minä aion sanoa sinua
Liinakoksi? Se on näetkös sinun tukkasi tähden, ymmälläthän."
Tämä oli juuri omituisimpia Wee Willie Winkien omituisuuksia. Hänellä
oli tapana katsella vierasta vähän aikaa ja sitten hän aivan
odottamatta ja selittämättä antoi hänelle nimen. Ja se nimi pysyi. Ei
mikään sotilaskuri saanut Wee Willie Winkietä luopumaan tästä
tavastaan. Hän kadotti hyväkäytösmerkkinsä, kun hän sanoi komisaarion
rouvaa Pobsiksi; mutta eivät mitkään everstin ponnistukset saaneet
asemalaisia jättämään tätä liikanimeä ja Mrs Collen sai olla Mrs "Pobs"
koko ajan kun hän asui asemalla. Ja niin Brandis sai nimekseen
"Liinakko", ja rykmentin kunnioitus kohosi siitä syystä häntä kohtaan.
Jos Wee Willie Winkie erityisesti suosi jotakuta henkilöä, niin tuota
onnellista silloin kadehtivat sekä upseeristo että sotamiehet. Ja
heidän kadehtimiseensa ei ollut syynä mikään ulkonainen omanvoiton
pyynti. "Everstin poikaa" ihailtiin kokonaan hänen omien hyvien
ominaisuuksiensa tähden. Ja Wee Willie Winkie ei kuitenkaan ollut
ollenkaan viehättävä. Hänen kasvonsa olivat aina pisamissa, jalat aina
naarmuja täynnä, ja vaikka hänen äitinsä melkein kyynelsilmin sitä
koetti vastustaa, oli hän kärttänyt kunnes sai pitkät keltaiset
kiharansa leikatuiksi lyhyeksi sotilastapaan. "Minä tahdon tukkani
samanlaiseksi kuin kelsantti Tummilinkin", sanoi Wee Willie Winkie, ja
kun kerran isä suostui, niin tämä uhri toimitettiin.
Kolme viikkoa sen jälkeen kuin hänen nuori sydämensä oli ihastunut
luutnantti Brandikseen -- jota tästälähin sanomme lyhyyden vuoksi
Liinakoksi -- Wee Willie Winkie tuli tietämään kummallisia asioita,
jotka olivat vallan ulkopuolella hänen käsityspiiriänsä.
Liinakko palkitsi hänen suosionsa vastarakkaudella. Liinakko oli
antanut hänen viisi hurmaavan ihanaa minuuttia kantaa hänen omaa
raskasta miekkaansa, joka oli juuri yhtä pitkä kuin Wee Willie Winkie.
Liinakko oli luvannut hänelle koiranpenikan ja Liinakko oli sallinut
hänen katsella tuota ihmeellistä komentoa, kun Liinakon partaa
ajettiin. Ja tämän kaiken lisäksi Liinakko oli sanonut, että hänkin,
Wee Willie Winkie, kerran kohoaisi tuonlaisen kiiltävän veitsilaatikon,
hopeaisen saippuarasian ja hopeapäisen "sylkiharjan" (kuten Wee Willie
Winkie sitä nimitti) omistajaksi. Paitsi hänen isäänsä, jolla oli valta
antaa ja ottaa hyväkäytösmerkki aivan mielensä mukaan, ei varmaan ollut
ainoatakaan miestä puoleksikaan niin viisasta, väkevää ja urhoollista
kuin Liinakko, jonka rinnassa Afganistanin ja Egyptin mitalit
kiilsivät. Minkätähden sitten Liinakko oli niin miehuuttoman pehmeä,
että meni suutelemaan -- oikein hurjasti suutelemaan -- "suurta
tyttöä", Miss Allardyceä? Aamulla ratsastaessaan Wee Willie Winkie oli
nähnyt Liinakon tekevän niin, ja ollen näet gentlemanni oli hän heti
kääntynyt ympäri ja ratsastanut tallirengin luo, ettei tallirengin
pitänyt nähdä.
Tavallisissa olosuhteissa olisi hän heti kertonut koko jutun isälleen,
mutta hän tunsi vaistomaisesti, että tämä oli semmoinen seikka, josta
ensin oli puhuttava Liinakon kanssa.
"Liinakko", kirkui Wee Willie Winkie ratsastaen luutnantin asunnolle
aikaisin eräänä aamuna -- "minun täytyy tavata sinut, Liinakko!"
