Kadoksissa.
Kaksi rumpalipoikaa.
Hänen oma aviovaimonsa.
Wee Willie Winkie.
Kadoksissa.
Onhan venäläinen varsin hauska ja miellyttävä, niin kauan kuin hän
pysyy alallaan. Itämaalaiseksi hän onkin vallan erinomainen. Ainoastaan
silloin kun hän rupeaa vaatimaan, että häntä kohdeltaisiin itäisimpänä
länsimaisista kansoista, sen sijaan että hän on läntisin itämaisista,
tuntuu hänessä rotuomituisuus, jota on kovin vaikea hallita. Hänen
isäntänsä ei koskaan tiedä, mikä puoli hänen luonteestaan milloinkin
puhkeaa ilmi.
Dirkovitsh oli venäläinen -- oikea täysi venäläinen sanoi olevansa --
joka näkyi ansainneen leipänsä palvelemalla upseerina jossain tsaarin
kasakkarykmentissä ja toimimalla erään venäläisen sanomalehden
kirjeenvaihtajana -- lehden, jolla ei milloinkaan kahta kertaa ollut
samaa nimeä. Hän oli komea, nuori itämaalainen, joka halusi kierrellä
tuntemattomia seutuja, ja hänen tulonsa Intiaan ei ilmaissut
minkäänlaista erityistä lähtöpaikkaa. Ei ainakaan yksikään elävä olento
voinut väittää, että hän tuli Balkhin, Budukshanin, Chitralin,
Belutshistanin tahi Nepaulin puolelta tahi mistään muualtakaan. Intian
hallitus, ollen tavattoman hyvällä tuulella, määräsi, että häntä piti
kohdella hyvin ja näyttää hänelle kaikki nähtävät paikat; niin hän
sitten maleksi, puhuen huonosti englantia ja vielä huonommin ranskaa,
paikasta toiseen, kunnes yhytti Hänen Majesteettinsa Valko-husaarit
Peshanurin kaupungissa, joka on vuoristossa erään ahtaan, Khyber
nimisen vuorisolan suulla. Epäilemättäkin hän oli upseeri, hänen
rintaansa koristivat venäläiseen tapaan pienet emalji-ristit, ja
puhelias hän oli, ja (vaikka eihän tämä oikeastaan kuulu hänen
ansioihinsa) hänet oli julistettu voittamattomaksi Mustien Tyronien
kilpajuojaksi, jotka kukin puolestaan ja yksissä tuumin olivat
koettaneet kaikin voiminsa lämpimän whiskyn ja hunajan, konjakin
ja jos jonkinmoisten alkoholisekoitusten avulla kaikessa
vieraanvaraisuudessaan juoda hänet pöydän alle. Ja kun Mustat Tyronit,
jotka ovat pelkkiä irlantilaisia, eivät saa vieraan päätä sekaisin,
niin on tuo vieras varmaan ihmeen kestävä mies. Näin tuumivat Mustat
Tyronit, mutta he olivatkin aina hurjapäistä ja itsepintaista
joukkoa, ja he määräsivät nuorempia alipäälliköitä nelivuotisesta
palvelusväestä valitsemaan viininsä. Väkevät olivat aina everstien ja
majuri-valiokunnan hankittavat. Sellaista joukkoa saattoi kunnioittaa,
mutta ei kiittää.
Valko-husaarit olivat yhtä tunnollisia juomiensa valinnassa kuin
vihollista ahdistaessaan. Konjakin oli eräs kokenut eversti tarkastanut
muutama vuosi Waterloon tappelun jälkeen. Siitä saakka se oli saanut
seistä, ja se oli ostaessa ihmeellistä konjakkia. Tätä nestettä
muistellessa Ylä-Burman teak-metsissä ja Irrawaddyn matalikoilla
kuolevien miesten silmiin kihosi vesikarpalot. Ja erinomaista
portviiniä heillä oli, ja samppanjaa, jonka merkistä ei ollut tietoa,
sillä se kannettiin pöytään ilman leimaa, koska Valko-husaarit eivät
suvainneet, että kukaan tiesi mistä tavara hankittiin. Upseeri, jonka
toimena samppanjan valikoiminen oli, ei saanut tupakoida kuuteen
viikkoon ennen valitsemista.
