Frans Eriksson on rikkaan miehen ainoa poika, ja hänellä on siis
niinsanottua tulevaisuutta. Mutta hänen naimiskaupastaan Gunilla
Wegenerin kanssa ei voi tulla mitään. Sehän on selvää.
Oikeastaan hänen matkansa Peuraniemeen on aivan tarpeeton, sillä
siellä tiedetään jo kaikki se, mikä on välttämätöntä tietääkin,
vaikk'ei hän itse ole mitään selvää ja lopullista ilmoittanut.
Hän on vain vaiennut. Mutta kun hän nyt on lähtenyt liikkeelle,
on se tapahtunut kahdestakin syystä. Ensinnäkin hän tuntee pientä
omantunnon kolkutusta povessaan ja toiseksi hän hinnalla millä
tahansa tahtoo pelastaa maineensa. Hän on neuvotellut vanhempiensa
kanssa ja hän on opetellut läksynsä ulkoa, mutta siitä huolimatta
hän tuntee epämääräistä pelkoa ja levottomuutta, kun hän lähestyy
Peuraniemen pääportaita ja alastonta lasiverantaa. Lopuksi hän
kuitenkin voi ottaa vakavan ilmeen, melkeinpä hymyilläkin itsekseen.
Tyhmyyksiä ja harha-askeleitahan tapahtuu elämässä kaiken lopultakin
niin paljon. Sitä paitsi... kun tällainen piinallinen tapaus... hän
tulee aineellisesti avustamaan Gunillaa niin paljon kuin voi.
Erik Wegener ei ollut itsekseen kuvitellut, että hän enää koskaan
näkisi Frans Erikssonia. Kun hän nyt näkee hänen rauhallisesti
kävelevän Peuraniemen puistokujaa päärakennusta kohden, menee häneen
jäätävä kylmyys ja hänen ensi aikomuksensa on kylmästi palauttaa
hänet ovelta. Mutta kun Frans Eriksson sitten astuu sisään, on
Erikillä ladattu revolveri valmiina taskussa ja hän ajattelee: kettu
menee suoraan satimeen.
Kohtauksesta ei muodostu myrskyisää eikä erikoisen draamallistakaan.
Frans Eriksson kumartelee syvemmin kuin samanikäiselle tai
nuoremmalleen olisi tarpeellistakaan, hymyilee hiukan hämmentyneesti
ja pyytää anteeksi vaivaamistaan, melkeinpä olemassaoloaan. Sitten
hän alkaa lukea ulkoläksyään, mutta kuta pitemmälle hän pääsee,
sitä selvemmin hän alkaa huomata, että hän nyt on joutunut väärälle
asialle.
-- Vai niin, -- sanoo Erik Wegener, kun hän on lopettanut. -- Vai
niin te olette aikonut järjestää asian.
-- Niin, tarkoitan, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.
-- Miksi ette pyytänyt tavata sisartani, vaan minua.
-- Tarkoitin... otaksuin helpommaksi näin. Ajattelin, että sitten,
kun me ensin olemme keskustelleet, sitten kolmisin...
-- Vai niin. Mutta silloin kun te solmitte välinne sisareni kanssa,
ei minua tarvittu. Eikä myöskään silloin kun te hänet viettelitte.
Frans Eriksson kalpeni.
-- Teillä on kyllä oikeus puhua minulle noin, -- myönsi hän.
-- Te myönnätte sen, ja se on hauskaa kuulla. Mutta koska te nyt
tahdotte kuulla minun mielipiteeni asiassa, niin minulla on vain
kaksi vaihtoehtoa. Toinen on: vihille! Toinen on tämä.
Erik Wegener veti esiin revolverin ja laski sen eteensä pöydälle.
-- Kun näin teidät ikkunasta, -- jatkoi hän, -- ajattelin ensin
yksinkertaisesti käskeä teidät ovesta ulos, niinkuin lurjuksille on
tapana tehdä. Mutta se olisi ollut turhaa ylpeyttä ja sitäpaitsi
vääryys sisartani kohtaan. Teidät kyllä potkitaan nytkin ovesta
pihalle, mutta sitä ennen lausuu pappi muutaman sanan, tahdoittepa te
tai ette ja tahtoipa sisareni tai ei.
Sulhasmiehen kädet vapisivat huomattavasti, mutta hän koetti koota
rohkeutensa.
-- Suokaa anteeksi, -- sanoi hän vaisulla äänellä, -- mutta minä
luulen teidän tietävän, mikä seuraus murhasta on.
-- Tiedän. Lainsäädäntömme ei ole niin pitkälle kehittynyt, että se
katsoisi tällaista tapausta lieventäväksi asianhaaraksi, niinkuin
muistelen Ranskan rikoslain tekevän, mutta minä kärsin seuraukset
kernaasti. Suokaa anteeksi tekin, mutta minä en luonnostani ole
varsin puhelias. Te siis valitsette jälkimmäisen?
Erik Wegener veti hanan vireeseen.
Nyt ei Frans Eriksson tiennyt, oliko hän tekemisissä viisaan vaiko
hullun kanssa. Hän oli aikaisemmin tuntenut erään Erik Wegenerin,
lakitieteen ylioppilaan, hiljaisen ja rauhallisen miehen, jolla kyllä
oli iloiset, odottavat silmät, mutta joka päästi ilonsa valloilleen
vain kaikkein lähimmässä toveripiirissä. Tämä Erik Wegener, joka
kylmästi punniten veti revolverin hanan vireeseen, oli kokonaan
toinen mies. Frans Erikssonia peloitti ja kammotti.
