Ei vastausta. Mies tähysteli ympäri messiä ja naurahti everstille
vasten naamaa. Pikku Mildred, joka aina oli enemmän naista kuin miestä,
kunnes huudettiin "ratsaille", toisti kysymyksen semmoisella äänellä,
että petokin siihen olisi vastannut. Mies vain hymyili. Dirkovitsh,
joka istui kaukana pöydän toisessa päässä, alkoi hiljalleen solua
tuoliltaan lattialle. Ei kukaan Aatamin pojista tässä matoisessa
maailmassa voi sekoittaa husaarien samppanjaa ja konjakkia, viittä ja
kahdeksaa lasia kumpaakin, vajoamatta siihen kuiluun, josta hän ensin
oli tuntenut liitelevänsä ylös. Musiikki soitti kappaletta, jolla
Valko-husaarit, alkuajoistaan saakka, olivat alkaneet kaikki
toimituksensa. He luopuisivat kernaammin soittokunnastaan kuin tuosta
sävelmästä. Se on osa heidän jäsenistöstään. Mies oikaisihe tuolissaan
ja naputteli pöytää sormillaan.
"En ymmärrä, mikä pakko meidän on olla hullujen seurassa", sanoi
eversti. "Kutsukaa vahti ja laittakaa hänet koppiin. Tarkastamme asian
huomenna. Mutta antakaa hänelle kuitenkin lasi viiniä ensin."
Pikku Mildred täytti sherry-lasin konjakilla ja ojensi sen miehelle.
Tämä kallisti lasin, sävel kasvoi voimakkaammaksi, ja mies oikaisihe
yhä suoremmaksi. Sitten hän kurkotti pitkäkyntiset kätensä vastapäätä
olevaan pöytäkoristeeseen ja kosketteli sitä hellävaroen sormillaan.
Siihen oli yhdistetty pieni salaisuus pontimessa, joka teki
seitsenhaaraisesta kynttilänjalasta, kolme haaraa molemmin puolin ja
yksi keskellä, jonkinlaisen pyöränkaltaisen kandelaaberin. Hän löysi
pontimen, painoi sitä ja nauroi hiljaa. Noustuaan tuoliltaan hän rupesi
tarkastelemaan erästä seinällä olevaa taulua, kulki sitten toisen
taulun luo, ja messi katseli häntä hiiskumatta. Tultuaan lieden ääreen
pudisti hän päätään synkän näköisenä. Hänen katseensa kiintyi erääseen
hopeakoristeeseen, joka kuvasi täysiaseista husaaria hevosen selässä.
Hän viittasi siihen ja sitten uuninreunaan kysyvän näköisenä.
"Mikä se on -- niin, mikäs se on?" sanoi Pikku Mildred. Sitten,
ikäänkuin äiti sopertaisi lapselleen: "Se on hevonen -- niin, hevonen."
Hyvin hiljaa kuului vastaus paksulla, hillityllä kurkkuäänellä: "Niin,
olen -- nähnyt. Mutta missäs on _se_ hevonen?"
Olisi saattanut kuulla messin sydänten lyövän, kun miehet vetäytyivät
syrjään antaakseen vieraalle tilaa hänen vaeltaessaan. Ei ollut enää
kysymystäkään vahdin kutsumisesta.