Tämä yksityisseikkain tarkka luetteleminen on tarpeellinen kuvattaessa
tapausta, jolloin mainitut nesteet, samppanja, portviini ja ennen
kaikkea konjakki -- vihreätä ja valkoista ja keltaista likööriä
lukuunottamatta -- asetettiin Dirkovitshin yksin käytettäväksi, ja
hänellä oli äärettömän hauska -- hauskempi vielä kuin Mustien Tyronien
parissa.
Mutta hän pysyi aina yhtä kiusallisen eurooppalaisena. Valko-husaarit
olivat -- "kalliit ystäväni", "kunnon sotatoverit". Tuntimäärät hän
saattoi jutella siitä loistavasta tulevaisuudesta, mikä oli koittava
Englannin ja Venäjän aseiden avulla, kun heidän tunteensa ja alueensa
kulkevat rinnatusten, jolloin Aasian suuri sivistämistyö oli alkava.
Tämä ei tyydyttänyt, sillä Aasiaa ei sivistytetä länsimaisen metodin
mukaan. Aasia on liian suuri ja liian vanha. Naista, jolla on monta
rakastajaa, et houkuttele toiselle toalle, ja Aasia on kaikkina aikoina
ollut kiemailussaan pohjaton kuin papin säkki. Se ei koskaan käy
pyhäkoulua eikä opi äänestämään muuten kuin miekka äänestyslippunaan.
Dirkovitsh tiesi sen kyllä niin hyvin kuin kuka tahansa, mutta häntä
huvitti puhua erikoiskirjeenvaihtajana ja tekeytyä niin älykkääksi kuin
suinkin. Väliin hän tahtoi viittaillen huomauttaa, hiukan vain,
kasakka-sotnjastaan, joka nähtävästi oli jäänyt johonkin perukkaan oman
onnensa nojaan. Hän oli saanut raataa kovasti Keski-Aasiassa ja ollut
useammassa kahakassa ja ottelussa kuin tuskin kukaan hänen ikäisistään.
Hän vältti oman etevämmyytensä esiintuomista, mutta oli hyvin valmis
aina tilaisuuden tullen kehumaan Hänen Majesteettinsa Valko-husaarien
ryhtiä, temppuja, univormua ja järjestystä. Ja kyllä siinä olikin
ihailtava rykmentti. Kun rouva Durgan, Sir John Durgan vainaan leski,
tuli heidän olopaikalleen ja vähän ajan kuluttua jok'ainoa messin mies
oli kosinut häntä, ilmaisi hän yleisen mielipiteen hyvin sattuvasti,
lausuessaan, että he kaikki olivat niin somia, että koska hän ei voinut
ottaa heitä kaikkia, eversti ja majurit, jotka jo olivat naimisissa,
siihen luettuina, ei hän tahtonut tyytyä yhteen ainoaankaan heistä.
Siksipä hänet, ristiriitainen kun oli luonteeltaan, vihittiinkin
eräälle jalkaväkeen kuuluvalle pienelle miehelle. Ja Valko-husaarit
aikoivat panna suruharson hihaansa, mutta suostuivat kuitenkin menemään
vihkiäisiin oikein miehissä ja täyttämään kirkon koko toisen sivustan,
äänettömät nuhteet huulillaan. Hän oli petkuttanut heitä kaikkia,
vanhimmasta komppanianpäälliköstä, Basset Holmerista, nuorimpaan
upseeriin, Pikku Mildrediin saakka, joka olisi voinut antaa hänelle
neljätuhatta vuodessa ja arvonimen. Hän oli "_vicomte_", ja hänen
sotilaaksi tullessaan oli messi kehottanut häntä kernaammin menemään
kaartiin, sillä husaarit olivat kaikki suurien maustekauppiasten ja
vaatetehtailijoiden poikia, mutta Mildred pyysi hartaasti saada jäädä,
ja hän käyttäytyi niin siivosti, että hänen pyyntöönsä suostuttiin, ja
hänestä tuli mies, joka oli paljon tärkeämpi kuin minkäänlainen
"vicomte" koskaan voi olla.
