Pankinjohtaja Törnroos kuolee, ja muutamana päivänä ajaa Peuraniemeen
hänen seuraajansa, pankinjohtaja Saarstedt. Hänen vierailuunsa,
vaikkakin se sattuu helakan kirkkaana heinäkuun päivänä ja vaikka
sitä tavallaan on odotettukin, ei satu peuraniemeläisille sopivaan
aikaan. Herra Saarstedt on kirjoittanut, ja Peuraniemestä on herra
Saarstedtille asianmukaisesti vastattu, siitä ei ole ollut mitään
tulosta ja nyt tulee herra Saarstedt itse.
Erik Wegener ja hänen vaimonsa ovat juuri näihin aikoihin alkaneet,
niin sanoaksemme, jollakin tavoin elää. He laskevat: kahden vuoden
kuluttua on kaikki selvää, ja he hurmautuvat tästä ajatuksesta niin,
etteivät he uskalla ajatella loppuun. Senjälkeen on painajainen
Peuraniemestä poissa, senjälkeen voidaan ruveta suunnittelemaan
tulevaisuutta, senjälkeen alkaa elämä. Ja Erik Wegenerin totiset
kasvot käyvät kirkkaammiksi, hänen askeleensa käyvät joustavammiksi,
ja joskus hän laskee leikkiä ja on iloinen. Hän ikäänkuin nuortuu,
repii ajatuksensa irti ympäröivästä ja antaa mielikuvituksen
työskennellä niinkuin joskus silloin, kun hän Esterin kanssa elokuun
iltoina kuljeskeli autiolla maantiellä. Onhan hän tehnyt työtä
kätensä verille, kestänyt koettelemukset ja häpeän, ja ensimmäinen
iloinen pysähdyspaalu häämöttää jo matkan päässä. Ja Esterinkin
poskipäillä väreilevät toisinaan hymykuopat ja hän kätkee päänsä
miehensä rinnalle: Herra Jumala, että tämä joskuskin loppuu. Nyt on
kesän korkein aika, ja koko Peuraniemen seutu säteilee hiljaista
onnea ja tyytyväisyyttä. Onpahan aikoinaan uhkunut muutakin.
Silloin tulee pankinjohtaja Saarstedtin ensimmäinen kirje: pankki
tahtoo saatavansa heti.
Erik Wegener säpsähtää ja piilottaa kirjeen laatikkoonsa. Mutta pian
hän rauhoittuu ja vastaa, ettei käy. Sensijaan hän tekee eräitä
vastaehdotuksia.
Vastaus ei viivy kauan. Pankki pysyy vaatimuksessaan, sillä tilanne
rahamarkkinoilla on levoton. Sitäpaitsi on velkakirjassa selvä
määräys siitä, että "pankki voi, jos se tarpeelliseksi katsoo,
kuukauden irtisanomisaikaa noudattaen" j.n.e. Ja pankki katsoo sen
nyt tarpeelliseksi.
Nyt Erik Wegener kiroaa synkästi ja viettää unettomia öitä. Mitä
hän on tehnyt, että Jumalan häntä näin piti rankaiseman? Eikö hän
ollut ollut nöyrä, eikö hän ollut tehnyt työtä tarpeeksi, oliko hän
elänyt ylellisesti, vaikka hänellä ja hänen vaimollaan tuskin oli
kunnollisia vaatteita yllä? Vai johtuiko tämä siitä, että hän oli
sydämessään liian aikaisin iloinnut?
* * * * *
Pankinjohtaja Saarstedt on pieni, keskilihava, tummaverinen herra,
jolla on mustareunaiset kakkulat nenällä ja pikkukaupunkilaista
itsetietoisuutta käytöksessä. Hänen puhetapansa on kimeää,
ärhentelevää, koleerista, ja Erik Wegeneristä hän kosteista,
ruskeista silmistään asti muistuttaa rakkikoiraa, joka uljaasti käy
heikompansa kimppuun ja ärhentelee suuremmallekin matkan päästä. Jos
elefantti vaivautuisi tätä rakkikoiraa potkaisemaan, niin se tuntisi
itsensä ylpeäksi, mutta elefantin potkun puutteessa se tyytyisi
kernaasti tavallisen juoksukoirankin puremaan, voidakseen vetäytyä
nurkkaan vikisemään kärsimäänsä vääryyttä ja hautomaan kostoa.
-- Merkillinen sekoitus venäläistä kupetsaa ja juutalaista
koronkiskojaa, -- ajattelee Erik Wegener. -- Kuinka maailmassa ne
ovat voineet tämän löytää jostakin pikkukaupungista ja panna tuomari
Törnroosin seuraajaksi!
