Peuraniemen herra kiiruhtaa portaita alas porraspäässä odottaville
rattaille, mutta on lennähdyttää kumoon herrasmiehen, joka
mietteissään ja hitaasti kiipeää portaita ylös. Tulija on Frans
Eriksson.
-- Elävän Jumalan nimessä! -- huudahtaa hän raivokkaasti, tuntiessaan
miehen. -- Mitä te täältä etsitte?
Tulija vetäytyy pelästyneenä kaidepuuta vasten aivan kuin toinen
tahtoisi häntä lyödä.
-- Älkää tehkö minulle mitään, -- änkyttää hän pelästyneesti. -- En
minä huonoissa tarkoituksissa tule. Minä selitän.
-- Selitätte!
Tuhannet ajatukset risteilevät Erik Wegenerin päässä. Ensin tuli
Saarstedt ja neljännestuntia myöhemmin tämä. Miks'eivät tulleet
yht'aikaa, se olisi ollut kauniimpaa. Mutta sitten hän äkkiä
muistaa jotakin ja koettaa voittaa juuttuneen ja kasvattamansa
vastenmielisyyden.
-- Ehkä kiivastuin suotta, -- sanoo hän rauhallisemmin. -- Mutta
menen nyt itse käymään kaupungissa ja sen vuoksi en voi laskea teitä
sisään. Jos teillä siis on selittämistä, on teidän seurattava, niin
voitamme aikaa.
-- Kyllä minä tulen, -- vastaa toinen miltei nöyrästi.
Erik Wegener tunsi itsekseen epämääräistä tyydytystä siitä, että
toinen vastasi niin luonnollisesti eikä esimerkiksi: "Suurimmalla
mielihyvällä!" Olisikohan sittenkin... Mutta sehän nähdään.
* * * * *
Frans Erikssonin kasvot olivat todellakin merkillisellä tavalla
muuttuneet. Niihin oli tullut jotakin nöyrää, poissaolevaa, jotakin,
joka melkein sivusi rappeutuneisuutta.
-- Te olette kirjoittanut niin merkillisen uutterasti, -- sanoi Erik
Wegener heidän istuessaan toisiansa vastapäätä kiitävässä junassa, --
että ellen tuntisi teitä niin tarkoin toiselta puolen, niin melkein
uskoisin teitä.
Frans Eriksson istui hartiat kyyryssä häntä vastapäätä eikä vastannut
mitään.
-- Ja missä tarkoituksessa te nyt sitten tulitte? -- kysyi Erik
Wegener.
Hänen ajatuksensa ovat kokonaan toisella taholla, mutta langon
muuttunut olemus herättää hänessä mielenkiintoa. Kun hän aikansa on
häntä katsellut, ei hän lankoaan kohtaan enää tunne vihaa, mutt'ei
erikoista lämpöäkään. Tuntemaansa mielenkiintoa ei hän kuitenkaan
taida eikä tahdokaan kieltää.
-- Minä olen kirjoittanut Gunillalle... vaimolleni..., -- aloittaa
lanko, -- pitkin aikaa.
-- Sen tiedän kyllä.
-- Ja selittänyt moneen kertaan menettelyni.
-- Se lienee ollut hiukan vaikea tehtävä. Frans Eriksson painoi
päänsä alas.
-- Niin, vaikeahan se oli.
Tullaan ravintola-asemalle ja ihmiset kiiruhtavat ulos. Keskustelu
taukoaa hetkeksi.
-- Mutta Gunilla-sisko uskoo teitä kuitenkin? -- kysyy Erik Wegener.
-- Uskoo.
-- Niin. Hän uskoi teitä kerran aikaisemminkin. Erik Wegener puraisi
huultaan, ja toisen tuli silminnähtävästi vaikea olla.
-- Minä olen läpikäynyt kovan koulun, sanoo hän.
-- Se on hauskaa kuulla.
Oikeastaan ei Gunilla-siskon ja tuon miehen asia liikuta enää Erik
Wegeneriä. He ovat varttuneet ja viisastuneet molemmat. Itse tekevät,
itse vastaavat. Mutta samalla hän muistaa, millaisia sieluntuskia ja
millaisen häpeän tuo mies oli hänelle ja hänen sisarelleen tuottanut,
ja hän jää edelleenkin kylmäksi ja tarkkaavaiseksi.
Juna lähtee uudelleen liikkeelle. Äskeisistä ihmisistä on vain
vanhanpuoleinen herra palannut vaunuun huohottaen ja hikoillen
kuumuudesta.
-- Ja tekö mukamas rakastatte nyt? -- kysyy Erik Wegener.
-- Olen aina niin tehnyt.
-- Soo-o. Varsin mielenkiintoista.
Taas pitkä hiljaisuus.
-- Ja aiotte ruveta elämään yhdessä?
-- Niin.
-- Hm.
Jälleen hiljaisuus, entistä pitempi. Erik Wegener muistelee, mitä
tuo toinen on hänelle kirjoittanut. Silloin, silloin onnettomalla
hetkellä oli häneen vaikutettu. Ensin isä, sitten toverit, sitten
eräs nainen. (Tietysti! ajattelee Erik Wegener.) Hänen ilkeytensä oli
herännyt vasta sen jälkeen kuin parooni Gyllenmarck ja eräs hänen
toverinsa olivat suorastaan potkineet hänet ovesta ulos. Hän oli
silloin ollut auttamattomasti humalassa ja ylimielisellä tuulella.
