Mitä sen jälkeen liekään tapahtunut. Valko-husaarit sanovat omakseen
ainoastaan yhtä hevosta, ja sen kuva riippuu oven yläpuolella
ulkopuolella upseerimessiä. Se oli täplikäs rumpalin hevonen,
rykmentin-soittokunnan kuningas, joka oli palvellut rykmenttiä
kolmekymmentäseitsemän vuotta ja vihdoin vanhuutensa tähden tullut
ammutuksi. Puoli messiä juoksi vetämään kuvan alas paikoiltaan ja
ojensi sen miehelle käteen. Hän asetti sen uuninreunalle; se kolahti
särmää vasten, kun hän laski sen vapisevista käsistään, ja hän horjahti
pöydän päähän ja putosi Mildredin tuoliin. Soittokunta alotti "River of
Years" valssin, ja puutarhasta kuului naurua tupakansavun täyttämään
messisaliin. Mutta ei kenenkään, ei nuorimmankaan, huomio kiintynyt
valssiin. Kaikki he puhelivat toisilleen jotain tähän tapaan: "Rumpalin
hevonen ei ole ollut uuninreunalla sitte vuoden --67." "Mistä hän
tietää?" "Mildred, meneppä taas haastattamaan häntä." "Eversti, mitä
aiotte tehdä?" "No älkää nyt, ja antakaa tuon saakelin tointua!" "Se ei
ole kuitenkaan mahdollista. Mies on mielenviassa."
Pikku Mildred seisoi everstin vieressä supattaen hänen korvaansa.
"Saisinko vaivata herroja istumaan paikoilleen, tehkää niin hyvin!" hän
sanoi, ja messi istuutui tuoleilleen.
Ainoastaan Dirkovitshin paikka, lähinnä Pikku Mildredin paikkaa, oli
tyhjä, ja Pikku Mildred puolestaan oli joutunut Hira Singhin paikalle.
Ällistynyt messikersantti täytti lasit syvän hiljaisuuden vallitessa.
Vielä kerran eversti nousi seisomaan, mutta hänen kätensä vapisi ja
portviini läikkyi pöydälle, kun hän tähysteli miestä, joka istui Pikku
Mildredin tuolilla, ja lausui käheällä äänellä: "Hyvät herrat!
Kuningattaren malja." Oli hetkisen äänettömyys, mutta sitten mies
hypähti pystyyn ja vastasi epäröimättä: "Jumala varjelkoon
kuningatarta!" ja tyhjennettyään maljan pohjaan hän mursi sormillaan
lasista kannan poikki.
Kauan aikaa sitten, kun Intian keisarinna vielä oli nuori neito eikä
maassa vielä ollut olemassa minkäänlaisia paheksuttavia ihanteita, oli
eräissä upseerimesseissä ollut tapana juoda kuningattaren malja
särkemällä lasit, messihankkijain yhteiseksi mielihyväksi. Sitä tapaa
ei enää käytetä, koska ei ole minkäänlaista särkemisen aihetta,
lukuunottamatta silloin tällöin hallitukselta tullutta sanomaa, jota
kyllä aina sattuu.
"Asia selviää", sanoi eversti, syvään huokaisten. "Hän ei ole
kersantti. Mutta mikä ihme hän mahtaa olla?"
Koko messi kertasi samat sanat, ja kysymysten tulva olisi voinut
saattaa kenen tahansa pyörälle. Ihmekös sitten, jos tuo rääsyinen,
likainen tunkeilija vain hymähteli pudistaen päätään.
Pöydän alta nousi tyynenä ja kohteliaasti hymyillen Dirkovitsh, joka
oli herännyt virkistävästä unestaan, tunnettuaan jonkun jalat päänsä
päällä. Hän kömpi ylös aivan tuntemattoman miehen vierestä, ja
parkaisten vaipui tämä hänen jalkoihinsa. Tämä oli kerrassaan kauhea
näky, heti tuon juhla- ja kunniamaljan jälkeen, joka oli kiinnittänyt
hajaantuneet mielet yhtäänne.
Dirkovitsh ei yrittänytkään nostaa häntä pystyyn. Pikku Mildred samassa
koetti saada häntä seisaalleen. Oli sopimatonta, että mies, joka osaa
vastata kuningattaren maljaan, sai maata kasakka-upseerin jaloissa.
Äkkiliike repäisi viheliäisen vaatteet melkein vyötäisiä myöten, ja
hänen ruumiissaan näkyi mustia arpia. On olemassa vain yksi ase
maailmassa, joka leikkaa yhdensuuntaisiin viiruihin, ei se ole rottinki
eikä köysi. Dirkovitsh äkkäsi jäljet, ja hänen silmäteränsä laajenivat
ja muuttuivat. Hän puhui jotain, joka kuului kuin "shto vij taketj", ja
mies orjistellen vastasi "tshetirje".
"Mitä tämä on?" sanoivat kaikki toisilleen.
"Hänen numeronsa. Nähkääs hän on numero neljä." Dirkovitsh puhui hyvin
sotkuisesti.
"Mitä tekee kuningattaren upseeri erityisellä numerolla?" sanoi
eversti, ja ympäri pöytää kuului paheksivaa murinaa.
"Kuinka minä voisin sen sanoa?" vastasi tuo mielistelevä itämaalainen
imelästi hymyillen. "Hän on -- kuinka sanoisinkaan -- pakolainen --
karkuri tuolta kaukaa." Hän nyykäytti päätään ulos yön pimeään päin.
"Puhutelkaa häntä, jos hän vastaisi teille, mutta puhutelkaa
ystävällisesti", sanoi Pikku Mildred pannen miehen istumaan tuolille.
Kaikkiin läsnäolijoihin vaikutti erittäin vastenmielisesti Dirkovitshin
käytös, kun hän imeksi konjakkia puhuessaan suhisevaa, syljeksivää
venättään tuolle olennolle, joka vastaeli hyvin pelonalaisesti. Mutta
sitten kun he näkivät Dirkovitshin ymmärtävän, ei kukaan virkkanut
sanaakaan. He hengittivät raskaasti eteenpäin nojallaan, keskustelun
aina katketessa. Kun Valko-husaarit kerran vielä saavat vapautta, niin
he aikovat lähteä Pietariin venättä oppiakseen.
"Hän ei oikein tiedä, kuinka monta vuotta siitä on kulunut", sanoi
Dirkovitsh kääntyen isäntiinsä, "mutta hän sanoo, että se tapahtui
hyvin kauan sitten jossakin sodassa. Luulen, että hänelle sattui
joitakin ikävyyksiä. Hän sanoo kuuluneensa tähän kunniakkaaseen ja
kuuluisaan rykmenttiin sodan aikana."
"Rullat! Rullat! Holmer, tuokaa rullat!" sanoi Pikku Mildred, ja
ajutantti hyökkäsi avopäin ortelihuoneeseen, jossa rykmentin rullat
säilytettiin. Hän tuli juuri paraiksi, kun Dirkovitsh lausui:
"Sentähden minusta on kovin ikävää sanoa, että sattui tuo tapaus, joka
olisi ollut korjattavissa, jos hän olisi kääntynyt anteeksipyynnöllä
everstimme puoleen, jota hän oli loukannut."
Uudelleen murinaa, jota eversti koetti saada hillityksi. Messi ei juuri
ollut silloin halukas ottamaan punnitakseen loukkauksia venäläistä
everstiä kohtaan.
"Hän ei oikein muista, mutta minä arvaan, että se oli oikein ikävä
juttu, ja siksi häntä ei vaihdettu takaisin muiden vankien mukana, vaan
lähetettiin toiseen paikkaan -- kuinka te nyt sanottekaan? -- seutuun.
Sitten hän sanoo tulleensa tänne. Eikä hän tiedä miten hän saapui
tänne. Hä? Hän on ollut Chepanyssa" -- mies nyykäytti päätään myöntäen
ja vavahtaen -- "Zhiganskissa ja Irkutskissa. En voi ymmärtää, kuinka
hän on päässyt karkaamaan. Hän sanoo myös viettäneensä monta vuotta
metsissä, mutta kuinka kauan, sitä hän ei muista -- sitä, enemmän kuin
monta muuta seikkaa. Oli tapahtunut onnettomuus, eikä hän pyytänyt
anteeksi everstiltämme. Ah!"
Sen sijaan, että olisivat yhtyneet Dirkovitshin valitukseen,
Valko-husaarit -- ikävä sanoa -- osoittivat epäkristillistä mieltymystä
ja liikutusta, jota vieraanvaraisuuden tunne tällä kertaa ei voinut
tukahduttaa. Holmer heitti rykmentin repaleiset ja kellastuneet rullat
pöydälle, ja miehet hyökkäsivät niiden kimppuun.
"Siivommin! Viisikymmentäkuusi -- viisikymmentäviisi --
viisikymmentäneljä", luki Holmer. "Kas tässä. Luutnantti Austin
Limmason -- hävinnyt. Se tapahtui ennen Sevastopolia. Mikä tavaton
hävyttömyys! Loukannut erästä heidän everstiään ja heti lähetetty
ihmisten ilmoilta. Kolmekymmentä vuotta hänen elämästään joutunut
hukkaan."
"Mutta hän ei kertaakaan pyytänyt anteeksi. Sanoi lähettävänsä hänet
helvettiin ensin", säesti messi.
"Perhanan poika! Luulenpa ettei hän koskaan saanut siihen tilaisuutta.
Mutta kuinka hän tuli tänne?" kysyi eversti.
Rääsyläinen ei saanut tuolillaan sanaakaan suustaan.
"Tiedättekö kuka olette?"
Hän hymähti hieman.
"Tiedättekö olevanne Limmason -- luutnantti Limmason, Valko-husaari?"
