IV

Hannukselan taloa sanotaan pitäjäläisten keskuudessa yleisesti

harmajaksi linnaksi. Mistä nimi on saanut alkunsa, sitä ei kukaan

enää muista eikä osaa kertoa. Se on vain kansannimitys eikä mitään

muuta. Mahdollisesti se johtuu kookkaasta päärakennuksesta, joka Juha

Hannukselan aikana laudoitettiin ja maalattiin vaaleanharmajaksi,

mahdollisesti myöskin talon eristetystä asemasta.

Mutta yhtä mahdollista on, että sillä on syvemmät syynsä. Sillä

Hannukselasta käsin on pitäjän ja lähiseudun kohtaloita ohjattu

viimeisten vuosikymmenien kuluessa. Hannuksela on pitäjän varakkain,

Hannukselan maine on seutukunnan suurin, Hannukselassa ajatellaan

asiat oikein päin. Pitäjän taloja on jaettu ja yhdistetty, ne ovat

milloin rikastuneet, milloin köyhtyneet, mutta Hannuksela on aina

pysynyt yhtenä ja kokonaisena, siirtyen vanhimmalle pojalle, milloin

lapsia on ollut useampia. Muut on kuitattu rahalla ja tavaralla. Ja

nyt on vain Hermanni Hannuksela ja tämä Esteri, ainokainen.

Peuraniemen kartano ei millään tavalla himmennä harmajan linnan

arvovaltaa. Peuraniemeläiset ovat herroja, heillä on maata, rahaa ja

rikkautta, mutta pitäjän asioihin he eivät millään tavalla vaikuta.

Maksavat veronsa, jotka vakiintuneen tavan mukaan ovat muutamia

äyrejä Hannukselan veroja suuremmat, siinä kaikki. Peuraniemeläiset

ovat ystävällistä ja kansanomaista väkeä, pitäjäläiset tönäisevät

lakkiaan, kun tulevat heitä vastaan maantiellä, ja kunnallisneuvos

juttelee suulaasti ja mukavasti heidän kanssaan hetken tai

pari. Peuraniemen kartanossa ei koskaan ole asunut pirullisia

herroja, jotka tavalla tai toisella olisivat koettaneet sekaantua

asioihin, joita oli totuttu hoitamaan Hannukselasta käsin.

Kuinka yhteentörmäyksen sattuessa olisi käynyt, sitä on asioita

tuntemattoman vaikea sanoa.

Pitäjällä tiedetään yleisesti, että Peuraniemen poika rakastaa

Hannukselan tytärtä. Siitä puhutaan yleisesti taloissa ja tönöissä,

mutta kuinka Hannukselan isäntä asiaan suhtautuu, sitä ei kukaan

osaa arvata. Kukaan ei uskalla asiaan viitata, ja Hannukselasta

eivät viestit kulje kylille Siellä elävät omaa, eristettyä

elämäänsä, vaiteliaina ja kulmat hiukan rypyssä, siellä käydään vain

välttämättömillä asioilla, ja palvelusväki ei tiedä haltijaväen

asioista. Kunnallisneuvos on mukava mies, ja hänestä sanotaan, ettei

hän poikaansa kiellä eikä käske, mutta kunnallisneuvoksettaren, joka

on paronin tytär, kerrotaan olevan pahoillaan poikansa puolesta, ja

tyttäret tervehtivät Hannukselan Esteriä hiukan kankeasti, mutta

niiaavat isännälle.

* * * * *

Mutta Peuraniemen pojan ja Hannukselan tyttären asiat ovat kesän

kuluessa kehittyneet ja saavuttaneet sen kohdan, jolloin aletaan

suunnitella.

Nyt, syksyisenä aamuna, on Peuraniemen poika ottanut asian puheeksi

kotonansa. Hän on jo yhdenkolmattavuotias ja voipa mies puolestansa.

Koivunlehdet ovat kellastuneet ja irtaantuneet, ja tuuli ajelee niitä

pitkin kujia ja teitä. Pellot ovat leikatut, ja puimakoneiden käynti

ja varstojen jynkytys riihistä kuuluu sieltä ja täältä. Syksyn tuntu

on voittava, ilma on kostea ja raaka.

