XVIII

Pitäjä oli kuin henkeä pidätellen pysähtynyt seuraamaan Peuraniemen

vaiheita ja sitä näkymätöntä taistelua, jota Peuraniemen nykyinen

omistaja kävi, eikä mielipiteitä eikä ennustajia puuttunut.

-- Sillä tavoin vaimonkin otti, -- sanottiin. Mutta kyllä Hannuksela

sen keikauttaa.

-- Mitäs se, Hannuksela, vävyään keikauttaisi.

-- Eipä kylläkään muuten, mutta se Hannukselan sisu. Ei se ikinä anna

anteeksi.

Jämähti sitten Peuraniemeen se huikea, kahdeksattasataatuhatta käyvä

kiinnitys, ja pitäjä hölmistyi. Kaksi edellistä kuoletettiin kyllä,

mutta ne olivat kuin pisara meressä.

-- Kyllä nyt tuli Peuraniemen lähtö, ennustettiin.

Ja niin varmoja oltiin siitä "lähdöstä", että tiedettiin jo

edeltäkäsin sanoa, kuka huutajakin tulevassa huutokaupassa tulisi

olemaan. Hyvä on, että Peuranientäkin opetetaan. Onkin oltu niin

kekkavia ja herroja, ettei päälle ole tahtonut uskaltaa katsoa.

Kuljettu niin, ettei ole nähty muuta kuin tapuli ja taivas.

-- Mutta eiväthän peuraniemeläiset ole kuunaan kenellekään mitään

pahaa tehneet, -- väittää joku vastaan. -- Mukavia ja kansanomaisia

ihmisiä ovat olleet, vaikka ovatkin kuuluneet isoisiin.

-- Isoisia ja kansanomaisia! Joo, saa sitä nyt sanoa. Mutta kyllä

sen oli heti niiden miinistä ja naaman ilmeestä nähnyt, että me sitä

tässä jotakin olemme.

-- Kussa haaska on, sinne korpit kokoontuvat, -- sanoi miettiväisesti

Mäenpään herastuomari, jolla oli ollut lyhyt ja tyhjentävä

keskustelunsa Hannukselan isännän kanssa.

-- Kyllä Peuraniemessä nyt ollaan huonoja, jatkoi hän ja sytytti

silmät muljollaan piippunsa mutta eipä pidä mennä sorkkimaan liian

aikaisin. Ei tiedä kuinka päin ne asiat kaiken lopuksi kääntyvät.

Ja ikäänkuin huutomerkiksi tukeville mielipiteilleen herastuomari

kaiken lopuksi toisti Hannukselan sanat:

-- Perkelettäkös teitä muuten Peuraniemen asiat liikuttavat! Ei kai

teistä kukaan ole saamassa, ellei antamassakaan. Kyllä ne sen varan

ovat pitäneet. Taidetaan paremmin olla annon puolella, ellen väärin

luule.

Saattoihan Mäenpään herastuomari sen puolesta olla vähin oikeassa.

Mutta siinä nyt menivät vuosisadan vanhat mööpelit ja taulut ja

kalleudet. Niin että kyllä sitä, niinkuin sanotaan, lopuksikin on

itku pitkästä ilosta. Ja mitä vielä tulleekaan menemään, sitä ei

kukaan voinut edeltäkäsin sanoa.

Ennustajat ja profeetat joutuvat häpeään. Peuraniemestä ei enää

mene mitään. Huutokauppaa eli avisuunia ei tule. Mutta sensijaan

kuulutetaan muutamana sunnuntaina Peuraniemen vanhin tytär ja

se tehtailijan poika, josta jo oli kerrottu, ettei hän enää aio

Peuraniemen tyttärestä huoliakaan. Pappilan keittiön kautta pääsee

kylälle livahtamaan huhu siitä, kuinka kuulutus oli otettu ja kuinka

vihkiminen toimitettu ja kuinka sulhanen heti sen jälkeen oli

saanut lähteä tiehensä, vaikka juna lähti vasta seuraavana aamuna.

Kievarissa oli maannut yön.

-- Ei tainnut siitäkään sulhasen rikkaudesta Peuraniemelle, hyötyä

lähteä.

-- Ei, mutta mahtinsa on Peuraniemen pojalla köyhänäkin. Mars vain

vihille ja sillä hyvä.

