XIX

Lunkreeni, Björklöfin iloinen ja kielevä metsänostaja, oli saapunut

paikkakunnalle ja majaili kievarissa. Lunkreenilla oli taskut täynnä

rahaa ja valtuuksia ja kapsäkki täynnä pulloja ja asiapapereita ja

pullot täynnä konjakkia, ja selvää siis on, ettei Lunkreenilta seuraa

puuttunut. Eikä Lunkreenin seurassa tarvinnut ikävissään olla, istui

vain ja kuunteli ja otti ryypyn silloin tällöin, kun tarjolla oli,

kyllä juttua tuli. Eloisa, pullea mies oli Lunkreeni ja hyvässä

maineessa siitä, ettei ollut ketään pettänyt eikä juksauttanut. Ei se

ryyppyjään millään vääryyden meiningillä tarjonnut eikä ruvennut edes

kauppakirjoja päihtyneen kanssa tekemään. Björklöfin firma tahtoi

olla tekemisissä vain selvien miesten kanssa.

Nyt olivat ajat sellaiset, selitti Lunkreeni, että jos tahtoo

metsäkauppoja tehdä, niin ne on sitten tehtävä heti. Aleneva kurssi

pitkin linjaa, pitkin linjaa. Ellei nyt tee, niin on paras jättää

tekemättä muutamaksi vuodeksi.

-- Saattaahan se niin olla, -- vakuuttivat isäntämiehet, joilla ei

ollut metsää myytäväksi asti.

Joo, niin se on. Ja kun hän, Lunkreeni, oikein puhui asiansa puhki,

niin hän oli tullut Peuraniemen sydänmaan palstan takia. Olivat

konttorissa sanoneet, että "menepäs nyt, Lunkreeni, ja osta se pois.

Ja Suonperän palsta kaupanpäällisiksi, jos saat."

-- Onhan sitä Peuraniemessä metsää, vakuuttavat ne, jotka ovat

tuntevinaan asian. Taitaa olla enemmän kuin Hannukselassa.

-- Saattaa olla saman verran, ellei enemmänkin, -- myöntää Lunkreeni.

No, mitäpäs hän, tekee työtä käskettyä, kun sillä viralla kerran

on. Olivat rateerauttaneet silmämitalla metsän, ja olihan hän,

Lunkreeni, sen itsekin nähnyt. Mitäs minä siitä maksan? kysyy.

Ja herrat miettimään, räknäämään ja funteerailemaan. Ann' mennä

kaksisataatuhatta ja jos lujalle ottaa, niin hiukan päälle. Mutta ei

yli kahden ja viidenkolmatta.

Kuulijat katsahtavat toisiinsa. Vai on Peuraniemessä todellakin

sellainen metsä?

-- No ettekö tuota tiedä? Onko koskaan otettu muuta kuin mitä halkoja

omiksi tarpeiksi? Hä!

-- Eipä tottakaan.

Hänpä, Lunkreeni, lähtee sitten matkalle. On hyvissä toiveissa,

saattaa Peuraniemen herra hyvinkin olla myyntipäällä, ymmärrättehän?

Metsän hinta on viidessä vuodessa noussut kaksinkertaiseksi; ei olisi

viisi vuotta sitten kannattanut myydä, mutta nyt tulee apu taloon

kuin taivaasta. Niin hän ajatteli ja ajeli Peuraniemeen niinkuin

ainakin jeppe, joka tuo hyvän vuoden tullessaan. Tiesi, että rahaa

kyllä tarvitaan.

-- Kyllä se tiedetään. Mutta lieneekö niillä enää kovinkaan paljon

velkaa?

Kyllä sitä vielä vaivaksi asti oli. Eipä noilla ole ollut varaa

lapsiakaan tehdä.

-- Jos lie muualla vika? -- nauraa joku.

-- Haist'! Kolmensadantuhannen vaiheilla sitä oli. No, Lunkreeni ajaa

taloon. Ei ole isäntä kotosalla, aamulla lähti kaupunkiin. No entäs

emäntä tai rouva, miksi häntä nyt sanoisi. Tuleepa siihen sitten

rouvakin, Esteri, joka Lunkreenista on lapsuudestaan asti ollut kuin

tammikuinen kuu: rötköttää siellä korkealla taivaalla sinisenä ja

valkoisena, että älä tule. -- "Mitä asiaa?" kysyy. Tekee vähän kipeää

vanhalle sydämelle, kun ei edes istumaan käsketä.

-- Se on se Esteri aina ollut vähän sitä sorttia.

