VII

Kevätpuolella alkaa Peuraniemestä kuulua jotakin. Koko pitäjän

hiljainen huomio keskittyy Peuraniemeen. Kuiskutellaan, supatellaan,

kerrotaan sinne ja tänne eikä kaiken lopuksikaan olla oikein varmoja

siitä, mistä on kysymys ja mistä jutut ovat saaneet alkunsa. Kenties

määräävimmät isännät ovat kuulleet kaupungissa, kenties on koko juttu

vain hölynpölyä.

Jotkut ovat panneet merkille, että Peuraniemen patruuna on laihtunut

ja käynyt miettiväiseksi, että hän ei enää pysähdy juttelemaan

ihmisten kanssa ja että hän joskus unohtaa vastata tervehdyksiin.

Selvä merkki siitä, että jotakin on tapahtumassa.

-- Ei edes näkevinään ollut, vaikka aina on niin tervehtinyt ja

lasten vointia udellut, -- kertoo Mäkis-Kaisa, leski, jolla on

veroton torppa Peuraniemen takamailla. -- Jotakin siinä on, jotakin,

-- päättää hän nähtyään, että kuulijakunta on mielissään kuulumisista.

-- No on sitten.

Tänä vuonna on jo maaliskuulla pieniä sateita ja huhtikuulla alkaa

maa olla paljas. Ilma on sumuinen ja kostea, taivas harmaja ja

ikävännäköinen. On tämä kanssa yhtä kevättä. Maantiet ovat sohjun- ja

kuransekaiset, ei tiedä oikein päästäkö eteenpäin reellä vaiko

kärrypelillä.

Muutamana aamuna nähdään kunnallisneuvoksen parivaljakolla

ajavan asemalle, parivaljakolla, jota ei ole käytetty sitten

eversti-vainajan aikojen. Kun hän palaa sieltä, istuu hänen

rinnallaan kumaraharteinen, vanha herra, jolla on harmaja

pujoparta, käyrä nenä ja pistävä katse tuuheitten kulmien alla.

Asemahenkilökunta tietää kertoa, että se on parooni Gyllenmarck

Soiluan ruukilta, Etelä-Suomesta, patruunan lanko. Jotakin on

varmasti tekeillä.

* * * * *

Parooni Gyllenmarckin ulkomuoto ei ole rakastettava, mutta hänen

äänessään on pehmeä, miellyttävä sointi ja hänen ohuet, valkeat

sormensa liikkuvat herkästi ja hermostuneesti.

-- Todellakin, -- sanoo hän, -- minä en saata, minä en jaksa

ymmärtää, miten sinä olet voinut, oikeastaan jaksanut laittaa itsesi

tällaiseen tilanteeseen.

-- En minä itsekään, -- huokaa kunnallisneuvos väsyneesti.

-- Sinun on täytynyt pyrkimällä pyrkiä perikatoon, -- jatkaa parooni.

-- Muuten et olisi voinut onnistua näin loistavasti.

-- Ja-ah. Minä en tiedä, minä en jaksa...

Kunnallisneuvos ei huomaa toisen sanojen armottomuutta. Hän kävelee

hetkisen omissa ajatuksissaan ja lysähtää sitten nojatuoliin.

-- Ei mikään pankki, ei mikään laitos, ei mikään yhtymä... sanoo hän

sitten ajatuksissaan.

-- No senhän nyt lapsikin ymmärtää, kun tietää.

Kevätsade rapisi ulkona. Joku käveli puistokäytävän paljastuneella

hiekalla.

-- Minusta ei mihinkään ole, -- puhuu lanko. -- Pojan takia olen jo

saanut harmajat hiukset, ja vielä enemmän vaarantaa Soiluaa kuin mitä

jo olen tehnyt, sitä en uskalla omien vanhojen päivienikään takia.

Menettäköön sen sitten Constantin, menevä se kuitenkin on, ja hänen

häpeäkseen se sitten tulee.

-- Surullinen on sinunkin kohtalosi

-- Surullinen. Mutta onhan sinulla edes kunnon poika.

-- Niin, Erik. Mutta hän tulee jäämään köyhäksi. Ankaralla työllä hän

saa raivata itselleen tien maailmassa ja laahata vielä koko perhettä

perässään. Ja kuitenkaan hän ei ole tuottanut minulle yhtään unetonta

yötä.

Kunnallisneuvos Wegener tuli liikutetuksi, nousi taas ja käveli

ikäänkuin liikutustaan salatakseen edestakaisin lattialla.

-- Entä tulevan vävysi isä? -- kysyi paroni Gyllenmarck tuokion

kuluttua.

-- Minä voin kyllä mennä, mutta lapsillani en ryhdy keinottelemaan,

-- vastasi kunnallisneuvos odottamattoman ankarasti. -- Sitäpaitsi

olen tehnyt hänelle asian selväksi.

