Alkaa kesä kallistua syksyksi ja koivujen lehdet käyvät entistä
tummemmiksi ja valmistautuvat kellastumaan. On vain kysymys päivistä.
Peuraniemeen on tullut agronoomi, joka päiväkaudet isännän kanssa
arvioi ja suunnittelee. Kuuluu olevan isännän, herran, entisiä
vanhempia koulutovereita, Arvo Helin nimeltään. Heinä on tehty ja
elonleikkuuta ajatellaan. On Peuraniemessä nyt komentoa, on totisesti.
Ja muutamana päivänä tulee metsäherra. Kulkee viikkokaudet metsissä,
räknää ja rateerailee ja on tärkeän näköinen. Kaikki vain yhteen
rytäkkään. On se, Peuraniemen nuori herra, liemessä, harvoin
kotona näkyy ja sanoja on silloinkin vähän, ja käynti kumara ja
miettiväinen. Löivät koko suvun surut Peuraniemen nuoren herran
niskaan, löivät pitkän ilon perästä.
Mutta tulee niitä suruja enemmänkin. Katsokaapas, Gunilla-neidillä,
ylpeällä tyttärellä, on myöskin salaisuutensa, hienot salaisuutensa,
josta eivät äiti ja sisar saa osaa. Nyt hän ei enää lue runokirjoja,
ei kirjoita kirjeitä, sillä niihin ei enää tule vastausta, ei maalaa
tauluja, sillä värit ovat kalliita eikä hänen ylpeytensä salli
rasittaa veljeä, eikä istu flyygelin ääressä, sillä sen on sisar
vallannut. Vaan illanhämyssä hän menee jokirantaan ja katselee sen
sameaan, syvään veteen, joka hitaasti, ikäänkuin varoen ja suuria
salaisuuksia säilytellen virtaa eteenpäin. Ja kun hän aikansa on
seisonut jokirannassa, kiipeää hän hameitaan kannatellen takaisin
puistoon ja istuu siellä, sen kaikkein syrjäisimmässä sopessa,
lehtimajassa, missä palveluksensa suorittanut myllynkivi tekee pöydän
virkaa.
Näin hän tekee koko syyskesän, ja muutamana iltana hän kohtaa
Esterin, Peuraniemen emännän, Hannukselan tyttären. Ensin hän aikoo
kiiruhtaa syrjään ja antaa tietä, mutta muuttaakin sitten jostakin
mielijohteesta päätöksensä.
-- Iltaa, -- sanoo hän, niinkuin olisivat tuttavia, jotka jo
päivemmällä ovat tavanneet kerran.
Ilta alkaa jo hämärtää, eikä hän huomaa, kuinka Hannukselan
tyttären hiukan esiinpistävä alahuuli värähtää ja silmäluomet
rävähtävät ikäänkuin että "saapa nähdä, mitä sieltä nyt oikein
tulee". Hannukselan tytär on koko sen ajan, minkä on Peuraniemessä
emännöinyt, odottanut.
Mutta Gunilla-neiti puhelee hiljaisella ja lempeällä äänellä ja
ikäänkuin jollakin tavoin masentuneena.
-- Te viihdytte sentään täällä? -- kysyy hän. -- Vaikka täällä on
niin surullista.
Hannukselan tytär katselee kotoaan vilkkuvaa tulta ja vastaa, että
tietystihän hän viihtyy. Ja kenties suruistakin päästään joskus.
-- Uskotteko te todellakin? -- kysyy Gunilla-neiti.
-- Uskon.
-- Mutta siihen kai menee kovin kauan?
-- Mahdollisesti siihen menee kauan.
Ja Hannukselan tytär katselee taas kotoaan vilkkuvia tulia. Nyt on
kaksi muuta kirkkaampaa ikkunaa alakerrassa. Tupakamarin ikkunat. Isä
on tullut sisälle, istuvat äidin kanssa ja puhelevat. Lempeä kiilto
nousee Hannukselan tyttären silmiin, ja Gunilla-neiti, joka nyt ensi
kerran tarkkaa Hannukselan tytärtä läheltä, on sitä mieltä, että nuo
kasvot ovat kauniit ja rauhalliset. Joskus, ajattelee hän, ne voivat
olla kuin äsken kuolleen kasvot.
-- Sitten kai te olette hyvin onnelliset, -- jatkaa hän.
Hannukselan tytär naurahtaa väkinäisesti, niinkuin näyttää.
-- Minä luulen, että me nyt jo olemme onnellisia, -- vastaa hän.