-- En ota tätä askelta omasta tahdostani, -- sanoi hän.
-- Kenen sitten?
-- Sukuni.
-- Teidän ei kannata puhua suvusta.
-- Niin, -- teidän käsittääksenne. Isäni...
-- Suokaa anteeksi, herra Eriksson, -- nyt on vain kysymys kahdesta
vaihtoehdosta.
Erik Wegener otti revolverin pöydältä, ja Frans Eriksson teki
valintansa.
-- Tietysti minä valitsen edellisen, -- sanoi hän ja koetti hymyillä.
-- Omasta tahdostani minä tietysti en...
-- Älkää jatkako. Olkaa sensijaan hyvä ja kirjoittakaa kirje
kirkkoherranvirastoon.
Asia oli saatu alkuun, ja loppu sujui itsestään.
Frans Eriksson kirjoitti.
-- Joko minä nyt saan mennä? -- kysyi hän sitten.
-- Ette kai. Te jäätte Peuraniemeen kolmeksi viikoksi.
Ja Frans Eriksson jäi. Peuraniemen yläkerrassa oli hylätty ja
puoleksi unohdettu nurkkakamari, jota neljäkymmentä vuotta sitten
oli käytetty kunnallisneuvos-vainajan mielipuolta luutnantti-veljeä
varten, joka sinne oli kuollutkin. Se oli kaikin puolin lämmin ja
mukava huone, paitsi että ovi oli kaksinkertainen, nurkat pyöristetyt
ja ikkuna tiheällä, mutta kodikkaaksi nikkelöidyllä ristikolla
varustettu. Sinne saatettiin Frans Eriksson, ja sen vastalauseen
vapauden riistämisestä, jonka hän oli aikonut esittää, tukahdutti hän
alkuunsa. Ajankohta ei nyt ollut sellaiselle otollinen.
* * * * *
Erik Wegener puhui, ja hänen vaimonsa puhui, mutta Gunilla-neiti vain
itki.
-- Mutta ymmärrä nyt, lapsi rakas, -- sanoi Esteri, -- että tällainen
järjestely on kaikkein paras.
Gunilla-neiti tahtoi kuitenkin toisin. Antaa Fransin mennä. Hän ei
tahtonut häntä enää nähdä.
-- Rakastatko sinä häntä vielä? -- kysyi veli synkästi, ja vaimon
kasvot punastuivat.
-- Voi, en, en.
Pitkiä, hiljaisia minuutteja. Sisar itki, ja vähältä ettei itkenyt
Esterikin, Hannukselan tytär.
-- Tässä ei ole kysymys muista eduista kuin siitä, että lapsesi saa
laillisen isän.
Sanat olivat Erik Wegenerin, mutta ääni tuntui vieraalta. Silloin
sisar antautui.
-- Tehkää mitä tahdotte, -- sanoi hän.
Ja neljännellä viikolla oli kaikki valmista. Kirkkoherra oli utelias
ja tuli itse toimittamaan vihkimisen. Hän oli samalla aikonut puhua
muutamia lohduttavia ja rohkaisevia sanoja nuorelle isännälle
ja hänen vaimolleen, mutta ne jäivät sanomatta. Molemmissa oli
jotakin niin ynseää, että vanha kirkkoherra tunsi itsensä noloksi
ja neuvottomaksi. Morsian itki koko ajan ja vastasi epäselvästi
kysymyksiin, sulhanen oli valkea kuin ruumis ja vapisi. Ja
todistajina olivat sisäkkö ja isäntärenki. Moista vihkimistä ei
kirkkoherra kuunaan ollut toimittanut. Ihme ei ollut, että hän, missä
vain sopiva tilaisuus oli, siitä kertoi.
Tuskin oli kirkkoherra saanut kunnollisesti onnitelluksi ja
hyvästellyksi, kun jo Erik Wegener osoittaa vastatehdylle
aviomiehelle ovea.
-- Olkaa hyvä! -- sanoo hän.
Frans Eriksson seisoo kivettyneenä paikallaan, huulet vavisten, nuori
rouva nyyhkii edelleenkin ja menee yläkertaan.
-- Se on valmis nyt, -- jatkaa Erik Wegener ja avaa oven salvasta. --
Olkaa hyvä.
Peuraniemen vävy ei esittele vastalauseita, tahdottomasti hän antaa
palvelijattaren auttaa päällystakkia ylleen.
-- Näinkö minun pitää mennä? -- kysyy hän.
-- Niin. Mutta teillä on tilaisuus kirjoittaa. Hyvästi nyt!
Ovi avautuu ja sulkeutuu, ja ulkona puhaltelevat syystuulet.
-- Ehkä sinä teit hänelle väärin, -- sanoo Esteri.
-- Tein niinkuin olin luvannut.
* * * * *
Syystuulet heittäytyvät tänä vuonna tavattoman pitkällisiksi.
Oikeastaan ne ovat alkaneet jo viime viikolla ja niitä jatkuu
yhtämittaisesti. Nyt on keskiviikko ja huomenna, torstaina, otetaan
Peuraniemeen se suuri, kahdeksattasadantuhannen markan kiinnitys.
On nyt puheenaihetta pitäjällä ja lienee Hannukselallakin
yksinäisyydessään miettimistä.