Käsketään toki Hannukselassa istumaan ja vähän poristaankin. Se tekee

pahaa sydämelle, kun sitä on aina mukamas kunniallisten ihmisten

kirjoissa kulkenut eikä kenellekään vääryyttä tehnyt, ettei edes

istumaan käsketä.

Ja ohimennen Lunkreeni pyyhkäisee kyyneleen silmästään.

-- Eihän se Lunkreeni kellekään..., -- myönnetään, -- mutta se on nyt

se Esteri sellainen, ja kova on ollut hänenkin koulunsa.

Saattaa olla, mutta sittenkin. Hän, Lunkreeni, koettaa kuitenkin

selittää asiaansa, ja toinen seisoo kuin kilometripatsas. Ei edes

istu. Kyllähän hänelläkin, Lunkreenilla, on sen verran hunööriä

ja käytöstä, ettei istu, kun ei toinenkaan. -- "Ei meiltä myydä",

vastaa viimein, "kyllä me sitten kauppaamme, kun tahdomme myydä".

-- Puhuukin jäykästi kuin joku fortepianon ylä-ääni. Saa sitä nähdä

vaikka millaista. Mutta hän on sentään kanssa oppinut asioimaan

elämän varrella yhtä ja toista ja joutunut tekemisiin ihmisen jos

ihmiskuvankin kanssa. Heittäytyy leikkisäksi ja puhuu järkeä ja

sanoo, että jospa sentään vielä tulisi herran kanssa puhumaan. Mitäs

pirkuletta? -- "Ei se siitä muutu", vastaa, "kyllä minä tiedän". --

Lunkreeni tietää kuitenkin olevansa oikealla asialla, ja jopa hän

viimein heläyttää päävaltinkin: Kyllä isännekin, sanoo, nyt möisi.

Eipä, ettei muutu kuunväri Peuraniemen rouvan kasvoissa, mutta piti,

pitipä vain suoristaa itsensä. -- "Saattaisi kylläkin", kilahduttaa

takaisin, "mutt'emme me nyt ainakaan tällä tiedolla". -- Niin että

sillä tavalla sen reisun kävi. Eivätpä olleet monasti Lunkreenin

asiat sillä tavalla käyneet.

-- Se on se Hannukselan tyttären kohta myöskin sellainen, -- selittää

kuulijoista joku, -- ettei sitä minnekään riitingeistään pääse, olipa

asia kulloinkin mikä tahansa.

-- Mutta väärin teki, pirun väärin, -- kiivastui Lunkreeni. --

Yhdellä vedolla olisi paikannut kaikki asiansa, mutta melkein ulos

ajoi. Mutta tiedättekö, mitä minä teen?

-- Mistäpä me tietäisimme.

-- Menenpä Hannukselan ukon puheille ja sanon, että puhu nyt hiidessä

järkeä tyttärellesi ja vävyllesi. Menen kuin menenkin.

-- Taitaa olla turhaa. Ei Hannuksela heidän asioihinsa puutu eikä

sekaannu. Ja muutenkin on heihin vähän sydämistynyt, se naiminen kuin

oli hänelle vähän vastenmielistä. Kyllä on parasta, että Lunkreeni

jättää sen reisun tekemättä, saattaa käydä kuten Peuraniemessäkin.

-- Ei käy, ollaan sitä siksi usein Hannukselan kanssa juttusilla

oltu. Ja vaikkapa ei tykkäisikään, niin eihän tuo purematta nielaise.

-- Mutta kyllä minä luulen, -- lopettaa Lunkreeni, -- että se

lopultakin on vain mielissään, kun sukukunta hoitaa asiansa.

-- Niin, emme me tiedä, Lunkreeni tekee kuinka tahtoo. Ei osaa

kieltää, ei käskeä. Pikemmin kieltää.

Mutta Lunkreeni on sen sortin miehiä, joka on tottunut toimimaan

ripeästi, ja hän lyö siis kämmenpohjallaan pullon korkin kiinni

ja laittautuu matkaan. Onhan hän kuullut niistä Hannukselan ja

Peuraniemen välisistä asioista, mutta eihän sitä nyt niiden takia

koko ikäänsä kuin sakaalit ja orankutankit ja rokotiilit... Paljaan

vekselimiehen se hänenkin tyttärensä otti, ja hän, Lunkreeni, pani

vastaan niin vietävästi, mutta huomasi lopulta, että oikea mies oli

sekin. Oikealla asialla, perin oikealla asialla tuntee olevansa

vanha, hyllyvä Lunkreeni, eikä hän siinä vaivalloisesti kämpiessään

Hannukselaa kohti saata käsittää, kuinka taivasta tavoitteleva ero

on hänen maailmankatsomuksensa ja Hannukselan maailmankatsomuksen

välillä.

