-- Se on kyllä surullista minulle itsellenikin, mutta minun täytyy,
-- sanoi Erik Wegener eräänä aamupäivänä vaimolleen.
Oli juuri syöty aamiaista, kello oli kahdeksan. Esteri oli menossa
väentupaan, mutta jäi keskustelemaan miehensä kanssa. Aurinko ei
vielä paahtanut kuumasti. Oli niitä aamuhetkiä, jolloin ihminen on
toimeliain ja iloisesti ja toivorikkaasti ajattelee alkavaa päivää,
niin synkälle kuin se eilisiltana lienee kuvastunutkin.
Oli kysymys Peuraniemen kalleuksien ja ylellisyystavarain myymisestä,
sillä Hannuksela oli maksettava. Piti jätettämän ainoastaan
välttämättömät tai vaihdettaman halvempiin. Pois kullat ja hopeat,
pois taulut ja kalliit matot, pois rotuhevoset.
-- Eiköhän sitä mitenkään voitaisi välttää? kysyi Esteri. -- Minä
pelkään, että se koskee äitiisi ja sisariisi liian kipeästi.
Hänen miehensä rummutti sormillaan pöydänkantta ja katseli eteensä.
Hän ei ollut puhunut mitään siitä, että hän oli jo luopunut
hänelle henkilökohtaisesti rakkaista kalleuksista ja voittanut
kaksisataakahdeksankymmentä markkaa, jolla summalla yksinäinen mies
maaseudulla, mikäli hän oli laskenut, eläisi jo enemmän kuin puoli
vuotta. Tietysti leikkaus koskisi, mutta siitä ei päästy minnekään,
jos haluttiin välttää suurempaa.
-- Lahjaksi saadut voidaan ja täytyykin jättää, -- vastasi hän
vihdoin.
-- Älä välitä serkkusi lähettämästä kalliista rannerenkaasta,
-- naurahti Esteri lievästi punastuen. -- Täällä ei ole aikaa
sellaisilla...
-- En minä sitä tarkoittanutkaan, -- selitti mies yksinkertaisesti.
-- Ajattelin yksinomaan äitiä. Kukaties tulee vielä lahjojenkin vuoro.
-- Niin, en minä sitten tiedä. Jos se on välttämätöntä, niin tehtävä
kai se sitten on.
* * * * *
Esteri meni ulos. Ikkunasta näki hänen miehensä, että hän suuntasi
kulkunsa suoraan navettaan. Alussa, pari, kolme kuukautta sitten, ei
hän ollut ajatellut, millä tavalla väki tulisi heihin suhtautumaan,
mutta vähitellen hän oli tullut huomaamaan, ettei se jättänyt mitään
toivomisen varaa. Suhtautuminen väen puolelta oli kunnioittavaa,
Esteriä kohtaan miltei arkaa. Erik Wegener ei voinut itseltään
kieltää, että se oli Hannukselan varjo, joka vaikutti. Mutta huomioon
liittyi enemmän nöyryytystä kuin tyytyväisyyttä.
Yläkerran asujamille vietiin aamukahvia. Kello oli jo lähellä
yhdeksää. Erik Wegener odotti jonkun aikaa, sitten hän raskain,
hitain askelin alkoi kiivetä yläkertaan, ensi kertaa naimisiinmenonsa
jälkeen. Kun hän tarkemmin ajatteli äidin ja sisarten kohtaloa,
niin häntä suretti, melkein itketti. Olivat siellä ylhäällä
kuin hänen vankeinaan, joskus kävivät puistossa, kylällä eivät
milloinkaan. Jos heidän luonaan joskus joku kävi, asemapäällikön tai
kihlakunnantuomarin rouva, niin melkein kuin varkain, häntä peläten,
yläkertaan livahtivat. Ja nyt tuli kaiken lisäksi tämä, mutta -- ehkä
heillä oli siitä jo aavistus.