Ulkona alkoi jo pimetä, ja huoneessa vallitsi pitkät ajat painostava

hiljaisuus. Parooni Gyllenmarck istui sohvan nurkassa silmät

maahan luotuina ja nähtävästi ankarasti miettien. Kunnallisneuvos

Wegener kulki yhä edestakaisin, hänkin miettien ja itsekseen tuon

tuostakin huoahtaen. Kuinka hän koettikaan itselleen tapauksia

selvitellä, mihinkään varmaan päätökseen hän ei tullut. Ne olivat

alkaneet joskus, kauan, kauan aikaa sitten, itsestään kasvaneet ja

kasautuneet, kunnes olivat ehtineet nykyiseen kohtaansa. Selvää, --

pitemmälle hän ei päässyt.

Lanko näkyi arvaavan hänen ajatuksensa.

-- Kun tarkoin ajattelen asiaa, -- ryhtyi hän puhumaan, -- en voi

kovin paljon panna sinunkaan syyksesi. Sinun luontainen veltto

hyväntahtoisuutesi ja ajattelemattomuutesi, sinun puheenparreksi

tullut, henkilöitä katsomaton avuliaisuutesi -- mitä tarvitsemme

enemmän? Tehdä nyt sadantuhannen velka ensinnäkin Grönforsin ruukin

osakkeiden takia! Herra Jumala, moista en ole kuullut! Ja nyt niiden

arvo on ehkä kaksitoistatuhatta, ehkei sitäkään...

-- Katso, minä luulin todellakin... Tirehtööri Browall...

-- Anna sinä palttua tirehtööreillesi. No entä sitten nuo siunatut

Maamiespankin paperit... Ja nyt on pankki suoraan sanoen päin

helvettiä. Jos minä olisin tiennyt... mutta sehän on jo liian

myöhäistä. Ja kaikki muu tähän lisäksi. Uskallan lyödä vetoa, ettet

edes tiedä, kuinka suuri oli viime vuoden sato, kuinka paljon maitoa

teiltä meijeröidään, suvaitsevatko torpparisi suorittaa päivätöitään

ja niin edespäin.

-- Pehtorini tekee minulle tarkan tilin...

-- Yhä vaan! Mutta antakaamme olla. Mitä tässä enää tuskitteleminen

hyödyttää. Koettakaamme miettiä edes jonkunlainen aukko, josta

päästäisiin hetkeksi ulos hengittämään raitista ilmaa.

-- Minä pelkään, että ne auttamattomasti ovat tukossa.

Palvelijatar toi kahvia ja sytytti valkean lamppuun. Molemmat toivat

ikäänkuin kodikkuutta ja lämpöä huoneeseen.

-- Tuo tuolla vastapäätä? -- kysyi parooni Gyllenmarck tehden kädellä

liikkeen joen toiselta puolelta häämöttävää Hannukselaa kohden.

-- Sinähän tiedät, että se on mahdotonta.

Parooni Gyllenmarck vaipui pitkiin mietteisiin.

-- Se on totta, että olet jo kärsinyt yhden nöyryytyksen siltä

taholta, -- sanoi hän vihdoin. Mutta se ei estä kärsimästä toista.

Asemasi on nyt sellainen, että saat valmistautua nöyryytyksiin

ja sinun on mukauduttava. Mikäli minä ymmärrän, kutkuttaa hänen

itserakkauttaan se, että hän voi auttaa sinua.

-- Sinä et tunne häntä. Hän on ruumiillistunut ylpeys.

-- Voi olla. Sitä suuremmalla syyllä saatat kääntyä hänen puoleensa.

-- Ja sinä neuvot sitä! Suo anteeksi, mutta oletko hullu?

-- En. Olen vain epätoivoissani sinun puolestasi ja sisareni,

vaimosi, puolesta myöskin. Sinä näet hänessä -- Hannukselahan hänen

nimensä oli -- talonpojan. Olkoon, mutta jos on totta, mitä Erik

minulle kertoi, niin hän on vallan suurenmoinen talonpoika, vallan

ihmeellinen talonpoika. Antaa rukkaset sinun pojallesi! Eihän

sinullekaan, hyvä mies, aikoinaan annettu rukkasia Gyllenmarckien

vanhassa Soiluassa. Ja sinä olit myöskin -- vain Peuraniemen poika.

Parooni Gyllenmarck nousi seisomaan, ja punaiset täplät hehkuivat

hänen hienoilla poskillaan.

