Erik Wegener oli vavissut luopuessaan rahoistaan ja kirjeen hän oli
kirjoittanut moneen kertaan. Nyt ei enää ollut muuta kuin se, minkä
ankaralla työllä sai irti, jos sai.
Isäntärenki palasi vasta myöhään illalla. Hannuksela ei ollut ollut
kotosalla, ja hän oli istua könötellyt siinä niinkuin lehmä vieraassa
pellossa.
-- No entä vastaus? -- tiuskaisi Erik Wegener kärsimättömästi.
Isäntärengin sänkisessä, vanhassa naamassa näkyi jonkunlainen ilon
kajastus, ja hän väänsi saman suuren setelitukun pöydälle.
Kovin oli ollut tyly Hannuksela. Kuitenkin tupakamariin käskenyt,
sinne telefoonin alle istumaan. Kilahtikin se siinä kerran, korvan
juuressa. Muttei menty vastaamaan.
-- Niin, eiväthän ne tapaa vastata paikkakunnan soittoihin, --
virkahti Erik Wegener hätäisesti, -- mutta tulkaa nyt asiaan, Herran
nimessä.
Siinä se sitten Hannuksela joi kahvin, pasteeraili ja funteeraili.
Ja mulkoili. Räknäsi sitten rahat ja otti kolme viisisatasta. --
Onko nämä nyt niistä mööpeleistä ja koreuksista? kysyi. Mistäpä hän,
isäntärenki, tiesi, mistä haltijaväki rahansa ottaa. Saattoivat
hyvin ollakin. -- Pasteerailee siinä taas ja muljauttaa välillä. --
Sopii viedä loput takaisin ja sanoa, että suorittaa vain tärkeämmät
ensiksi. Kyllä siinä souvia riittää, sanoo.
Erik Wegenerin sisu nousi, mutta hän hillitsi itsensä.
-- Ja sitten se käski sanoa, -- lopettaa isäntärenki, --... tiedä
häntä, ilkeänkö sanoakaan... niin, että eipähän koske köyhään.
Erik Wegenerin hampaat kirskahtivat yhteen ja kopea sana pyörähti
hänen huulillaan. Isäntärenki saisi mennä takaisin Hannukselaan heti,
tuossa paikassa. Mutta samalla hän muisti, mikä hän on niin omissa
kuin Hannukselan ja kaikkien muidenkin silmissä: vaivainen, köyhä
raukka, joka yritteli muiden hyväksi. Olkoonpa, ettei omasta syystä.
Ja häneen meni ennen tuntematon nöyryyden ja kiitollisuuden tunne.
Hänen piti rypistää kulmansa ja puristaa huulensa yhteen, ettei
toinen huomaisi, että häntä itketti.
Rahat tarvittiin Peuraniemessäkin kovin kipeästi.