Ja siitä syntyi kohtaus. Poika, joka oli valmistautunut puhumaan
sydämellisesti ja maltillisesti, oli vähällä menettää malttinsa.
Äiti raivostui, sisaret rupesivat itkemään.
-- Meillä on kahdeksattasadantuhannen markan velat, -- sanoi poika.
-- Ja tuskin kolmannesta omaisuutta.
Ei auttanut. Ellei Esteriä olisi tullut, olisi kaikki järjestynyt
hyvin. Mutta tämä on kaikki hänen, sen talonpojan, ansiota. Hän ei
ymmärrä, eikä pysty ymmärtämään kulttuuri-ihmisten vaatimuksia.
Erik Wegener kohautti olkapäitään. Hän tunsi, kuinka hän vähitellen
alkoi kylmetä.
-- Minä en ole niitä velkoja tehnyt, -- sanoi hän katkerasti.
-- Anna edes pappa-raukan levätä rauhassa! -- huudahti Gunilla-sisko
kyynelten lomassa.
Veli punastui.
-- Me kai olemme kaikin osaltamme niihin osallisia, -- jatkoi hän,
-- ja meidän kai olisi yhteisesti torjuttava se, ettemme joudu
maantielle.
Huoneen täyttivät nyyhkytykset ja itkunpurskahdukset.
-- Jääkö edes flyygeli? -- itki Sigrid.
Erik-veli sai kyyneleen silmäänsä.
-- Jää, -- sanoi hän, -- ainakin toistaiseksi. Ja hän melkein
hymyili, kun lisäsi:
-- Sitä emme henno sinulta ottaa. Voisit kuolla siitä.
Sanat vaikuttivat kuin auringonsäde sadekuurojen raossa. Huoneeseen
tuli rauhallisempi ja keveämpi olo.
-- Vie, lapseni, vie vaatteet päältäni! -- huokasi
kunnallisneuvoksetar. Hän oli kalpea, hänen rintansa kohosi ja laski,
ja lopulta hän uudelleen purskahti itkuun.
-- Mutta, mamma rakas, enhän minä voi sitä auttaa, -- huudahti poika
tuskallisesti, -- kun täytyy, kun todellakin täytyy! Parempihan on,
että itse vapaaehtoisesti... kuin että viedään. Pitäjänkin tähden.
Hän oli koko ajan, yrittämättäkään istuutua, seisonut ovensuussa kuin
joku talonvouti. Nyt hän teki lähtöä. Piti valita ne esineet, joista
enimmin piti. Hän tulisi illalla uudelleen.
Kaikki, mikä oli ollut kallista ja rakasta, vietäisiin pois,
joutuisi vieraille, tuntemattomille ihmisille ja tuntemattomaan
ympäristöön. Se raateli ja viilsi sydäntä ja itsetuntoa, mutta
kun täytyi, niin täytyi. Hän puristi huulensa lujemmin yhteen
ja koetti kääntää ajatuksensa muualle. Eikö, kaiken lopuksikin,
tässä itsensäkieltämisessä ja uhrautumisessakin ollut jotakin
mielenkiintoista, melkein suloista.
Alakerran sisä-eteisessä hän muisti jotakin ja kiiruhti uudelleen
ylös.
-- Tapasin Constantin-serkun kaupungissa käydessäni, -- sanoi hän
Gunilla-siskolleen, -- ja hän kertoi kirjoittavansa sinulle tärkeistä
asioista. Onko tullut mitään?
Sisar meni lumivalkeaksi kasvoiltaan.
-- Se ei kuulu sinuun, -- vastasi hän jäykästi.
Ja kun veli jo oli ovessa menemässä, lisäsi hän:
-- Ilmoitan sinulle kyllä, kun tarvitsen sinua.