-- Joo. Ja kertovat, että se sulhanen perältäkin olisi jäänyt, mutta

Peuraniemen poika oli sanonut, ettei sinua tässä enää tarvita, ja

melkein niinkuin ajanut ovelle. Viia kertoi, itse oli auttanut

palttoota päälle. Ei edes rouvaansa ollut saanut hyvästellä.

-- Sillä tavalla.

Jos Erik Wegenerin ja Peuraniemen osakkeet pitäjäläisten silmissä

jollakin tavoin olivat laskeneet, niin ne vähitellen alkoivat

nousta. Syytä ei voinut tarkemmin määritellä. Hänet nähtiin harvoin

ja silloinkin vain ohimennen, vielä harvemmin hän kenenkään kanssa

ryhtyi puheisiin. Jotakin synkkää, alakuloista ja ennen aikojaan

vanhentunutta hänessä vain oli.

Hannukselan tyttärestä, Peuraniemen emännästä, ei tiedetä senkään

vertaa, sillä hänet nähdään vielä harvemmin. Muuttunut hän ei

ainakaan ole. Samanlainen on kuin ennenkin. Jos sisällä jotakin

liikkuneekin, niin syrjäinen sitä ei ainakaan pysty huomaamaan. Mutta

sehän onkin aina ollut Hannukselan haltijain luonteen peruspiirteitä.

Sortuva Peuraniemi alkaa pitäjäläisten silmissä kuin uudelleen

syntyä. Ennen oli Peuranientä asuttu ylhäisen välinpitämättömästi,

oli tehty sen verran kuin oli suvaittu, ja voudit olivat levänneet

kilpaa väen kanssa. Nyt siellä kävi kaikki kuumeisella kiireellä ja

aivan kuin näkymättömän käden ohjaamana. Peuraniemen tilukset eivät

suotta olleet laadultaan pitäjän parhaita, ne oli vain laiminlyöty,

kun oli hyvin eletty muutenkin. Mutta Peuraniemen poika pani väkeä

kydöille ja saroille. Mistä hän otti rahat niiden maksamiseen,

sitä ei kukaan osannut arvata eikä kukaan tiennyt, että hän vietti

unettomia öitä, kiristi hampaansa yhteen ja ummisti silmänsä omille

ja lähimpiensä kieltäymyksille.

-- Nousee se, Peuraniemi, nousee.

Ja nousihan se. Kahden vuoden kuluttua oli meijeriin tuotu maitomäärä

noussut kaksinkertaiseksi, ja sitä mitä kaupunkiin vietiin, ei kukaan

ruvennut laskemaankaan. Ihmetellen kerrottiin pitäjällä, että jo

taas lisättiin Peuraniemessä karjaa ja taas otettiin pari piikaa ja

yksi renki lisää. Yleensä väki meni Peuraniemeen kernaasti. Palkka

oli kyllä hiukan vähäisempi kuin muualla, mutta munteeringit olivat

paremmat, ruoka oli parempi ja kohtelu täsmällinen ja hyvä. Ei

huomannut olevansa velkaisessa talossa. Tee omana aikanasi vaikka

mitä, mutta talon aikana työtä niin että paikat natisee.

Kaikenlaista uuttakin ne siihen Peuraniemeen keksivät, niinkuin

sen sian- ja kananhoidonkin. Olihan tuota nyt ennenkin, mutta ei

paremmissa taloissa ollut ennen kuin omiksi tarpeiksi. Nämä nyt

möivätkin. Rahaa sitä vain kaikella tavalla piti kääriä kokoon. Mutta

tarvittiinkinhan sitä Peuraniemessä, ei sen puolesta.

Entä kuinka on Peuraniemen kunnallisverojen laita? Maksetaan,

mutta maksetaan kun ehditään. Peuraniemestä ei koskaan, niinkuin

Hannukselasta, tuoda koko määrää yhdellä kertaa, vaan maksetaan

joka kannossa määrätty osa eikä sitäkään ennen kuin viime tingassa.

Kai hänellä rahoja, tietenkin, on sen verran aina takanaan, mutta

piimittää muuten vain ehtiäkseen niitä vuoden varrella käyttää omiin

hommiinsa. Korkojahan vain kasvavat. Ei se Peuraniemen poika suotta

ole kirjojansa lukenut.

Niin seuraa pitäjä taukoamattomalla harrastuksella Peuraniemen

edesottamisia, mutta mitään ehdottoman varmaa he eivät saa tietää.

