Pojan, Erikin, poissaolo ei erikoisesti vaikuta Peuraniemessä
vallitsevaan joulutunnelmaan. Hän on kirjoittanut, kuten aina
ennenkin, säännöllisesti kerran viikossa. Jos hän nyt tahtoo viettää
joulunsa enonsa ja kahdeksaa vuotta vanhemman serkkunsa luona, niin
se on täysin ymmärrettävää. Ehkäpä kesään mennessä jo yhtä ja toista
tasaantuu.
-- Siinä on tervettä materiaa, siinä pojassa, -- sanoo
kunnallisneuvos. -- Joku toinen olisi tietysti heittäytynyt
onnettomaksi, mutta Erik, katsoppas, hän on eri maata. Hän on tullut
isääni.
Ja herra kunnallisneuvoksen koko vöyreä olento muhoilee ja hymyilee,
mutta rouva kunnallisneuvoksetar on vaiti.
Suhtautuminen Hannukselan väkeen on, niinkuin kunnallisneuvos sanoo,
järjestetty. Ne kerrat, jotka hän on Hannukselan isännän tavannut, on
hän ollut, niinkuin ei olisi koko asiasta tiennytkään.
Pitäköön poika omat tyhmyytensä omalla kontollaan.
Syyskäräjäin jälkeen olivat Hannuksela ja Peuraniemen patruuna
sattuneet samaan junaan. Kohtaus oli kieltämättä kunnallisneuvoksesta
tuntunut jonkun verran nololta. Mutta senkin asian hän oli omasta
mielestään "järjestänyt" oivallisesti ja istunut sankarillisesti
Hannukselaa vastapäätä mennen tullen ne kaksi tuntia, mitkä matka
kesti.
"Tuon tuostakin pitää kaupungissa juosta asioiden takia", oli hän
sanonut. "Kertyy vähän joka suunnalle."
"Niinhän se, niinpä vain", oli Hannuksela vastannut.
"Ostoa ja myyntiä, mutta kun on jotakin hankkinut ei tahtoisi viitsiä
myydäkään", oli kunnallisneuvos selittänyt. "Joka on pannut rahansa
liikkeeseen ei saa sitä taas irti, ellei myy tai lainaa."
"Aivan niin."
"Ja aika kiristyy niin perhanasti."
Sen Hannukselakin oli tullut kokemaan.
"Tässä tuonottain annoin ottaa pari kiinnitystäkin. Mitäs minä,
ajattelin. Velvoittaa vähän niinkuin lapsiakin."
Niin se oli tullut sanotuksi, Luojan kiitos.
Hannuksela oli arvellut, että kunnallisneuvos olisi saanut niin
pienen asian järjestymään muutenkin.
"Tietysti, sehän on selvää."
"Ja jos lainarahoille saa paremman koron kuin mitä itse joutuu
maksamaan", oli Hannuksela vielä jatkanut, "niin kannattaa, minun
käsittääkseni, lainata".
"Juuri niin."
Niin oli sekin kohtaus, piinallisimpia, mitä kunnallisneuvos oli
kokenut, järjestynyt tyydytykseksi. Hannuksela oli saanut selityksen.
* * * * *
Niinpä kuluvat siis juhlat Peuraniemen kartanossa vanhaa, tuttua
latuaan.
Mutta joulun ja uudenvuoden väliviikolla entää pitäjäläisten korviin
uutinen. Kunnallisneuvoksen vanhimman tyttären ja ylioppilas Frans
Erikssonin kihlaus julkaistaan. Pitäjäläiset tietävät kertoa,
että kaikki on niinkuin pitääkin olla. Frans Eriksson on rikkaan
tehtailijan ainoa poika, joka on tullut tuntemaan kunnallisneuvoksen
Gunilla-tyttären tämän ollessa opiskelemassa maalaustaidetta.
-- Osaavat ne rikkaat yhdistellä, -- sanotaan. -- On se maailman
alusta nähty.
-- Taisivat peuraniemeläiset ottaa sen vahingon moninkertaisesti
takaisin, minkä Hannukselan tyttäressä menettivät.
-- Taisivat. Jos muuten lie perää koko Hannukselan jutussa.
Mutta kunnallisneuvoksen Gunilla-neiti on kasvanut muhkeaksi
ja vaaleaveriseksi ja tullut äitiinsä, mitä luonteenlaatuun
tulee, ja hänen sulhasensa on pitkä ja kalpea, ja jo kaukaa
hänestä huomaa, että hän on herra. Hän on päiväkaudet ajelulla
morsiamensa kanssa, jolle hän osaa hymyillä herttaisesti ja
rakastettavasti, mutta osaa merkillisen nopeasti juontaa kasvonsa
tylyiksi ja luoksepääsemättömiksi, jos joku vastaantuleva heitä
liiaksi tarkastelee. Frans Eriksson on ehtinyt hankkia itselleen
mielipiteitä, ja niiden mukaan on Erik, hänen morsiamensa veli,
auttamattomasti pikkumainen, seikka, jonka sisar jo aikoja sitten
on huomannut ja jolle hän hyvänsuovasti hymyilee. Gunilla-neiti
kertoisi kernaasti sulhaselleen erään asian veljestään ja Hannukselan
tyttärestä, mutta pelkää, että sekä veljen että hänen oma arvonsa sen
johdosta laskeutuisi, ja vaikenee.
Ja kunnallisneuvos on hyvä mies ja mukava mies. Hän on liikutettu
tyttärensä ja koko perheen onnesta ja hän suree vain sitä, ettei
Erik ole sitä näkemässä. Rouva kunnallisneuvoksetar on täydelleen
samaa mieltä, ja hänen mielestään on tahditonta, ettei Erikiltä kuulu
minkäänlaista onnittelua.
Loppupyhät kuluvat siis Peuraniemessä korkean onnen merkeissä.