"Tule sisään, nuori herra", vastasi Liinakko, joka oli juuri syömässä
aamiaista koirineen. "Mitähän pahaa sinä taas olet tehnyt?"
Wee Willie Winkie ei ollut tehnyt mitään huomattavampaa pahaa kolmen
päivän kuluessa ja tunsi siis seisovansa vallan siveyden kukkulalla.
"Minä en ole tehnyt mitään pahaa", sanoi hän heittäytyen nojatuoliin ja
koettaen niin paljon kuin suinkin matkia everstin väsyneitä liikkeitä
kuuman paraadin jälkeen.
Hän työnsi pisamaisen pikku nenänsä teekuppiin, ja silmät vilkkuivat
kupin laidan yläpuolella, kun hän kysyi: -- "Minä sen sanon, Liinakko,
onko se sopivata se, että menee suutelemaan isoja tyttöjä?"
"No helkkari! Kylläpä sinä alat aikaisin. Ketä sinä tahtoisit
suudella?"
"En ketään. Minun äitini aina suutelee minua, ellen minä estä häntä.
Jollei se ole sopivata, niin minkätähden sinä sitten suutelit majuli
Allaldycen isoa tyttöä eilisaamuna kanavan luona?"
Liinakon sydän sykähteli. Hän ja Miss Allardyce olivat ponnistaneet
kaikki voimansa pitääkseen kihlaustaan salassa vielä pari viikkoa. Oli
olemassa tärkeitä ja välttämättömiä syitä, minkätähden majuri
Allardycen ei pitäisi saada tietää, kuinka asiat olivat, ainakaan
ennenkuin ensi kuussa, ja nyt tuo pieni peijakas tiesi vallan liian
paljon.
"Minä näin sinut", sanoi Wee Willie Winkie tyynesti. "Mutta tallilenki
ei nähnyt. Minä huusin hänelle, Hut ja o."
"No, että sinulla nyt sentään oli sen verran järkeä, sinä pikku elävä",
huusi Liinakko raukka puoleksi hyvillään, puoleksi harmissaan. "Ja
kuinkahan monelle jo olet kertonut siitä?"
"En kellekään. Ethän sinäkään keltonut, kun minä koetin latsastaa
puhvelilla ja kun minun latsuhevoseni lampaantui; ja minä ajattelin,
että sinä et tahtoisi että minä keltoisin."
"Winkie", huudahti Liinakko innokkaasti, pudistaen pikku kättä, "sinä
olet paras poika maailmassa. Kuuleppas nyt, sinä et voi ymmärtää
kaikkia näitä asioita. Jonakin päivänä -- kuinka kummassa minä selitän
tämän sinulle! -- minä aion naida Miss Allardycen, ja sitten hänestä
tulee Mrs Liinakko, kuten sinä sanoisit. Jos sinun nuoren järkesi
kannalta tuntuu niin sopimattomalta suudella isoja tyttöjä, niin mene
vaan ja kerro siitä isällesi."
"Kuinka sinun silloin käy?" kysyi Wee Willie Winkie, joka oli varmasti
vakuutettu siitä, että isänsä oli kaikkivaltias.
"Minulle tulee siitä harmia", sanoi Liinakko koettaen viimeisenä
keinonaan luoda rukoilevan katseen olosuhteiden määrääjään.
"No sitten minä en kello", sanoi Wee Willie Winkie urhoollisesti.
"Mutta minun isäni sanoo, että on miehuutonta aina suudella, ja minä en
luullut, että sinä tekisit niin, Liinakko?"
"En minä suutelekaan aina, sinä veitikka. Silloin tällöin vain, ja kun
sinä kasvat suureksi, niin teet samalla lailla. Sinun isäsi tarkoitti
vain, ettei se sovellu pikku pojille."
"Ahaa!" sanoi Wee Willie Winkie, jolle asia nyt kävi vallan selväksi.
"Se on samalla lailla kuin sylkihaljankin laita?"
"Aivan", vastasi Liinakko vakavasti.
"Mutta minä luulen, etten minä milloinkaan viitsi suudella isoja
tyttöjä enkä ketään, paitsi äitiä. Ja häntä minun täytyy suudella,
ymmälläthän."