Täytyy tyytyä vain siihen, mitä syrjästäpäin kuulee. Ja vähitellen,

mutta varmasti, alkaa Erik Wegener, johon he ovat suhtautuneet kuin

kysymysmerkkiin, saavuttaa heidän hiljaisen kunnioituksensa.

Niinpä he sitten kolmantena keväänä näkevät, kuinka Haapakosken

rannalle aletaan vedättää hirsiä ja kuinka kaupungista tullut

rakennusmestari siinä kulkee, mittailee, viittilöi ja suunnittelee.

Haapakoski kuuluu Peuraniemen nautintoihin ja on viisi kilometriä

kirkolta rannikolle päin. Siinä se on kohissut jo iankaikkisesti

metsäisten kumpujensa välissä, jotka minuutiksi katkaisevat

laakean yksitoikkoisuuden. Siinä se on kohissut muutamine satoine

hevosvoimilleen, eikä sillä ole ollut muuta merkitystä kuin että

pitäjän nuoret ovat korkean veden aikana tehneet huviretkiä sen

rannoille ja tanssineet kalliolla.

-- No mitäs siihen nyt sitten?

Rakennusmestarin aika on täpärällä ja hän luo pikaisen

syrjäsilmäyksen uteliaihin. Sitten hän taas mittailee ja viittailee

miehilleen.

-- Mylly ja kotitarvesaha, -- vastaa hän.

-- Jaa.

Uteliaat kohentelevat piippujaan ja kokoontuvat yhteen ryhmään.

-- Ja pirun kiirekin sillä kuuluu olevan, virkahtaa rakennusmestari

ohimennen.

-- Vai kiirekin vielä. Peuraniemen isänt... tuota... herrako se...?

-- Sepä juuri.

-- Ja rahat sillä vain riittää?

-- En ole heitä kysellyt. Käski rakentaa ja minä rakennan. Kylläpähän

maksun saa.

-- Niinpä vain. Urakallako se?

-- Urakalla.

Hiljaisuutta uteliaiden joukossa. Aurinko on jo melkoisen korkealla

ja hanget kimaltelevat. Piipuista ja sikareista tupruaa savu entistä

sakeammin.

-- Taitaa tulla kalliskin?

-- Kun ei ole lupa puhua.

Rakennusmestari hymähtää ja loittonee. Hänellä on paksu, punainen

niska, ainainen pieni hymynhäive suupielessä ja raskasta riuskuutta

meiningeissä. Ensin oli Erik Wegener tullut hänen luokseen ja

esittänyt asian. Pitkiä miettimisiä ja laskemisia. Kannattaako vai

eikö kannata? Tietysti sen täytyi kannattaa. Pitäjällä oli vain kaksi

vesimyllyä, ja laudat täytyi kiskoa kahden pitäjän takaa, ellei

joku katsonut paremmaksi maksaa junarahtia ja tuottaa kaupungista.

Haapakoski oli sovelias paikka, vaikka olikin hiukan syrjässä

kirkolta. Kaikilta pitäjän kulmilta melkein yhtä pitkä matka ja

helppo pääsy ulkopitäjistäkin. Työtä tulee olemaan enemmän kuin

tarpeeksi, sillä pitäjät ovat suuret ja viljelykset laajat.

"Kas vain, että herra on tämän kaiken huomannut", oli hän,

rakennusmestari, tullut maininneeksi.

"Tuli äkkiä mieleeni. Kerran, poikasena, kuulin isä vainajan puhuvan

asiasta, mutta siihen kai se sitten jäi."

Nyt teki vain enää rahoittamiskysymys kiusaa. Peuraniemen herra oli

ollut niin asiaan innostunut, ettei ollut koko kysymystä tullut

tarkemmin ajatelleeksikaan, kysymystä, joka sittenkin oli kaikkein

tärkein. Rakennusmestari oli huomannut, että Erik Wegener oli tuon

kysymyksen edessä, säpsähtänyt. No, eihän tuota kalveta tarvitse, on

tuollaisia asioita ennenkin saatu järjestymään. Ja taas mietitään

ja harkitaan ja tuumaillaan, ja Peuraniemen herran raskas leuka

lepää nyrkkiä vasten, mutta silmät loistavat. Rakennusmestarikin,

syrjäinen, näkee, että ajatus toimii ja mielikuvitus rakentaa.

"Se on rahan arvoinen, se koskikin", oli Erik Wegener sanonut.