Ainoat, jotka eivät kannattaneet yleistä mielipidettä husaarien
suhteen, olivat muutamat tuhannet henkilöt toiselta puolen rajaa,
juutalaisia sukuperältään, joita nimitettiin pataaneiksi. He olivat
kerran virallisesti yhtyneet rykmenttiin, tuskin pariksi kymmeneksi
minuutiksi, mutta yhtyminen, jonka kestäessä alituiseen sattui
onnettomuuksia, herätti heissä ennakkoluuloja. Sanoivatpa he
Valko-husaareja "paholaisen pojiksi" ynnä semmoisten henkilöjen
pojiksi, joiden kanssa oli aivan mahdoton olla ihmisten seurassa.
Kuitenkaan he eivät olleet niin paljon toisia ylempänä, että olisivat
antaneet vastenmielisyytensä estää heitä täyttämästä rahapussinsa
rykmentin kustannuksella. Rykmentillä oli karbiinipyssyjä -- mainioita
Martiini-karbiineja, jotka lennättivät kuulan tuhannen yardin päähän
vihollisen leiriin ja olivat muutenkin mukavammat liikutella kuin
pitkäpiippuiset pyssyt. Sentähden niitä haluttiinkin pitkin rajaa, ja
koska kysyntä aina synnyttää tuotantoa, hankittiin niitä hengen uhalla
ja maksuksi annettiin niitten paino lyötyä hopeaa -- seitsemän ja puoli
naulaa rupiita tahi kuusitoista puntaa ja jokunen shillinki, rupii
alpari-kurssin mukaan. Öillä niitä veivät varkaat, jotka notkeina kuin
käärmeet matelivat vatsallaan aivan vahtimiehen nenän alla; niitä
katosi ihmeellisellä tavalla asetelineiltä, ja kuuman aikaan, kun
kaikki ovet ja ikkunat olivat auki, hävisi niitä kuin tuhkaa tuuleen.
Raja-asukkaat halusivat niitä omia perhekostojaan sekä sattuvia
tapahtumia varten. Mutta pitkinä Pohjois-Intian kylminä talviöinä
tapahtui varkauksia laajemmalti. Murhaajaliike vuoristossa on siihen
aikaan vilkkaimmillaan, ja hinnat ovat korkealla. Rykmentin vahdit
lisättiin ensin kaksin-, sitten kolminkertaisiksi. Husaari ei ole
paljon milläänkään, jos ase katookin -- hallitus saa antaa uuden --
mutta se häntä harmittaa, että uni tulee häirityksi. Rykmentti oli
hyvin suutuksissaan, ja eräskin varas, jonka onnistui lynkätä tiehensä,
kantaa vielä tänäkin päivänä selviä jälkiä heidän vihastaan. Tämä
tapaus lakkautti varkaudet vähäksi aikaa. Vahteja voitiin vähentää, ja
rykmentti vietti aikansa poolo-urheilussa vallan odottamattomalla
tuloksella, voittaen kaksi kertaa kolmesta koetuksesta lushkarien
peljättävän Light Horse poolorykmentin, vaikka näillä oli neljä hevosta
mieheen lyhyen ajan kilpailussa ja eräskin hindu-upseeri kiiti kuin
salama yli tantereen.
Voiton kunniaksi he laittoivat päivälliset. Lushkarit saapuivat ja
Dirkovitsh saapui mitä täydellisimmässä kasakkaupseerin univormussa,
joka on väljä kuin yönuttu, ja esitettiin lushkareille. Dirkovitsh
katseli heitä oikein täydellä silmällä. He olivat heikompia kuin
husaarit, ja heidän käytöksensä ilmaisi reippautta ja sulavuutta, joka
on Punjabin rajaväelle ja kepeälle hevosväelle ominaista. Se on
opittava sekin, kuten virkaseikat ainakin; mutta päinvastoin kuin monet
muut seikat ei se koskaan unohdu, vaan jää miehen ryhtiin kuolinpäivään
saakka.
