IX

Hannukselan isäntä oli tulipunainen kasvoiltaan, ja hänen silmänsä

iskivät tulta. Hengitys kulki puuskuttaen, ja hänen oli vaikea pysyä

rauhallisena istuimellaan.

Erik Wegener istui kalpeana, mutta päättäväisenä tuolillaan

ovensuussa. Hänen huulensa vapisivat, ja hän oli kuin aikeissa sanoa

jotakin, mutta lykkäsi sen syystä tai toisesta tuonnemmaksi.

Emäntä oli saanut itkukohtauksen ja poistunut huoneesta. Taivaan viha

näytti nyt lepäävän hyvin lähellä Hannukselan perintötilaa.

-- Isäntä, -- sanoi viimein Erik Wegener, köyhä minä olen, mutta

kunnia minulla, Jumalan kiitos, on jäljellä.

-- Entä lupaus?

-- Minä en ole mitään luvannut.

-- Olkoon, ettette. Mutta minä autoin isäänne hädänalaisessa

asemassa. Hän lupasi. Minä auttaisin teitäkin, jos voisin, mutta

annoin isällenne, jota jostakin syystä kunnioitin, kaikki liikenevät.

Minulla ei nyt ole muuta kuin tytär. Ja häntä ette saa. Ette ainakaan

vielä. Olkaa järkevä! Minä pyydän sitä.

Hiljaisuus. Esteri, Hannukselan tytär, istuu valkeana ja ääneti

sohvan kulmassa. Hän tuijottaa isäänsä, ja hänen piirteissään on

kuluvalla hetkellä erehdyttävästi samankaltaista.

Asia on selitetty Hannukselan isännälle alusta alkaen, rauhallisesti

ja seikkaperäisesti. Nyt odotetaan ratkeamista, mutta hyvät

hengettäret eivät tällä kertaa liitele Hannukselan kolkossa

huonerivissä.

-- Isäntä, -- sanoo Erik Wegener. -- Mekin olemme keskenämme tehneet

lupauksen ja me sen pidämme. Aikamme tulee kulumaan puutteessa ja

kieltäymyksissä, mutta me tarvitsemme toinen toistamme. Me yhdessä

voimme valmistaa itsellemme vielä sangen paljon, jota meille ei

kukaan muu ole valmistanut.

Hannukselan isännän kasvot eivät muuta ilmettä.

-- Ajateltakoon niinkin, -- myöntää hän. -- Mutta olkaa viisas.

Tehkää työtä, ja kun asiat ovat selvät, tulkaa sitten uudelleen.

Missä voin, autan teitä. Emme ole enää Esterin äidin kanssa

pitkä-ikäisiä. Ja jos sitä ennen selvitätte asianne, niin ajatelkaa,

että Peuraniemi ja Hannuksela voivat vielä olla yhdysviljelyksessä.

Mutta asiain näin ollen on myöntymykseni rikos. Se sotisi kaikkea

vastaan, mihin meillä on totuttu.

-- Minä en tahdo muuta kuin Esterin, ja velkani saatte takaisin

kuukauden kuluessa.

-- Mahdotonta. Velallanne ei minun puolestani ole väliä. Maksatte kun

ennätätte.

-- Mutta...

-- Ei tule mitään.

Nuori mies loi avuttoman katseen naiseen. Hän ei ollut ajanut

asiaansa loppuun, mutta hänet oli johdatettu umpikujaan, josta hänen

oli vaikea osata pois.

-- Minä lupaan, -- jatkoi Hannuksela, etten pakota häntä kenellekään,

ellei hän itse tule sille päälle.

Esteri ei suotta ollut Hermanni Hannukselan tytär. Keskustelu oli

ollut proosallista ja arkipäiväistä, piinallista kuin kaupanteko. Nyt

hän astui esiin.

-- Kyllä se niin on, isä, -- sanoi hän hiljaisesti, -- etteivät tässä

enää puheet auta. Minä menen hänelle. Se on jo aikoja sitten luvattu.

Hannuksela pysyi edelleenkin rauhallisena.