Nopeasti kuin nuoli tuli vastaus hiukan hämmästyneen tavoin: "Tiedän
kyllä, olen Limmason." Hänen katseensa himmeni taas, ja hän vaipui
entiselleen, tarkastellen kauhulla jokaista Dirkovitshin liikettä. Pako
Siperiasta saattaa juohduttaa mieleen joitakuita yksityisiä tapauksia,
johtamatta kuitenkaan minkäänlaiseen ajatusten yhtenäisyyteen. Mies ei
osannut selittää, kuinka hän, palaavan kyyhkysen tavoin, jälleen oli
joutunut entiseen messiinsä. Kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja kärsinyt,
ei hän tiennyt mitään. Hän nöyristeli Dirkovitshin edessä yhtä
vaistomaisesti, kuin hän äsken oli painanut haaraisen kynttilänjalan
ponninta, kysellyt rumpalin hevosen kuvaa ja vastannut kuningattaren
maljaan. Kaikki muu oli yhtä aukkoa, jota tuo kauhistuttava
venäjänkieli ainoastaan osaksi voi täyttää. Hänen päänsä vaipui
rinnalle, ja hän nauraa hihitti ja nyyhkytti vuorotellen.
Konjakkipiru houkutteli Dirkovitshia tänä erittäin sopimattomana
hetkenä puheen pitoon. Hän nousi seisoalleen, vähän horjahtaen, tarttui
pöydän reunaan, silmät kiiluen kuin opaalit, ja alkoi:
"Kunnon sotatoverit -- kalliit veljet ja isäntäni. Se oli ikävä sattuma
-- mitä ikävin." Tässä hän hymyili imelästi jokaiselle yltympäri.
"Mutta ajatelkaapas tätä pientä, pikkuista asiaa. Hyvin pientä, eikö
totta? Tsaaria! Thuh! Minä lyön sormellani -- näpsäytän sormiani
hänelle. Luottaisinko minä häneen? En! Mutta slaavilaiseen, joka ei ole
mitään toimittanut, häneen minä luotan. Seitsemänkymmentä -- kuinka
monta -- miljoonaa, jotka eivät ole toimittaneet mitään -- ei niin
mitään. Napoleon oli vain episodi." Hän iski nyrkillä pöytään.
"Kuulkaa, miehet, me emme ole tehneet maailmassa mitään -- minkä
täällä. Kaikki meidän tehtävämme on toimittamatta: ja se on
toimitettava, miehet. Menkää!" Hän ojensi kätensä käskevästi ja osoitti
vieraaseen. "Te näette hänet. Hän ei ole kovin hauskan näköinen. Hän
oli juuri tuollainen pikkuinen -- sattuma, jota ei kukaan muistanut.
Nyt hän on _tuo_. Semmoisiksi tekin tulette, sotatoverit, niin
urhoollisiksi -- semmoisiksi tekin tulette. Mutta te ette koskaan
palaja. Te joudutte kaikki sinne, minne hänkin, tahi" -- hän viittasi
katossa näkyvään arkun varjoon ja jupisten "seitsemänkymmentä miljoonaa
-- tehkää, miehet", retkahti pöydän alle ja vaipui uneen.
"Kauniisti ja sattuvasti sanottu", sanoi Pikku Mildred. "Maksaisiko
vaivan suuttua? Auttakaamme tätä raukkaa kernaammin."
Mutta Valko-husaarien täytyi pian ja äkkiä luopua hyväntahtoisesta
aikeestaan. Luutnantti oli vain tullut pistäymään palatakseen takaisin
kolmen päivän perästä, jolloin surumarssin sävelet ja ratsuväen
jyskytys ilmoittivat ihmettelevälle ympäristölle, joka ei ollut
huomannut yhtään paikkaa pöydän ääressä tyhjänä, että joku rykmentin
upseereista oli eronnut saadusta virastaan.
Ja Dirkovitsh hymyillen, kumarrellen ja miellyttävänä kuten aina --
myöskin matkusti pois eräässä yöjunassa. Pikku Mildred ja muuan toinen
upseeri olivat häntä saattamassa, sillä olihan hän messin vieras, ja
vaikkapa hän olisi läimäyttänyt kämmenellään everstiä korvalle, niin ei
messin laki olisi suvainnut sittenkään vierasvaraisuuden vähentämistä.
"Hyvästi, Dirkovitsh, hauskaa matkaa", sanoi Pikku Mildred.
"Näkemään asti, kalliit veljet", sanoi venäläinen.
"Todellakin! Me luulimme teidän palaavan kotiin?"
"Niin, niin, mutta minä tulen takaisin. Ystävät, onko tuo ovi
suljettu?" Hän osoitti pohjantähteen päin, Khyber-solaa kohden.
"Hyvänen aika! Olin unhottaa. Tietysti. Veli on tervetullut koska
tahansa. Onko mukananne kaikki -- tupakkaa, jäätä, makuuvaatteita?
Kaikki kunnossa. No, näkemään asti, Dirkovitsh."
"Hän", sanoi toinen mies, kun junan lamppujen liekit alkoivat hävitä.
"Kaikista -- juukelin -- näköisistä..."
Pikku Mildred ei vastannut mitään, katsellen vain pohjantähteä hän
hyräili erästä vasta kuulemaansa rallia, johon Valko-husaarit olivat
kovin ihastuneet. Näin se kuului:
Surku oli herraa Siniparta parkaa,
kenpä hälle pahaa tehdä halajaa;
mut siitä se vasta toinen ilo alkaa,
jos hän vielä kerran tänne palajaa.
Kaksi rumpalipoikaa.
"Ja lapsi on heitä johdattava."
Armeijan luetteloissa heidät yhä mainitaan kuuluviksi _The Fore and Fit
Princess Hohenzollern-Sigmaringen-Auspach's Merther Tydfilshire Own
Royal Loyal Light Infantry, Regimental District 329 A_ osastoon, mutta
armeijan kaikissa kasarmeissa ja anniskeluissa heidät tunnetaan "Fore
and Aft" nimellä. Aikaa voittaen he vielä saattavat tehdä jotain, joka
on tekevä heidän uuden nimensä kunniakkaaksi, mutta tätä nykyä he ovat
siitä hyvin häpeissään, ja jos joku mainitsee heitä "Fore and Aft"
(eteen ja taapäin) nimityksellä, panee hän sillä alttiiksi päänsä, jota
kantaa hartioittensa välissä.
Jos kuiskaa parisen sanaa erään ratsuväkirykmentin tallin ovelta, niin
saa miehet hyökkäämään ulos kadulle vöineen, luutineen ja kirouksineen,
mutta kuiskaapas: "Fore and Aft", niin koko rykmentti syöksyy ulos
pyssyt kädessä.
Ainoana puolustuksenaan voi pitää, että he taas koettivat lopettaa
kunnolla ilveilyn. Mutta kaikkihan jo tiesivät, että heidät oli
tarkkaan lyöty, kylvetetty, rökitetty ja säikäytetty pahanpäiväisesti.
Miehistö tiesi sen -- heidän päällikkönsä tiesivät sen, hevoskaarti
tiesi sen, ja kun uusi sota alkaa, niin vihollinenkin saa sen tietää.
On pari kolme linjarykmenttiä, jotka kantavat mustaa tahraa, jonka he
silloin tahtovat saada poispyyhityksi, ja onnettomat ne joukot, jotka
joutuvat heidän välikappaleikseen.
Englantilaisen sotilaan rohkeutta pidetään ylimalkaan epäilemättömänä,
ja säännönmukaisesti onkin niin. Poikkeukset pujahtavat aina taitavasti
pois näkyvistä, silloin tällöin vain tullen esiin, kun vapaampi
sanatulva valtaa messipöydän ääressä istujat puoliyön tienoissa.
Silloin saa kuulla kummallisia ja kauheita juttuja sotilaista,
jotka eivät tahdo totella päälliköitään, ja käskyistä, joita
asiaankuulumattomat ovat jaelleet, ja onnettomuuksista, jotka olisivat
tuottaneet täydellisen tappion, ellei brittiläisellä armeijalla aina
olisi menestystä. Nämä ovat hyvin ikäviä juttuja kuunnella, ja
messeissä niitä jutellaankin aivan kuiskaamalla, kun istutaan suuren
takkavalkean ääressä, ja nuori upseeri pää kumarassa ajattelee
yksinään, että Jumala auttakoon hänen miehiänsä koskaan käyttäymästä
niin epäarvokkaasti.
Englantilaista sotilasta ei kuitenkaan pidä moittia tilapäisistä
virheistä; mutta ansioistaan hän älköön saako tietää. Tavallinen älykäs
kenraali tarvitsee kuusi kuukautta harjaantuakseen taitavaksi jotakin
käytävää sotaa varten, everstillä voi olla aivan väärä käsitys
rykmenttinsä kelpaavaisuudesta vielä kolme kuukautta liikkeellelähdön
jälkeen; ja komppanianpäällikkökin saattaa erehtyä ja pettyä oman
joukkonsa luonteen suhteen: siksipä sotamiestä, ja varsinkaan nykyistä
sotamiestä, ei pitäisi moittia, jos hän peräytyy. Hänet ammuttakoon
tahi hirtettäköön jälkeenpäin -- muiden rohkaisemiseksi -- mutta älköön
halvennettako sanomalehdissä, sillä se on arvotonta ja ajanhukkaa.