Valko-husaarien suuri hirsikattoinen messisali oli kerrassaan mielestä
unohtumaton. Kaikki messin hopeakalut oli pantu pitkälle pöydälle,
jolla -- siitä on jo kauan -- viiden taistelussa kaatuneen upseerin
ruumiit olivat levänneet; likaiset, repaleiset liput riippuivat oven
päällä, talviruusukimppuja oli sirotettu hopeakynttilänjalkojen väliin,
etevien upseeri-vainaiden valokuvat katselivat jälkeläisiään, ollen
ripustetut sambhur-, nilghai-, maikhor-eläinten ja, koko messin
ylpeyden, kahden irvistävän lumileopardin väliin, jotka olivat
tuottaneet Basset Holmerille nelikuukautisen loman, joka hänen olisi
pitänyt viettää Englannissa eikä matkalla Tibetiin, missä hän oli
alituisessa hengenvaarassa vuorten reunamilla, iljanteilla ja
lasikirkkailla ruohoisilla ylänteillä.
Valkoiseen musliiniin puetut palvelijat, rykmentin töyhtö turbaanin
reunassa, odottivat käskyjä isäntiensä takana, toiset punaiseen ja
kultaan puettujen Valkohusaarien, toiset keltaiseen ja hopeaan
puettujen Light Horse lushkarien takana. Dirkovitshin tummanvihreä
univormu oli ainoa tumma pilkku pöydän ääressä, mutta hänen suuret
onyksin-väriset silmänsä sätelivät sitä enemmin. Hän purki tunteitaan,
veljitellen lushkariryhmän kapteenia, joka tuumaili, kuinkahan monta
Dirkovitshin kasakkaa hänen pitkät, hoikat maanmiehensä ottaisivat
pitääkseen lämpiminä oikein kunnon ottelussa. Mutta tämmöisiä asioita
ei sovi tuoda julkisuuteen.
Keskustelu vilkastui äänekkäämmäksi, ja rykmentin soittokunta soitteli
eri ruokalajien välillä, kuten tapana on ollut ammoisista ajoista,
kunnes kaikkien kielet seisahtuivat hetkeksi, kun päivällisastiat
korjattiin ja eversti nousi seisaalleen ensimäistä välttämättömyyden
maljaa esittääkseen ja lausui: "Kuningattaren malja", ja Pikku Mildred
vastasi kaukaa pöydän päästä: "Jumala varjelkoon kuningatarta!" ja isot
kannukset kilahtelivat, kun suuret miehet nousivat pystyyn juodakseen
kuningattaren maljan, jonka oli väärin luultu saavan maksaa heidän
messilaskunsa. Tämä messin sakramentti ei koskaan vanhetu eikä voi olla
liikuttamatta kuulijaa, oltakoonpa sitten maalla tahi merellä.
Dirkovitshkin nousi "oivallisten veljiensä" kanssa, ymmärtämättä
kuitenkaan minkätähden. Ei kukaan muu kuin brittiläinen upseeri ymmärrä
oikein maljan tarkoitusta; ja useimmilla on tunne enemmän vallalla kuin
järki. Seremoniaa seuraavan lyhyen äänettömyyden kestäessä astui sisään
hindu-upseeri, joka oli pelannut pooloa lushkarien kanssa, mutta tuli
sisään koko kuuden jalan pituudessaan vasta jälkiruualle, sinihopeainen
turbaani päässä ja suuret pitkävartiset jalassa. Messi nousi ylös
meluten, kun hän uskollisuuden merkiksi tarjosi miekkansa kahvaa
everstin kosketettavaksi ja istuutui vapaalle tuolille huudettaissa:
"Rung ho, Hira Singh!" (käännettynä se merkitsee: "Käyös voittoon!").
"Kosketinko minä teitä polveen, ukko paha?" "Ressaidar sahib, mikä
hitto teidät pani ajamaan sillä potkurilla ne viimeiset kymmenen
minuuttia?" "Shabask, Ressaidar sahib!" Sitten eversti ärjäisi:
"Ressaidar Hira Singhin malja!"
Kun eläköönhuudot olivat vaienneet, nousi Hira Singh vastaamaan, sillä
hän oli kuninkaallisesta suvusta lähtenyt upseeri, kuninkaan
pojanpoika, ja tiesi tehtävänsä tällaisissa tilaisuuksissa. Näin hän
puhui omalla kielellään:
"Eversti sahib ja täkäläisen rykmentin upseerit, suurta kunniaa olette
minulle osoittaneet. Tätä tulen muistamaan. Olemme tulleet kaukaa
teidän kanssanne kilpailemaan; mutta meidät on voitettu. ['Ei suinkaan
teidän vikanne, Ressaidar Hira Singh! Kilpailimmehan omalla maallamme.