-- Mitä me luulemme olevamme? -- jatkoi hän. -- Aristokratiaa,

vastaat sinä. Mutta sellaista aristokratiaa, joka hetki hetkeltä

kulkee omaa hautaansa kohden. Minä tunnen sen omassa itsessäni

ja näen, milloin vain haluan nähdä, elävän esimerkin omassa

pojassani. Me olemme eläneet mukavuudessa ja yltäkylläisyydessä ja

kasvattaneet vain omaa minäämme ja omia vaistojamme ja pyyteitämme,

hyviä ja huonoja. Meistä on tullut ainakin ylpeitä, ellei muuta

niin sukuylpeitä. Muuta meillä ei olekaan. Jonakin päivänä tai

jossakin polvessa purkautuvat nuo perityt ja kasvatetut pahat

vaistot ilmi, tarvitaan vain taloudellinen kriisi ja -- siinä

me seisomme, puilla paljailla, keskellä kirpeätä elämää, johon

emme ole tottuneet ottamaan osaa. Meidän lapsiamme työnnetään

ala-arvoisiin pikkuvirkoihin, heistä tulee niin sanottuja köyhtyneitä

aatelismiehiä, surullisia köyhyydessään ja naurettavia kopeudessaan.

Kantaa köyhyys ylpeästi, lanko, -- siinä on seikka, jota monet

pitkät yöt olen miettinyt ajatellessani poikani Constantinin

tulevaa kohtaloa. Jumal'auta, minä olisin valmis sulkemaan syliini

ensimmäisen vastaantulevan piian, joka varmasti tekisi pojastani

ihmisen, ja ilomielin tunnustaisin hänet tyttärekseni.

Parooni Gyllenmarck oli kiihtynyt ja käveli nyt hänkin edestakaisin

lattialla. Hetken kuluttua hän hillitymmin jatkoi:

-- Mutta sill'aikaa nämä Hannukselat ja muut ahkerasti pysyen

maassa kiinni kasvattavat varoja, traditsioneja ja uusia, terveitä

polvia. He idartuvat, sulkeutuvat itseensä, mutta maa kasvaa,

varallisuus kasvaa ja itsetunto kasvaa. Minä tiedän, että on

olemassa satojen vuosien vanhoja talonpoikaissukuja, joiden nimeä

ei ainoakaan rikos tahraa, mutta tiedän, että on yhtä vanhoja

talonpoikaismagnaattisukuja, jotka keinojensa häikäilemättömyydessä

eivät vähimmässäkään määrässä anna perään rakkaille esi-isillemme.

Mikä meidät erottaa näistä? Se, että me olemme nobiliseeratut,

introduseeratut ja immatrikuleeratut, he eivät. Ja nämä, lankoni,

nämä tulevat luomaan sen tulevaisuuden aristokratian, terveemmän

ja pysyväisemmän, kunnes -- heidänkin aikansa tulee. Se, joka on

riippumattomin, se on mahtavin. Kuka on tällä hetkellä pitäjän ja

ehkä koko kihlakunnan mahtavin mies? Paperilla se mahdollisesti,

toistaiseksi, on kunnallisneuvos Wegener, mutta tosiasiallisesti

se on tuo, jonka kolossi häämöttää joen toisella puolella. Meidän

retkemme tulee vain olemaan vanhan aristokratiapolven Canossan-matka

sen uuden ja mahtavan luokse, ja se retki -- mahdollisesti pelastaa

mitä pelastettavissa on. Näin pitkälle olen minä nöyrtynyt

mielipiteissäni.

Kunnallisneuvos oli aluksi vain kuunnellut toisella korvalla, enemmän

ajatellen omia asioitaan kuin lankonsa mielipiteitä. Lopulla hän

hämmästyi ja melkein kauhistui. Mutta hän oli kuitenkin lyöty mies

eikä hänellä ollut valitsemisen varaa, ei myöskään pitkää aikaa sitä

tehdäkseen.

-- Sanotko, että lähdet mukaan? -- kysyi hän masentuneesti.

-- Sinun kai on vaikea asiaasi toimittaa, -- vastasi lanko. -- Minun

on helpompi puolestasi, syrjäisenä, selvittää asia.

* * * * *

Puolen yön aikana heidät kyydittiin takaisin Hannukselasta

Peuraniemen porraspäähän. Kunnallisneuvos oli keveällä mielellä

ja hänen kielensä kävi lakkaamatta, mutta parooni Gyllenmarck

oli vaitelias ja totinen. Asia oli onnistunut hyvin. Hannukselan

isäntä oli auttanut Peuraniemen patruunaa kahdella kolmanneksella

tarvittavasta summasta. Lyhyesti, ilman pitkiä puheita ja esitelmiä.

-- Tiedät sitten, että sanot Erikille, mitä Hannuksela käski, --

sanoi Gyllenmarck, kun he olivat onnellisesti päässeet sisään.

-- Luonnollisesti. Kirjoitan lähitulevaisuudessa. Tai ennätänhän

sanoa, kun hän tulee kesälomalle.

-- Parempi olisi, että tulisi Soiluaan. Ymmärräthän, tällaisten

olosuhteitten vallitessa...

-- Tietysti. Ole rauhassa sen puolesta.

* * * * *

Kunnallisneuvos Wegener ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa lupaustaan.

Kaksi päivää ennen vappua, juuri silloin, kun luonto alkoi kääntyä

kauneimmilleen, kohtasi hänet halvaus, vapauttaen hänet niistä

maallisista murheista, joita hän ei ollut luotu järjestelemään.