Hän on ollut, sanokaamme, kuningattaren palveluksessa ehkä neljäkin
vuotta. Vielä kaksi vuotta, ennenkuin hän on vapaa. Hän ei ole saanut
ollenkaan moraalista kasvatusta, ja neljä vuotta ei riittävästi
vahvista hänen lihaksiansa tahi opeta häntä tuntemaan, kuinka pyhänä
hänen tulee pitää rykmenttiään. Hän juo mielellään, huvittelee
mielellään -- Intiassa hän haluaa koota rahaa -- eikä hän mitenkään
tahtoisi antautua alttiiksi vaaralle. Hän on saanut juuri niin paljon
kasvatusta, että osapuilleen ymmärtää komennon tarkoituksen ja osaa
selittää pisto-, lyönti- ja murtohaavan eri laadut. Jos häntä
niinmuodoin käsketään leventämään rintama, hyökkäykseen valmistavan
tulen kestäessä, niin hän tietää, että hänellä on vaara tarjolla tulla
ammutuksi, ja epäilee, että hänen henkensä pannaan alttiiksi vain
sentähden, että voitettaisiin kymmenisen minuuttia enemmän aikaa. Ja
joko hän tekee sen epätoivoisen hurjapäisyydellä tahi vitkastellen tahi
rivakasti, aina sen mukaan, minkälaiseen järjestykseen hän on tottunut
neljän vuoden aikana.
Epätäydellisillä tiedoilla varustettuna, kehittymättömän
kuvitusvoimansa rasittamana, alempien luokkien suuren itsekkäisyyden
jäykistämänä, kaikista rykmentin yhdistyksistä poissuljettuna
asetetaan nuori mies vihollisen eteen, joka itämailla aina on ruma,
tavallisesti pitkä ja pörrötukkainen ja useimmiten meluava. Jos
hän näkee vasemmalla ja oikealla puolellaan vanhoja sotureja --
kaksitoista vuotta palvelleita, joiden hän tietää ymmärtävän mitä on
tehtävä -- hyökkäämässä, valloittamassa tahi empimättä ryhtymässä
mielenosoituksiin, niin hän rauhoittuu ja painaa kiväärin perää
olkapäähänsä uljain mielin. Hän tyyntyy yhä, jos hän kuulee jonkun
vanhemman sotilaan, joka hänelle on opettanut sotatemput ja silloin
tällöin kopauttanut häntä päähän, kuiskaavan: -- "Ne ampuvat ja
pitävät tuota peliään viisi minuuttia. Sitten ne hyökkäävät, ja
silloin me pääsemme niiden tukkaan käsiksi!"
Mutta jos hän taas näkee ainoastaan samanikäisiään, jotka kalpeina
kopeloivat pyssynsä liipasinta sanoen: "mikä helvetti nyt on?" kun
komppanianpäälliköt hikoillen ja juosten saavat huutaa: "Eturivi,
pistimet kiinni. Lujaan siellä -- lujaan! Tähtäin kolmelle sadalle --
ei kun viidelle! Pitkälleen, kaikki! Eturivi, polvilleen!" ja niin
edespäin, niin hän hätääntyy; ja hän tulee aivan onnettomaksi, kun
kuulee toverin kaatuvan räminällä, joka on kuin hiilikoukkua löisi
uuninpeltiin, ja mölähtäen kuin päähän lyöty härkä. Jos hän vähän
pääsee liikkumaan ja saa nähdä, mitä hänen oma tulensa on aikaansaanut
vihollisen puolella, niin hän tuntee itsensä hilpeämmäksi ja saattaa
innostua siihen määrään, että tuntee hurjaa halua päästä käsiksi, joka,
vastoin yleistä luuloa, on kylmän pirun vaikutusta ja pudistelee miestä
kuin horkka. Jos hänen tulee pysyä paikoillaan ja hän alkaa tuntea
väristyksiä vatsansa pohjalta ja, ollen silloin pahoin pidelty, kuulee
käskyjä, joita ei ole annettu, niin hän murtaa rivin ja tekee vahinkoa;
eikä taivaan kannen alla ole mitään niin hirmuista kuin särjetty
englantilainen rykmentti. Kun sattuu niin onnettomasti, että
sekasorto on aivan täydellinen, täytyy antaa miesten mennä, ja
komppanianpäälliköiden on silloin paras pelastautua vihollisen puolelle
ja jäädä sinne varmuuden vuoksi. Mutta jos miehet saadaan kääntymään
takaisin, niin silloin heitä ei ole hauska kohdata, sillä he eivät
pakene kahta kertaa.
Noin kolmekymmentä vuotta eteenpäin, kunhan olemme saaneet kaikki,
jotka housuissa käyvät, puolisivistyneiksi ihmisiksi, on meidän
armeijastamme tuleva kehno kone. Se tietää silloin liian paljon ja saa
aikaan liian vähän. Vähän myöhemmin, kun joka mies on samalla
älyasteella kuin nykyajan upseeri, se valtaa koko maailman. Selvään
sanoen, tulee käyttää joko jätkiä tahi herroja tahi, ennen kaikkea,
herrojen komentamia jätkiä, jos meinaa tehdä lahtarin työtä
todenteolla. Ihanteellinen sotilas tietysti ajattelisi itsekseen:
"Käsikirja niin käskee." Kaikeksi onnettomuudeksi täytyy hänen,
päästäkseen tälle kannalle, läpikäydä omaa itseänsä ajattelemisen aste,
ja se taipumus johtaa harhaan. Jätkä ei taida juuri mietiskellä
itsekseen, mutta tappamaan hän on kärkäs, ja hiukkanen kuri opettaa
häntä suojelemaan nahkaansa sekä lävistämään toista. Hurskas
ylänköläisrykmentti, jota jäykät presbyteerit johtavat, on ehkä
vieläkin hirvittävämpi sotatanterella kuin nuo tuhannet villityt,
raatelevat irlantilaisryövärit, mitä sopimattomimpien päälliköittensä
ja jumalankieltäjien johtamina. Mutta nämä seikat vain todistavat sitä
sääntöä, ettei keskitietäkään kulkevaan yksin voi luottaa. Heillä on
jonkinmoinen käsitys elämän arvosta ja kehittämisestä, joka ei ole
opettanut heitä pyrkimään eteenpäin ja kestämään mahdollisia
seurauksia. He ovat tykkänään ilman turvaa tovereilta, jotka ovat
olleet mukana, ja ennenkuin tuo avunanto taas on saatu vireille, jota
muuten suuri osa rykmentin päälliköistä haluaisi, niin he ovat
taipuvaisia halventamaan mainettaan suuremmassa määrässä kuin
valtakunnan mahtavuudelle ja armeijan arvolle on sopivaa. Heidän
upseerinsa ovat niin taitavia kuin mahdollista, sillä heidän
harjoituksensa alkaa varhain, ja Jumala on laittanut niin, että
tervekasvuinen nuorukainen brittiläisestä keskisäädystä voiman, mielen
ja ymmärryksen suhteen voittaa kaikki muut nuorukaiset. Siksipä
kahdeksantoistavuotias lapsi seisoo horjumatta peltinen miekka kädessä
ja hilpein mielin, kunnes hän kaatuu. Jos hän kuolee, niin hän kuolee
sankarina. Jos hän jää eloon, niin hän kirjoittaa kotiinsa, että häntä
on "kolautettu", "mukiloitu", "raapaistu" tahi "leikelty", ja sitten
hän ahdistaa hallitusta haavapalkkio-anomuksillaan siksi, kunnes uusi
pikku kahakka alkaa, jolloin hän lääkärikomiteassa tekee väärän valan,
petkuttaa everstiään, virittää ylistysuhreja ajutantilleen ja pääsee
taas rajalle.
Tämä epistola johtaa kertomukseni pariin viikariin, joita pahempia
koiranhampaita tuskin milloinkaan lie nähty rummunlyöjinä ja
pillipiipareina englantilaisen rykmentin soittokunnassa. He lopettivat
syntisen uransa julkisella ja hävyttömällä kapinalla ja ammuttiin
sitten siitä syystä. He olivat nimeltään Jakin ja Lew, Piggy Lew,
rohkeita, turmeltuneita rumpaleja, ja kumpikin heistä sai myötäänsä
selkään "Fore and Aft'in" päärumpalilta.
Jakin oli kyyryniskainen poika, neljäntoistavuotias, ja Lew jokseenkin
samanikäinen. Kun silmä vain vältti, niin he tupakoivat ja joivat. He
noituivat kuten kasarmissakin oli tapana, kylmäkiskoisesti ja hammasta
purren, ja kerran viikkoon he säännöllisesti tappelivat. Jakin oli
kotoisin jostain Lontoon kujilta, mahdollisesti tohtori Barnardon
käsistä päässyt tullessaan rumpalipojan virkaan. Lew ei muistanut
varhemmista vuosistaan mitään muuta kuin rykmentin ja kuinka hauska oli
ollut kuulla soittokunnan soittavan. Hänen likaisessa sielussaan piili
synnynnäinen ihastus soitantoon. Varmaankin hän oli erehdyksestä saanut
kerubin pään, niin että kauniit naiset, ollessaan katselemassa
rykmenttiä kirkossa, puhuivat hänestä ja nimittivät häntä "kultuksi".
He eivät koskaan kuulleet hänen ilkeitä arvostelujaan heidän tavoistaan
ja siveellisyydestään, kun hän palasi soittokunnan kanssa kasarmiin ja
etsi uusia aiheita päästä Jakinin kimppuun.
Toiset rumpalipojat vihasivat näitä molempia heidän järjettömän
käytöksensä tähden. Joko Jakin jyskytti Lewia tahi Lew hieroi Jakinin
päätä liassa, mutta tulla vaan syrjäisen sekaantumaan leikkiin, niin
häntä vastassa oli Lewin ja Jakinin yhdistetyt voimat; ja seuraukset
olivat ikävät. Pojat olivat miehistön ismaelilaiset, mutta varakkaita
ismaelilaisia, sillä he tappelivat maksusta vuoroviikoin kasarmin
sporttimiesten huviksi, milloin heitä ei ärsytetty toisia poikia
vastaan; ja se tuotti rahaa.