-- Kaikesta huolimatta?
-- Niin.
Se on nyt Gunilla-neidin osa. Hän saa kuulla, että "me nyt jo olemme
onnellisia". Hän tulee liikutetuksi, ja kyyneleet alkavat virrata
pitkin poskia. Hannukselan tytär katsoo häneen ihmetellen ja vetäytyy
kuoreensa.
-- Suotta itkette, -- sanoo hän. -- Minulle ainakaan ette ole mitään
tehnyt, jota en jo olisi antanut anteeksi.
Kuta enemmän Gunilla-neiti katselee veljensä vaimoa, sitä rajumpina
tunkeutuvat etualalle hänen omat, salaiset mietteensä. Ja kuta
selvempinä ja rajumpina ne esiin purkautuvat, sitä vuolaammiksi
paisuvat kyynelvirrat. Lopuksi hän purskahtaen heittäytyy veljensä
vaimon, puoleksi tuntemattoman ihmisen kaulaan.
-- Älkää nyt, -- sanoo Hannukselan tytär. -- Ei se kannata.
Mutta Gunilla-neiti nyyhkii ja purskuttaa.
-- Minä olen niin onneton, niin onneton, kuiskaa hän toisen kaulaan.
Ei Hannukselan tytär saata irtautuakaan hänestä. Silittää kättä ja
koettaa keksiä sanoja.
-- Suotta, -- puhuu hän, -- teette itsenne onnettomaksi. -- Sellaista
ei kannata surra, sanoo hän taas hetken kuluttua asiallisesti, Frans
Erikssonia ajatellen. -- Hyvä, että menee.
Se on nyt Hannukselan tyttären, veljen vaimon, kylmä ja harkittu
mielipide. Mutta toisella on omat, salaiset syynsä, usein esille
tulevat ja laadultaan varsin yleiset, mutta jokaisen uuden henkilön
kohdalla uudet ja häpeälliset. Ja hän nyyhkyttää yhä. Hänen sydämensä
on ruvennut vuotamaan ja se vuotaa yli äyräittensä.
-- Oi, te ette tiedä kaikkea, -- nyyhkyttää Gunilla-neiti.
Hannukselan tytär arvaa ja hätkähtää. Kasvojen piirteet kovenevat, ja
kovenee myöskin jotakin hänen sisässään: vai jo minä nyt kelpaisin
rippi-isäksi. Mutta hetken kuluttua hänen kasvonsa lientyvät, povi
värisee ja kyynel nousee hänenkin silmänurkkaansa. Eihän tuo toinen
häneltä mitään tahtonut, itki vain omaa surkeuttaan.
-- Mitäs... -- sanoo hän jäykästi, mutta puristelee kädessään olevaa
kättä. -- Ettehän te ole ensimmäinen ettekä ainoa... Kun kerran
tulee, niin kannettava on. Eikä teidän kunnianne, sanoisinko, riipu
siitä asiasta...
Näin puhuu Hannukselan tytär miehensä sisarelle ja kiertelee
hänen kanssaan pitkän illan pimeätä puistoa. Puhelee hiljaa ja
järkevästi kuten vieraalle ihmiselle ja kuitenkin samassa harvaan ja
sydämellisesti kuin vanhimmalle ja rakkaimmalle ystävättärelleen.
-- Älkääkä nyt suotta päiviä itseänne kiusatko älkääkä ennen aikojaan
antako muiden huomata... Kyllä minä koetan järjestää...
Kiertelevät pitkin iltaa ja puhelevat, ja kun Gunilla-neiti menee
ylös, on hän tyyni ja rauhallinen ja kiitollinen. Hänhän oli monet
pitkät illat katsellut eteenpäin virtaavaa, mustaa vettä.
Mutta kun Erik Wegener saa kuulla asiasta, kirkaisee hän raivosta,
puristaa päätänsä ja syöksyy ovesta ulos.
-- Herra Jeesus! Tämä vielä kaiken kurjuuden kruunuksi!
Vasta puolen yön seutuvilla hän tulee takaisin. Hän on silloin
rasittunut ja kalpea, ja otsa on hikinen ja hiukset takussa aivan
kuin hän olisi tehnyt raskaan päivätyön, mutta muuten hän on väsyneen
rauhallinen. Mikäpä Gunilla-raukkakaan oli muuta kuin ihminen ja oma
sisar, myötätuntoa tarvitseva vielä lisäksi. Esteri oli ollut aivan
oikeassa.