Hautajaistilaisuudessa huomasivat pitäjäläiset, että Erik Wegener,
Peuraniemen perillinen, oli melkoisesti kalvennut ja vanhentunut.
Kunnallisneuvoksetar, jota veljensä tuki, pysyi viimeiseen saakka
suljetun murheellisena; jokainen näki, että hän suri, vaikka hän ei
sitä millään tavalla osoittanut. Mutta kun arkku kirkosta kannettiin
hautaan, puhkesi hän äänekkäisiin nyyhkytyksiin, joita hän ei millään
tavalla enää yrittänytkään pidättää. Tyttäret suruharsoissaan olivat
kauniita ja surullisia, kyyneleet kimaltelivat heidän silmissään
purkautuakseen viimein hillittömään itkuun. He olivat kuin jalustalle
asetettuja surun symboleja; syrjäinen tunsi heitä katsellessaan
jonkunlaista esteettistä nautintoa. Ja entistä lujemmin painautui
Gunilla-tytär sulhasensa kylkeen.
Mutta poika, tämä Erik Wegener, seisoi kyynelettömin, loisteettomin
silmin ja katseli toimitusta kuin jostakin etäältä. Kun arkku
laskettiin hautaan, kävi hän entistäkin kalpeammaksi; kulmat
vetäytyivät yhteen, suupielet värähtivät ja rinnasta pusertihe esiin
kuuluva huokaus; sitten hän taas tuijotti ikäänkuin lähtemättömästi
painaakseen mieleensä koko toimituksen, painaakseen niin, ettei
mikään koskaan unohtuisi.
Hautausmaa oli väkeä täynnä. Mutta linnut livertelivät ilmassa,
aurinko loisti kirkkaalta taivaalta ja nurmi viheriöi.
* * * * *
-- Nyt, poikani, -- sanoi eno, parooni Gyllenmarck, -- nyt ei sinulla
ole muuta kuin työ, voimia kysyvä, hellittämätön työ.
Pöytä oli tulvillaan papereita, surullista, mykkää kieltä puhuvia
papereita. Tarkastus oli suoritettu ja oli tultu huomaamaan, että
Peuraniemi on monikertaisesti velassa.
Erik Wegenerin raskas pää nyökähti myöntävästi. Tällä hetkellä hänen
vielä oli liian vaikea puhua.
-- Mutta sinä olet vielä nuori ja sinulla on voimia yllin kyllin,
-- jatkoi eno ratkaisevasti. Ja hänelle tuotti suuria vaikeuksia,
ennenkuin hän sai lisätyksi: -- Sitäpaitsihan tämä ei ole sinun
syytäsi. Sinä voit alkaa iloisin mielin ja hyvällä omallatunnolla.
Nuoren miehen kasvot punehtuivat hiukan, ja hän loi pitkän, puoleksi
moittivan katseen enoonsa. "Ei kuolleista pahaa", näytti se katse
sanovan.
-- Erik, Erik, -- kuului sisaren ääni oven suusta. -- Etkö ennätä
edes hyvästille? Fransilla on jo kiire junalle.
Nuori Wegener poistui hetkeksi. Äidille ja sisarille näytti tuottavan
mielipahaa, kun hän ei edes tarjoutunut saattamaan vierasta asemalle.
-- Ne tekevät sitten yhteensä lähemmä seitsemänsataatuhatta,
-- virkahti eno pitkän ajan kuluttua katsellen omituisesti ohi
puhuteltavansa. -- Sinun on paras heti ryhtyä neuvotteluihin, että
voit välttää pahimman.
-- Eno, -- vastasi Peuraniemen perillinen nousten seisomaan ja
tarttuen kiinteästi pöydänlaitaan. Hänen kasvoilleen oli noussut
ohut puna, hänen silmänsä saivat loistetta, ja hänen äänensä
värähteli oudosti. -- Eno, -- sanoi hän. -- Tästä hetkestä alkaen
Peuraniemi muuttuu kartanosta taloksi. Tästä hetkestä alkaen ei
Peuraniemestä makseta yhtään ainoata tarpeetonta menoerää eikä
pidetä mitään vieraspitoja. Tästä hetkestä alkaen täällä noustaan
kukon laulun aikana ja levätään vasta kun aivot ja jäsenet ovat
työstä uupuneet. Ja tästä hetkestä alkaen vedetään jyrkkä raja sen
välille, mitä joskus on ollut ja mikä nyt alkaa. Uskokaa minua, eno!
Käykööt ennen kätemme karkeiksi, hartiamme kumaroiksi ja katseemme
maahan painuneiksi, mutta tämän häpeän minä poistan. Ja jos minut
karkoitetaan kotitalostani, niin työtä ei maailmasta puutu.
-- Jumala varjelkoon sinua, poikani, -- vastasi eno liikutetusti.