Eräänä päivänä oli leirissä riitaa. Heidät oli juuri tavattu
tupakoimassa, joka pienille pojille ei ole hyvä, varsinkaan niille,
jotka käyttävät purutupakkaa, ja Lew väitti, että Jakin "oli haissut
niin hävittämän pahalle, kun oli pitänyt piippua taskussa" ja että hän
yksin oli syypää selkäsaunaan, joka vihavoitti heitä molempia.
"Minäpä panin piipun rakennuksen taakse", sanoi Jakin rauhallisesti.
"Saakelin valehtelija", sanoi Lew kiihottumatta.
"Saakelin äpärä", sanoi Jakin rohkeasti, tietäessään että oma
syntyperänsä oli tuntematon.
Nyt on kasarmin laajassa haukkumasanavarastossa olemassa sana, joka ei
pääse pujahtamaan ilman huomautusta. Voit nimittää sotilasta varkaaksi
ilman muuta. Voit sanoa häntä raukaksi saamatta siitä muuta kuin
saappaan heitetyksi korvasi vieritse, mutta älä sano miestä äpäräksi,
ellet voi sitä heti todistaa hänen kuultensa.
"Tuon olisit voinut säästää siksi, kunnes en ole näin pahalla päällä",
sanoi Lew synkkänä syrjittäin lähennellen Jakinia.
"Minä annan sinulle pahaa päätä", sanoi Jakin yllyttäen ja pyyhkäisi
Lewin alabasteri-otsaa. Kaikki olisi käynyt hyvin, ja tämä kertomus,
kuten kirjoissa sanotaan, olisi jäänyt kirjoittamatta, ellei itse pahus
olisi suunnannut basaari-poliisin poikaa, pitkää, viratonta,
viisikolmattavuotiasta miestä tulemaan paikalle ensi kohtauksen
jälkeen. Hän oli alituisessa rahantarpeessa ja tiesi pojilla olevan
kolikoita.
"Taas tappelemassa", sanoi hän. "Minä ilmoitan teidät isälleni, ja hän
ilmoittaa teidät lipunkantajalle."
"Mitä se sinuun kuuluu?" sanoi Jakin sieraimet hyvin levällään.
"Ei suinkaan _minuun_. Te joudutte kiinni ja olette jo liian usein
olleet keskustelun alaisina voidaksenne tästä selvitä."
"Mistä helvetistä sinä tiedät, mitä olemme tehneet?"
kysäisi Lew-serafi. "_Sinä_ et kuulu armeijaan, senkin täi,
siviili-kerjäläinen."
Hän tyrkkäsi miestä vasempaan kylkeen.
"Kun missä näet kahden herrasmiehen sovittavan asioitaan nyrkkinsä
avulla, niin sinä pistät ilkeän naamasi minne sinua ei tarvita. Juokse
kotiasi puolirotuisen äitikumppanisi luo -- tahi kyllä me näytämme",
sanoi Jakin.
Ahdistettu mies puolustihe nakuttamalla poikien päitä yhteen. Aie olisi
onnistunutkin, ellei Jakin olisi iskenyt häntä vatsaan tahi Lew
potkaissut häntä jalkaan. He tappelivat yhdessä, verissään ja
läähättäen noin puolen tunnin ajan, kunnes he kovien tärskyjen perästä
kaatoivat vastustajansa maahan, kuten metsäkoirat kaatavat sakaalin.
"Nyt", ärjäisi Jakin, "minä sinulle näytän". Hän alkoi mukiloida miestä
kasvoihin, Lewin pehmittäessä hänen ruumiinrakennuksensa ulkonevimpia
osia. Ritarillisuus ei juuri ole tavallisen rumpalipojan vahvimpia
luonteenominaisuuksia. Hän tappelee nimen puolesta, kuten häntä
paremmatkin tekevät.
Kauhea oli kärsineen tappio ja hirmuinen basaaripoliisin
viha. Pelottava oli myös kohtaus ortelihuoneessa, kun molemmat
rikoksentekijät kutsuttiin vastaamaan siviilimiehen
pahoinpitelemisestä. Basaaripoliisi toivoi rikosjuttua, ja hänen
poikansa valehteli. Pojat seisoivat hiljaa-asennossa, kun todisteita
keräytyi kuin synkkiä pilviä taivaalle.
"Te saakelin pojat teette tyhmyyksiä enemmän kuin koko rykmentti
yhteensä", sanoi eversti suutuksissaan. "Voisi yhtä hyvin nuhdella
piikkiäisiä kuin teitä, enkä minä tahtoisi panna teitä arestiinkaan
lukon taakse. Teitä täytyy taas kurittaa."
"Pyydän anteeksi, sir. Emmekö saisi puhua vähän puolustukseksemme,
sir?" huusi Jakin kimakasti.
"Mitä? Rupeatteko tässä neuvottelemaan kanssani?" sanoi eversti.
"Emme, sir", sanoi Lew. "Mutta jos teidän luoksenne, sir, tulee mies,
joka sanoo menevänsä ilmoittamaan teidät, sir, siitä, että ystävänne
kanssa on teillä, sir, ollut tappelemista, ja luulee saavansa rahaa
teiltä, sir..."
Koko ortelihuone purskahti kovaan nauruun.
"No?" sanoi eversti.
"Niin juuri tuo näppynaama pelkuri tuossa tahtoi, sir, ja niin olisi
_käynytkin_, ellemme olisi ajoissa sitä ehkäisseet. Emme me häntä
paljoa lyöneet, sir. Eikä hänellä ole minkäänlaista oikeutta sekaantua
meidän asioihimme, sir. En ole millänikään, sir, vaikka saisinkin
selkääni päärumpalilta tahi jos korpraali minut ilmoittaakin, mutta
minua -- mutta minusta on sopimatonta, sir, että siviilimies tulee
valittamaan armeijaan kuuluvan miehen päälle."
Toinen naurunpurskahdus kaikui ortelihuoneesta, mutta eversti oli
totinen.
"Minkätapaisia nämä pojat ovat?" hän kysyi rykmentin
kersanttivanhimmalta.
"Soittokunnan johtajan sanojen mukaan, sir", virkkoi tämä arvoisa
virkamies -- ainoa henkilö rykmentissä, jota pojat pelkäsivät, -- "ovat
he valmiit kaikkeen paitsi valheeseen, sir?"
"Luuletteko meidän käyvän tuon miehen kimppuun pilan vuoksi, sir?"
sanoi Lew, kääntyen valittajaan päin.
"No niin, antakaa varoitus -- kunnollinen!" sanoi eversti äkäisesti, ja
kun pojat olivat menneet, piti hän basaari-poliisin pojalle
syntisaarnan sopimattomasta sekaantumisesta ja käski soittokunnan
johtajaa pitämään rumpaleita paremmassa kurissa.
"Jos kumpikaan teistä näyttäytyy vielä kerran naarmuisena hävittömine
naamoineen", ärjäisi soittokunnan johtaja, "saa päärumpali piestä
teidät nahattomiksi. Tietäkää se, senkin vietävät."
Sitten hän katui sanojaan paikalla, kun Lew-serafi nälkäisenä,
punaisissa nauhakoristeissaan, istuutui erään sairaalassa olevan
torvensoittajan paikalle ja soitteli hyökkäysmarssia. Lew oli
epäilemättä soittoniekka, ja innostuksen hetkinään hän oli usein
lausunut haluavansa oppia käyttämään kaikkia soittokunnan soittimia.
"Eihän mikään estä sinusta kerran tulemasta soittokunnan johtajaa,
Lew", sanoi soittokunnanjohtaja, joka itse oli kirjoittanut valsseja ja
yöt päivät tehnyt työtä soittokunnan hyväksi.
"Mitä hän sanoi?" kysyi Jakin harjoituksen loputtua.
"Sanoi minusta voivan tulla mainion johtajan, niin, ja silloin minut
kutsutaan juomaan lasi sherryä messi-iltoina."
"Hä! Sanoi sinusta voivan tulla mainion kuhnuksen, niin hän sanoi! Sen
hän sai sanoakin. Kun minulta loppuu oppilaan palvelus -- tavattoman
hävytöntä, ettei siitä lasketa eläkettä -- rupean minä sotamieheksi.
Sitten vuoden perästä olen korpraali -- kun kerran tietää jo, niinkuin
minä, kaikki asiat tarkkaan. Kolmessa vuodessa olen oiva kersantti. En
tahdo silloin mennä naimisiin, en! Tahdon jatkaa ja opetella upseerin
temppuja ja pyytää muuttoa johonkin rykmenttiin, jossa minua ei niin
hyvin tunneta. Sitten minusta tehdään kunnon upseeri. Ja silloin minä
pyydän sinut, herra Lew, juomaan lasin sherryä, ja sinä saat kuin
saatkin odottaa etuhuoneessa, kunnes messikersantti tuo sen sinun
likaisiin näppiisi."
"Luuletko minun rupeavan soittokunnanjohtajaksi? En toki. Minä rupean
myös upseeriksi. Ei mikään ole niin hyvä kuin lopettaa alkamansa työ,
sanoo koulumestari. Rykmentti palaa takaisin vasta seitsemän vuoden
päästä. Silloin minä olen miltei korpraali."
Näin pojat keskustelivat tulevaisuudestaan ja käyttäytyivät
mallikelpoisen tarkkaavaisesti viikon ajan. Se tietää, Lew alkoi
hakkailla lipunkantajan kolmentoistavuotiasta tytärtä -- "ei", kuten
hän sanoi Jakinille, "aikoakseni mennä naimisiin, vaan päästäkseni
alkuun". Ja mustakutrista Cris Delighania miellytti tämä hakkailu
enemmän kuin entiset, ja toiset rumpalipojat olivat kaikki raivoissaan,
ja Jakin saarnasi heille, miten vaarallista oli "takertua hienohelmojen
pauloihin".