Teidän hevosenne olivat väsyneet rautatiematkan tähden. Ei mitään
kursailua.'] Sentähden tulemme kenties uudestaan, jos niin sattuu.
['Kuulkaa! Kuulkaapas! Todellakin! Hyvä! Hst!'] Sitten kilpailemme
uudestaan kanssanne ['Hauska tavata!'], niin etteivät hevosenne enää
kestä jaloillaan. Tämä riittäköön kilpailusta." Hänen toinen kätensä
sattui miekan kahvaan, kun hänen katseensa kääntyi Dirkovitshiin, joka
venyttelihe tuolillaan. "Mutta jos Jumalan tahdosta sattuisi muutakin
kilpailua kuin pooloa, niin olkaa vakuutetut, eversti sahib ja
upseerit, sen me suoritamme rinnatusten, vaikka heillä" -- taas hänen
katseensa kääntyi Dirkovitshiin -- "vaikka heillä, sanon, olisi
viisikymmentä ratsua yhtä meikäläistä vastaan!" Ja huudettuaan Rung ho!
joka kajahti kuin pyssyn perä kallion reunaan, hän istuutui toisten
riemuitessa.
Dirkovitsh, joka oli uutterasti maistellut konjakkia -- tuota
edellämainittua hirvittävää konjakkia -- ei ymmärtänyt mitään, eikä
laimennettu käännöskään näyttänyt ilmaisseen hänelle puheen
purevaisuutta. Ehdottomasti oli Hira Singhin puhe sen illan tärkein, ja
melua olisi jatkunut huomeneen, ellei ulkoa kuuluva pamaus olisi sitä
keskeyttänyt, jolloin joka miehen käsi kosketti aseetonta vasenta
sivua. Sitten kuului jyskettä ja hätähuutoa.
"Taas karbiini varastettu!" sanoi ajutantti istuutuen rauhallisesti
paikoilleen. "Sitä se tekee kun vahteja vähennetään. Lienevät kai
vahdit tappaneet hänet."
Verannan kivilattia kajahteli aseellisten raskaasti astuessa, ja kuului
kuin sitä pitkin olisi laahattu jotain.
"Miks! häntä ei panna koppiin huomiseksi?" sanoi eversti äissään.
"Katsokaa, kersantti, onko häntä haavoitettu."
Messikersantti kiiruhti ulos pimeään ja palasi kahden husaarin ja
korpraalin kanssa; kaikki he olivat hyvin hämmästyneet.
"Saimme kiinni karbiinivarkaan, sir", sanoi korpraali. "Ainakin hän oli
hiipimässä kasarmiin päin, kulki suurta tietä myöten vahtien ohi; ja
vahti sanoo, sir..."
Kurja rääsyläinen, jota kolme soturia vartioi, voivotteli. Tuskin
milloinkaan lie nähty niin neuvotonta ja viheliäistä afgaania. Hän oli
ilman turbaania ja kenkiä, liassa ryvetetty ja pahoinpitelystä melkein
tiedotonna. Hira Singh säpsähti äkkiä kuullessaan hänen vaikerruksensa.
Dirkovitsh otti uuden lasin konjakkia.
"Mitäs vahti sanoo?" sanoi eversti.
"Sanoo miehen puhuvan englantia, sir", vastasi korpraali.
"Ja te tuotte hänet messiin, sen sijaan kuin teidän olisi pitänyt
jättää hänet kersantille! Vaikka hän puhuisi kaikkia helluntaijuhlan
kieliä, ei teillä ole mitään asiaa..."
Taas rääsyläinen vaikeroi ja jupisi jotain itsekseen. Pikku Mildred oli
noussut paikoiltaan ja tullut katsomaan. Hän hypähti taapäin, ikäänkuin
häntä olisi ammuttu.