"On. Syntihän se on, että se tyhjään ilmaan kohisee."

Mutta viimein oli Peuraniemen herran katse ikäänkuin kirkastunut

loisteessaan. Aloittaa työt vain vaikka kolminkertaisella voimalla.

Rahakysymyksen täytyy, on pakko järjestyä. -- No, mikä siinä sitten

on. Ikkunastaan oli rakennusmestari nähnyt, kuinka Erik Wegener

suoraan kadun yli oli mennyt pankinjohtaja Törnroosin taloon eikä

päivänvalon aikana tullut sieltä pois. Vasta seuraavana päivänä tuli

hän tekemään kirjallista sopimusta ja heti sen allekirjoitettuaan löi

määrätyn summan pöytään. Oli sillä sisua, oli kerrakseen, ja tässä

hän, rakennusmestari nyt kulki ja toteutti sen aivoissa syntynyttä

suunnitelmaa.

Katseleva ryhmä ei ollut vielä hajaantunut.

-- Hyötyä se Peuraniemen herra meinaa, sanoo joku.

-- Ei kai se vahingokseen tätä rakennuta, virkahtaa rakennusmestari.

-- Eipä tietenkään. Pian se rupesi kyntensä näyttämään.

-- Sanos... Ja rahat vain saa heltiämään irti. Mistä sitten saanee?

-- Herrat ovat yhtä luuta kuin suden selkä.

-- Ei ole uusi viisaus. Mutta me tämän rustingin saamme lopuksi

maksaa.

Rakennusmestarin silmät kiiluvat, ja hän sytyttää pitkän, mustan

sikarin.

-- No ette vahingoksenne ainakaan maksa, minkä maksanette, -- sanoo

hän hiukan terävästi. -- Ettekä ole tainneet vahinkoon muutenkaan

tulla ainakaan Peuraniemen takia.

Taas se sama juttu.

-- No ei, ei sen puolesta, -- sanoo äskeinen puhuja, Ala-Mikkolan

isäntä, kuin anteeksi pyytäen. -- Muuten vain tulin sanoneeksi.

Meinasin, että kaikkea se keksiikin. Ei ole tullut vahinkoa, elleipä

suuresti hyötyäkään.

-- No nyt ainakin hyödytte.

-- Taitaa niin olla.

-- Varmasti.

Rakennusmestari menee taas valvomaan alkavia töitä, ja uteliaat

alkavat hitaasti kävellä maantielle. Mutta puheensorina ja väittely

yltyvät ja kiivas keskustelu kantautuu maantieltä työmaalle asti.

* * * * *

Kerros kerrokselta kohoaa uusi rakennus, ja jo aletaan paikalle

vedättää koneita ja muita vehkeitä. Silloin, muutamana kesäiltana,

kävelee Mäenpään herastuomari Peuraniemeen. Pitkin kevättä on

isäntien kesken käyty keskusteluja, ja niiden keskustelujen

perusteella kääntyy nyt Mäenpään herastuomari harkiten ja arvokkaasti

valtatieltä Peuraniemen puistokujalle.

Hän ei ole koskaan aikaisemmin Peuraniemessä käynyt ja hän tuntee

kasvavaa uteliaisuutta lähestyessään suurta, monipäätyistä

päärakennusta.

Erik Wegener on kotosalla ja juo kahvia vaimonsa kanssa. Parhaimmalla

tahdollaankaan ei Mäenpään herastuomari saata keksiä Esterissä mitään

masentunutta ja alakuloista, niin häärää kuin emäntä ainakin omassa

talossaan, tekee lyhyen tervehdyksen kättä antamatta ja poistuu.

Eipä ettei hiukan häkelly Mäenpään herastuomari. Hän on aikonut

esittää asian vertaisesti, noin ikäänkuin hiukan auttaakseen

Peuraniemen nuoria haltijoita, antaisi kautta rantain ymmärtää, --

hiukan sukujakin ollaan Esterin kanssa, ollaan pikkuserkku äidin

kanssa, -- mutta kun Esteri poistuu, menevät Mäenpään herastuomarin

tuumat vähän sekaisin. Hän ei tunne oloaan vertaiseksi ja kodikkaaksi

eikä saata heittäytyä sohvan nurkkaan, jonka olemassaolon hän jo

edeltäkäsin oli aavistanut, haastelemaan harvakseen ja vertaisesti ja

tuttavallisesti. Liekö tuo sitten Esterin mukana tunkeutunut harmajan

linnan henki tännekin, -- mukava mies oli kunnallisneuvos-vainaja

ainakin puhutella, -- vai liekö tämä sitten sitä Peuraniemen henkeä.

