XVI

Kerran Erik Wegener pysähtyi ja alkoi tarkastella itseään.

Joskus, keskellä kiireisiä töitä ja suunnitteluja, hän oli tullut

pysähtyneeksi saman kysymyksen eteen, mutta antanut sen mennä

menojaan, vieläpä sitä menoa auttanutkin. Hänellä nyt ei kerta

kaikkiaan ollut aikaa sellaiseen. Hän oli kuin kello, joka on vedetty

käyntiin ja joka käy, kunnes veto loppuu. Hän niinkuin kaikki muutkin

ihmiset.

Minkä tähden, miksi?

Ei pidä filosofeerata asioita, joita ei kykene tajuamaan. Moni on

siitä tullut hulluksi. Hän, Erik Wegener, on kai astunut valjaisiin

isänsä kunnian vuoksi ja oman kunniansa vuoksi. Ja vaimonsa ja

omaistensa vuoksi myöskin. Se on hänen velvollisuutensa, eikä siitä

sen enempää. Maailmassa tapahtuu kaikki sittenkin auttamattoman

johdonmukaisesti.

Näin hän oli sivuuttanut kysymykset, joita moni olisi pitänyt varsin

tärkeinä ja suuriarvoisina.

* * * * *

Kun hänen ajatuksensa nyt, tällä kertaa, alkoivat askarrella

niissä neljässä vuodessa, jotka olivat kuluneet, vaikuttivat ne

enemmän tunteisiin kuin järkeen. Hän tunsi jonkunlaista salaista,

ylitsepursuvaa riemua, joka vain odotti tilaisuutta saadakseen

tulla ilmi. Mielikuvitus toimi ja maalaili, ajatukset hypähtelivät

asiasta toiseen kuin juopuneen. Että kaikki tulisi menemään

näinkin hyvin, sitä hän ei ollut osannut kuvitella, vielä vähemmin

järjellisesti ajatella. Neljä vuotta yhtämittaista työtä, kaikki

mennyt kuin edeltäkäsin määrätyn kaavan mukaan, tarvitsematta

kertaakaan suunnitelmasta poiketa ja tarvitsematta kertaakaan kärsiä

ylimääräisiä nöyryytyksiä.

Mikä hän sitten oli? Sitä hän ei osannut täsmällisin sanoin

määritellä. Viidettä vuotta sitten oli hän ollut nuorukainen, joka

juuri oli tullut mieheksi. Hän rakasti rytmiä ja musiikkia, tunnelmia

ja kukkien tuoksua. Hän ei ajatellut, vaan hän haaveili, kuvitteli

mielessään kaiken sen, minkä toivoi tapahtuneeksi tai paremminkin:

tapahtuvan. Niin hän oli haaveillut omasta tulevaisuudestaan, niin

itsestään ja Hannukselan tyttärestä. Sitten oli muuttumisprosessi

alkanut. Sen lähtökohta oli ensimmäinen kohtaus Hannukselan isännän

ja hänen välillä, se hänelle nyt selveni. Hän oli silloin vaipunut

haaveelliseen suruun, mutta joka tapauksessa se oli saanut hänet

ajattelemaan elävää elämää. Isän kuolema ja toinen kohtaus oli

ikäänkuin ravistanut hänet hereille ja antanut hänelle määrätyt

tehtävät käteen. Kuoleman olisi ensi kädessä pitänyt herättää surua,

ja kai hän oli surrutkin, niinkuin hyvän isän kuolemaa surraan,

mutta joku voima hänen sisässään toimi ja suunnitteli oman mielensä

mukaan, eliminoiden murheen ja poistaen ulkonaisen tylsyyden, jonka

suru tavallisesti joksikin aikaa surijaan tuo. Tämä sisällinen voima,

jolle hän ei keksinyt nimeä, oli pakottanut hänet tekemään toisen

ratkaisevan käyntinsä Hannukselaan, harmajaan linnaan, tämä sama

voima oli kannustanut häntä, kun hän viileässä pankkihuoneistossa

tyynesti ja asiallisesti päätteli Peuraniemen huimaavista veloista,

ja tämä sama voima ajoi häntä nytkin. Missä sen alkujuuri oli, sitä

hän ei, kuten sanottu, saattanut itselleen eritellä. Ehkäpä se

kaikki vain oli haaveilua, joka, sen sijaan että olisi askarruttanut

mielikuvitusta ja istuttanut häntä joutilaana, pani hänet liikkeelle.

Niin, ehkäpä se todellakin oli ainoastaan sitä.

Ulkona oli räiskyvä pakkanen. Ihmiset olivat jo aikoja sitten menneet

levolle, mutta hän istui tässä yksin ja mietti ajallisia asioita ja

siinä välissä myöskin ajattomia. Tässä oli hänen edessään kirje.

Se oli Frans Erikssonilta, ties kuinka mones jo järjestyksessä.

