Konsuli Björklöf on vanhanpuoleinen, kuivahko herrasmies, jolla on
pergamentinvärinen iho ja ilmeettömät, harmajat silmät. Hän puhuu
vähän ja senkin kuolettavan ikävästi ja aivan kuin muita asioita
ajatellen.
Erik Wegener on jo neljättä päivää kaupungissa, ja hänen asiansa
on vielä toimittamatta. Hän on levoton ja kiihtynyt, mutta koettaa
ainakin ulkonaisesti näyttää rauhalliselta. Eihän sentään vielä ole
mitään menetetty. Nyt, kaikkein viimeksi, hän on tullut konsuli
Björklöfin puheille.
-- Me emme nykyään juuri ostele, -- sanoo konsuli, -- teidän olisi
pitänyt silloin keskustella herra Lundgrenin kanssa.
-- Minä en silloin myynyt, -- vastaa Erik Wegener, -- eikä herra
Lundgren sitäpaitsi vaivautunut hakemaan minua käsiinsä.
-- Se ei ole mahdollista.
-- En ole eläissäni nähnyt herra Lundgrenia eikä herra Lundgren minua.
Konsuli luo häneen pitkän, kysyvän silmäyksen.
-- Mutta kyllä Lundgren sanoi..., -- aloittaa hän kuin itsekseen ja
poistuu äkkiä huoneesta.
-- Meni Lundgrenin kimppuun, -- ajattelee Erik Wegener, ja hänessä
herää toivo.
Muutaman minuutin kuluttua konsuli palasi silminnähtävästikin hiukan
tyytymättömänä.
-- Mutta te möisitte nyt?
-- Kyllä. Mutta en kahdestasadastaviidestäkolmatta.
Konsulin katse käy pitkäksi ja tuijottavaksi.
-- Ei kukaan maksa nykyisin edes sitä.
-- Neljäkymmentäyksituhatta leimattua puuta, kuuden metrin
korkeudelta kaksikymmentäkaksi senttimetriä. Aivan varmasti, herra
konsuli!
-- Pohjineen voisimme sen maksaa, -- hymähtää konsuli.
Erik Wegener kiihtyy nyt yhtä paljon konsulin ylimielisyydestä kuin
omista asioistaan ja vilkaisee ovelle. Konsuli Björklöf katselee
häntä katseella, joka voisi merkitä: jos herra haluaa mennä, niin
olkaa hyvä. Mutta Erik Wegener ei mene -- toistaiseksi.
Pohjineen! Jumal'auta sentään! Tähän asti oli mennyt hyvin,
mutta pitikö hänen nyt antautua viime hetkessä? Tai oliko hänen
uurastukseensa liittynyt kunnianhimoa, joka näin rangaistiin. Miks'ei
hän voinut nöyrästi ja rehellisesti jo Frans Erikssonille tunnustaa
tilannetta? Eikö se olisi ollut kaunistakin, kun hän jo muutenkin
tiesi suuren osan. Pohjineen! Peuraniemestä lohkaistaisiin enemmät
puolet pinta-alasta, melkein ainoa metsä, kokonaan irti. Ei käy, ei
käy.
-- Te myytte kernaasti vielä halvemmastakin, -- sanoo konsuli hetken
kuluttua sen näköisenä kuin tietäisi jotakin. Ahaa! Siinä se nyt oli.
-- Jos minun olisi pakko myydä, -- vastaa Erik Wegener, omasta
mielestään karkeasti, niin minä en istuisi tässä tinkimässä teidän
kanssanne, vaan rukoilisin teitä ottamaan sen puolesta siitä, mitä
nyt tarjoatte, pohjineen.
Hänestä näytti, niinkuin konsuli Björklöf olisi hätkähtänyt hiukan.
-- Teillä on siis tarjouksia muualta? -- kysyy konsuli.
-- Minä en sano mitään. Mutta muualta voin ottaa sen
kaksisataaviisikolmatta.
-- Meiltä siis enemmän. Miksi, jos saan kysyä?
-- Siksi, että olen arvioittanut metsän, ja siksi, että te ette
missään tapauksessa ole antaneet herra Lundgrenillenne määräystä
maksaa ylintä mahdollista hintaa. Ja lopuksi siksi, että todellakin
tarvitsen rahaa ja senvuoksi otan joltakin vaikkapa vain sen
kaksisataaviisikolmattatuhatta, mutta en teiltä.
Konsuli Björklöf napitti takkinsa ja käveli muutaman kerran
edestakaisin lattialla. Äkkiä hän hymyssä suin kääntyi Erik Wegenerin
puoleen.
