Kolmen vuoden kuluttua ovat Peuraniemen poika ja Hannukselan tytär
taas kävelyretkellä. Se sattuu pihlajien kukkimisaikaan, ja ilma
on tuoksuja täynnä. Aurinko loistaa, ja Hannukselan ikkunarivit
välkähtelevät sen valossa joen toisella puolen.
Peuraniemen pojalla on valkoinen lakki ja totinen ilme kasvoissa.
Nuorempana hänellä oli veitikkamainen silmänluonti ja suu, joka
puhui ja hymyili taukoamatta. Kyläläiset odottivat hänestä iloista
miestä, huitaripoikaa, mutta he pettyivät odotuksissaan. Hän on kaksi
vuotta totisesti lukenut lakia, ja kylällä tiedetään kertoa, että
kahden vuoden kuluttua hän suorittaa tutkinnon. Kun vanheni, niin
vakiintui. Saattoi tulla isoisäänsä, herra everstiin, jolla joskus
pikastuessaan oli tapana omin käsin kurittaa ainoata poikaansa,
nykyistä kunnallisneuvosta.
Ja mitä sanoisimme Hannukselan tyttärestä? Hän on ehkä jollakin
tavoin pyöristynyt, mutta koukistuneen alahuulen synnyttämä varjo on
entistä syvempi, ja hän astuu kuten ennenkin keinuvat, määrämittaiset
askeleensa. Silmien katse on, kuten ennenkin, kaukainen ja
poissaoleva tai yhteen pisteeseen tähtäävä, lauseet ovat harvat ja
hiljaisella, hillityllä äänenpainolla lausutut. Sanalla sanoen:
syrjäisestä näyttää siltä, kuin hän liiaksikin tietäisi olevansa
Hermanni Hannukselan tytär.
Toissa vuonna on Hannukselan harmajassa jokapäiväisyydessä tapahtunut
muutaman päivän kestänyt kiusallinen katkein. Esterillä oli käynyt
kosijoita. Isojoen herastuomari ja ruukinomistaja itse vanhimmalle
pojalleen. Oli siinä keskusteltu seikkaperäisesti ja asiallisen
tarkasti puoleen ja toiseen, ja lienee Esteriäkin hiukan puhuteltu,
mikäli pitäjällä kerrottiin. Mutta viimein kerrotaan Hannukselan
Hermannin sanoneen, että antaahan asian nyt tällä kertaa olla. Liian
lapsikin se on vielä tämmöisiä seikkoja tuumailemaan. Siihen se oli
päättynyt, ja asiantuntevat kielet kertoivat, etteivät vanhemmat
olleet olleet erikoisen tyytyväisiä Esteri-tyttäreensä.
Mutta tästä on, kuten sanottu, jo kulunut hiukan toista vuotta,
tapaus ei ole millään tavoin häirinnyt Esteri-tytön tasaisen tyyntä
mielentilaa, ja hän on nyt kävelemässä Peuraniemen pojan kanssa.
-- Sinun ei olisi tarvinnut kirjoittaa niin usein, -- sanoo hän
Peuraniemen pojalle. -- Isä katseli niitä kovin pitkään, kun posti
niitä jätteli tuvan pöydälle, ja lopuksi hän kysyi, että mistä niitä
nyt niin sataa.
-- Niinkö? -- kysyy Peuraniemen poika. -- Entä mitä sinä vastasit?
-- Totuuden luonnollisesti.
-- Ja mitä isäsi siihen sanoi?
-- Mitäpä hän. Sanoi, että itsepähän parhaiten tiedän. Mutta kerran
hän sanoi, että olisi parempi, jos sinä lukisit sen ajan, minkä
kirjoittelet minulle.
Peuraniemen poika punastui hiusmartoaan myöten, ja terävä vastaus
pyörähti hänen huulillaan. Mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi
kulkuaan miettiväisenä ja ääneti. Hetken kuluttua hän sanoi:
-- Se sinun isäsi on hiukan kopea mies.
-- Minkä lienee, -- vastaa Hannukselan tytär yksikantaan.
Nyt jatkuu matka pitkän tovin äänettömyyden vallitessa. Ihmisiä tulee
heitä vastaan, tekevät lyhyen tervehdyksen ja ajattelevat, että on
noilla aikaa, keskellä kirkasta arkipäivää. Mutta heti jälkeenpäin
he katuvat ajatuksiaan tai korjaavat niitä. Sehän on Hannukselan
ainoa tytär ja Peuraniemen kartanon poika. On väkeä yllin kyllin
kummassakin tekemässä.
Ollaan jo saavuttu kauas kylän ulkopuolelle, ja rannattomat vainiot
ja loputtomat latorivit alkavat. Auringon paahde käy polttavammaksi,
alkavan keskikesän lemu voittavammaksi. Kylä, punainen ja valkoinen
ja puistikoilla koristettu, ikäänkuin uinuu siellä jossakin kaukana
kesän helteessä, mutta Hannukselan sinkkikatto välkkyilee tänne asti
auringon hohteessa. Kävellään vielä lyhyt matka ja istahdetaan sitten
kuin yhteisestä sopimuksesta ojan reunalle.
-- Ja totta puhuen, -- jatkaa Hannukselan tytär äskeistä ajatustaan,
-- totta puhuen: perin vähänhän niissä asiallista olikin, niissä
sinun kirjeissäsi.