Mutta ei rakkaus eikä hyvät aikeet olisi voineet pysyttää Lewiä kauan
hyveiden tiellä, ellei olisi kuulunut huhua, että rykmentti tulee
lähetettäväksi vakituiseen palvelukseen, ottaakseen osaa sotaan, jota
lyhykäisyyden vuoksi nimitämme "kadonneiden heimojen sodaksi".
Kasarmissa levisi huhu melkein pikemmin kuin messipuolella, ja
kasarmissa olevista yhdeksästäsadasta oli tuskin kymmenkunta semmoisia,
jotka olivat nähneet tahi kuulleet sodan jyskettä. Eversti oli
parikymmentä vuotta sitten ottanut osaa erääseen rajasotaan, yksi
majureista oli ollut mukana Kapmaalla, ja eräs maailmanlopun
karkulainen oli kerran ollut asettamassa katumeteliä Irlannissa, siinä
kaikki. Rykmentti oli monta vuotta ollut aivan syrjäytetyssä tilassa.
Useimmat sen riveissä seisovista olivat palvelleet kolme, neljä vuotta;
alemmat upseerit olivat alle kolmenkymmenen, ja miehistö sekä kersantit
olivat unohtaneet kertoa niistä tapauksista, joista lyhyesti oli
kirjoitettu lippuihin -- uusiin lippuihin, jotka Englannin arkkipiispa
oli juhlallisesti siunannut, ennenkuin rykmentti lähti matkalle.
He tahtoivat lähteä rajalle -- he tahtoivat kaikin mokomin päästä --
mutta heillä ei ollut aavistustakaan sodasta, eikä kukaan tiennyt
heille siitä kertoa. Heidän rykmenttinsä oli saanut kasvatusta,
koulunkäyneiden luku riveissä oli suuri, ja useimmat osasivat muutakin
kuin lukea ja kirjoittaa. Heidät oli koottu tarkasti silmällä pitäen
piirikunta-aatetta, vaikka heiliä itsellään ei ollut siitä
minkäänlaista käsitystä. Heidät valittiin väkirikkaimpien
tehdaskutsuntapiirien sotapalvelukseen-otetuista. Järjestelmä oli
kartuttanut lihaa ja jäntereitä heidän heikoille luilleen, mutta se ei
voinut luoda uljuutta sellaisten ihmisten lapsiin, jotka sukupolvittain
olivat saaneet tehdä liiallista työtä polkuhintaan, hikoilla
kuivatushuoneissa, koukistua kangaspuissa, rykiä lyijyvalkoisen ääressä
ja väristä kalkkilotjissa. Miehistö oli saanut armeijassa ruokaa ja
lepoa, ja nyt he olivat menossa tappeluun "niggerien" kanssa, jotka
pötkivät pakoon, vaikkei heitä hätistäisikään muulla kuin kepillä.
Sentähden he kovasti hurrasivat, kun huhu saapui, ja valppaat
aliupseerit toivoivat voivansa saada eläkkeen ja säästävänsä palkkansa.
Pääpaikoissa sanottiin: "Fore and Fit ei vielä kertaakaan viime
ikäluokan aikaan ole ollut tulessa. Antakaamme niille siis oppia
asettamalla niitä vartioimaan kulkuväylää." Ja tämä olisi
tapahtunutkin, jollei brittiläisrykmenttejä olisi kaivattu --
kipeästi kaivattu -- rajoille, ja kun kyllä oli vähemmän varmoja
alkuasukasrykmenttejä täyttämään pienempiä tehtäviä. "Tehkää niistä ja
kahdesta tottuneesta rykmentistä prikaati", käskettiin pääpaikasta.
"Niitä kai ensin vähän rökitetään, mutta ennen pitkää ne kyllä oppivat
tietämään tehtävänsä. Ei mikään ole niin terveellistä kuin hälyytys ja
vitkastelijoiden ravistaminen rykmentin kenttäkuntoiseksi
saattamisessa. Odottakaas, kunnes puoli tusinaa vahteja on päättänyt
päivänsä."
Eversti kirjoitti ilomielin, että hänen miehensä olivat erinomaisella
tuulella, että rykmentti oli mitä paraimmassa kunnossa ja terve kuin
puteli. Majurit kulkivat hymyhuulin, ja alemmat upseerit panivat
tanssiksi messissä päivällisen jälkeen ja olivat vähällä ampua toisensa
revolveriharjoituksissa. Mutta Jakin ja Lew olivat synkällä mielellä.
Mihin rumpalipojat sitten joutuvat? Lähtikö soittokuntakin rajalle?
Montako rumpalia pääsi rykmentin mukaan?
He aprikoivat yhdessä, istuen puussa ja poltellen.
"Olisi se helkkarinmoinen täräys, jos ne heittävät meidät kotiin
varastohuoneelle vaimoväen kanssa. Sinusta se kaiketi olisi lystiä",
sanoi Jakin pistävän ivallisesti.
"Cris'in vuoksiko tarkoitat? Yksi nainen tai vaikka koko varastohuone
naisia, mitä se on kenttäpalvelukseen verraten? Tiedäthän, että olen
yhtä kärkäs lähtemään kuin sinäkin", sanoi Lew.
"Jospa olisin edes kova torvensoittaja", sanoi Jakin alakuloisena. "Tom
Kiddinkin ne aikovat ottaa mukaan, jolla minä voisin rasvata seinän,
mutta meikäläisiä ne vaan eivät huoli."
"Mennäänpäs ja hankitaan Tom Kiddille oikein aika kouristuksia, niin
ettei hän enää saata puhaltaa. Sinä pidät käsistä ja minä kopistelen",
sanoi Lew väännellen itseään oksalla.
"Ei sekään auta asiaa. Ei meidän maineeseemmekaan ole paljon
luottamista, se on huono. Jos ne pitävät soittokunnan varastolla, niin
me emme lähde, silloin se on selvä, jos ne vievät soittokunnan, saattaa
lääkäri julistaa meidät sotaan kelpaamattomiksi. Oletko sinä
sotakelpoinen, Piggy?" sanoi Jakin iskien Lewiä kylkeen.
"Olen", sanoi Lew ja kirosi. "Lääkäri sanoo sinun sydämesi olevan
viallisen, kun poltat tupakkaa tyhjällä vatsalla. Pullistappas rintasi,
niin minä tutkin sinua."
Jakin pullisti rintansa, ja Lew lyödä läimäytti siihen minkä jaksoi.
Jakin tuli aivan kalpeaksi, hönki, yski ja väänteli silmiään sanoen:
"Ja se kelpaa."
"Kyllä", sanoi Lew. "Olen kuullut, että on ollut miehiä, jotka ovat
kuolleet, kun heitä on oikein täräytetty kylkiluille."
"Emme sittenkään pääse sen etemmäksi", sanoi Jakin. "Tiedätkö minne
meidät lähetetään?"
"Piru tietää, mutta ei sano. Jonnekin rajalle tappamaan pataaneja --
pitkätukkaisia, suuria konnia, jotka kääntävät sinut nurin, jos saavat
käsiinsä, -- sanotaan siellä olevan kauniita naisiakin."
"Entä saalista?" kysyi turmeltunut Jakin.
"Ei, saakeli vie, annaakaan [anna: intialainen raha], sanotaan, ellet
käännä maata ylösalaisin ja katso, mihin niggerit ovat kätkeneet. Se
siellä on pahinta."
Jakin kiipesi pystyyn oksalle ja tähysteli kenttää.
"Lew", sanoi hän, "tuolta tulee eversti. Eversti on kunnon pojanrassi.
Mennäänpäs häntä puhuttelemaan."
Lew oli vähällä pudota puusta äkillisen esityksen vaikutuksesta. Kuten
Jakin, ei hänkään peljännyt Jumalaa eikä hävennyt ihmisiä, mutta
rumpalipojankin röyhkeydellä on rajansa, ja puhutella everstiä oli...
Mutta Jakin oli jo liukunut puunrunkoa myöten alas ja kiiruhtanut
everstiä vastaan. Upseeri kulki ajatuksissaan, haaveksien C.B:tä --
niin, miksi ei K.C.B:tä [Bath-ritarikunnan arvomerkkejä], siliä
komentihan hän yhtä linjan paraimmista rykmenteistä -- Fore and Fit. Ja
hän huomasi kahden pojan suuntaavan kulkunsa häneen päin. Hiljakkoin
oli hänelle juhlallisesti ilmoitettu, että rumpalipojat olivat nousseet
kapinaan Jakin ja Lew joukon johtajina. Tämä näytti vallan
järjestetyltä salaliitolta.
Pojat pysähtyivät parinkymmenen askeleen päähän, astuivat säännön
määräämät neljä askelta ja tekivät kunniaa, molemmat suorina kuin
laastukki ja tuskin sitä pitempinä.
Eversti oli hyvin sydämellisellä tuulella; pojat näyttivät
hämmästyneiltä ja turvattomilta avaralla kentällä, ja toinen heistä oli
miellyttävä.
"No!" sanoi eversti tuntiessaan heidät. "Aiotteko hyökätä kimppuuni
avoimella kentällä? En totta tosiaan halua joutua kanssanne tekemisiin,
vaikkapa..." hän nuuski epäilevän näköisenä -- "olette tupakoineet".
Paras oli takoa niin kauan kuin rauta oli kuuma. Heidän sydämensä
tykkivät ankarasti.
"Pyydän anteeksi, sir", alkoi Jakin. "Rykmentti on komennettu
vakinaiseen palvelukseen, sir?"
"Niinpä luulen", sanoi eversti hyväntahtoisesti.
"Lähteekö soittokunta, sir?" kysyivät molemmat yhdessä. Sitten,
yhtämittaa: "Pääsemmehän mekin, sir, pääsemmekö?"
"Te!" sanoi eversti astuen askeleen taapäin, paremmin nähdäkseen noita
kahta pikkuolentoa. "Tekö? Te jäisitte jo ensi marssilla."