Nyt seurasi pitkä hiljaisuus, jonka Wee Willie Winkie vihdoinkin
lopetti.
"Pidätkö sinä paljon siitä isosta tytöstä, Liinakko?"
"Hyvin paljon", sanoi Liinakko.
"Enemmän kuin Bellistä taikka Butcha-koilasta taikka minusta?"
"Vallan eri tavalla", sanoi Liinakko. "Jonkun ajan perästä Miss
Allardyce on oleva minun omani, mutta sinä kasvat suureksi ja tulet
komentamaan rykmenttiä ja -- kaikenmoisia asioita. Se on vallan eri
asia, näetkös."
"Hyvä", sanoi Wee Willie Winkie nousten ylös. "Koska sinä pidät siitä
isosta tytöstä, niin minä en kello siitä kenellekään. Minun täytyy nyt
mennä."
Liinakko nousi ja saattoi pikku vierastaan ovelle lausuen vielä: --
"Sinä olet kaikkein paras pikku poika, Winkie. Minäpä kerron sinulle
jotain. Kolmenkymmenen päivän perästä tästä lukien saat siitä kertoa,
jos tahdot -- ja kenelle vain tahdot."
Siten Brandiksen ja Miss Allardycen kihlauksen salassapysyminen riippui
pienen lapsen lupauksesta. Liinakko, joka tunsi Wee Willie Winkien
mielipiteet totuudesta, oli vallan levollinen, sillä hän tiesi, ettei
poika riko lupaustaan. Wee Willie Winkie rupesi osoittamaan erityistä
ja tavatonta huomiota Miss Allardyceä kohtaan ja hänellä oli tapana
verkalleen ja miettivänä kiertää tuon hämmästyneen nuoren neidin
ympäri, vakavasti tarkastaen häntä vilkuttamatta silmiään. Hän koetti
saada selville, mistä syystä Liinakko oli suudellut häntä. Eihän hän
ollut läheskään niin sievä kuin Willien äiti. Mutta toiselta kannalta
nähden hän oli Liinakon omaisuus ja tuli kohta olemaan vallan hänen
omansa. Siitä syystä Willie piti kohtuullisena, että hän kohteli tyttöä
yhtä suurella kunnioituksella kuin itse Liinakon isoa miekkaa taikka
kiiltävää pistolia.
Tieto siitä, että hänellä ja Liinakolla oli yhteinen suuri salaisuus,
teki Wee Willie Winkien tavattoman mallikelpoiseksi kolmen viikon
ajalla. Mutta sitten vanha aatami puhkesi esiin ja hän laati
"leirivalkean" -- kuten hän itse sitä nimitti -- puutarhan pohjukkaan.
Kuinka hän saattoi aavistaa, että kipinät lentäisivät everstin
heinäsuovaan ja polttaisivat viikon ravinnon hevosilta? Äkkiarvaamaton
ja nopea oli rangaistus -- hyväkäytösmerkki otettiin pois ja sen surun
lisäksi vielä annettiin kolme päivää kotiarestia -- ei saanut liikkua
muualla kuin rakennuksessa ja verannalla -- ja vielä päälle päätteeksi
isäkään ei läsnäolollaan häntä ilahduttanut tällä ajalla.
Hän kesti tuomionsa kuin mies, joksi hän toivoi kerran kasvavansa,
ojentihe suoraksi, vaikka alahuuli hiukan vavahteli, tervehti
sotilastapaan ja päästyänsä sisään juoksi katkerasti itkemään
lastenkamariin, jota hän sanoi omaksi kortteerikseen. Liinakko tuli
iltapäivällä sinne ja koetti lohduttaa pikku syyllistä.
"Minä olen alestissa", sanoi Wee Willie Winkie surkeasti, "ja minä en
saa puhua sinulle".
Hyvin aikaisin seuraavana aamuna hän kiipesi rakennuksen katolle -- se
ei ollut kielletty -- ja huomasi Miss Allardycen juuri ratsastavan ohi.
"Minnekä sinä menet?" huusi Wee Willie Winkie.
"Joen poikki", vastasi Miss Allardyce ja ratsasti edelleen.
