Ja niin tapahtui, että kunnallisneuvoksetar Wegener eräänä aamuna
tuli alas. Se tapahtui kevätaamuna, heti aamiaisen jälkeen.
Erik Wegener tuli omituisella tavalla liikutetuksi puhutellessaan
äitiään. Hän ei ollut varhemmin pannut merkille niitä muutoksia,
joita äidissä viiden vuoden kuluessa oli tapahtunut. Nyt, kirkkaassa
auringonvalossa, pienen pienten tomuhiukkasten leijaillessa valkeassa
valojuovassa, nuo muutokset näkyivät entistä selvemmin ja räikeämmin.
Kuukausi sitten, viikko sitten, eilen ei Erik Wegener vielä ollut
niitä ulkonaisia muutoksia huomannut, nyt ne yht'äkkiä, aivan kuin
yöllä tulleina, murheellisina ja räikeän alastomina astuivat silmien
eteen. Illalla puhuttelet parhaissa voimissaan olevaa jäykkää,
ylpeätä ihmistä, aamulla näet saman ihmisen, mutta hän on silloin
vanhus, avuton, nöyrtynyt, vanhanaikaiset vaatteet huonosti sopien
jollakin tavoin lyhistyneelle vartalolle. Ja kuitenkin olivat
muutokset tapahtuneet päivä päivältä, vähitellen, asteittain.
Kunnallisneuvoksettaren tuloa ei ollut kukaan ilmoittanut, hän
ilmestyi hiljaa ovelle, painoi sen kiinni jäljessään ja astui sisään.
Hän näytti olevan outo ympäristössään ja loi kysyvän -- pojasta
näytti: pelästyneen -- katseen ympärilleen. Kädessä oli hänellä
surukirje.
-- Häiritsenkö minä sinua? -- kysyi hän hiljaisella äänellä,
valmiina, niinkuin näytti, vetäytymään takaisin ja tulemaan
sopivampaan aikaan.
Pojan olo tuli entistä tukalammaksi ja tuskallisemmaksi. Seisoa tässä
ja ottaa vastaan kuin vieras ihminen -- oma äitinsä.
-- Ei suinkaan, -- huudahti hän melkein hätäytyneesti ja talutti
äitinsä istumaan. Kuinka mamma nyt tuollaista...
Seisoa tässä ja ottaa vastaan oma äitinsä keksimättä edes yhtään
ystävällistä sanaa. Asuttu samojen seinien sisäpuolella, ollaan
äiti ja poika, eikä tiedetä toinen toisestaan. Viisi vuotta! Jos
joku tulisi häneltä kysymään, kuinka äiti on ne viettänyt, niin
hän ei voisi antaa selvää ja tyhjentävää vastausta. Hän on tehnyt
muodolliset velvollisuutensa, mutta onko hän koskaan edes kysynyt,
tarvitseeko äiti mitään!
Kunnallisneuvoksetar istuu ja hypistelee kirjettä käsissään. Hänen
on jostakin syystä vaikea puhua, ja tarkkaavaisempi näkijä voisi
huomata, että hän taistelee liikutusta vastaan.
-- Veljeni... enosi, piti minun sanoa, -- aloittaa hän, -- on
kuollut ja minä menisin kernaasti...
Hän ei voinut sanoa sanottavaansa loppuun, vaan purskahti itkuun.
Ja itku valtasi pojankin. Hän ymmärsi niin täydellisesti äidin
kyyneleet, jotka pitkän aikaa patoutuneina nyt pääsivät valloilleen,
ymmärsi aseman nöyryyttävyyden ja ymmärsi senkin, ettei äiti saanut
pyyntöä huuliltaan: Minä menisin kernaasti hautaamaan veljeni, mutta
minä tulin kysymään, sallivatko sinun asiasi. Ja poika heittäytyi
polvilleen äitinsä eteen niinkuin lapsena, jolloin hän hänelle uskoi
pienet ja suuret murheensa, kätki päänsä hänen syliinsä ja hoki:
-- Anna anteeksi...
Mutta äiti silitteli hiljaa ja lempeästi hänen hiuksiansa, niinkuin
ennenkin, ja vastasi:
-- Ei niin, Erik, sillä sinä ja vaimosi olette molemmat oikein
tehneet, vaan minun on saatava anteeksi...
Hannukselan tytär ei ratkea rajuun itkuun. Hänen povensa vain nousee
ja laskee, kyyneleet valuvat kirkkaana virtana pitkin poskia alas
kaulalle ja puserolle, ja hän painaa päänsä anoppinsa rintaa vasten.
-- Älkää minun takiani itkekö, -- sanoo hän, -- minulla ei ole mitään
anteeksi annettavaa, vaan päinvastoin pyydettävää. Olisihan minun
pitänyt lähestyä, mutta en ole oikein tiennyt, kuinka...
Mutta kunnallisneuvoksetar itkee yhä. Hellyys, kauan aikaa pidätetty,
on päässyt valloilleen.
Kuinka paljon on Esteri saanut kärsiä hänen takiansa? Ja tämä
kärsimys vielä muiden lisäksi!
-- Ettehän te ole minulle mitään pahaa tehnyt, -- vastaa Esteri ja
vetäytyy hiljaa ja huomaamatta omaan kammioonsa.