Äänensävy sama kuin ennenkin: puolittain uhitteleva, puolittain

nöyrä. Hän, Frans Eriksson, oli menetellyt väärin, häntä oli

yllytettykin. Hän rakasti sentään kaunista vaimoaan, jolle hän

aiheettomasti oli tuottanut kärsimyksiä, ja lastaan, jota ei ollut

nähnyt. Oli aina rakastanut. Eikö hän saisi tulla katsomaan. Olihan

hänellä sitäpaitsi laillinen oikeus. Ellei tähän tulisi vastausta,

rupeaisi hän hakemaan avioeroa.

-- Ruvetkoon, Herran nimessä! -- ajattelee Erik Wegener.

Mutta jos sovinto on mahdollinen, auttaa hän Erik Wegeneriä, missä

voi. Hänhän ei ollut toiminut omasta aloitteestaan.

-- Näyttäköön teossa, älköönkä kulutelko aikaansa kirjoittelemalla,

-- miettii Erik Wegener edelleen ja pistää kirjeen laatikkoon, mutta

jatkaa heti: -- Eihän hänellä sentään ole muuta tekemistäkään kuin

miettiä sitä yhtä asiaa.

Erik Wegener päätti vieläkin olla vastaamatta. Oikeastaanhan ei

asia häntä enää liikuttanutkaan, sillä vihkimisen jälkeen hän oli

antanut lopun sisarensa hoidettavaksi. Ja Gunilla-siskosta hän ei

saanut selvää. Hän oli Esterin apuna taloudellisissa askareissa ja

vaali lastaan, jonka nimeksi oli pantu Erik. Asia ei tullut koskaan

puheenalaiseksi, ja milloin keskustelu sitä kaukaakin sivuutti,

poistui Gunilla-sisko. Hän ikäänkuin suri ja häpesi, mutta kumpaa

hän teki enemmän, siitä ei veli ottanut selvää. Toisinaan sisar

nimellisen miehensä kirjeisiin vastasi, toisinaan ei. Saattoi olla

jotakin uudelleen syntymässä, saattoi myöskin olla lopullisen lopun

alkua.

Toisin Sigrid, nuorempi sisar. Eloisa, iloinen luonne, jonka suurin

suru oli flyygelin mahdollinen menettäminen, ei ollut viihtynyt

yläkerrassa jouluunkaan asti, jonne hän oli seurannutkin vain

jonkunlaisesta yhteistunnosta. Hän oli ruvennut pian kaipaamaan alas,

"ihmisten joukkoon", ja että vanhempi sisar oli ehtinyt aikaisemmin,

siihen, kuten jo tiedämme, oli omat omituiset syynsä. Mutta Sigrid

oli kuin itsestään seurannut heti jäljessä ja muuttunut Esterin

sokeaksi ihailijaksi.

"Oikeastaan minä jo ihailin sinua ennen kuin Erik", oli hän

selittänyt, "mutta eihän sellaista sovi näyttää".

Ja kuin selitykseksi äkilliselle tunteenpurkaukselleen ja

ällistyttävälle totuudenrakkaudelleen hän liitti:

"Se johtuu siitä, näetkös, että sinä aina osaat olla juhlallisen ja

totisen näköinen niinkuin nunna. Ja pitää suusi kiinni."

Se nyt oli selvää ja väärentämätöntä Sigridiä.

Veljeä hymyilytti, kun hänen mieleensä yksinäisyydessä tulivat

nämä asiat, hymyilytti elämän meno kokonaisuudessaan ja sisaren

touhu. Mutta sitten tuli hänen mieleensä seikkoja, jotka tappoivat

hymynhäiveen.

Äiti. Äiti ei ollut lausunut Esterille yhtään sanaa ensi tapaamisen

jälkeen ja tuli harvoin näkyviin yläkerrastaan. Mutta äiti on

auttamattomasti väärässä, sanoivat pojan kaikki vaistot. Eikä hän

millään tavalla ruvennut rakentamaan yhdyssiltaa eikä syventynyt

äidin katsantotapaan ja -kantaan. Hän tunsi, että se on mahdotonta,

ja toiseksi hän tunsi, ettei neljännellä käskyllä ole tässä

vähintäkään sanansijaa. Mutta joskus hän oli kauhukseen huomannut,

ettei hän ollut äidin olemassaoloa muistanutkaan eikä ottanut häntä

lukuun suunnitelmissaan.

-- Aluksi oli äiti aiheettoman ylpeä, -- päätti hän. -- Ja sitten

äiti yksinäisyyteensä tottui tai ei tahtonut, väärästä ylpeydestä,

luopua siitä. Mutta hän tulee kyllä, hän tulee kyllä, kun näkee,

mihin koko meidän työmme tähtää.

Ja lopuksi hänen ajatuksensa liitelivät harmajaan linnaan ja

kaikkeen, mikä sen kanssa oli yhteydessä. Oliko olemassa jonkunlainen

sotatila Hannukselan ja Peuraniemen välillä? Olikohan hän kenties

eräissä suhteissa tehnyt väärin Hannukselan asujamia kohtaan?

Viime kysymykseen hän nyttemmin rauhallisesti saattoi vastata

kieltävästi. Jo silloin, viidettä vuotta sitten, oli hän ollut

tietoinen siitä, että ulkonaisesti hänen tekonsa kylläkin näyttäisi

harkitsemattomalta, mutta että vääryyttä siinä ei saattanut

löytää. Ne harvat kerrat, jotka hän oli Hannukselan isännän

jälkeenpäin kohdannut, olivat tuottaneet ilmeistä vastenmielisyyttä

Hannukselalle. Hän oli muistanut, missä suhteissa hän on

Hannukselaan, hänen sydämensä oli ruvennut tykkimään kiivaammin

ja veri oli ajautunut päähän, ja siinä ohessa hän oli huomannut,

että Hannuksela, jos oli tilaisuutta, mieluummin oli niinkuin ei

huomaisi häntä kuin vastasi hänen kunnioittavaan, miltei nöyrään

tervehdykseensä. Joskus se oli käynyt hänen sisulleen ja hänen

ylpeytensä oli herännyt, mutta sitten hän oli vaistonnut Hannukselan

ajatuskannan: hän oli vienyt hänen ainoan tyttärensä köyhyyteen

ja surkeuteen ja hän sai sen, minkä ansaitsikin. Ei mitään muuta.

Sotatila oli siis Peuraniemen ja Hannukselan välillä olemassa, ja

ennenkuin hän, Erik Wegener, siitä kunniallisesti selviytyisi,

vaadittiin vielä paljon pitkiä päiviä ja unettomia öitä. Mutta niitä

hän uhraisi niin kernaasti.

Näin miettii Erik Wegener elämänsä juoksua, ja yhä pitemmälle ehtii

yö. Öljy kuluu vähitellen lampusta loppuun, mutta sitä hän ei huomaa.

Hän antaa ajatustensa kerrankin vapaasti liidellä, saahan niitä,

Jumala paratkoon, keskittää ja vaivatakin. Jo aamusella se on edessä.

Eikä hän huomaa, kuinka sivuovi aukeaa ja hänen vaimonsa astuu

sisään. Istuu vain ja miettii ja antaa savukkeen hiljakseen palaa

loppuun.

-- Mutta miks'et sinä jo mene nukkumaan? -- kysyy Esteri. -- Vai onko

taas joitakin... ikävyyksiä?

Mies säpsähtää ensin, mutta sitten valtaa hänet lämmin, viihdyttävä

tunne.

-- Ei toki. Istun tässä vain muuten, -- vastaa hän ja asettaa

vainionsa istumaan sohvaan.

Hiljaisuutta. Molemmat tarkastelevat toisiaan, ja vaimon poskipäille

nousee ohut puna.

-- Tarkastelin sinua lampunvalossa, -- virkkaa hän. -- Sinä olet

vanhentunut ja tullut melkein kovan näköiseksi.

-- Hm...

Miehen on vaikea keksiä vastausta, vaikka hänen ajatuskoneistonsa

onkin taukoamattomassa käynnissä. Tuo tuossa, tuo rakas, Esteri, mitä

hän mahtaneekaan ajatella ja sulkea itseensä? Nyt on yö, ja ajatukset

ovat herkimmät ja hempeimmät.

Vaimo oivaltaa miehensä ajatukset, ja vastaus soinnahtaa kuin

itsestään.

-- Missä sinä olet, siellä on minunkin hyvä olla, -- sanoo hän

katsoen miestään suoraan silmiin. Vanhempani antavat kyllä joskus

anteeksi sen, mitä on anteeksiannettavaa. Mutta se yksi asia minua

vaivaa...

Mies arvaa, mistä on kysymys. On kuin sähkövirta kävisi läpi hänen

ruumiinsa, joka hetkeksi tuntuu menettävän tajuntansa, veri nousee

päähän, poven alla palaa, ja kädet vapisevat. Molempien hengitys

salpautuu ja käy sitten hitaasti ja raskaasti, melkein läähättäen.

-- Ei, -- vastaa hän raskaasti ja kuin ponnistaen viimeiset voimansa.

-- Peuraniemi on vielä velassa, ja ajattele, jos juuri silloin...

Erik Wegeneriä ajatus kammottaa ja hurmaa. Pakkanen paukkuu nurkissa,

ja hän menee ulos tähtikirkkaaseen yöhön. Kun hän nyt katselee

välkkyilevää taivaankantta, tuntuu kaikki mainen pyrkimyksilleen

kovin pieneltä ja vähäpätöiseltä, pieneltä Peuraniemi suunnattomine

velkoineen, pieneltä joen takana kirkasta taivasta kohden kohoutuva

harmaja linna, pieniltä ihmiset arkisine touhuineen ja kaikkein

pienimmältä hän itse vähäpätöisyydessään. Taivas kaareutuu

mustanpuhuvana ja välkkyilevänä ja korkeana, mutta eivätkö sittenkin

tähdet ole täällä lähempänä kuin muualla, olkoonpa, etteivät meidän

pyrkimyksemme noita tuolla ylhäällä liikuttaisikaan.