Tätä maakuntaa, johon 195:s rykmentti oli sijoitettu, rajoitti
pohjoisessa virta, joka talvisaikaan kuivui. Jo aikaisimpina
ikävuosinaan Wee Willie Winkietä oli kielletty menemästä joen poikki,
ja hän oli saanut selville, että Liinakkokaan -- tuo melkein
kaikkivaltias Liinakko -- ei milloinkaan ollut käynyt joen toisella
puolella. Wee Willie Winkielle oli kerran luettu suuresta
sinikantisesta kirjasta kertomus kuninkaan tyttärestä ja peikoista --
hyvin ihmeellinen kertomus, jossa peikot aina kävivät sotaa ihmisiä
vastaan, kunnes eräs Tuhkimo niminen henkilö ne voitti. Siitä
saakka hän oli otaksunut, että joen takana noilla mustilla ja
purppuranhohtavilla vuorilla asui peikkoja, ja totta oli, että jokainen
sanoi siellä olevan pahoja ihmisiä. Hänen omassa kodissaankin
peitettiin ikkunoiden alaosat vihreällä paperilla, sillä jos nuo pahat
ihmiset saisivat vapaasti katsella sisään, niin ne ampuisivat
rauhallisiin asuinhuoneisiin ja mukaviin makuukammioihin. Varmaan
virran takana, johon koko maailma päättyi, oli pahoja ihmisiä. Ja
heidän alueelleen oli majuri Allardycen iso tyttö, Liinakon omaisuus,
menemäisillään. Mitä Liinakko sanoisi, jos jotain tapahtuisi hänelle?
Jos peikot ryöstäisivät hänet kuten ennen Tuhkimon kuninkaantyttären?
Hän oli vaikka millä keinolla palautettava takaisin.
Talossa oli hiljaista. Wee Willie Winkie ajatteli hetken isänsä ankaraa
suuttumista ja sitten -- karkasi arestistaan. Tämä oli vallan tavaton
rikos. Matalalla oleva aurinko loi hänen varjonsa pitkänä ja mustana
puutarhan polulle hänen mennessään talliin ratsuansa pyytämään. Hänestä
tuntui aamuhämärän hiljaisuudessa niinkuin koko suuri maailma olisi
seissyt hiljaa ja katsellut Wee Willie Winkien tottelemattomuutta.
Uninen tallirenki auttoi hänet satulaan, ja koska tämä yksi suuri rikos
oli tehnyt kaikki pienemmät viat vähäpätöisiksi, sanoi Wee Willie
Winkie ratsastavansa Liinakko sahibin luo ja käänsi hevosen kapealle
polulle, jossa se tuontuostakin polki kukkalavojen pehmeätä multaa.
Hevosen askelten tuottama hävitys oli viimeinen paha teko, joka erotti
hänet ihmiskunnan suosiosta. Hän kääntyi ajotielle, kumartui eteenpäin
ja ratsasti, niin kovaa kuin hevonen suinkin pääsi, virtaa kohti.
Mutta virkuinkaan poniratsu ei vedä vertoja pitkäaskeleiselle
juoksijalle. Miss Allardyce oli jo kaukana, oli kulkenut laihopeltojen
halki, päässyt poliisivartioiden ohi näiden vielä nukkuessa, ja hänen
ratsunsa jo potki kiviä virtaäyräillä, kun Wee Willie Winkie jätti
kanttoonan ja Brittiläisen Intian taaksensa. Eteenpäin kumartuneena ja
yhä vielä piiskaten hevostaan Wee Willie Winkie hyökkäsi afgaanien
alueelle. Hän näki paraiksi Miss Allardycen mustana pilkkuna kiitävän
pitkin kivistä tasankoa. Syy tytön lähtöön oli vallan yksinkertainen.
Liinakko oli toissa iltana liian aikaisella isännyydellä kieltänyt
häntä milloinkaan ratsastamasta virralle. Ja nyt hän oli lähtenyt sinne
näyttääkseen omaa tahtoaan ja opettaakseen hiukan Liinakkoa.
Wee Willie Winkie oli tuskin ennättänyt noille vieraille vuorille, kun
hän huomasi tytön ratsun astuvan harhaan ja kompastuvan pahasti. Miss
Allardyce pääsi irti siitä, mutta hänen nilkkansa nyrjähti pahoin, niin
ettei hän voinut seistä. Kun hän nyt näin oli näyttänyt uskallustaan,
rupesi hän itkemään katkerasti ja hämmästyi samassa nähdessään
valkoisen, avosilmäisen lapsen khaki-takissa melkein läkähtyneellä
poniratsulla.