Tämä päivä valaa suurta sopusointua ja rauhaa yli koko
Peuraniemen. Aurinko paistaa ulkona, ja sisällä on lämmintä ja aran
tunnelmallista. Sanoja puhutaan, mutta niitä puhutaan enemmän muodon
vuoksi, harkiten ja soveliaasti valiten. Ja kunnallisneuvoksetar
huomaa, että salissa ovat vanhat Wegenerit ja molemmat Gyllenmarckit
puolisoineen vielä paikoillaan, mutta häneltä pääsee huokaus, kun
hän näkee, miten paljon kaikki on muuttunut. Siinä huokauksessa on
kuitenkin yhtä paljon iloa siitä, että hän taas on tässä huoneessa,
että hän taas on kotonaan, ja toivoa siitä, että ehkä kaikki tulee
ennalleen, kuin auttamattomasti menneen suremista.
* * * * *
Mutta Soiluan ruukilla on vanha parooni Gyllenmarck,
kunnallisneuvoksettaren veli, kallistanut päänsä ikuiseen lepoon. Ja
niin näkevät pitäjäläiset senkin, että vanha kunnallisneuvoksetar ja
Peuraniemen nuori emäntä yhdessä lähtevät pitkälle matkalle Soiluaan
tehdäkseen vainajalle viimeisen palveluksen. Joku näkee vielä senkin,
että Hannukselan isäntä tullessaan asemalle menijöitä vastaan
nopeasti kääntää hevosensa syrjätielle, aivan kuin olisi aikonutkin
sinne mennä, välttääkseen kohtaamasta tulijoita.
Kymmenen vuorokauden kuluttua he palaavat. Kunnallisneuvoksetar on
masentunut ja vakavan näköinen. Mitään hauskoja uutisia hänellä ei
ole kerrottavana. Soilua tulee auttamattomasti joutumaan vieraille,
Constantinissa ei ole miestä sitä pitämään. Jo hautajaispäivän iltana
oli hän antanut valtuudet toiselle ja matkustanut jonnekin, minne,
sitä hän ei ollut kenellekään kertonut.
-- Se siis oli viiden sukupolven kokoaman omaisuuden loppu? -- pääsi
pojalta tahtomatta katkerasti.
* * * * *
Se, mitä hänelle, kunnallisneuvoksettarelle, laillisesti kuului, se
tulee huomenna kahdessa suljetussa rautatievaunussa. Soiluan velkojat
olivat joka tapauksessa tulleet tyydytetyiksi.
-- Minusta näytti niiden kasvoista, että liiaksikin, -- pisti Esteri
väliin.
-- Ei kai serkkuni muuten olisi hallintoa luovuttanutkaan, -- vastasi
hänen miehensä. Mutta ne mamman tavarat pitää huomenna muistaa
haetuttaa asemalta. Ehkä onkin paras, että menen sinne itse valvomaan.
-- Ne ovat melkein kaikki tarpeettomia, väitti kunnallisneuvoksetar,
-- niin että epäilen, tokko meille niistä on mitään hyötyä. Vaikka
hyvin arvokkaitahan ne kyllä ovat.
-- Ah, mamma saa olla huoletta, -- naurahti poika rohkaisevasti. --
Me saamme nyt Peuraniemestä irti, mitä välttämätöntä on. Meidän ei
ole pakko mistään luopua.
Kunnallisneuvoksettaren silmissä kiilsi kyynel.
-- Ja on minulla sitten muutakin, mutta siitä kerron huomenna, --
lopetti kunnallisneuvoksetar.
Illalla, kun muut jo olivat levolla, kertoi Esteri miehelleen:
-- En eläissäni ole nähnyt niin komeata paikkaa kuin se Soilua.
-- Komeahan se on, -- myönsi mies.
-- Ja ajattele: kaikki pantiin puhtaaksi! Mutta vaikka niin meni
kaikki, tuli äidillesi, paitsi tavaroita, vielä kymmeniätuhansia,
ellei satatuhatta markkaa rahaa.
-- Kuinka se on mahdollista! -- huudahti Erik Wegener kalveten. -- Ne
olisi pitänyt luovuttaa serkulleni.
-- Isäsi oli aikoinaan, naimisiin mennessään, jättänyt ne sinne
jotakin kuittia tai velkakirjaa tai sellaista vastaan. Se velkojain
asiamies ne rahat äidillesi antoikin.
-- Vai niin, -- sanoi mies kuivasti ja hiukan vaivaantuneesti.
-- Ei äitisikään sitä muuten olisi tiennyt, jatkoi Esteri. --
Isävainajasi kai ei ollut koko asiasta koskaan maininnut, ja
muutenkin kai oli unohtunut koko juttu.
-- Hm..., -- hymähti mies syviin mietteisiin vaipuneena.
Koko maailma oli täynnä odottamattomuuksia ja yllätyksiä. Iloisia,
jos surullisiakin. Hän sai ruveta uudelleen penkomaan mahdolliset ja
mahdottomat säilytyspaikkansa.
Kolmantena päivänä hän kyseenalaisen paperin löysi. Se oli
muutamassa hylätyssä korissa, joka oli sullottu täyteen kannettomia
lastenkirjoja, pääty-ullakon perimmäisessä sopessa; vanhuuttaan
kellertävä paperi varustettuna parooni Gyllenmarck-vainajan isän
kankealla nimikirjoituksella ja sinetillä.
Ah, kuinka pilkusta pilkkuun isä vainajan tapaista, niin herttaisen
ylimielisen välinpitämätöntä!
Peuraniemen velka oli siis taasen vähentynyt.