-- Niin, suo anteeksi vanhan enosi kyyneleet: tulin ajatelleeksi
poikaani, Constantin-serkkuasi. Mutta jos sinulle lähtö tulee
Peuraniemestä, jota en usko, niin onhan Soiluassa ainakin tilaa
yllinkyllin. Käteisiä minulla ei enää ole sinua auttaakseni, niinkuin
toivoisin olevan. Kaikki menee, Jumala paratkoon, ja Constantinia
väijyy autius ja köyhyys, ellei hän sitä ajoissa huomaa...
Erik Wegenerin alahuuli vetäytyi tiukemmasti kiinni ylähuuleen.
Näytti kuin enon puhe suurelta osalta menisi ohi korvien.
-- Mutta tässä työssä, -- lausui hän, ikäänkuin jatkaen äskeisiä
ajatuksiaan, -- minä tarvitsen tukea ja apua, jonkun, johon voin
täydellisesti ja joka suhteessa luottaa, jota minä rakastan ja joka
ymmärtää minun ajatukseni täydellisesti...
-- Paras Erik, -- ehätti eno, -- sinulla on äitisi ja sisaresi...
Nuori mies hymähti surunvoittoisesti.
-- Pelkään, ettei yhteisymmärtämys välillämme käy pitkälliseksi, --
sanoi hän.
-- Ja tuleva lankosi, -- lisäsi eno hätäisesti.
-- Roskaa! -- sähäytti Erik Wegener melkein raa'asti.
-- Sitten minä en ymmärrä mitä tarkoitat.
-- Minä tarkoitan yksinkertaisesti neiti Hannukselaa, -- lopetti
nuori Wegener katkaisevasti ja vilpittömästi.
Vanhan paroonin kasvoille tuli tuskastunut ilme.
-- Eikö, suo anteeksi, isävainajasi kertonut sinulle mitään?
-- Ei.
-- No sitten. Jätä se aie toistaiseksi. Vuoden, kolmen, neljän vuoden
päähän. Siksi kunnes seisot omilla jaloillasi.
-- Eno, minä en tahdo selitellä pitkästi asioita, joita teidän
iällänne on vaikea ymmärtää; yksinkertaisesti vain: en voi. Enkä
tahdo.
-- Mutta, Erik, on tunnotonta ottaa häntä hyvästä, rikkaasta kodista
tähän kurjuuteen.
-- Ah, eno hyvä. Hän tietää sen niin hyvin ja tulee kernaasti.
-- Ja Hannukselan isäntä voi selittää asian aivan toisin.
-- Minä selitän sen hänelle niinkuin se on selitettävä. En tahdo
hänen tavaraansa.
Parooni Gyllenmarck vaipui pitkiin, ikäviin mietteisiin.
-- En tahdo salata sinulta totuutta, -- puhui hän viimein raskaasti
ja hiljaisella äänenpainolla, -- varsinkin kun minun velvollisuuteni
on se ilmoittaa. Kun isäsi lainasi Hannukselalta nuo... niin,
seitsemänkymmentäviisituhattahan siinä oli, lupasi hän muun muassa...
kuinka sen nyt selittäisinkään..., että neiti Hannukselan ja
sinun asiasi jäisi toistaiseksi. Ymmärräthän kyllä Hannukselankin...
Erik Wegener keskeytti. Hän oli käynyt kalmankalpeaksi, ja koko hänen
olentonsa vapisi. Mutta hän ei raivostunut eikä myöskään tullut
tunteelliseksi. Hän vain tuijotti enoansa silmiin kuin ei ymmärtäisi
sanaakaan.
-- Lopettakaa jo, -- sanoi hän käheästi. Te siis teitte kauppaa
ihmissieluilla!
-- Poika! -- huusi eno kiivastuen. -- Älä vääntele sanojani. Mitä
me teimme, sen teimme välttämättömyyden pakosta ja niin sinun, kuin
koko perheen etua silmälläpitäen. Ymmärtäähän sitäpaitsi kuka tahansa
Hannukselan mielipiteen. Ja minä oletan, että olet ritarillinen ja
miehekäs mies.
-- Ei auta, eno, -- vastasi sisarenpoika masentuneesti. -- Minä
olisin voinut luovuttaa tämän pesän velkojille, mutta otin sen
kuitenkin vastaan, että he saisivat omansa -- edes joskus. Kumpi
vaihtoehto olisi minulle helpompi, sen tiedätte. Mutta mitä
lupaukseen tulee, jonka isä minun tietämättäni on antanut, se ei
liikuta minua. Aineellisia sitoumuksia hän saattaa tehdä, henkistä
vapauttani eivät sido mitkään lupaukset. Ja sitten: myöskin minä olen
antanut erään sanan ja sen sanan pidän, vaikka sortuisi Peuraniemi
ja me kaikin sen mukana, sen sanan minä pidän, vaikka meidän pitäisi
loppuikämme kulkea ovelta ovelle ja kerjätä leivänpalat nälkäisiin
suihimme.
Viimeisen lauseen lopettaessaan hän löi nyrkkinsä pöytään. Vanha
parooni vavahti ja loi hänen jälkeensä katseen, jossa oli sekä
suuttumusta että pelkoa. Enimmän kuitenkin ihailua.