"Emme jäisi, sir. Me voimme kulkea rykmentin mukana vaikka minne --
paraateissa tahi missä hyvänsä", sanoi Jakin.
"Jos Tom Kidd lähtee, niin hän kiepsahtaa kokoon kuin linkkuveitsi",
sanoi Lew, "Tomin säärissä on hyvin ahtaat suonet, sir."
"Mitä niin?"
"Hyvin ahtaat suonet, sir. Sentähden ne aina turpoavatkin pitkistä
paraateista, sir. Jos hän voi lähteä, niin voimme mekin, sir."
Taaskin tutkisteli eversti heitä kauan ja tarkasti.
"Soittokunta kyllä lähtee", sanoi hän yhtä toimessaan kuin olisi
puhutellut virkaveljiään. "Onko kummallakaan teistä sukulaisia?"
"Ei, sir," kuului Lewin ja Jakinin ihastunut vastaus. "Olemme kumpikin
orpoja, sir. Meidän puolestamme ei siinä suhteessa tarvitse välittää
kestään, sir."
"Ja te, pikku päästäiset, todellakin haluatte päästä rykmentin kanssa
rajalle, niinkö? Mitä?"
"Kaksi vuotta olen kantanut kuningattaren univormua", sanoi Jakin. "On
hyvin kovaa, sir, ettei mies, joka on täyttänyt velvollisuutensa, saa
minkäänlaista palkintoa, sir."
"Ja -- ja ellen minä pääse, sir", keskeytti Lew, "tekee soittokunnan
johtaja minusta saak... oivallisen soittoniekan, sir. Ennenkuin olen
nähnytkään vakinaista palvelusta, sir."
Eversti ei vastannut pitkään aikaan mitään. Sitten hän sanoi tyynesti:
"Jos lääkäri hyväksyy teidät, niin minusta nähden voitte lähteä. Mutta
teidän sijassanne minä en tupakoisi."
Pojat tekivät kunniaa ja poistuivat. Eversti meni kotiin ja kertoi
jutun vaimolleen, ja tämä oli vähällä ruveta itkemään. Eversti oli
hyvillään. Jos tämä oli lasten mielentila, niin millainen mahtoikaan
olla miesten?
Jakin ja Lew astuivat kasarmin poikainhuoneeseen hyvin miehekkäinä
eivätkä ryhtyneet puheisiin toveriensa kanssa ainakaan kymmeneen
minuuttiin. Sitten Jakin kopeana alkoi, puhuen vitkaan: "Olen
puhutellut everstiä. Vanha, kunnon poika tuo eversti. Sanoin hänelle:
'eversti', sanoin, 'annatteko minun lähteä rykmentin mukana rajalle?'
'Rajalle sinun on lähdettävä', sanoi hän, 'toivoisinpa, että olisi
useampia sinun kaltaisia noiden likaisten pikku pirujen joukossa, jotka
pärisyttävät sitä saakelin rumpua'. Kuule, Kidd, laita sinä vaan minua
saappaalla, kun minä omaksi hyödykseni puhuin tässä totta, niin varmaan
turpoavat taas jalkasi."
Tästä huolimatta oli kahakka valmis kasarmissa, sillä pojat olivat
pakahtua vihasta ja kateudesta, eikä Jakin enemmän kuin Lewkään
käyttäytynyt sovinnollisella tavalla.
"Lähden sanomaan hyvästiä tytölleni", sanoi Lew jännittääkseen jousen
kireimmilleen. "Malttakaa olla koskematta pukuani, sillä se tarvitaan
vakinaiseen palvelukseen, jonne eversti on minua erityisesti pyytänyt."
Hän lähti ulos ja alkoi viheltää "naineiden asuntojen" takana olevassa
puistossa, kunnes Cris tuli hänen luokseen, ja kun tuliaissuudelmat
olivat otetut ja annetut, alkoi Lew selittää asian laatua.
"Minä lähden rykmentin mukana rajalle", sanoi hän innoissaan.
"Sinä olet semmoinen veijari, Piggy", sanoi Cris, aavistaen kuitenkin
pahaa, sillä Lewin tapa ei ollut valehdella.
"Ole itse, Cris", sanoi Lew kietoen käsivartensa hänen vyötäisilleen.
"Minä lähden. Kun rykmentti marssii pois, niin saat nähdä minutkin
mukana, iloisia ja uljaita kaikki tyyni. Suukko sen päälle, Cris."
"Olisitpa jäänyt varastohuoneelle vain -- jonne sinun olisi pitänyt
jäädä -- niin olisit saanut niin monta -- niin paljon kuin vaan
tahtoisit", valitti Cris ojentaen huulensa.
"Onhan se vaikeaa, Cris. Minä vakuutan, että se on vaikeaa. Mutta minkä
sille mahtaa. Jos minä jäisin varastolle, niin et sinä paljon minua
kunnioittaisi."
"Se olisi yhdentekevää, mutta olisitpahan luonani, Piggy. Ja kaikki
maailman ajatukset eivät ole mitään suudelmaan verraten."
"Ja kaikki maailman suudelmat eivät ole mitään, kun saa kantaa
kunniamerkkiä nutun rinnassa."
"Et sinä saa kunniamerkkiä."
"Saanpa kyllä. Minä ja Jakin olemme ainoat rumpalipojista, jotka
pääsevät mukaan. Toiset kaikki ovat täysikasvuisia miehiä, ja me saamme
kunniamerkkiimme yhtaikaa kuin hekin."
"Olisivat saaneet ottaa jonkun toisen sinun sijaasi, Piggy. Sinut vain
tappavat -- sinä olet niin huimapäinen. Jää tänne, Piggy kulta, tänne
varastolle, ja minä rakastan sinua iäti uskollisesti."
"Etkös nyt aio, Cris? Sanoithan rakastavasi."
"Tietysti rakastan, mutta tuo toinen olisi paljon hauskempaa. Odota,
kunnes tulet vähän isommaksi, Piggy. Ethän vielä ole pitempi kuin
minäkään."
"Kaksi vuotta olen ollut armeijassa, ja nyt en tahdo jättää käyttämättä
tilaisuutta saada olla mukana vakinaisessa palveluksessa, äläkä koeta
houkutella minua sitä tekemään. Minä tulen takaisin, Cris, ja kun
kohoan miehen lailla, niin otan sinut -- otan, sitten kun olen
korpraali."
"Lupaatko, Piggy?"
Lew ajatteli tulevaisuuttaan, jota he vähän aikaisemmin Jakinin kanssa
olivat suunnitelleet, mutta Crisin huulet olivat hyvin lähellä hänen
omiaan.
"Sen lupaan, jumal'auta!" sanoi hän.
Cris kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.
"En tahdo pidättää sinua enää, Piggy. Mene hankkimaan kunniamerkkiäsi,
ja minä teen sinulle uuden nappipussin, niin sievän kuin suinkin
osaan", hän kuiskasi.
"Pane siihen joku kiharoistasi, Cris, niin minä säilytän sitä
taskussani niin kauan kuin elän."
Sitten Cris alkoi uudestaan itkeä, ja tarina loppui.
Yleinen mielentila rumpalipoikain puolella kohosi huippuunsa
kuumeentapaisesti, ja Jakinin ja Lewin asema oli vähimmin sanoen
kadehdittava. Ei siinä kyllin, että heidät oli sallittu ottaa rulliin
kaksi vuotta ennenkuin sääntöjen määräämä ikä olisi oikeuttanut --
neljäntoista vanhana -- vaan, nuoremmuutensa nojassa, kuten ainakin
näytti, sallittiin heidän vielä päästä rajalle -- jota ei ollut
miesmuistiin sallittu rumpalipojille. Soittokunta, jonka tuli seurata
rykmenttiä, oli vähennetty sääntöjen mukaan kahdeksikymmeneksi
mieheksi, jäännös sai palata riviin. Jakin ja Lew otettiin
soittokuntaan ylimääräisiksi, vaikka he paljon mieluummin olisivat
ruvenneet komppanian-soittajiksi.
"Älä ole milläsikään", sanoi Jakin lääkärintarkastuksen jälkeen.
"Ollaan kiitolliset, että ollenkaan pääsimme mukaan. Lääkäri sanoi,
että kun kerran olemme kestäneet mitä saimme basaari-poliisin pojalta,
niin hyvin kestämme minkä tahansa."
"Sen me teemmekin", sanoi Lew, katsellen hellästi Crisin antamaa,
karkeasti ja kömpelösti tehtyä pussia, jonka päälle hän oli hiuksistaan
laittanut epävarman L-kirjaimen.
"Parasta mitä taisin", nyyhkytteli hän. "En tahtonut antaa äidin enkä
kersanttiräätälin auttaa itseäni. Säilytä se aina, Piggy, ja muista,
että rakastan sinua uskollisesti."
He marssivat rautatieasemalle, yhdeksänsadan kuudenkymmenen väkisenä,
ja jok'ikinen sikäläinen oli tullut heidän lähtöänsä katsomaan.
Rumpalipojat purivat hammasta Jakinille ja Lewille, nähdessään heidät
marssimassa soittokunnan joukossa, naineiden vaimot itkivät
asemasillalla, ja rykmentti hurrasi omalle itselleen, naama
mustansinisenä.
"Aika soma, tasainen joukko", sanoi eversti lähimmälle miehelleen
päällikkyydessä, heidän katsellessaan neljän ensimäisen komppanian
vaunuun-sullomista.
"Luotu jotakin aikaansaamaan", sanoi tämä innostuneena. "Mutta minusta
ne ovat vähän liian nuoria ja hentoja tulevaan tehtävään. On kova
pakkanen siellä rajalla tähän aikaan."
"He ovat kyllä kestäviä", sanoi eversti. "Täytyyhän olla varattu
taudinkohtauksienkin suhteen."