-- Te tiedätte kyllä, nuori herra, -- sanoi hän, -- että jos hän

vastoin minun tahtoani menee naimisiin alle kahdenkymmenenyhden, on

minulla oikeus tehdä hänet perinnöttömäksi.

-- Tehkää se, niin se asia on selvä. Jos myöhemmin tulen, niin on

teillä aihe sanoa, että havittelen teidän rahojanne.

Nyt Hannuksela kiivastui.

-- Teillä on merkillinen taito, -- huusi hän, -- kuten kaikilla

herroilla, salata todellinen tarkoituksenne. Ensin kerjäätte rahat,

sitten tahdotte vetää tyttäreni samaan onnettomuuteen saadaksenne

lisää.

-- Riittää jo, isäntä, -- keskeytti Peuraniemen poika tulipunaisena

vihasta.

-- Mutta, -- Hannuksela löi nyrkkinsä pöytään, -- omalla vastuullaan

lähtee, jos lähtee kaikenlaisten haaveiden perässä juoksemaan. Eikä

ole asiaa enää takaisin.

Tytär kuunteli kalpeana, huulet vavisten. Silmänurkissa välkkyivät

kyynelhelmet, mutta hän esti ne tunkeutumasta esiin, ja povi nousi ja

laski.

-- Voi isä, -- huudahti hän tuskallisesti, jos tietäisitte ja

ymmärtäisitte, niin toisin puhuisitte.

-- Mitä minun sitten pitäisi tietää! -- karjaisi Hannuksela

suunniltaan raivosta. -- Vaikka penikoisit joka vuosi, niin meidän

kunniamme ei ole nuppineulan varassa.

-- Isä! -- yritti tytär, mutta isä ei ollut kuullakseen.

-- Mutta nyt sinä joudut maailman heiteltäväksi, -- jatkoi hän, --

ja sitä varten en luullut sinua kasvattaneeni. Hannukselasta mennään

vertaisiin ja otetaan vertaisia.

-- Hyvä on, -- sanoi Erik Wegener rauhallisesti. -- Onko mitään muuta

lisättävää?

Hannuksela ikäänkuin tyrmistyi. Hän seisoi kalpeana keskellä lattiata

sen näköisenä kuin äkkiarvaamatta löytäneenä itsensä jostakin.

-- Jos menet, -- lopetti hän sammuneella äänellä, -- niin tiedät,

ettei ovi sen suljettuasi enää avaudu.

-- Sinä avaat sen kerran vielä kernaasti, isä, -- vastasi tytär

nöyrästi.

Hannuksela ei vastannut. Sensijaan hän meni takahuoneeseen.

-- Tule sanomaan hyvästit tyttärellesi, kuului hän huutavan

emännälle, mutta emäntää ei kuulunut.

Ei palannut enää isäntäkään. Heitti puoleksi vihaisen, puoleksi

tuskallisen silmäyksen huoneeseen, jossa oli äsken ollut, ja sulki

välioven ilman mielenosoituksellisuutta, hiljaa ja varmasti.

Se oli Hannukselan tyttären lähtö komeaan, kukistumaisillaan olevaan

Peuraniemeen halki viileän kevätillan.

X

Kevät oli auringonpaisteinen ja kaunis. Mutta sittenkin tuntui

pitäjäläisistä, kuin kylmä ja halla uhkaisivat keskellä vihannuutta

ja kauneutta, kuin kylmät viimat silloin tällöin jäätävästi

hipaisisivat kasvoja keskellä heleimmän auringonpaisteen. Kaikkien

silmät tähtäsivät taukoamattomalla, pelonsekaisella uteliaisuudella

Peuraniemen monipäätyistä päärakennusta ja Hannukselan harmajaa,

yksitotista, muista erilleen vetäytynyttä rakennusryhmää, harmajaa

linnaa.

Muutamana kevätiltana kuuluu kappalainen vihkineen kunnallisneuvoksen

pojan ja Hannukselan tyttären. Kirkkoherra oli laittautunut

matkoille. Todistajina olivat olleet saapuvilla Peuraniemen

isäntärenki ja ulkopalstan vuokraaja. Ja vihkiminen oli tapahtunut

pienen pappilan vierashuoneessa. Siinä se, ei sen enempää. Viikkoa

myöhemmin oli Hannukselan tytär tullut täysi-ikäiseksi.