-- Sanokaapas, herra Wegener, -- kysyi hän ja nauraa hihitti
hampaittensa raosta, -- onko taktillista ja totta, että olette
heittänyt pankinjohtaja Saarstedtin ovestanne ulos?
Erik Wegener naurahti.
-- En minä häneen kajonnut, -- vastasi hän, -- mutta kyllä hänelle
tuli tavallista kiireempi lähtö.
-- Se oli aivan oikein, -- nauroi konsuli ja näytti vilkastuvan.
-- Hän hermostuttaa ei ainoastaan kundit ja klientit, vaan myöskin
hallintoneuvoston ja johtokunnan. Nyt hän kulkee ja kertoo
tapauksen jokaiselle, joka vain viitsii kuunnella. Te olette tullut
populääriksi, herra Wegener.
Erik Wegener naurahti, vaikk'ei hän voinut ymmärtää, mitä tekemistä
hänen ja pankinjohtaja Saarstedtin välisellä kohtauksella oli hänen
varsinaisen asiansa kanssa. Epäilemättä hän siinäkin oli menetellyt
ajattelemattomasti. Hänen olisi pitänyt muistaa olevansa velallinen
ja mukautua, ainakin koettaa hillitä itsensä. Sen takia hänen käy
niinkuin käy.
-- Ah, meillä on se asia kesken, -- lausui konsuli Björklöf hetken
kuluttua ja pysähdytti käyntinsä.
Erik Wegener odotti joka hermollaan. Konsuli hypisteli leukaansa ja
mietti.
-- No, sopikaamme neljännesmiljoona, sanoi hän sitten päättäväisesti.
-- Mutta vastatkaa minulle rehellisesti johteen kysymykseen:
Töttermannilleko te olisitte ne puut myynyt halvemmasta?
-- En Töttermannille, -- vastasi Erik Wegener tuntien lievää
huimausta. Hän ei edes tiennyt, että Töttermann oli hänen
kotipitäjänsä naapurikaupungin, pikkukaupungin, puutavaraliike.
-- No sitten se on Kannanlahden sisaryhtiö, ratkaisi konsuli
Björklöf, -- vaikk'eihän se minua liikuta. Jotakin sentapaista sanoi
herra Lundgren rouvanne vastauksesta aavistaneensa. Niin, me maksamme
luonnollisesti, tapamme mukaan, heti ja hakkuu alkaa talvella.
Suvaitkaa käydä konttoriin, niin teemme paperit.
-- Apropos, herra Wegener, -- sanoi konsuli äkkiä, kun he jo melkein
olivat konttorin ovella. Muistelen, että pesässänne oli hirvittävästi
niitä Grönforsin osakkeita.
-- Olihan niitä. Mutta nehän ovat melkein arvottomia.
-- Pankinjohtaja Törnroos-vainaja kertoi aikoinaan. Ne ovat melkein
normaalissa nyt. Saatte vain pitää kiirettä. Balkanin sota, piru
vieköön.
Ja konsuli Björklöf hymähti kuivalla tavallaan.
Nyt ei Erik Wegener enää kestänyt, vaan tarttui ovipieleen.
* * * * *
Vasta saapuessaan pankin hämärään, viileään toimistohuoneeseen Erik
Wegener täydellisesti tajusi, mitä oli tapahtunut. Hän tunsi syvää,
hiljaista rauhaa ja kiitollisuutta kaikkia kohtaan. Se välimatka,
joka erotti hänen ensimmäisen käyntinsä ja tämän, tuntui suunnattoman
pitkältä, siihen sisältyi niin paljon ja moninaista, ja kuitenkin se
toiselta puolen tuntui olevan melkein kädenulottuman päässä. Silloin
hän ei syvimmissä ajatuksissaan uskaltanut toivoa asialle tällaista
ratkaisua, hän oli tieten tai tietämättään ryhtynyt uhkapeliin,
ymmärtämättä täysin, mitä se toisi tullessaan. Nyt hän taas astui
tästä samasta ovesta sisään miehenä, joka oli puhdistanut isänsä
muiston ja -- kenties -- kohottanut omaakin arvoansa.
Tästä melkein juhlallisesta vireestä ei häntä saanut edes
pankinjohtaja Saarstedtin välkkyväin silmä valkuaisten näkeminen. Hän
astui tyynenä toimistopöydän ääreen ja esitti asiansa.
-- Teilläkö on rahat mitassanne?
-- Niin.
-- Antakaa ne kassaan.
Enempää hän ei pankinjohtaja Saarstedtia nähnyt. Hän maksoi rahat,
sai kuitatun sitoumuksensa takaisin, illalla saisi isäntärenki viedä
Hannukselaan, mitä sinne oli vietävä.
Kaikki selvää.