Pojan ilmoitus ei singahda kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta

eräänlaista draamallisuutta ei jälkeenpäin seuranneelta kohtaukselta

puutu. Kunnallisneuvoksen muhoileva, hyväntahtoinen olento muuttuu

totiseksi, mutta kunnallisneuvoksetar vaipuu lähimpään nojatuoliin.

-- Ja minä olen jo tänään päättänyt mennä pyytämään hänen isältään

lupaa kihlautumiseen, -- lopettaa poika.

-- Hm..., sanoo kunnallisneuvos hypistellen kellonperiään ja

katsellen ikkunasta ulos.

-- Hm..., jatkaa hän. -- Sinä vain näin ilmoitat. Tässä on raportti,

herra kapteeni. Näin minä olen tehnyt ja näin tulen tekemään

eteenpäin. Että tiedätte, -- olkaa hyvä!

Pitkä, nolo hiljaisuus.

-- Minä luulen, ettei Hannukselan isännällä tule olemaan mitään minua

vastaan, -- sanoo poika hetken kuluttua nöyrästi.

-- Ei tietystikään, -- kirkaisee nyt kunnallisneuvoksetar, -- sen

minä hyvin uskon. Avosylin ottavat sinut vastaan, sillä tätä he juuri

ovat odottaneetkin. Enkö minä ole aina sanonut sinulle, pappa: tee

talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää. Ja nyt...

Kunnallisneuvos laskee sikarinsa tuhkakuppiin ja rykäisee.

-- Tietääkseni minä en pysty jakamaan Hannukselan väelle oikeutta

enemmän kuin tekemään heille hyvääkään, -- keskeyttää hän. -- Mutta

jos minä olisin tämän tiennyt...

-- Tiennyt! -- huudahtaa kunnallisneuvoksetar puoleksi itkien. --

Enkö _minä_ ole tiennyt, mutta mitä _sinä_ olet tehnyt, -- nauranut!

-- Kai sinä leikin ymmärrät, -- tokaisee kunnallisneuvos. -- Minä

sanon, että jos minä olisin tiennyt, niin olisin nauranut vähemmän.

-- Mutta tämä on niin Hannukselain tapaista, -- jatkaa

kunnallisneuvoksetar, ja nyt hän todellakin itkee. -- Ollaan ylpeitä,

ollaan kopeita, vaikutetaan sillä, ja sitten yhtäkkiä: tässä me

olemme, olkaa hyvä.

-- Ei suinkaan mamma väittäne, että Hannukselat millään tavalla

olisivat minua rohkaisseet? -- kysyy poika.

-- Tietystikään eivät. Siihen he ovat liian viisaita. Mutta vaikuttaa

kopeudellaan, sitä he osaavat. Ollaan, mukamas, koottu jonkunlainen

varallisuus ja sitten kelvataan mihin tahansa. Olemme tehneet heille

useampia vierailuja, mutta kuinka monta he ovat tehneet? Juu, yhden.

Ja kun Hannukselan isäntä käy täällä, niin viitsiikö hän edes

kunnollisesti kumartaakaan!

Kunnallisneuvoksen huulilla karehtii ohut hymynhäive.

-- Se on kuitenkin paras kumarrus, mitä häneltä koskaan olen nähnyt,

-- sanoo hän. -- Eikä hänen tarvitse sitä harjoitella.

-- Niinkuin ei meidänkään, -- huomauttaa kunnallisneuvoksetar.

-- Tietysti meille on suuri kunnia, että saamme hänen tyttärensä

miniäksemme!

-- Mutta mamma ei nyt viitsi hermostua, pyytää poika. -- Ei suinkaan

se ole häpeäkään.

-- Ei! -- Kunnallisneuvoksetar pillahtaa uudelleen itkuun. -- Mitä

sanoo veljeni, mitä sanovat sukulaisemme, mitä koko maailma! Voi

Erik, poikani, kun vähääkään viitsisit ajatella.

-- Kyllä minä olen ajatellut, mamma. Mutta en minä voinut edellyttää,

että mamma noin...