Niin he lähtivät pohjoiseen, aina vain pohjoiseen, kamelilaumojen,
kuormastoarmeijain ja kuormitettujen muulilegionain ohi; ahdinko kasvoi
päivä päivältä, kunnes juna vihdoin pyörähti eräälle toivottoman
näköiselle, täyteen ahdetulle yhdistys-asemalle, jonne kuudet
kiskolinjat johtivat yhtaikaa kuusi neljänkymmenen-vaunuista junaa;
jossa junat viheltivät, babus'it hikoilivat ja komisariaatti-upseerit
kiroilivat aamusta myöhään yöhön, tuulen kuljettaessa silppua
rehukuvoista ja tuhansien härkien mölistessä.
"Kiiruhtakaa -- teitä jo kaivataan kovasti rajalla", oli sanoma, jolla
"Fore and Aft" otettiin vastaan, ja Punaisen ristin vaunuissa olijat
lausuivat samat terveiset.
"Ei tuo saakelin tappeleminen mitään olisi", vakuutti eräs
husaaripotilas, pää siteissä, ihmettelevälle "Fore and Aft" joukkiolle.
"Ei tuo saakelin tappeleminen olisi mitään, vaikka sitäkin saa
yllinkyllin. Vaan se saakelin ruoka ja se saakelin ilmanala. Hallaa
joka yö, paitsi silloin kun tulee rakeita, ja pistelevä paahde joka
päivä, ja vesi löyhkää niin että on läkähtyä. Pääni särkivät kuin munan
kuoren; sain keuhkokuumeenkin, ja sisukseni ovat aivan sekaisin. Ei,
saakeli, siellä käy huvimatkalla, sen sanon."
"Minkänäköisiä niggerit ovat?" kysyi joku.
"Tuolla kauempana junassa on muutamia vankina. Menkää niitä katsomaan.
Ne ovat maansa ylimyksiä. Alempi kansa on koko joukon rumempaa. Jos
tahdotte tietää millä he sotivat, niin katsokaa istuimeni alle ja
ottakaa esiin pitkä puukko, joka siellä on."
He kaivoivat esiin sen, pitäen ensi kertaa kädessään hirvittävää,
luupäistä, kolmikulmaista afgaanien puukkoa. Se oli ainakin yhtä pitkä
kuin Lew.
"Tätä asetta te saatte kokea", sanoi husaari heikolla äänellä. "Sillä
leikkaa miehen käsivarren hartioita myöden aivan kuin voita vain. Minä
halkaisin konnan, joka tuota käytti, mutta on niitä siellä vieläkin.
Pistoja he eivät osaa, mutta viiltämään he ovat perhanoita."
Sotamiehet lähtivät kulkemaan kiskoja myöten nähdäkseen afgaanilaisia
vankeja. He olivat aivan erinäköisiä kuin mitkään muut, joiden kanssa
"Fore and Aft" oli ollut tekemisissä -- nuo kookkaat, mustatukkaiset
Beni-Israelin ärtyiset pojat. Kun sotamiehet katselivat heitä,
syljeksivät afgaanit heille ja mutisivat toisilleen silmät maahan päin.
"Voi taivas! Tuommoisia hävyttömän näköisiä sikoja", sanoi Jakin, ollen
saaton jälkijoukossa. "Sanoppas, poikaseni, kuinka ne sinut
sieppasivat, ha? Miksi eivät ole sinua hirttäneet, kun olet noin ruma,
mitä?"
Pisin vangeista käänsihe, samassa helistäen jalkarautojaan, ja katseli
poikaa. "Katsokaas!" huusi hän pushton kielellä tovereilleen. "Ne
lähettävät lapsia meitä vastaan. Voi, mitä väkeä, mitä hulluja!"
"Hyvä", sanoi Jakin, nyökäyttäen ilkkuen päätään. "Nyt käytte alas
mäkeä. Rahaa saatte, ravintoa saatte -- elätte kuin saakelin rajah'it
_ke Marfik_. Parempi kestitys se on kuin saada pistin vatsaansa. Terve,
vekkuli! Hoida hyvin kaunista naamaasi ja koeta olla iloisen näköinen."
Sotilaat nauroivat ja alkoivat lähteä ensimäiselle marssille, jolloin
he saivat tuntea, ettei sotilaan elämä ollutkaan voita ja vehnästä.
Heitä pelotti kovasti niggerien suuruus ja villi raakuus, joita
niggereitä he nyt olivat oppineet nimittämään pataaneiksi, ja vieläkin
enemmän kaikki ne vaikeudet, jotka heitä ympäröivät. Parikymmentä
vanhaa sotilasta olisi voinut neuvoa heille, kuinka oli mahdollista
saada jotakuinkin mukavaa yöksi, mutta heissä ei ollut yhtään vanhaa
sotilasta, ja marssilinjan husaarien kertomusten mukaan "he elivät kuin
siat". He saivat kokea kaiken mieltämasentavan kurjuuden, minkä
sotakeittiöt, kamelit, huonot teltat ja poikkiselkäiset muulit
matkaansaattavat. He tutkivat eläinkuntaa vettä käyttäessään, josta oli
seurauksena jokunen punataudin kohtaus.
Kolmen marssin jälkeen hämmästytti heitä hiukan odottamattomaan aikaan
leiriin pudonnut taottu rautamöhkäle, joka oli ammuttu jostain
varustetusta paikasta seitsemänsadan jalan matkalta ja musersi erään
nuotiolla istuvan sotilaan pään. Tämä tapaus riisti heiltä yörauhan ja
oli alkuna tarkoin suunniteltuun pommitukseen samalta taholta. Päivällä
he eivät nähneet muuta kun savupilven, joka silloin tällöin kohosi
kukkuloilta, jota suuntaa marssi kulki. Öillä näkyi kaukaa
tulenliekkejä, ja väliin sattui onnettomuuksia, jotka saattoivat koko
leirin tulen valtaan pilkkopimeässä tai ainakin jonkun teltan. He
kiroilivat minkä jaksoivat ja päättivät yksimielisesti, että tämä oli
suurenmoista, mutta ei sotaa.
Sitä se todellakaan ei ollut. Rykmentti ei saattanut pysähtyä eikä
ryhtyä kahakkaan maan sissiväen kanssa. Sen tehtävänä oli marssia ja
yhtyä skottilaisiin ja gurkhi-joukkoihin, joiden kanssa se muodosti
prikaatin. Afgaanit tiesivät sen, ja tiesivät myöskin, ensimäiset
koelaukaukset ammuttuaan, että olivat tottumattoman rykmentin kanssa
tekemisissä. Sitten he koettivat ahdistaa "Fore and Aft'ia" minkä
jaksoivat. Eivät he mitenkään olisi ottaneet samanlaisia vapauksia kuin
jokin tottunut rykmentti -- kuten esimerkiksi sukkelat, pienikasvuiset
gurkhit, joista oli hupaisinta saada maata avonaisella kentällä pimeänä
yönä ja tähystellä lymyäviä vihollisiaan -- tahi kuten eräät
hirvittävät, suuritekoiset, naisten pukuihin puetut ihmiset, joiden
saattoi kuulla rukoilevan jumalaansa yövahdin aikana, ja joiden
mielenrauhaa ei mikään odottamaton hyökkäys voinut järkyttää, -- tahi
villit sikhit, jotka marssivat niin hämmästyttävällä huolettomuudella,
jaellen mitä hirmuisimpia palkkioita kaikille, jotka koettivat käyttää
hyväkseen tätä heidän huolettomuuden-näköisyyttään. Tämä valkorykmentti
oli erilainen -- aivan erilainen. Se nukkui kuin porsas, ja kuin porsas
kohahti se pystyyn, rynnäten joka suunnalle, kun sitä häirittiin. Sen
vahdit kulkivat kopinalla, jonka saattoi kuulla neljännespeninkulman
päähän, ja ampuivat kaikkea, mikä vain liikahti -- aasejansakin -- ja
minkä he olivat ampuneet, se otettiin kiinni ja asetettiin nousevaan
aurinkoon päin muille pelvoksi ja varoitukseksi. Ja missä näkyi
kuljeskelevia seuraajia, ne lyötiin maahan ilman muuta. Heidän huutonsa
tärisytti valkoihoisia, ja heidän palveluksensa kadottaminen
matkaansaattoi paljon vaikeutta ja ikävyyttä.
Siten tuli piiloutunut vihollinen marssi marssilta yhä rohkeammaksi, ja
rykmentti kääntelihe ja vääntelihe hyökkäysten tähden, joita se ei
voinut kostaa. Huippuunsa nousi ahdistus äkillisen öisen hyökkäyksen
jälkeen, joka päättyi usean telttanuoran katkomiseen: telttavaatteet
putosivat kokoon ja niiden alla potkivia miehiä pistettiin kuoliaaksi.
Se oli suurenmoinen teko, hyvin suunniteltu, ja se turmeli jo ennestään
murretut "Fore and Aft'in" hermot. Koko rohkeus, jonka kehittämistä
heiltä tähän asti oli vaadittu, oli "kello kahden aamurohkeus"; ja he
olivat tähän saakka vain oppineet ampumaan toverejaan ja kadottamaan
yörauhansa.
Synkkinä, tyytymättöminä, paleltuneina, vihoissaan, sairaina ja
harmaantuneissa ja likaisissa univormuissaan pääsivät he vihdoin
yhtymään prikaatiinsa.
"Olen kuullut, että teidän oli vaikea tulla", sanoi kenraali. Mutta kun
hän sai nähdä sairasvaunut, muuttuivat hänen kasvonsa.
"Tämä on ikävää", sanoi hän itsekseen. "He ovat niin huonoja kuin
lampaat." Sitten ääneen everstille: "Pelkään, ettemme nyt tule toimeen
ilman teitä. Tarvitsemme kaiken mikä meillä on, muuten olisitte saaneet
kymmenen päivää tointuaksenne."