Hannukselasta ei kuulunut mitään. Talossa elettiin niinkuin ei mitään

olisi tapahtunut. Isäntä kulki asioillaan niinkuin ennenkin ja puheli

pysähdellen ja tuijotellen niinkuin ennenkin. Lieneekö hän nyt sitten

joskus sattunut tuijottamaan sekuntia kauemmin. Emäntä näyttäytyi

ja puheli väelle entistä vähemmän, ei aina välttämättömintäkään.

Sisäpiika oli joskus nähnyt hänet itkeskelemässä, mutta piti tiedot

ominaan. Hiljaista oli Hannukselassa ollut ennen, vielä hiljaisempaa

taisi olla nyt. Ja yksityisten mielipiteet ja arvostelut eivät

ulottuneet harmajaan linnaan.

Mutta Peuraniemestä kuului sitä enemmän. Asiat olivat suoraan sanoen

mullin mallin, ja kun poika oli tuonut morsiamensa, jonka kanssa ei

ollut edes julkikihloissa, kotiin, oli kunnallisneuvoksetar saanut

hysteerisen kohtauksen. Se herrassisu, nähkääs, vieläkin. Poika oli

puhunut puhumistaan ja koettanut tyynnytellä, Hannukselan tytär oli

niellyt itkunsa ja seisonut kuin jääpatsas. Sitten olivat pojan

sisaret tulleet äitinsä avuksi ja käyneet yksissä voimin Hannukselan

tyttären kimppuun. Nimityksiä ei oltu säästetty sen huonompaa ihmistä

kuin Hannukselan tytär ei kunnallisneuvoksettaan ja neitien mielestä

ollut maan päällä. Mutta Hannukselan tytär oli vain seisonut silmät

kiiltäen ja huulet vavisten ja kuunnellut. Aivan niinkuin sanoakseen,

että "antaa tulla vaan, kestämään meilt' on lähdettykin ja kestetään

kanssa". Silloin oli Peuraniemen poika suuttunut. Oli sanonut, että

hän oli jo kuullut mielipiteet, mutta solvauksia hän ei kärsi, ja

jos kotiorkesteri edelleenkin tahtoo toimia, niin olla hyvä vain,

mutta hänellä on nyt muutakin puuhaa. Ja äiti ja tyttäret saavat

asua yläkerroksessa, hän ottaa haltuunsa alakerran. -- Se oli tullut

eversti-vainajaan, se poika, ei ollut isällä sitä kuraasia.

Saa nyt sitten nähdä, kuinka kauan Peuraniemi kestää, kun tuli

tuo väkinäinen naimiskauppakin siihen lisäksi. Entä jos suuttuu

Hannukselakin, entä jos hänkin käy Peuraniemen herran ja tyttärensä

kimppuun. Sillä eihän, järkevästi katsoen, Peuraniemen pojan ja

Hannukselan tyttären väkinäisessä naimisiinmenossa ollut vähintäkään

harkintaa ja järkeä.

-- Olisivat odottaneet, -- sanoi joku, -- niin ehkä siitä ajan

pitkään olisi tullut jotakin.

-- Ellei siitä nyt olisi tullut, ei siitä olisi tullut koskaan,

-- arvelivat ne, jotka olivat paremmin tuntevinaan Hannukselan

haltijaväen.

Kolmannet eivät malttaneet salata mielihyväänsä siitä, että

Hannukselat kerrankin olivat "saaneet nokalleen", kuten he sanoivat.

Ja neljännet koettivat mielessään määritellä tulevia suhteitaan

kummankin tilan haltijoihin kaikennäköisten oleellisten ja

olemattomien seikkojen pohjalla.

Mutta kaiken lopuksi: kuka saattoi ymmärtää sen paremmin Peuraniemen

poikaa kuin Hannukselan tytärtäkään. Itsepähän lienevät asiat

mielestään oikein päin tuumineet. Edestä kaikki löytyy.

Siihen tapaan kulkivat mielipiteet lähimmässä ympäristössä, ensin

kuiskailemalla, sitten jo julkisemmin.