Vasta sen jälkeen hän oli tahtonut kostaa. Mutta rakastamasta
hän ei ollut oikeastaan koskaan herennyt, se oli ollut sellaista
välitilaa, jollaista, mikäli hän oli kuullut, saattaa sattua. Ja
vihkimistilaisuudessa se uudelleen oli herännyt, pysyväisesti.
Kuinka hän oli saattanutkaan antaa toisen ihmisen niin paljon kärsiä
takiansa! Eikö hän saa tulla hakemaan vaimoansa? Missä ikinä hän
saattaa Peuranientä auttaa, niin hän sen tekee. Hän on nyt toinen
osakas isänsä liikkeessä.
Erik Wegenerin aivoissa välähtää eräs ajatus, ja hän luo nopean,
ynseän katseen lankoonsa. Mutta se ajatus sammuu heti.
Siinä nyt oli Frans Erikssonin kirjeiden summa seitsemältä vuodelta.
Olihan mahdollista, että lanko oli tehnyt paljon työtä, paljon
kärsinyt ja katunut ja tarvitsisi paljon anteeksiantoakin. Miks'ei,
olihan se mahdollista, mutta sittenkin hän oli kerran iskenyt liian
syvään.
Erik Wegener säpsähti. Kun hän meni omaan itseensä, niin eikö
hänkin ollut iskenyt jotakin tai joitakuita liian syvään ja ollut
anteeksiannon tarpeessa? Esterin vanhempia. Aivan niin, mutta kun
asiaa tarkemmin ajatteli, niin suhde oli sittenkin koko joukon
erilainen.
Juna kiitää eteenpäin, muutaman minuutin kuluttua ollaan
päätepaikassa ja alkaa uusi, uuvuttava jännitys. Mutta ehkä se
oli lopultakin viimeinen. Tämä ajatus alkaa niin taas lumota Erik
Wegeneriä, että hän melkein kokonaan unohtaa Frans Erikssonin,
lankonsa, läsnäolon. Tai ellei se olekaan viimeinen, ehkäpä saa
läpikäydä taas jonkun ikävyyksien ja hermojännityksen tutun sarjan.
Ali niin, tuo toinen häntä vastapäätä, tuo, joka vähä väliä vilkaisi
häneen kuin tuomariin. Niin, ehkäpä... Hän on joskus, arasti, ottanut
asian puheeksi sisarensa kanssa ja tullut huomaamaan, että asiat
olivat muuttuneet. Muuttuneet huomaamatta, hänen tietämättään, hänen
ollessa liiaksi jännitettynä ja liiaksi kiinni omissa puuhissaan.
Ja mikä sisarensa paimen hän nyt todellakaan enää kaiken lopuksikin
on. Sisar on kokenut, sisar on viisastunut ja sisar mahdollisesti
sittenkin rakastaa. Ehkäpä hänen, Erik Wegenerin, toimenpiteet eivät
olisikaan onnea tuottavia, -- samoin kuin Hannukselan isännän eivät
olleet olleet.
Pysähdys. Ihmiset alkavat lappautua ulos, puheensorina ja huudot
täyttävät asemasillan. Tuttu näky: ollaan perillä.
Tutun esplanaadin hiekka punoittaa alenevassa auringonvalossa,
askelet narskahtelevat, ihmiset tuuppivat vahingossa ohikulkijoita.
Erik Wegener kulkee eteenpäin hitaasti ja miettien, lanko seuraa
häntä ääneti kuin varjo.
Tässä sitä nyt taas kuljetaan ne samat huolet niskassa, kuljetaan
kuin kuljetaankin, mutta eipä taideta kauan kulkea. On heitetty
pankkitirehtööri ovesta ulos, uhkaa pieni häväistys, ei sentään enää
perikato. Ja senjälkeen on vielä Hannuksela.
Mutta ketä hänen on kiittäminen siitä, että kaikki on mennyt näin
hyvin -- tähän asti? Lähinnä Jumalaa -- Hannukselan isäntää. Mihin
hän olisi joutunut ja millä alkanut, ellei Hannukselan isäntä
ylpeästi olisi lähettänyt rahaa takaisin. "Sanokaa, etteipähän koske
köyhään." Kuka häntä olisi auttanut? Ei kukaan, ei kukaan, kaikki
olisi mennyt. Varmasti Hannuksela oli tehnyt sen tarkoituksella. Hyvä
Jumala, millaisessa kiitollisuudenvelassa hän Hannukselaan oli!
Erik Wegener hämmästyy huomatessaan, että hänen rinnallaan
kulkee joku, lanko. Mutta nyt hänessä asuu suuri lempeyden ja
anteeksiantamisen tarve.
-- Kuulehan nyt, -- sanoo hän pysähtyen. -- Emmeköhän sovi niin, että
tulet uudelleen jouluna. Pitäähän meidän edes saada tottua siihen
ajatukseen, että Gunillasta ja sinusta tosiasiallisesti tulee mies ja
vaimo. Tämä tulisi nyt liian äkkiä, ymmärräthän.
Frans Erikssonin kasvot kirkastuvat eivätkä ne vaikuta Erik
Wegeneriin enää laisinkaan epämiellyttävästi. Vaisu, alakuloinen hymy
nousee hänen huulilleen.
-- Kuinka tahdotte, -- vastaa hän. -- Me kyllä sovimme Gunillan
kanssa...
-- Minä kyllä selitän Gunillalle. Mutta asia kaipaa muullakin taholla
paljon valmistamista.
-- Niin kai se sitten on.
-- Siis jouluna. Näkemiin!
He kättelevät, ja Frans Eriksson alkaa hitaasti kulkea takaisin Erik
Wegenerin jatkaessa matkaansa.