Eversti punoi viiksiään. "Vakuutan teille, sir", sanoi hän, "ettei
meitä mitenkään tarvitse säästää. Miehiäni on raastettu ja runneltu
heidän saamatta oikein puolustautua. He haluaisivat päästä näkemään,
mitä heidän on tehtävä."
"En saata sanoa toivovani paljon Fore and Fit rykmentistä", uskoi
kenraali prikaati-majurilleen. "He ovat kadottaneet kaiken ryhtinsä ja
kaikesta päättäen näyttävät, kuin olisivat marssineet maan toisilta
ääriltä. Enpä ole vielä nähnyt surkeamman näköisiä miehiä."
"Kyllä he siitä kohenevat, kunhan pääsevät vauhtiin. Paraatikiilto on
heistä vähän lähtenyt, mutta sen sijaan on heissä ennen pitkää
kenttäloistoa", sanoi prikaati-majuri. "Heitä on runneltu eivätkä he
sitä vielä ollenkaan tajua."
Eivät kyllä. Kaikki vastoinkäymiset olivat tulleet yhtaikaa, ja julman
kovat vastoinkäymiset ja muut sivuseikat olivat tuottaneet tauteja. Sen
lisäksi liikkui vielä kova tauti, joka kaatoi terveimmänkin miehen ja
vei hänet huutaen hautaan. Pahin kaikesta oli, etteivät heidän
upseerinsa tunteneet paremmin seutuja kuin hekään, ja näyttivät sen
selvään. "Fore and Aft" oli kokonaan epätyydyttävässä kunnossa, mutta
he luottivat siihen, että kaikki kävi hyvin, kun he vain kerran
pääsisivät vihollisen kimppuun. Umpimähkään laaksoon päin tähdätyt
laukaukset eivät toimittaneet mitään, eikä heillä ollut pistimen
käyttöön ollenkaan tilaisuutta. Ehkä se olisi ollut yhdentekevää,
sillä pitkäjäseninen afgaani yletti puukolla kahdeksan jalkaa,
ja olisi voinut tehdä hyvin helposti kolme englantilaista sotaan
kelpaamattomiksi. Rykmentti olisi tahtonut harjoittaa pilkkaan
ampumista viholliseen päin -- kaikista seitsemästäsadasta pyssystä
yhtaikaa. Tämä toivomus osoitti miesten mielentilaa.
Gurkhit kävivät heidän luonaan leirissä ja koettivat murteellisella
kasarmi-englannilla sinutella heitä, tarjosivat heille tupakkapiippua
ja kestitsivät heitä ravintolassa. Mutta "Fore and Aft'it", jotka eivät
oikein tunteneet gurkhien luonnetta, kohtelivat heitä niinkuin he
olisivat olleet niggereitä, ja pienikasvuiset kääntyivät takaisin
varmojen ystäviensä, ylänköläisten luo ja kertoivat heille ilkkuen:
"Valkorykmentti ei kelpaa mihinkään. Äreitä -- uh! Likaisia-- uh! Hya,
ryyppy Johnnylle?" Silloin ylänköläiset olivat lyövinään gurkheja
korvalle, kieltäen heitä parjaamasta brittiläistä rykmenttiä; gurkhit
vain irvistelivät, sillä ylänköläiset olivat heidän vanhempia veljiään
ja saivat pidättää itselleen ystävyyden etuoikeuksia. Jos tavallinen
sotamies koskettaakaan gurkhia, saattaa hänen päänsä tulla
muserretuksi.
Kolmen päivän perästä toimitti kenraali taistelun kaikkien
sotasääntöjen mukaan, ottaen huomioon afgaanien luonnolliset
omituisuudet. Vihollinen oli keräytynyt vahvalla joukolla kukkuloille,
ja useiden viheriäin lippujen liehunta ilmoitti heille, että heimot
olivat liikkeellä tullakseen auttamaan afgaanien säännöllistä joukkoa.
Puolitoista eskadroonaa Bengal Lancereja edusti käytettävänä olevaa
hevosväkeä, ja kaksi rihlakanuunaa, jotka olivat lainatut eräästä
rivistöstä neljänkymmenen peninkulman päästä, saivat täyttää tykistön
tehtävää kenraalin käskyn alaisina.
"Jos ne kestävät, jota minä pahoin pelkään he tulevat tekemään,
luulenpa saavamme nähdä jalkaväen tappelua, jota sopii katsella", sanoi
kenraali.
"Teemme sen oikeaan tyyliin. Joka rykmentti on saatettava leikkiin
soittokuntansa puhaltaessa, ja me pidämme hevosväen reservissä."
"Siinäkö koko reservi?" kysyi joku.
"Koko reservi, sillä me aiomme lyödä ne kerrassaan", sanoi kenraali,
joka oli hyvin omituinen kenraali eikä uskonut reservistä olevan
mitään hyötyä, kun taisteltiin aasialaisia vastaan. Ja todellakin, kun
asiaa ajattelee, jos brittiläinen armeija aina olisi odottanut
reservijoukkoja kaikenlaisia pikkuseikkoja alkaessaan, olisivat
keisarikuntamme rajat seisahtuneet Brightonin äyräille.
Taistelusta piti tulla suurenmoinen.
Kolmen rykmentin tuli hyökätä esiin kolmesta vuorisolasta, kun
yläpuolella olevat kukkulat oli saatu hyvin miehitetyiksi, ja yhtyä
keskeltä, vasemmalta ja oikealta niinsanottua afgaanilaisarmeijaa
vastaan, joka silloin majaili tasapohjaisen laakson alemmassa päässä.
Niinmuodoin oli siis kolme laakson sivua englantilaisten hallussa,
joten neljäs kuului afgaaneille, jos afgaanit saatiin lyödyiksi, voivat
he paeta kallioisille vuorille, joilla majailevien guerilla-heimojen
tulet auttoivat heidän pakoaan. Jos he taas voittivat, niin samat
heimot tulivat ryntäämään alas auttaakseen puolestaan brittiläisen
hävittämistä.
Rihlakanuunain tehtävä oli pommittaa jokaista afgaanilaista
pääryntäystä, mikä tehtiin suljetuilla riveillä, ja ratsuväen, jota
pidettiin reservinä oikeanpuoleisessa solassa, oli täydentäminen sitä
sekasortoa, joka oli seuraava yhdistetyin voimin tehtyä hyökkäystä.
Kenraali, istuen kalliolla laakson yläpuolella, katselisi alhaalla
käypää taistelua. "Fore and Aft" saisi marssia esiin keskimäisestä
solasta, gurkhit vasemmalta ja ylänköläiset oikealta, koska luultiin
vihollisen vasemman sivustan vaativan kovinta ahdistusta. Joka päivä ei
sattunut, että afgaanilaisvoima kesti paikoillaan avonaisella kentällä,
ja kenraali oli päättänyt tehdä sen suhteen paraimpansa.
"Jospa meillä olisi enemmän väkeä", sanoi hän valitellen, "voisimme
saartaa nuo luontokappaleet ja hävittää heidät kokonaan. Näin ollen
luulen voivamme käydä heidän kimppuunsa vasta pakoon ajaessa. On se
vahinko."
"Fore and Aft" oli saanut pitää häiritsemätöntä lepoa viisi vuorokautta
ja alkanut punataudista huolimatta vähitellen toipua. Mutta he eivät
kuitenkaan olleet hyvillään, sillä he eivät tunteneet tulevaa
tehtäväänsä, ja jos olisivat saaneet kuulla, eivät he olisi osanneet
sitä toimittaa, ja nuo viisi vuorokautta, joiden aikana vanhat sotilaat
olisivat voineet osoittaa heille pelin säännöt, kuluivat jutellessa
menneistä vastoinkäymisistä -- kuinka se ja se oli vielä aamulla terve
ja ennen iltaa kuollut, ja kuinka eräs oli afgaanin puukon iskusta
huutaen ja voivotellen heittänyt henkensä. Kuolema oli jotain uutta ja
kammottavaa konetyömiesten pojille, joiden isät olivat tavallisesti
kuolleet kunniallisesti johonkin tarttuvaan tautiin; ja heidän
alituinen keskustelunsa kasarmeissa ei ollut vaikuttanut kauhun
vähenemiseen ollenkaan.
Aikaisin aamun koittaessa alkoi torven toitotus, ja "Fore and Aft",
täynnä mitä epäedullisinta innostusta, ei malttanut lähtiessään odottaa
edes kahvikuppia ja korppua ja palkkioksi tästä sai seistä aseissa
kylmässä ilmassa, sillaikaa kun toiset rykmentit hiljalleen
valmistautuivat taisteluun. Kaikkihan tietävät, kuinka vaikeaa
on vetää housut ylänköläisen jalasta. Mutta vielä vaikeampi on koettaa
saada häntä joutumaan, ellei ole saanut hänen päähänsä kiireen
välttämättömyyttä.
"Fore and Aft" odotti, kuten sanottu, ja sotamiehet nojasivat
kiväärejään vastaan, kuunnellen tyhjistä vatsoista tulevia kieltoja.
Eversti koetti saada autetuksi erehdyksen, niin pian kuin hän oli
päässyt selville, että asia ei vielä aivan kohta alkanut, ja onnistui
niin hyvin, että kahvi olikin valmista samassa kuin -- miehet lähtivät
liikkeelle soittokuntansa johtamina. Tälläkin aikaa oli erehdytty ajan
suhteen, ja "Fore and Aft" tuli ulos laaksoon kymmenen minuuttia ennen
oikeaa aikaa. Niiden soittokunta kääntyi oikealle heti, kun oli päästy
aukealle, ja painautui erään kallionkielekkeen juurelle yhä soitellen,
rykmentin marssiessa eteenpäin.