Erik Wegener on ystävällinen ja tarjoaa tupakkaa. Kahviakin tuo

palvelustyttö. Mikäs herastuomarin on liikkeelle pannut?

Herastuomari juo kahviansa ja selittää asiaansa. Oli tullut tänne

puhumaan vähän siitä myllylaitoksesta.

-- Ja mitä siitä sitten?

Katseleepa poika, saakutti, kuin eversti-vainaja ikään. Sitä se

olikin, nyt herastuomari sen huomaa. Toimita asiasi ja lähde

kävelemään.

Niin, siitä myllylaitoksesta. On tässä pitkin aikaa ollut puhetta

kylänmiesten välillä, että jos herra hyvinkin luovuttaisi sen

osakeyhtiölle. Tulisi halvemmaksi ja paremmin niinkuin yhteiseksi

hyväksi.

Juuri jotakin tämäntapaista Erik Wegener oli odottanutkin. Hänen

sydämensä hytkähtää ilosta.

-- Mutta eihän koko laitos edes ole valmiskaan, sanoo hän tyyntyen.

-- Eipä kylläkään, mutta...

-- Ja kun se joskus valmistuu, niin ei sillä ketään aiota nylkeä.

Esteri on tullut huoneeseen ja istuutunut pöydän toiseen päähän.

Seuraa tarkasti, mistä on kysymys.

-- Tietäähän Mäenpää, -- puuttuu hän keskusteluun, -- ettemme voi

myydä mitään kiinteätä, Peuraniemi kun on kiinnitetty.

Se tässä nyt tuli. Mäenpäällä meni jauhot suuhun, mutta Erik Wegener

pelasti tilanteen.

-- Katsoppas, -- sanoo hän vaimoonsa kääntyen, -- sitten se

olisi mahdollista, jos me vuokraisimme palstan kosken rannalta

mylly-yhtiölle. Sitä ei mikään kiellä tekemästä.

-- Aivan sitä minä tarkoitin, -- innostuu Mäenpää uudelleen, --

vaikk'en älynnyt sitä heti sanoa. Ja toisekseen: mahtaneeko teillä

enää pitkää aikaa olla rasitusta kiinnityksistä.

-- Kyllä niistä on, -- naurahtaa Esteri, mutt'ei lainkaan

alakuloisesti, mikäli herastuomari pani merkille.

Asia on nyt toimitettu, mutta vastaus on saamatta. Erik Wegener

miettii hetken, mutt'ei pääse mihinkään päätökseen.

-- Me nyt mietimme asiaa vaimoni kanssa, lopettaa hän, -- ja annamme

siitä kyllä sitten tiedon.

Mäenpää poistuu hiukan ristiriitaisin tuntein. "Mietimme vaimoni

kanssa!" Sellaista kuin on komento Hannukselassa, sellaiseksi

muuttuu Peuraniemessäkin. Olisi saanut Hannuksela olla kärpäsenä

katselemassa, niin vähemmän mulkoilisi korkeudestaan. Se nyt on se,

ellei noiden ainakin joskus käy hyvin.

Kun laitos on ollut toiminnassa vuoden, syntyy sopimus. Erik Wegener

on vain tahtonut nähdä ja ottaa selvän siitä, tuottaako se, minkä

verran ja minkälaiset ovat mahdollisuudet. Hän matkustaa kaupunkiin

ja neuvottelee pankinjohtaja Törnroosin kanssa, ja pankinjohtaja on

pelkkää rakastettavuutta ja taputtaa häntä isällisesti olalle. Pankki

on luottanut Erik Wegeneriin eikä ole tehnyt siinä lainkaan väärin.

Ei tarvitse ollenkaan kantaa huonoa omaatuntoa, vaikka ottaakin

kolmesataa prosenttia ja siitä huolimatta jää pääosakkaaksi. Yritys

oli kerta kaikkiaan helkkarin hyvästi suunniteltu ja kannattavaisuus

tarkasti laskettu.

-- Sanoin tässä eräänä päivänä johtaja Gallelle, että olisipa

kunnallisneuvos-vainaja keksinyt sen esimerkiksi kymmentä vuotta

aikaisemmin, -- lopettaa hän.