Kovin on Hannukselan isäntä vanhentunut Lunkreenin mielestä sitten

viime näkemän, vanhentunut ja käynyt rasittuneen näköiseksi.

Kumarammiksi ovat käyneet jykevät hartiat ja entistä valkeammaksi

teräksenharmaa tukka, mutta kulmakarvat ovat säilyttäneet entisen

mustan värinsä ja leveä alahuuli on entistä enemmän lerpallaan

peittäen kokonaan allensa ohuen ylähuulen. Ja hiljaa ja asiallisesti

juttelee Hannuksela niinkuin ennenkin, lausuen sanan silloin,

toisen tällöin syvältä tulevalla äänellään, jossa on metallin

sointu. Juttelee ja luo välissä huomaamattoman, pitkän syrjäkatseen

puhuteltavaan.

-- Aivan kuin ennenkin, -- ajattelee Lunkreeni, ja hänen intonsa,

asiallisuutensa ja uskonsa oikeaan asiaansa laimenee jonkun verran.

Muuttunut on emäntäkin. Hiuksiin on tullut runsaasti harmajaa, ja

hidas käynti on tullut entistäkin vaivalloisemmaksi. Lunkreenin tulee

melkein sääli katsellessaan emäntää, jonka piirteissä alakuloisuuden

ilme on käynyt entistä voittavammaksi.

Entinen järjestys ja komento on suuressa Hannukselassa, ja kylmä,

sinertävä huonerivi herättää Lunkreenissa saman tunnelman kuin aina

ennenkin. Hannukselan haltijat tietävät sen nähtävästi itsekin ja

koettavat voimiensa mukaan pitää seuraa vieraalle, mutta eihän se

tahdo sujua, ei. Ja entistä vähemmän näkyy isännällä ja emännällä

olla toisilleen sanottavaa.

Lunkreeni on mies, joka on tottunut toimittamaan asiansa ripeästi ja

ponnella, mutta kun hän nyt istuu Hannukselan tupakamarin sohvalla

ja katselee viereisen huoneen nurkassa seisovaa vanhanaikaista

kassakaappia, menee häneen vähitellen, mutta voittavasti nolouden

ja painostuksen tunnelma ja hän tajuaa, että hän innoissaan on

tunkeutunut väärään paikkaan oikeine asioineen. Olivat kuin olivatkin

kievarissa olleet miehet oikeassa. Miten lieneekin hän, Lunkreeni,

tullut vähän ryypyksissään näin väärin harkinneeksi.

-- Metsäkaupoissako se Lunkreeni liikkuu? -- kysyy Hannuksela.

-- Niissäpä minä, kuten ennenkin.

-- On tainnut tulla tehdyksi myöskin.

-- Eipä.

Keskustelu katkeaa hetkeksi. -- Eipä taida olla meilläkään myytäväksi

asti, -- sanoo sitten Hannuksela vilkaisten emäntäänsä.

Lunkreeni osaa sen virren jo vanhastaan ulkoa. Ei ole ollut ennen

eikä ole nytkään. Tuskin taitaa koskaan tullakaan.

-- Antaa metsän kasvaa, -- vastaa hän, -- paremmaksihan vain käy,

kun ei liian vanhaksi pääse eikä keloittumaan. Vaikka korkeathan ne

hinnat nykyisin ovat.

-- Voivat olla.

-- Korkeat.

Ja Lunkreeni nielaisi sylkensä, ennenkuin jatkoi, mutta päätti

sitten, että menköön nyt.

-- Kolmattasataatuhatta oli määrä Peuraniemen nuorelle patruunalle

tarjota.

Lunkreeni huomasi, että Hannukselan poskilihakset nytkähtivät ja

silmäluomet rävähtivät, ja ajatteli, että jo nyt sittenkin taisi

tulla...! Emäntä nousee ja menee pirtin puolelle ja tuo tullessaan

kahvitarjottimen.

-- Jaa -- koko Peuraniemen metsästä? kysyy Hannuksela viimein.

-- Ei, vaan ulkopalstasta.

Hannukselan koko olemus kuvastaa tyyneyttä.

Hän puhuu peuraniemeläisistä kuin hänelle vieraasta, yhdentekevästä

väestä.

-- Onpa se metsän hinta noussut, -- päättää hän lyhyesti.

-- Huipussaan on, vaan ei lähtenyt sillä.

Lunkreeni pääsee nyt oikealle alalleen, kertomiseen, ja hän innostuu

ja lämpenee huomaamattaan.