Mutta veli Erik ei ollut näkemässä, kuinka Gunilla-sisko hänen
mentyään meni omaan huoneeseensa ja ratkesi hillittömään itkuun. Eikä
hän ollut näkemässä, kuinka hän muutaman tunnin kuluttua tyynenä,
mutta kalpeana kasvoiltaan tuli äitinsä ja nuoremman sisarensa
luokse ja alkoi erotella ja nimitellä niitä tavaroita, jotka piti
jätettämän, ja koetti saada ne mahdollisimman vähäisiksi. Äiti ja
sisar ihmettelivät eivätkä ymmärtäneet, mikä häneen oli mennyt.
Peuraniemen avaroihin suojiin astui siis hävitys, silmin nähtävä ja
käsin tunnettava hävitys ja riisto. Wegenerien maakunnassa kuuluisat
hopeat, esi-isiltä ja Gyllenmarckeilta perityt, saivat mennä, matot
revittiin lattioista, taulut riistettiin seiniltä, huonekasvit ja
kirjasto kannettiin odottaviin kärryihin, kymmenestä huoneesta
vietiin koko kalusto, vain kahdeksan jäi asuttavaan kuntoon, neljä
ylä- ja neljä alakerrassa. Rotuhevoset, neljä luvultaan, vietiin
kaupunkiin ja jätettiin vaihdettaviksi työhevosiin, edesmenneen
kuvernööri Wegenerin vaunut myytiin maakunnan museoon, ja museon
johtokunta arveli, että olisi ne voitu lahjoittaakin. Ja tämä kaikki
oli Erik Wegenerin, Peuraniemen patruunan pojan, työtä.
Pitäjä seisoi korvat hörössä ja katseli ja ihmetteli, kun
tavarakuorma toisensa jälkeen vyöryi asemalle. Tätä se ei voinut
käsittää. Pakkohuutokaupan, avisuunin, se olisi voinut käsittää,
mutta tämä meni, niinkuin kanttori sanoi, "yli horisontin". --
Meinaakohan se myydä salaa velkojiltaan? Eikö Peuraniemeen pitänyt
tulla konkurssi? Vai aikooko se todellakin tulla siinä elämään! Piru
sen tiesi. Jo karaisi Mäenpään herastuomari luontonsa ja kysäisi
Hannukselalta. Mutta Hannuksela katseli herastuomaria alta kulmain ja
vastasi:
-- Perkelettäkös sinua Peuraniemen asiat liikuttavat, kun et ole
mitään saamassa. Jos olet tietoja vailla, niin kysy heiltä itseltään.
Sanoi ja käänsi selkänsä. Olisipa sanoja ollut joku toinen,
niin olisi Mäenpään Sakari keksinyt vastauksen. Mene tiedä
sitäkin Hannukselaa... on niinkuin hyvät tuttavat oltu ja vähän
sukulaisiakin.
Kunnallisneuvoksetar kirjoitti pitkän, valittavan kirjeen veljelleen,
parooni Gyllenmarckille.
Ja veli vastasi, että poika oli toiminut aivan niin kuin hänen
tulikin toimia. Ei pidä tehdä esteitä muutenkin vaikeassa asiassa.
Kahden ja puolen viikon kuluttua saapuivat Peuraniemen myydyistä
kalleuksista saadut rahat. Kirje vapisi Erik Wegenerin käsissä
ja sydän tykytti kiivaasti. Sittenkuin kaikki kulut oli
vähennetty ja nimetyt ostokset suoritettu, oli varoja jäänyt
yhdeksänkymmentäkolmetuhatta kahdeksansataa markkaa, "jotka
postilähetysvekseleinä myötäseuraavat".
Kahden päivän kuluttua sai isäntärenki lähteä Hannukselaan. Hänellä
oli mukanaan valtava setelipinkka ja näin kuuluva kirje:
"Herra Maanv. Hermanni Hannuksela,
Täällä.
Isä vainajani lainaamat Smk. 75,000:- ynnä niille 4 kk:lta
juosseen koron Smk. 1500: -- saan täten, pyytäen velkakirjan
palauttamista, myötäliittää. Kunnioittaen: