XI

Pankinjohtaja Törnroos oli pyytänyt olemaan ystävällinen ja

tulemaan uudelleen kello viiden tienoissa. Pankki ei kylläkään ole

avoinna siihen aikaan, mutta hän odottaa ulkopuolella ja he voivat

sitten mennä sisään tarkemmin keskustelemaan asioista. Hänen,

pankinjohtajan, täytyy ensin neuvotella johtokunnan jäsenten kanssa.

-- Muuten oli pankinjohtaja Törnroos ollut erinomaisen ystävällinen,

ja Erik Wegener oli hiukan valoisammalla mielellä.

Kello kävi nyt yhtä eikä hän mitenkään ehtisi kotiin iltajunassa,

kuten oli aikonut. Ensiksi hän oli aikonut ottaa vaimonsa mukaan

tälle matkalle, mutta Esteri oli kernaammin jäänyt kotiin. Eihän

hänestä matkalla ensinnäkään olisi mitään hyötyä, toiseksi matkalla

kuluisi vähintään kaksikymmentä markkaa, ja kolmanneksi häntä

voitaisiin tarvita kotona.

Kaksikymmentä markkaa! Erik Wegener hymähti katkerasti ajatellessaan

keskustelua. Tässä sitä nyt ollaan.

Heinäkuun aurinko paistoi kuumana kivitetyille kaduille, ja

pölyttyneet esplanaadit tarjosivat vain vähän vilvakkuutta. Kotona

Peuraniemessä meni kaikki vanhaa kulkua. Sen jälkeen kuin hän

toukokuussa oli tuonut Esterin kotiinsa, eivät hänen äitinsä ja

sisarensa olleet tavanneet Esteriä. He asuivat yläkerrassa, jonne

heidän ruokansakin vietiin, ja välttivät tapaamasta poikaa ja hänen

vaimoaan. Kerran oli nuorempi sisar, Sigrid, kohdannut Esterin

puistossa, näyttänyt jonkun verran hämmentyneeltä ja epätietoiselta,

mutta tervehtinyt sitten lyhyesti ja mennyt tiehensä. Kuinka

Erik koettikaan vaivata ajatuksiaan, ei hän voinut keksiä mitään

järjellistä syytä äidin ja sisarten vastenmielisyyteen Esteriä

kohtaan, vaikka se häntä mitä suurimmassa määrässä piinasikin.

Toiselta puolen hänestä tuntui, kuin tuo avoin sotakannalla-olo

häntä paaduttaisikin ja antaisi enemmän pontta ja voimaa hänen

edesottamisilleen.

Erik Wegener oli istahtanut esplanaadin penkille, mutta vainuten

jokaisessa ohikulkevassa tuttavaa nousi hän pian ja jatkoi

mietteissään matkaansa. Esteri oli hyvin kotiutunut Peuraniemeen.

-- Kyllä ajan pitkään kaikki tasaantuu, oli hän sanonut, -- kun vain

uskollisesti teemme työtä ja olemme nöyriä. Ja kyllä äitisikin antaa

anteeksi, että olet tällaisen...

-- Esteri, älä viitsi! -- oli mies keskeyttänyt.

-- Antaa varmasti, kun näkee, mihin me pyrimme, -- oli vaimo

jatkanut. -- Ja toisekseen: onhan meillä kummallakin ollut niin

paljon maallista hyvyyttä, että hyvin joudamme tämän kantaa.

Tätä sanoessaan oli hänellä ollut välähdys vanhaa Hannukselaa

kylmänsinisissä silmissään: siinä oli uhmaa ja päättäväisyyttä,

melkein rajuutta, mutta siinä oli myöskin sellaista nöyryyttä, joka

ei ota näkyväisiä ilmenemismuotoja. "Alistutaan, mutta alistutaan pää

pystyssä."

Erik Wegeneriä värähdytti, kun hän muisteli tätä. Siihen sisältyi

onnen hurmaa, mutta kenties yhtä paljon, ellei enemmänkin, pelkoa ja

levottomuutta nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.

Ihmisiä tuli vastaan ja sivuutti. Saattoi olla tuttavia joukossa,

mutta jos oli, niin eivät, äkkiarvaamatta kohdatessaan, tunteneet

tai antoivat muuten kulkea rauhassa. Etteivätkö olisi tuntevinaan?

Kun tämä ajatus ensiksi meni häneen, niin se vihlaisi ilkeästi ja

pistävästi, mutta myöhemmin oli tunne toinen, välinpitämätön, melkein

lohdullinenkin. Parempi onkin, sittenpähän saa elää omaa elämäänsä,

ulkopuolella muita.

Vähitellen joutui hän ulkopuolelle kaupunkia, ulkoravintolaan

johtavalle tielle. Tienvierustat olivat varjoisat ja vilvakkaat.

Hän kuljeskeli hitaasti eteenpäin ja mietti asioitansa. Ravintolaan

hänellä ei ollut asiaa eikä hän koskaan ollut siellä käynyt. Ennen,

koulupoikana, siihen ei ollut lupaa, nyt olisi lupa, muttei ollut

tilaisuutta. Jokainen ylimääräinen rahameno oli rikos Peuranientä

kohtaan. Niin, Peuraniemellä oli kieltämättä ollut loistoaikansa,

sen hän nyt tunsi itsessään. Oikeastaan hän tunsi myöskin ohutta

mielihyvää tietäessään, että kieltäytyy vanhan kotinsa puolesta.

Epäilemättä hänessä, Erik Wegenerissä, oli tapahtunut joku suuri

ja merkillinen muutos. Tämän muutoksen lähtökohdaksi hän merkitsi

muutaman syys-illan vajaa vuosi sitten, syys-illan, jolloin hän

toimittamattomin asioin lähti Hannukselasta. Silloin hän oli

nuorukainen, joka kenties oli raivonnutkin, mutta jo silloin

oli häneen mennyt tämän nykyisen itu, joka ehkä oli itua sekin,

mutta joka tapauksessa varttumassa puuksi. Hannukselan silloiset,

epämääräiset sanat olivat kieltämättä panneet hänet alitajunnassaan

ymmärtämään, että häneltä voitiin tulla vaatimaan paljon. Että

jotakin, josta hän ei sen tarkemmin tiennyt, oli vinossa hänen

kotonaan, siitä hän oli myöskin ollut hämärästi selvillä jo kotoaan

viime syksynä lähtiessään.

Kun hän tässä nyt tarkemmin ajatteli Hannukselan isäntää, ei hän

voinut häntä vihatakaan. Asettaessaan oman itsensä Hannukselan

asemaan olisi kai hän menetellyt osapuilleen samoin. Ja kieltämättä

hän ei ollut osannut, tai ei ollut kehdannut, Hannukselalle selittää

tunteitaan sellaisina kuin ne todellisuudessa olivat.

Erik Wegener tunsi tällä hetkellä sanomatonta sovinnollisuutta koko

maailmaa kohtaan.

-- Enempäähän tästä ei voi tulla kuin pois talosta, -- oli Esteri

sanonut, -- Ja työtä toiselle tekemästä ei sittenkään kukaan saata

estää.

Niinhän se oli. Ja Esteri raukka, joka näki joka päivä vanhan

kotinsa parin, kolmen kivenheiton päässä, mutt'ei saanut sinne mennä

siksi, että oli sitonut kohtalonsa häneen. Erik Wegenerille tulivat

kyyneleet silmiin, kun hän tähän asiaan syventyi, mutta hän pyyhkäisi

ne nopeasti pois ja rupesi ajattelemaan muita asioita.

Hannukselakaan ei ollut vielä saanut omaansa. Ensimmäisen lupauksen,

jonka hän oli tehnyt, oli hän rikkonut. Hän oli lähettänyt selittävän

kirjeen, mutta se oli palautettu avaamattomana takaisin. Sitten hän

oli lähettänyt vanhan isäntärengin suusanallisesti selvittämään asiaa

ja isäntärenki oli palannut ilmoittaen Hannukselan sanoneen vain "vai

niin" sekä pyytäneen, ettei Peuraniemestä häntä enää vaivattaisi.

Siinä kaikki.

Tahdonvoimaansa ponnistaen käänsi Erik Wegener pois ajatuksensa

Hannukselastakin.

Viime vuonna näihin aikoihin hän oli ollut rakastunut nuorukainen,

kaipa hän nyt sitten on mies, jolla on vastuuta jos vastuun

tunnettakin. Tällä hetkellä, kukaties, hänestä keskustelevat suuret

pankkiherrat. Hän on, omatta syyttään, heidän leikkipallonsa, mutta

he muodostavat hänen kohtalonsa. He punnitsevat hänet joka puolelta,

arvioivat hänen kykynsä ja taitonsa, joita hän ei millään tavalla

ollut ehtinyt näyttää, ja jos he havaitsevat hänet liian köykäiseksi,

saa hän mennä ja -- on koditon. Hän ja Esteri -- sama se! Mutta miten

käy äidin ja sisarusten?

Kumma, ettei häneltä riittänyt ainoatakaan ajatusta tulevalle

langolleen.

Ajatukset keskeytyivät, kun ohikiitävä ajuri juuri ohi päästyään

seisahdutti. Ajava oli serkku, Constantin Gyllenmarck, vapaaherra.

-- Hei, sinäkö siellä? -- huusi hän nousten seisomaan rattailla.

-- Minä. Ja sinä olet myöskin kaikkialla muualla paitsi puuron

silmässä.

Serkku hyppäsi alas rattailta, maksoi ajurin ja käveli kohti.

-- Minä tulen Ruotsista Härnösandin kautta, -- selitti hän

hienopiirteiset kasvot loistaen iloisuutta ja korkea vartalo uhkuen

terveyttä. Illalla jatkan matkaa kotiin.

-- Mitä sinä Ruotsissa?

-- Ajoin muuatta ihmistä Tukholmaan. Entä mitä sinä itse täällä?

-- Asioita vain.

-- Niin, isäni kertoi, etteivät ne ole hauskimpia asioita, mutta hän

toivoi, että sinä selviät kuitenkin.

-- Hauskaa kuultavaa.

-- Ja sitten onnitteluni avioliittosi johdosta. Isäni sanoi, että

valintasi oli suurenmoinen. Tosin nimi tuntui minusta hiukan oudolta,

mutta sen asian sinä parhaiten taidat harkita.

-- Toivon, että sinä aikoinasi harkitsisit yhtä hyvin.

Constantin Gyllenmarck nauroi keveästi ja vapauttavasti.

-- Toivokaamme niin, -- sanoi hän. -- Vaikka kyllä kai sinulla oli

pienet esteesi, mikäli tulin ymmärtämään... Enkä minä totta puhuen...

-- Pyydän, että lopetamme. Asia on minulle arka. Ja liian tuore.

-- Kuinka tahdot. Minä vain toivon, että minuakin joku rakastaisi...

niin, se tahtoo sanoa: minun itseni takia -- sillä tavoin.

Erik Wegener ei keksinyt vastausta. Hetkisen seisoivat serkukset

sanattomina tiellä.

-- Käydäänhän tuonne sisään, -- sanoi viimein Gyllenmarck, -- niin

saamme hiukan jutella.

-- Kiitän, mutta minulla ei tahdo olla aikaa, enkä muutenkaan...

Sitäpaitsi mieleni on hiukan rempallaan.

-- No, kävelemme sitten kaupunkiin takaisin.

Constantin Gyllenmarck pyörähti tyytymättömänä kantapäillään.