"Oletko sinä kovin pahasti loukkaantunut?" kirkui Wee Willie Winkie
heti, päästyään pyssynkantaman päähän. "Sinun ei pitäisi olla täällä."
"En tiedä", sanoi Miss Allardyce surkeasti, eikä ollut huomaavinaan
moitetta. "Hyvä Jumala, lapsi, mitä sinä täällä teet?"
"Sinä sanoit meneväsi villan poikki", läähätti Wee Willie Winkie
hypäten alas poninsa selästä. "Eikä kukaan -- ei Liinakkokaan -- saa
mennä villan yli, ja minä latsastin sinun pelässäsi niin kovasti, mutta
sinä et seisahtunut ja nyt sinä olet loukannut itsesi ja Liinakko
suuttuu minuun ja -- minä olen kalannut alestistani! Minä olen kalannut
alestistani!"
Tuleva 195:nnen rykmentin eversti istui maahan ja itkeä nyyhkytti.
Huolimatta tuskasta nilkassaan oli tyttö liikutettu.
"Oletko sinä ratsastanut koko matkan kanttoonasta saakka, pikku mies?
Minkätähden?"
"Sinähän olet Liinakon omaisuutta. Liinakko sanoi sen minulle!"
valitti Wee Willie Winkie onnettomana. "Minä näin hänen suutelevan
sinua; ja hän sanoi pitävänsä sinusta enemmän kuin Bellistä taikka
Butcha-koilasta taikka minusta. Ja siitä syystä minä tulin. Sinun
täytyy nyt nousta ylös ja tulla takaisin. Sinun ei olisi pitänyt tulla
tänne. Tämä on paha paikka, ja minä olen kalannut alestistani."
"Minä en voi liikahtaa, Winkie", sanoi Miss Allardyce valittaen. "Minä
olen loukannut jalkani. Mitä minun pitää tehdä?"
Hän oli purskahtamaisillaan itkuun, ja tuo rohkaisi Wee Willie
Winkietä, jota oli kasvatettu pitämään kyyneleitä mitä suurimpana
miehuuttomuuden merkkinä. Vaikka voihan sentään sallia miehenkin
masentuvan, jos hän sattuu olemaan niin suuri syyllinen kuin Wee Willie
Winkie.
"Winkie", sanoi Miss Allardyce, "kun sinä olet hiukan levähtänyt, niin
ratsasta takaisin ja käske heitä lähettämään joku tänne minua
noutamaan. Minuun koskee niin hirveästi."
Lapsi istui hiljaa hetkisen, ja Miss Allardyce sulki silmänsä; hän oli
melkein pyörtyä tuskasta. Hän havahtui äkkiä siitä, että Wee Willie
Winkie heitti ohjakset poninsa niskalle ja päästi sen irralleen, lyödä
huimaisten sitä piiskallaan. Pieni eläin nelisti kanttoonaan päin.
"Voi Winkie! Mitä sinä teet?"
"Hst!" sanoi Wee Willie Winkie. "Tuolla tulee mies -- se on noita
pahoja miehiä. Minun täytyy jäädä sinun luoksesi. Isä sanoo, että
miehen aina täytyy suojella tyttöjä. Jack juoksee nyt kotiin, ja sitten
he tulevat tänne meitä hakemaan. Siitä syystä minä päästin sen
menemään."
Ei ainoastaan yksi, vaan pari kolme miestä ilmestyi kallion särmän
takaa, ja Wee Willie Winkien sydän alkoi sykähdellä, sillä juuri
samalla lailla peikot olivat tulleet ryöstämään ja kiusaamaan Tuhkimon
sielua. Tuolla lailla ne olivat leikkineet Tuhkimon puutarhassa, Wee
Willie Winkie oli nähnyt kuvan siitä, ja tuolla lailla ne olivat
peljästyttäneet kuninkaantyttären imettäjää. Hän kuuli, kuinka he
puhelivat keskenään, ja ilokseen hän tunsi sekasikiö koiran Pushton,
joka oli ollut eräällä nykyjään palveluksesta erotetulla tallirengillä
hänen kotonaan. Miehet, jotka tuolla lailla puhuvat, eivät voi olla
pahoja peikkoja. Ne ovat luultavasti vain alkuasukkaita.