"Ehken olisi paras lähettää miehet takaisin, sir", sanoi hän
everstille, sillä hän oli saanut erityisiä vapauksia, vaikka olikin
alempi upseeri. Puhuessaan hän löi kätensä tuon rääsyläisraukan kaulaan
ja pani hänet istumaan. Tokko lie tullut mainituksi, että Mildredin
pienuus oli siinä, että hän oli kuuden jalan neljän tuuman pituinen ja
suhteellisesti roteva. Korpraali, huomattuaan että upseeri tahtoi pitää
huolta vangista ja että everstin silmät alkoivat säkenöidä, lähti heti
miehineen liikkeelle. Karbiinivaras, joka oli jäänyt yksin messin
joukkoon, nojasi päänsä pöytään ja itki katkerasti, toivottomana ja
lohduttomana, kuten lapset itkevät.
Hira Singh kiiruhti hänen luokseen ja kirosi pitkän omakielisen pirun.
"Eversti sahib", hän sanoi, "tämä ei ole afgaani, sillä he itkevät 'ai!
ai!' Eikä hän ole hindukaan, sillä he itkevät 'oh! ho!' Hänhän itkee
aivan kuin valkoihoinen, 'uu! uu!'"
"Mistä helkkarista te olette tuon saanut tietää, Hira Singh?" sanoi
lushkarikapteeni.
"Kuulkaa häntä!" sanoi Hira Singh ainoastaan, osoittaen kumarassa
olevaa olentoa, joka itki ikäänkuin ei ottaisi heretäkseenkään.
"Hän sanoi: 'Hyvä Jumala!'" sanoi Pikku Mildred. "Kuulin hänen niin
sanovan."
Eversti ja koko messi katselivat miestä äänetönnä. On vallan kauheaa
kuulla miehen itkevän. Nainen voi nyyhkyttää suulaestaan tahi
huuliltaan, tahi mistä se tulleekaan, mutta miehen täytyy itkeä pallean
avulla, ja se aivan särkee hänet.
"Pojan perhana!" sanoi eversti rykäisten tärisyttävästi. "Pitäisi
lähettää hänet sairashuoneeseen. Näkyvät pidelleen häntä
kovakouraisesti."
Mutta ajutantti oli tavattomasti kiintynyt pyssyihinsä. Ne olivat
hänelle kuin lapsen lapsen lapsia -- miehistö kuitenkin ensi sijassa.
Hän murahti äkeissään: "Kyllä saatan käsittää afgaanin varastavan, kun
hän kerran on siihen luotu. Mutta en käsitä hänen ulvomistaan. Se vain
pahentaa asiaa."
Konjakki lienee liiemmälti vaikuttanut Dirkovitshiin, sillä hän virui
tuolissaan ja tuijotti kattoon. Katossa ei ollut mitään erinomaista
katsottavaa, paitsi varjoa, joka oli kuin suuri musta ruumisarkku.
Perustuen johonkin messisalin omituiseen rakennustapaan syntyi
tuollainen varjo aina kattoon, kun vain kynttilät olivat sytytetyt.
Milloinkaan ei se häirinnyt Valko-husaarien ruuansulatusta. Päinvastoin
he siitä melkein ylpeilivät.
"Aikooko hän ulvoa koko yön", sanoi eversti, "tai pitääkö meidän tässä
pitää Pikku Mildredin vieraalle seuraa, kunnes hän alkaa voida
paremmin?"
Tuolissa istunut mies nosti päätään ja tuijotti messiin.
"Oi Jumalani!" sanoi hän, ja jok'ainoa messissä olija säpsähti.
Sitten lushkarikapteeni teki jotain, josta hänen olisi pitänyt saada
Victoria-risti -- osoittaen uljuutta taistelussa ääretöntä
uteliaisuutta vastaan. Hän antoi silmillään merkin tovereilleen, että
he nousisivat paikoiltaan, aivan kuten emäntä tekee rouvilleen jonakin
tärkeänä hetkenä, ja, pysähtyen everstin tuolin luokse sanoakseen vain:
"tämä asia kai ei koske meitä, sir", vei toverinsa verannalle ja
puutarhaan. Hira Singh jäi viimeiseksi, ja lähtiessään hän
katsahti Dirkovitshiin. Mutta Dirkovitsh oli vallan syventynyt
konjakkiparatiisiinsa. Hänen huulensa liikkuivat äänettöminä hänen
tarkastellessaan katossa olevaa arkkua.
"Valkoihoinen kiireestä kantapäähän", sanoi ajutantti Basset Holmer.
"Mikä liekään hunningolla oleva kulkija! Mistähän tuokin mahtaa olla
kotoisin?"