-- Aikomukseni oli kyllä odottaa iltajunaa tuolla, -- hän viittasi

ravintolaa, -- mutta koettakaamme etsiä joku osapuilleen siedettävä

kahvila. Tai oletko jo syönyt päivällisen?

Erik Wegener ei ollut ajatellut edes aamiaistakaan, mutta hän vastasi:

-- Olen. -- Ja kysyi: -- Kuinka on itsesi laita?

-- Jo laivassa, -- vastasi reippaasti parooni Gyllenmarck, joka

juuri laivassa oli ajatellut, että saa kunnollisen päivällisen

ulkoravintolassa.

Kun he olivat valinneet sopivan paikan parhaimmassa kahvilassa, minkä

Erik Wegener tunsi, sanoi serkku:

-- Oikeastaanhan voisin poiketa luoksesi palatessani.

-- Pyydän, ettet tule tällä kertaa, -- vastasi puhuteltu

alakuloisesti. -- Muussa tapauksessa pyytäisin sinua sydämestäni,

mutta nyt meillä on sellaista, jota en mielisurmin kenellekään

näyttäisi.

Hän empi hetken, kertoisiko, millaista kotona on, mutta kertoi

kumminkin. Serkku napautti sormiaan pöytään.

-- Mutta nehän ovat suorastaan riivattuja, tokaisi hän. -- Tädille

pitäisi sanoa joku järjen sana.

-- Turhaa. On toistaiseksi -- sydämetöntä sanoa -- parempikin

kenties, että on näin: saan vapaammat kädet.

-- Sinähän puhut kuin valtiomies; sinusta olisi, kuuleppas, tullut

hyvä juristi. Mutta sanohan, millä summalla selviytyisit kaikesta.

-- Pyörryt, jos kuulet.

-- Ann' tulla vaan. Täällä on totuttu yhteen jos toiseenkin.

-- Hiukan yli seitsemänsataatuhatta.

Constantin Gyllenmarck näytti todellakin kalpenevan ja vihelsi

pitkään.

-- Luovu, veikkonen, -- sanoi hän. -- Luovu, veikkonen, ja pelasta

nahkasi. Sinulla on enää vajaan vuoden luvut. Rahaa niihin saat

vaikka minulta.

-- En voi.

-- Miks'et? Ethän millään tavalla ole syypää.

-- En isäni tähden. Enkä ympäristönkään tähden. Meihin on sentään

aina katsottu jonkunlaisella kunnioituksella.

-- Ajatuksesi ovat ritarilliset ja korkeat, mutta luovu. Kymmenen

vuoden kuluttua ajattelet toisin, ja sinua kunnioitetaan yhtä paljon.

Ole kylmä niinkuin juristin sopii.

-- Sinun on turha pulma. Niin kauan kuin toivon hiventäkään on: ei.

Suuremmaksi ei kurjuus voi tulla.

-- Ensinnäkään sinä et ymmärrä maanviljelystä Tuskin tiedät, mikä on

aura ja mikä on karhi.

-- Työ neuvoo kyllä tekijänsä.

-- Toiseksi et saa aineellista apua mistään. Vai luotatko lankoosi?

Hyi, saakeli!

Erik Wegener pudisti päätään.

-- Kolmanneksi, -- jatkoi serkku hellittämättömästi, -- voit sinä

vielä tulla hyväksi juristiksi, joka ansaitsee paljon.

-- Turhaa puhua, ei auta.

-- Neljänneksi: ajattele, seitsemänsataatuhatta ja vähän päälle.

Sinusta tehdään lypsylehmä.

-- Kai olen jollakin tavoin sen ansainnut

-- Ei, poikaseni. Sano, että tässä ovat paperit ja terve nyt! Vuoden

kuluttua jo ajattelet niin. Pankit saavat sentään neljänneksen, ja

mitä se niihin vaikuttaa.

-- Pankit, -- ne ovat yksityisten ihmisten kaiken lopuksi.