-- Ei lähtenyt, -- jatkaa hän ja kertoo seikkaperäisesti käyntinsä

Peuraniemessä. -- En minä nuorta patruunaa tavannutkaan, vaan rouva

sanoi, ettei sitten likikään. Kyllä me sitten itse ilmoitamme, sanoi.

Vaan mistiin laski.

Emäntä liikahtelee tuolillaan ja rupeaa solmimaan kengännauhoja.

Isännän ohimosuonet tykyttävät ja kasvot alkavat punoittaa, mutta hän

kuuntelee kuitenkin rauhallisesti.

-- Entä jos ei ollut halua myydä, -- sanoo hän Lunkreenin lopetettua.

-- Itsepähän asiansa parhaiten tietävät.

-- Eivät ne tähän asti ole mistiin laskeneet, -- pääsee emännältä

melkein väkinäisesti, ja hän näyttää itsekin hämmästyvän sitä, että

oli tullut puhuneeksi.

-- Eivät ne senkään parempaa hintaa saa mistään, -- vahvistaa

Lunkreeni. -- Eivät Töttermanniltakaan.

-- Niin, en minä ainakaan osaa sanoa, -- vastaa Hannuksela.

Lunkreeni huomaa, että on tarkoituksetonta jatkaa keskustelua

siitä asiasta. Peuraniemen asiat nyt eivät millään tavalla hipaise

Hannukselan yksinäisiä, tuntemattomia asianhaaroja. Tuossa

istuu isäntä ja miettii jotakin, jota ei Lunkreeni eikä kukaan

muukaan pysty arvaamaan. Ja emäntä istuu myöskin ja miettii ja on

välinpitämättömän näköinen, mutta syrjäinenkin saattaa huomata,

että hänen on jossakin suhteessa raskas ja vaikea olla. Nyt hän

liikahtaa tuolillaan ja aikoo sanoa jotakin, mutta peruuttaa sitten

aikomuksensa ja pysyy vaiti. -- Mitähän se oikein olisi sanonut? --

ajattelee Lunkreeni. -- Mutta emäntä nousee ja menee hakemaan toisen

kupin kahvia. Ehkä sieltä nyt tulee, -- ja tuleekin.

-- Hyvinkö ne näyttivät..., aloittaa emäntä asettaessaan tarjottimen

pöydälle. Isäntä heittää emäntään silmäyksen, jossa kuvastuu kieltoa,

moitetta ja vihaa, mutta ajatus painaa nähtävästi emäntää niin, että

se purkautuu esiin kuin pakosta. Hänen on itsensäkin vaikea sanoa

sanottavaansa loppuun, mutta hän sanoo kuitenkin.

-- Hyvinkö ne näyttivät, -- kysyy hän hiljaisella äänellä ja vähä

väliä katkaisten sanansa, -- hyvinkö ne näyttivät voivan siellä...

Peuraniemessä?

-- Mikäpäs niillä, -- vastaa Lunkreeni. Miehinen mies näkyy se nuori

patruuna olevan.

-- Niinpä se... Oli kai Esteri sen, niin sanoakseni, aikaisemmin

huomannut.

Ällistyttävä ja painostava hiljaisuus, jolloin jokainen ikäänkuin

odottaa jotakin äkillistä ja ennenkuulumatonta tapahtuvan. Isäntä luo

vaimoonsa ihmettelevän, tuiman silmäyksen; hetkisen näyttää siltä,

kuin hänkin aikoisi jotakin sanoa, mutta sitten hän nousee ja lähtee

huoneesta.

Ja pian lähtee Lunkreenikin. Hän älyää, että Hannukselan

jokapäiväisessä elämässä on nyt jotakin auttamattomasti mennyt

hetkeksi epäkuntoon ja että hänkin, Lunkreeni, on siinä välittömästi

osallisena. On parasta, että ajoissa lähtee, ennenkuin tuntee itsensä

liikanaiseksi. Se on nyt sillä tavalla Hannukselassa, harmajassa

linnassa, eikä se siitä muutu. Ja hän kättelee emäntää ja käskee

sanoa terveisiä isännälle, mutta emäntä puristaa huulensa yhteen,

estääkseen silmäluomia pettävästi värähtämästä. Sitä ei Lunkreeni

kuitenkaan ehdi huomaamaan.

Niinpä hän, taaskin toimittamattomin asioin, saa tallustella

kievariin takaisin. Humalakin, toimintaan innostava, on

auttamattomasti laskenut, ja Lunkreeni ajattelee alakuloisesti tämän

maailman asioita, joista piru ottakoon selvän. Niin hän kulkee ja

mietiskelee ja tuntee itsessään, että jos nyt olisi ukkospilviä, niin

kyllä ne nyt kiertelisivät harmajaksi linnaksi sanottua.