Ne tulivat sen pyöreän kiven kohdalle, jossa Miss Allardycen ratsu oli
kompastunut.
Silloin nousi kalliolta Wee Willie Winkie, ylhäisrotuinen lapsi kuuden
ja kolmen neljänneksen vuoden vanha, ja huusi urhoollisesti ja
pontevasti "Jao!" Poni oli jo virran toisella puolen.
Miehet purskahtivat nauruun, mutta alkuasukasten naurua Wee Willie
Winkie ei voinut sietää. Hän kysyi heiltä, mitä he tahtoivat ja miksi
he eivät menneet pois. Toisia ilkeänaamaisia ja käyräperäisillä
pyssyillä varustettuja miehiä ryömi esiin vuoren siimeksestä, kunnes
Wee Willie Winkie näki niitä parikymmentä kappaletta. Miss Allardyce
kirkaisi.
"Kuka sinä olet?" kysyi yksi miehistä.
"Minä olen evelsti sahibin poika, ja minun käskyni on, että te heti
menette matkoihinne. Te mustat miehet pelotatte neiti sahibia. Jonkun
teistä täytyy juosta kanttoonaan keltomaan, että neiti sahib on
loukannut itsensä ja että evelstin poika on täällä hänen luonaan."
"Ettäkö pistäisimme jalkamme ansaan?" kuului naurava vastaus.
"Kuulkaappa mitä poikanen puhuu!"
"Sanokaa, että minä lähetin teidät -- minä evelstin poika. He antavat
teille lahaa."
"Mitä me nyt tässä lörpöttelemme. Tuokaa tänne lapsi ja tyttö, niin
voimme ainakin vaatia lunnaita. Me olemme ylänkökylien herroja", sanoi
ääni takaa.
Nämä olivat peikkoja -- pahempia kuin jättiläiset -- Wee Willie Winkie
sai panna kaikki voimansa liikkeelle, ettei purskahtaisi itkuun. Mutta
hän tunsi, että itkeminen alkuasukasten nähden, lukuunottamatta hänen
äitinsä ayahia, oli paljoa häpeällisempää kuin mikä uppiniskaisuus
tahansa. Paitsi sitä hänellä, tulevalla 195:nnen rykmentin everstillä,
oli peljättävä rykmentti takanaan.
"Aiotteko viedä meidät pois?" sanoi Wee Willie Winkie hyvin kalpeana ja
levottomana.
"Aiomme kyllä, pikku sahib Bahadur", sanoi pisin miehistä, "ja sitten
syömme teidät myöhemmin".
"Se on lapsen puhetta", sanoi Wee Willie Winkie. "Miehet eivät syö
toisia miehiä."
Naurun hohotus keskeytti hänet, mutta hän jatkoi päättävästi: -- "Ja
jos te viette meidät pois, niin minä sen sanon teille, että koko minun
lykmenttini tulee tänne samana päivänä ja tappaa teidät joka miehen.
Kuka tahtoo viedä minun sanani evelsti sahibille?"
Alkuasukasten kieltä -- Wee Willie Winkie osasi kolmeakin -- tuo poika
helposti puhui, vaikkei hän vielä osannut ärrääkään lausua.
Toinen mies liittyi keskusteluun, huutaen: -- "Voi teitä, hullut
miehet! Se on totta, mitä tuo poika sanoo. Hän on koko tuon valkoisen
sotajoukon sydän. Rauhan tähden antakaa heidän molempien mennä, sillä
jos me otamme pojan, niin rykmentti tulee tänne ja hävittää koko
laakson. Meidän kylät ovat laaksossa, ja me emme pääse pakoon. Tuo
rykmentti on täynnä piruja. He potkaisivat Khoda Yarin kylkiluut
poikki, kun hän koetti ottaa pyssyjä; ja jos me kosketamme tuota lasta,
niin he polttavat ja rosvoavat ja ryöstävät kuukausmääriä, kunnes ei
mitään ole jäljellä. Parempi on lähettää mies viemään sanaa ja saamaan
palkinnon. Minä sen sanon, että tuo lapsi on heidän jumalansa, ja he
eivät säästä ketään meistä eikä vaimojamme, jos me teemme hänelle
pahaa."
Se oli Din Mahommed, virasta erotettu everstin tallirenki, joka täten
mielet käänsi, ja nyt seurasi kiivas ja vihainen keskustelu. Wee Willie
Winkie seisoi ylempänä kuin Miss Allardyce ja odotti päätöstä. Varmaan
hänen oma "lykmenttinsä" ei häntä hylkäisi, jos se vain tietäisi hänen
pulastaan.
* * * * *
Yksinäinen ratsu toi sanoman 195:nteen rykmenttiin, vaikka kyllä
everstin talossa jo oli ollut aika hämmästys tuntia ennen. Pikku
hevonen laukkasi valtatietä pääparakkien eteen, jossa miehiä istui
pelaillen huvikseen. Devlin, E-komppanian lipunkantaja, katsahti
tyhjään satulaan ja juoksi kaikkiin parakkihuoneisiin ajaen ylös
jokaisen huonekorpraalin, jonka vain tapasi. "Ylös, pojat! Jotain on
tapahtunut everstin pojalle", huusi hän.
"Hän ei ole voinut pudota satulasta! Ei hiidessäkään, ei ole voinut",
jupisi rummunlyöjä-poika. "Menkää virran poikki hakemaan. Jos hän on
jossakin, niin siellä hän juuri on, ja ehkä pataanit jo ovat ottaneet
hänet. Älkää hiidessä hakeko häntä virran uomasta! Menkää virran
toiselle rannalle."
"Mott puhuu kerran järkevästikin", sanoi Devlin. "E-komppania! joutuun
virran yli!"
Sitten E-komppania, useimmat paitahihasillaan, kiiruhti pelastamaan
kallista henkeä, jälkijoukon kärttäessä hikoilevaa kersanttia
kiirehtimään vielä enemmän. Kanttoonassa syntyi aika elämä, kun
195:nnen rykmentin miehiä oli hakemassa Wee Willie Winkietä, ja vihdoin
eversti, niin väsyneenä ettei jaksanut kirotakaan, saavutti
komppaniansa, joka juuri pyrki eteenpäin virran rantakivillä.
Vuorella, jonka juurella Wee Willie Winkien peikot keskustelivat
olisiko viisasta viedä poika ja tyttö pois, vartia ampui kaksi
laukausta.
"Mitäs minä sanoin?" kiljui Din Mahommed. "Se oli varoitus! Sotamiehet
ovat jo ulkona ja tulevat tuolla tasangon poikki! Mennään pois! He
eivät saa nähdä meitä pojan luona!"
Miehet odottivat hetkisen ja sitten, kun vielä kerran kuului pyssyn
laukaus, vetäytyivät vuoristoon hiljaa, kuten olivat tulleetkin.
"Lykmentti tulee", sanoi Wee Willie Winkie salaisesti Miss
Allardycelle, "ja kaikki on nyt hyvin. Älä itke!"
Hän tarvitsi itse saman neuvon, sillä kymmenen minuuttia myöhemmin, kun
hänen isänsä saapui paikalle, hän itki katkerasti, kätkien päänsä Miss
Allardycen helmaan.
195:nnen rykmentin miehet saattoivat hänet kotiin riemuhuudoilla, ja
Liinakko, joka oli ratsastanut hevosensa vaahtoon, tuli häntä vastaan
ja hänen suureksi harmikseen suuteli häntä julkisesti miesten nähden.
Mutta hänen harminsa tuli lievitetyksi. Paitsi sitä, että hänen isänsä
antoi hänelle anteeksi arestistakarkaamisen, luvattiin hänelle
hyväkäytösmerkki niin pian kuin vain äiti ennättäisi ommella sen hänen
takkinsa hihaan. Miss Allardyce oli kertonut everstille jotakin, joka
sai hänet ylpeilemään pojastaan.
"Hän oli sinun omaisuutesi, Liinakko", sanoi Wee Willie Winkie,
osoittaen Miss Allardyceä likaisella etusormellaan. "Minä tiesin, että
hänellä ei ollut lupaa mennä villan yli, ja minä tiesin, että lykmentti
tulisi minua hakemaan, kun minä lähetin Jackin kotiin."
"Sinä olet sankari, Winkie", sanoi Liinakko -- "kerrassaan sankari!"
"Minä en ymmällä mitä sinä talkoitat", sanoi Wee Willie Winkie, "mutta
sinä et saa sanoa minua Winkieksi enää. Minä olen Percival Will'am
Will'ams."
Sillä tavalla Wee Willie Winkiestä kasvoi mies.