-- Olkoot, mutta millaisten yksityisten! Anna mennä ja pese kätesi.

Erik Wegener päätti, ettei hän enää vastaa.

-- Minäpä kerron sinulle erään tapauksen, puhui parooni Gyllenmarck.

-- Tässä, mennessäni Ruotsiin, istahdin hetkeksi Bavoriniin,

tiedäthän? No, se sinun lankosi Henriksson tai Salomonsson...

-- Eriksson.

-- Olkoon sitten Eriksson. Niin, hän istuu siellä ja oli, ei

liikutettu, vaan päissään. Hänen isällään on joku tynnyritehdas ja

silakanjalostustehdas ja voi olla jotakin muutakin.

-- En ole koskaan koettanut ottaa selville, vastasi Erik Wegener joka

hermolla odottaen, mitä tuleman piti.

-- Joka tapauksessa he ovat, elleivät juuri rikkaita, niin ainakin

kovin varakkaita. Tämä suutarityyppi nousee ja istuutuu meidän

pöytäämme, -- senhän voi antaa anteeksi, tuttujahan olimme kaikin, --

ja rupeaa puhumaan asioistanne niinkuin omistaan.

Erik Wegener puraisi hampaansa yhteen.

-- Ja lopuksi hän moittii talouttanne ja selittää silakkatynnyriensä

korkeudesta, ettei hänen kannata mennä köyhiin naimisiin. Mutta

tiedätkö mitä minä tein? Annoin hänelle korvapuustin koko salin

nähden, ja Carolus Galle auttoi hänet ovesta ulos. Ulos hän kuitenkin

olisi joutunut ennen pitkää.

Erik Wegener oli kalvennut, mutta punastui heti, ja että se tapahtui

mielihyvästä, sitä hän ei voinut itseltään kieltää.

-- Me oltiin, näetkös, sillä asteella, -- jatkoi Gyllenmarck itsekin

innostuen muistellessaan tapahtumaa. -- Pieni skandaali siitä nousi,

mutta se selvitettiin. Nyt minä neuvon, että ainakin puhut Gunillalle

asiasta ja koetat järjestää historian.

-- Minulla onkin, -- vastasi Wegener, -- ollut merkillinen

vastenmielisyys sitä herraa kohtaan, mutta en ole katsonut

oikeudekseni puuttua asiaan. Tuskinpa se auttaa nytkään, ja

sitäpaitsi minulla on niin monta muuta historiaa järjestettävänä.

-- Gunilla on sentään sisaresi ja nuorempi sinua. Mutta jos sallit,

niin minä kirjoitan.

-- Tee se, niin olet ystävällinen.

-- Kernaasti. Nyt heti.

Ja parooni Gyllenmarck ryhtyi heti toimeen.

Erik Wegener katseli hetken hänen ylpeätä, kaunismuotoista päätään,

kuu hän kumartuneena paperin yli nopeasti antoi sanan liittyä

toiseen, mutta sitten hän vaipui omiin mietteisiinsä, jotka nyt

olivat entistä alakuloisemmat. Joku Frans Eriksson, sehän nyt oli

toisarvoinen asia, mutta Gunilla oli hänen oma pikku sisarensa.

Puolen tunnin kuluttua Gyllenmarck oli valmis.

-- Minä panen tämän postiin, niin sinulta säästyy antamisen vaiva,

-- sanoi hän sulkiessaan kirjettä. -- Ja nyt me lähdemme. Minä ostan

rouvallesi pienen muiston.

-- Kun ei siitä sinulle vain olisi turhia kuluja, -- vastasi Erik

Wegener, vaikka sydän hytkähti ilosta. Hän oli lukemattomia kertoja

seisonut tänään myymälöiden ikkunain takana uskaltamatta ajatellakaan

minkäänlaisia ostoksia. Seisonut vain ja katsellut ja ajatellut että

siellä ne nyt ovat.