Pojan sanat hukkuivat nyyhkytykseen, joka tuon tuostakin kiihtyi,

kunnes kunnallisneuvoksetar nousi ja masentuneena lähti huoneesta.

Jäljellejääneet katselivat kysyvästi toisiinsa.

-- Onko se nyt sinun lopullinen päätöksesi? kysyy viimein isä.

-- Kyllähän se on.

-- Hm. Minulla puolestani ei ole mitään neiti Hannukselaa vastaan

ellei myötäkään...

-- Minä olen kiitollinen siitä, isä.

-- Sopimaton sellainen avioliitto meidän kannaltamme katsottuna

kuitenkin kieltämättä on, ja kun mammakin noin...

Kunnallisneuvos keskeytti lauseensa ja vetäisi miettiväisenä muutaman

savun sikaristaan. Pojan kasvot kävivät alakuloisiksi.

-- Ja kun mammakin noin otti itseensä, jatkaa hän, laskien taas

sikarinsa tuhkakupin reunalle, -- niin voisithan sinä lykätä

päätöstäsi hiukan, ainakin siksi, että mammakin ehtii siihen asiaan

tottua. Sinähän saatat kyllä ymmärtää hänen mielipiteensä.

-- Minä ymmärrän ne kyllä täydellisesti ja annan niille sen arvon,

mikä niille tulee. Mutta lykätä päätökseni toimeenpanoa tuonnemmaksi,

sitä en voi. Eikä se siitä paranisi.

Pojan äänessä on kunnioitusta, mutta siinä soi myöskin itsepintaisuus

ja uhma. Kunnallisneuvos suhtautuu siihen odottamattoman tyynesti.

-- Itsehän asiasi parhaiten tiedät, -- sanoo hän lyhyesti. -- Olen

vain antanut sinulle neuvoni ja sillä hyvä. Tee hyvin tai pahoin --

edestäsi sen löydät.

Sitten kunnallisneuvos Wegener nousi ja poistui huoneesta jättäen

hänkin poikansa oman harkintakykynsä varaan. Hetkisen Erik

käyskenteli huoneessa edestakaisin, miettien asioita puolin ja

toisin, mutta muutaman minuutin kuluttua hän teki päätöksensä, haki

päällysvaatteensa ja käveli Hannukselaa kohden.

* * * * *

Erik Wegenerin, Peuraniemen kunnallisneuvoksen pojan, tulo

Hannukselaan herättää talossa painostuksen tunnelman. Hän kohtaa

isännän jo pihalla, ja isännälle näyttää tervehdykseen vastaaminen

tuottavan pientä vaivaa.

-- Mitäs sinne joen toiselle puolelle...?

-- Kiitos. Ei kummempia minun ymmärtääkseni.

Käyvät kuitenkin yhdessä sisään, isäntä porstuaan asti edellä.

Porstuassa hän avaa oven sisähuoneisiin, mutta menee itse tuvan

puolelle.

Hannukselan huonerivit vaikuttavat autioilta ja kolkoilta.

Hiiskahdustakaan ei kuulu valtavassa rakennuksessa. Päivällisen aika

on tunnin verran ohi.

Tästä talosta on siis Esteri. Peuraniemen poika lämpenee, mutta

samassa hän myöskin jäähtyy. Hänestä tuntuu, kuin olisi hänet

ypöyksin jätetty istumaan jonnekin kauas. Jos hän nyt alkaisi

liikuskella huoneissa, niin tuskin kukaan vaivautuisi katsomaan.

Niin, tämä on sitten Hannuksela ja hän on tänne tullut elämänsä ehkä

tärkeimmälle asialle. Mutta ajatus ei tee häntä levottomaksi, ellei

innostutakaan. Hänestä tuntuu, kuin olisi hänen kohtalonsa tämän

talon suhteen jo aikoja sitten jossakin paikassa ratkaistu.

Pihamaalla liikutaan. Se hiukan virkistyttää ajatuksia ja antaa

niille suuntaviivoja.

Esteriä ei näy. Kenties hän on jossakin lähihuoneessa, mutta yhtä

mahdollista on, että hän on kotoa poissa. Hän kuitenkin tietää tästä

käynnistä, se on eilen sovittu.

-- Ehkä on parasta, että käyt, -- oli hän sanonut, -- niin asia on

sitten heille selvillä. Minä en kylläkään aavista, mitä he sanovat,

mutta sanokootpa nyt mitä tahansa, kyllä minun tiedät.

Peuraniemen poika muistelee näitä sanoja, ja muutamaksi minuutiksi

hänet valtaa iloinen varmuus. Ajatukset leikkivät, karkeloivat ja

rakentelevat ilmalinnoja. Mutta vain hetkiseksi. Sitten häntä taas

alkaa hyydyttää ja hän toivoo mahdollisimman pian olevansa täältä

kaukana.

Etuhuoneessa käydään. Odottaja hätkähtää ja valmistaiksen seisomaan.

Emäntä ilmestyy ovelle.

-- Vieraitapa täällä... isäntä sanoikin. Kaikki väkikin niin

ulkosalla, että piti odotuttaa. Kuinka vanhemmat jaksavat?

-- Kiitoksia. Hyvinhän ne voivat.

Hän ei voinut sanoa terveisiä, mutt'ei havainnut, paniko emäntä tämän

merkille.

Emäntä istuutuu. Hänen verkkainen, hillitty puhelunsa ja hiljainen

äänensä sopeutuu mainiosti Hannukselan huonerivin hiljaiseen

kolkkouteen.

Palvelustyttö tuo kahvia. Jonkun ajan kuluttua tulee isäntä ja emäntä

poistuu. Hannukselan kolkkous vaikuttaa nyt entistä voittavammalta.

Isäntä ei katsele vierasta silmiin, mutta luo tuon tuostakin häneen

pikaisen, ohimenevän katseen. Kahvinjuonti sujuu äänettömyyden

vallitessa. On jo todettu, että elonkorjuu-ilmat tänä syksynä ovat

olleet melko suopeat ja että sato näyttää tyydyttävältä.

Nyt.

Peuraniemen poika alkaa selittää asiaansa. Punastuu ja tapailee

sanoja. Rakastetaan, on jo pitemmän aikaa kävelty joskus ja puhuttu.

Päätettiin, että hän tänään kävisi. Niin se on eikä siitä minnekään

pääse.

Hannukselan isäntä ei vastaa mitään. Hänen katseensa lepää pitkän

aikaa Peuraniemen pojassa, ja tämä huomaa, että se on odottamattoman

terävä ja kirkas. Väri punakoilla kasvoilla hiukan muuttuu,

ohimosuonet pullistuvat hiukan ja huulet rypistyvät, aivan kuin

jotakin asiaa ankarasti aprikoitaessa. Sitten katse hiljaa ja

huomaamatta siirtyy muualle.

-- Esteri ei ole siitä mitään puhunut, -- sanoo hän viimein.

Äänettömyys. Syksyinen päivä alkaa jo hämärtää.

-- Eikä hän tällä haavaa näy olevan kotosallakaan.

-- Kyllä se asia siinä suhteessa on selvä, -- vastaa Peuraniemen

poika.

Isäntä ei katso tarpeelliseksi vastata. Hetkisen kuluttua tuo

palvelija toisen kupin kahvia.

-- En minä välitä, -- sanoo isäntä ja antaa viedä kuppinsa takaisin.

-- Esterillä on niin vähän ikääkin, -- jatkaa hän, kun vieras on

juonut kahvinsa.

Peuraniemen poika selittää asiaansa. Nuorempinakin on menty

kihloihin. Kahden vuoden kuluttua hän on tuomari.

Isännän katse lepää taas kosiomiehessä, mutta selitys ei näytä

vaikuttavan sinne eikä tänne.

--... vähän vaikea vastata, -- sanoo isäntä taas. -- Eiköhän olisi

teillekin parempi, että paremmin vertaisia hakisitte.

-- Mikähän meidät sitten niin erottaa? kysäisee Peuraniemen poika.

Tällä kertaa Hannukselan isännän on vaikea vastata, vaikkapa halua

olisikin. Hän liikahtaa tuolillaan ja käy vilkaisemassa ikkunasta

ulos.

-- Minusta tuntuu, kuin kihlaus antaisi jonkunlaisen varmuuden ja

tekisi suuntaviivat selvemmiksi, -- virkkoo Peuraniemen poika kauan

harkittuaan.

-- Siltähän se kyllä voi tuntua, -- myöntää Hannukselan isäntä.

-- Mutta, -- lopettaa hän, -- kyllä se sittenkin on parasta, kun

annetaan ajan kulua. Suoritatte nyt ensiksi tutkintonnekin.

Tähän keskustelu päättyy. Isäntä poistuu ja tulee hetken kuluttua

takaisin emännän seuraamana. Kätellään ja emäntä katsoo poikaan

tämän mielestä niinkuin jollakin tavoin epäluuloisesti ja melkein

vihamielisesti. "Ei sitä meiltä vaan niin viedä."

-- Sopii viedä terveisiä kotiin, -- sanoo hän hiljaisesti.

Peuraniemen pojasta tuntuu lause pistävältä pilkalta, vaikka se yhtä

hyvin saattoi merkitä muutakin. Isäntä seuraa portaille saakka.

-- Kyllä siellä nyt tulee kylmä yö, -- sanoo hän luoden katseensa

taivaalle.

Sanoo aivan jokapäiväisellä, välinpitämättömällä äänellä, niinkuin

ei mitään olisi tapahtunut ja niinkuin aivan tavalliselle menijälle,

joka on käynyt talossa toimittamassa välttämättömiä asioitaan.

Vai sitä se olikin! Peuraniemen pojan käynti ei siis merkinnyt

Hannukselan väelle yhtään mitään.

"Kyllä siellä nyt tulee kylmä yö."

* * * * *

Illallisen jälkeen hän tapaa vanhempansa. Hän on koko illan

kierrellyt kylää pää täynnä mietteitä. Ei vienyt, ellei tuonutkaan.

Mutta antaapa ajan kulua.

-- Saatte olla aivan huoletta, -- sanoo hän vanhemmilleen. -- Minä

sain auttamattomat rukkaset.

-- Saisit hävetä! -- sanovat sisaret. Kunnallisneuvoksetar purskahtaa

hysteeriseen itkuun: tämä vielä puuttui! Hän, raukka, ei tiennyt,

mitä ajatella ja mitä olla ajattelematta.

Mutta kunnallisneuvos oli sen näköinen kuin jotakin odottamattoman

vakavaa olisi tapahtunut. Hän melkein kalpeni.

Sinä yönä, joka todellakin oli tavattoman kylmä, ei Peuraniemen

herrasväestä moni nukkunut kunnollisesti.

V

Muutamana päivänä lokakuulla, lakimääräisten syyskäräjäin viimeisinä

päivinä, napsahtaa Peuraniemen kartanoon pari kiinnitystä.

Käräjäväki hiukan hämmentyy. Kiinnitykset tulevat kuin leimahdus

kirkkaalta taivaalta.

"Mitä tämä nyt on?"

Hannukselan Hermanni on kunnan säästöpankin esimies ja sen toimensa

takia käräjäpaikalla saapuvilla. Väri hänen punakoilla, terveillä

kasvoillaan vaihtuu hetkeksi, ja hetkeksi pusertautuvat huulet

yhteen. Näyttää siltä, kuin hän olisi muistavinaan jotakin. Mutta

pian hän on taas tyyni ja rauhallinen.

Ravintolahuoneessa, joka samalla on odotushuoneena, alkavat kielet

käydä.

-- Jos eversti-vainaja tietäisi, niin haudassaan kääntyisi, --

sanovat juurevat, punakat isäntämiehet.

-- Saattaa olla asiansa Peuraniemen patruunalla niinkuin kaikilla

muillakin, -- vastaavat ne, joilla itsellään on samantapaisia asioita.

-- Eipä noista ole kuulunut. Hannukselan Hermanni tulee oikeuden

istuntohuoneesta.

-- Mitäs Hannuksela arvelee?

-- Jaa mistä?

-- Meinaamme noita Peuraniemen kiinnityksiä.

-- Mitäs tuon kokoisista kiinnityksistä, -- vastaa Hannuksela

verkalleen.

Isännät menevät kysyväisen näköisiksi, ja jotkut tulevat Hannukselaa

lähemmäksi.

-- Se on niin, -- jatkaa Hannuksela silminnähtävällä

vastenmielisyydellä, -- että Peuraniemen patruuna voi olla suurissa

asioissa. On pankkiosakkeita, on tehdasosakkeita, saattaa olla

muitakin. On voinut panna kaiken irtaimen rahansa likoon.

-- Aivan niin, -- vastaa kiinnityksenottajan asiamies, kaupunkilainen

varatuomari, tyytyväisesti.

Hannuksela luo häneen syrjäsilmäyksen ja alkaa pukea ylleen.

Renkipoika vartoo ovensuupenkillä.

-- Tuollainen kiinnitys, -- puhuu Hannuksela edelleen, -- ei

Peuraniemessä merkitse sinne eikä tänne. Tietysti olisi saanut

vekselillä tai millä tahansa, mutta ellei tahdo ruveta lyhytaikaisiin

sitoumuksiin, niin se on hänen asiansa. Meistä kai ei kukaan ole

Peuraniemestä saamassa.

Viimeinen lause vaikuttaa jonkunlaiselta iskulta ja ällistyttää

hiukan. Hannukselan Hermanni painuu jykevät hartiat hiukan kumarassa

ovesta pihalle renkipojan seuratessa perässä eikä hänellä ole aikaa

huomata velkojan asiamiehen ihmettelevää, mutta kiitollista katsetta.

Sitäpaitsi ei jonkun varatuomarin kiitollisuus tai kiittämättömyys

hänelle mitään merkinnyt. Se nyt oli niin, että Hannukselalla aina

oli ollut "omat mutinansa", niinkuin sanottiin.

Hetkisen vallitsi huoneessa Hannukselan mentyä hiljaisuus.

Hannukselan puheliaisuus oli ihmetyttänyt kaikkia.

-- Puhui melkein kuin omaan pussiinsa, sanoi viimein Ketolan isäntä.

-- Kertovat, että Peuraniemen poika tässä syksyllä oli käynyt

kyselemässä Hannukselan tytärtä, -- tiesi joku. -- Lieneekö sitten

perää?

-- Tiesi kaikkia puheita. Mutta jos perää on, niin huonosti olivat

pojan asiat onnistuneet.

-- Huonosti. Entä jos tiesi Hannukselan Hermanni jo silloin tämän.

Kiinnityksen meinaan.

-- Tiesi tai ei tiennyt. Peuraniemi ei nyt ole paljoakaan Hannukselaa

suurempi, -- jos lienee niinkään suuri, -- ja perillisiä on kolme.

-- Mutta kun tyttäret naitetaan rikkaasti. Ja poika sitäpaitsi voi

nousta korkeihin ja tuottaviin virkoihin. On siinä olemista.

-- Tiedä häntä. Sisua, kopeutta ja omaa meininkiä sitä on

Hannukselassa ollut niin kauan kuin muistetaan.

-- Mutta ei herrahtavaisuutta.

-- Ei. Se vielä olisi puuttunutkin.

Juotiin kahvia, kuunneltiin sisäänhuutoja, kielet kävivät.

-- Ei ole Peuraniemestäkään talonpojan silmille hypelty, -- todistaa

Sillankorvan isäntä.

-- Ei. Mutta ei ole passannutkaan täälläpäin. Eversti-vainaja minkä

alussa koetti sotaisen meininkinsä kanssa.

-- Mutta kesken heitti. Sattui lyömään kirveensä kiveen.

Puhetta jatkuu kuppien helistessä. Sieltä ja täältä tuntuu ohutta

viinan tuoksua. Nuori varatuomari istuu syrjässä ja kuuntelee

ihmetellen. Häneen menee tunne, että hän on suorittanut tehtävänsä

hyvin. Aamulla hän oli käynyt Peuraniemessä ilmoittamassa, että

kiinnitys täytyy ottaa. Kunnallisneuvos oli tullut alakuloiseksi,

käskenyt kuitenkin aamiaiselle. Aamiaisen jälkeen hän oli tullut,

hm, jonkun verran tunteelliseksi. Sanonut, että kyllä hänen

arvovaltansa tässä ylpeässä pitäjässä nyt on mennyt. Pankki voisi

hyvin ottaa kiinnitykset keväällä, jos varmuus todellakin sen vaatii.