-- Minä olen tunnollisesti suorittanut kuusisataatuhatta jo
vuotta ennen aikaansa, -- sanoo hän ääneen, -- ja minusta olisi
kohtuullista, että saisin suorittaa loputkin sovitulla tavalla. Eihän
se ole kuin hiukan yli sadantuhannen.
-- Niin-niin, -- ehättää johtaja Saarstedt, -- mutta mitä teillä on
maailmalla?
-- Maailmalla! -- tokaisee Erik Wegener hiukan kiihtyneesti. --
On sekin puhetapaa! No jos minulla maailmalla sattuisi jotakin
olemaankin, niin se ei ole estänyt teitä saamasta omaanne, vieläpä
yli odotusten.
-- Sitäpaitsi olette saanut apua muualta. Esimerkiksi siinä
myllyjutussa.
-- Millä tavoin?
-- Elleivät pitäjäläiset olisi tulleet avuksenne, olisitte menettänyt
lopunkin.
Ensin Erik Wegener raivostuu, mutta sitten hän purskahtaa pitkään
nauruun. Herra Saarstedtin silmävalkuaiset muljahtavat ja suu käy
niinkuin hän aikoisi sanoa jotakin.
-- Kyllä te nyt nauratte, -- sanookin hän viimein.
-- Suokaa anteeksi, mutta minä en todellakaan muuta voi. Te
järjestätte huonosti tiedustelunne.
-- Jaa-jaa. Se on minun asiani.
-- Aivan niin, mutta älkäämme puhuko siitä. Te olette siinä asiassa
väärässä ja sillä hyvä. Pankki tahtoo siis saatavansa tai oikeammin:
te tahdotte, huolimatta johtaja Törnroos-vainajan ja minun välisestä
sopimuksesta...
-- Se sopimus ei sido minua.
-- Sallikaa minun puhua loppuun. Rehellisesti puhuen vaatimus tuntuu
yllätykseltä eikä tahdo soveltua suunnitelmiini.
-- Konjunktuurit vaativat sitä.
-- Eivät suinkaan teidän pankkinne konjunktuurit riipu yhdestä
sadastatuhannesta.
-- Kuka tahansa saattaa sanoa niin. Yksi sanoo tuhannesta, toinen
sadasta, kolmas viidestäsadasta, neljäs sadastatuhannesta.
-- Te olette epäilemättä oikeassa, -- myönsi Erik Wegener
miettiväisenä. -- Emmekö voisi sopia jostakin muusta, minulle
edullisemmasta ehdosta?
Pankinjohtaja Saarstedt huiskautti kädellään.
-- Edullisemmasta! -- toisti hän kärsimättömästi ja melkein huutaen.
-- Eivätkö tähänastiset ole olleet kyllin edullisia? Eikö pankki ole
osoittanut vallan suurenmoista kärsivällisyyttä teidän kanssanne! Ja
yhä te vain tahdotte armoa armon jälkeen...
Erik Wegener hypähti seisoalleen kalpeana vihasta.
-- Herra! -- karjaisi hän ja löi nyrkin jämähtäen pöytään. --
Ajatelkaa, mitä puhutte ja siivotkaa suunne huoneessa, joka
toistaiseksi on minun. Ja nyt: mars, ulos!
Pankinjohtaja Saarstedt käpertyi palttinanvalkeana sohvan nurkkaan
eikä näyttänyt älyävän, mistä on kysymys.
-- Ulos, herra! -- kajahti toisen kerran.
-- Herra Wegener, -- sanoi pankinjohtaja odottamattoman säyseästi, --
te ette tiedä mitä puhutte.
-- Se ei auta enää! Mars nyt tai minä autan!
Apua ei tarvittu. Kalpeana ja vihansekaisesta pelosta vavisten
riensi pankinjohtaja Saarstedt melkein juosten portaita alas ja
sitten maantielle. Erik Wegeneriä harmitti, että pari renkiä sattui
tapauksen näkemään.
-- Mitä se oli? -- kysyi Esteri.
-- Loppu siitä summasta on maksettava kolmen viikon kuluessa.
-- Ja sinä esiinnyit noin?
-- Enhän minä aiheetta... tietystikään.
-- Et kai. Mutta, -- Esteri meni surulliseksi, -- mistä me nyt rahan
otamme? Ehkä sen metsän sittenkin olisi saanut myydä. Hyvä Jumala
sentään!
-- Älä sure, ehkäpä selviää.
-- Niin, mutta sittenkin. Miksi juuri nyt...
-- Ihminen päättää, Jumala säätää. Meidän osamme on nyt tällainen.
Viitsitkö sanoa, että valjastavat hevosen. Ehdin juuri ja juuri
päiväjunalle.