-- Mutta hänen, varatuomarin, oli ollut pakko sanoa, ettei voi.

Valitettavasti. Nyt hän saa sanoa, ettei arvovalta suinkaan ole

vähentynyt. Hänestä tuntuu päinvastoin, kuin se olisi jonkun verran

noussut. Niin, hänestä tuntui todellakin, kuin hän olisi suorittanut

tehtävänsä enemmän kuin hyvin.

Mutta puheensorina jatkuu. Ollaan jo muissa asioissa. Ja nuori

varatuomari, joka huomaa, ettei hänellä ole täällä mitään tekemistä,

kokoaa paperinsa, pukee ylleen ja lähtee ajamaan Peuraniemeen.

* * * * *

Vastoin tavallisuutta osoittaa Hannukselan isäntä kotiinsa tultuaan

kärsimättömyyden merkkejä. Emäntä ja tytär katselevat häntä odottaen

ja jonkun verran kummeksuen. Hän juo kahvinsa tupakamarissa, ja

näyttää kuin hänellä olisi jotakin sanottavaa, vaikka se ei vielä

purkaudu esiin.

-- Mitäs sinne käräjille? -- kysyy emäntä.

Isäntä ei kotvaan vastaa.

-- Mitäs sinne, -- vastaa hän sitten.

-- Peuraniemeen otettiin kiinnitys, -- sanoo hän pidettyään taas

pitkän väliajan ja luo syrjäsilmäyksen tyttäreensä, joka lentää

tulipunaiseksi.

Emäntään vaikuttaa uutinen hiukan vaivaavasti.

-- Mitäs kiinnityksiä ne sitten...? -- kysyy hän.

-- Pankkeja. Kaksikin.

Pitkä hiljaisuus. Emäntä menee tuvan puolelle, mutta palaa pian.

Tytär puuhaa jotakin, selin isäänsä, kaapin ääressä. Isäntä

katsoo ikkunasta ulos noin vain katsoakseen, mitään erikoisempaa

miettimättä. Hänestä tuntuivat asiat tällä kertaa merkillisen

suoraviivaisilta ja selkeiltä.

-- Joo, että sitä se taisi merkitä, se Peuraniemen pojan käynti,

-- sanoo hän vihdoin, ottaen lakkinsa ja tehden lähtöä ulos, mutta

pysähtyy keskelle lattiaa ja miettii jotakin.

-- Ei meistä kuitenkaan ole kenenkään asioiden paikkaajiksi, --

päättää hän viimein terävästi. -- Eikä siitä muutenkaan...

Lopun sai arvata.

-- Ei se sitä ollut, -- sanoo Esteri punehtuen, mutta isäntä on jo

menossa ulos eikä kuule taikka ei katso asiakseen vastata.

Äiti luo tyttäreensä vihaisen katseen.

-- Et vastustele, kun isäsi puhuu, -- sanoo hän.

Nyt ei tytär vastaa mitään. Hän toimittaa pikku tehtäviään

äänettömänä, hiukan nyrpeänä niinkuin aina, eikä syrjäinen saata

arvata, mitä hän mielessään aprikoi.

Tästä hetkestä alkaen tuntuu ilma Hannukselassa entistä

painostavammalta. Odotetaan joululomaa ja mitä se tullessaan tuopi,

ollaan ynseitä, kartetaan hiukan toisiaan ja varotaan entistä enemmän

liikoja sanoja.

Mutta sataa lumen, tulee pian joulukin, mutta Erik Wegener,

kunnallisneuvoksen poika, ei tule lomalle. Sanotaan, että hän viettää

joulunsa enonsa maatilalla, Soiluan ruukilla. Silloin Hannukselan

emäntä itsekseen akkiloi, että jos hän hyvinkään ei saattanut tulla.