-- Sentähden kai sinä vastasitkin vain yhden ainoan kerran.
-- Mitä minä olisin vastannut? Sitäkö, että tällaista täällä nyt
on ja sitä ja sitä minä puuhaan. Mitä se olisi pyhittänyt! Tiesit
muutenkin vallan hyvin, mitä ja millaista täällä on.
-- Olisihan kuitenkin ollut sinun käsialaasi, sanoo Peuraniemen
poika, ja sydän alkaa lyödä nopeammin.
-- Niin... niin kai.
Nyt Hannukselan tytärkin punastuu ja tuijottaa pitkän aikaa suoraan
apilaspeltoon. Peuraniemen pojan äskeisissä sanoissa on jotakin
odotettua, mutta sittenkin liian äkisti tullutta.
-- Olen ihmetellyt, ettemme kouluaikana tulleet kaupungissa enemmän
kosketuksiin, -- sanoo viimein Peuraniemen poika kuin ajatuksistaan
heräten. -- Mutta mehän olimme lapsia silloin vielä ja sinä heitit
sitäpaitsi kesken niin aikaisin.
Eikö se ollut viidenneltä?
-- Oli. Mitäpä minulle olisi ollut hyötyä enemmästä?
Peuraniemen poika on kyllä äskeisellä lauseellaan tahtonut saada
keskustelun määrättyyn suuntaan, mutta nyt hän tyytyy vastaamaan vain:
-- Niin. Mitäpä sinulla enemmästä olisikaan ollut...
Peuraniemen Erik Wegener, lainopin ylioppilas, on seurassa iloinen,
puhelias ja suosittu, mutta Hannukselan tyttären rinnalla hän on
saamaton ja ujo, melkeinpä kömpelö. Hän on nyt neljänä joululoman
aikana ja neljänä kesänä säännöllisesti vienyt hänet pitkille
kävelymatkoille, joita hän jo kauan ennen niiden toteutumista
on haaveillut ja suunnitellut. Ennen joka retken alkua on hän
ajatellut ja suunnitellut sanottavansa ja puhuttavansa, vieläpä
kuvitellut niille vastauksenkin, mutta sanottavat ovat poikkeuksetta
jääneet sanomatta ja vastaukset myöskin saamatta. Ne riemuisat,
onnentäydet hetket, joita hän oli kuvitellut, eivät ottaneet
tullakseen, ja hän eli pienessä kuumeessa. Se nyt oli hänen osansa
niinkuin lukemattomien muiden ennen häntä. Aina kun hän mielessään
oli muovaillut rohkean ja selittävän lauseen ja juuri oli sen
sanomaisillaan, tuntui niinkuin olisi tullut jokin este tai pelko.
Hannukselan tyttären olento ei kieltänyt eikä käskenyt. Hän lähti
vastaansanomatta Peuraniemen pojan mukaan pitkille kävelyretkille. Ei
mitään muuta.
Äänettömyyttä jatkuu. Aurinko paistaa vielä korkealta, ja Peuraniemen
poika käy pieniä käräjiä itsensä kanssa. Välittömyyden tuntu, jota
hän alkutaipaleella oli ollut tuntevinaan, on nyt tyyten kadonnut.
Hän odottaa joka hetki, että Hannukselan tytär nousee ja sanoo:
"Eiköhän jo ole aika palata kotiin". Hän osaa jo ennakolta kuvitella
tämän liikkeen ja äänenpainon. Sitten on taas kaikki saavutettu
särkynyt pitkäksi aikaa. Mutta kun hän uudelleen ja yhä uudelleen
palauttaa mieleensä kaiken sen, mitä vuosien varrella on heidän
välillään tapahtunut, löytää hän suuren joukon vähäpätöisiä tapauksia
ja pikku piirteitä, jotka nostattavat hänelle veren päähän.
-- Kyllä kai sinä käsität, etten suotta sinulle kirjoitellut, --
sanoo hän.
Hannukselan tytär ikäänkuin säpsähtää ja punastuu uudelleen. Sanat
tulevat nyt entistä hiljemmin ja vaikeammin hänen huuliltaan.
-- Olenhan minä sinua ajatellut hyvin paljon..., sanoo hän.
Peuraniemen poika on pelkkää odotusta. Veret kuohuvat hänen
suonissaan, ja hän tarttuu Hannukselan tytärtä käteen.
-- Mutta mitäpä siitä, -- jatkaa Hannukselan tytär tuokion kuluttua.
-- Kai sinä olet tiennyt sen muutenkin.
Nyt hän katsoo poikaa suoraan silmiin, ja tästä näyttää, kuin
olisi tytön katseesta tuo ainainen vaivaava, viileä verho hetkeksi
poistunut. Katse oli sininen ja kirkas. Poika siirtyy vaistomaisesti
tyttöä lähemmäksi ja kietoo käsivartensa hänen vyötäisilleen, eikä
tyttö millään tavalla yritä loitota hänestä.
-- Eihän siitä kuitenkaan kannata puhua, -- puhuu tyttö taas pitkän
ajan kuluttua. -- Me ehdimme kyllä palata siihen asiaan, kun se aika
tulee. Jos tulee.
Hannukselan väessä on jotakin vaiteliasta ja jäähdyttävää, ja se
on mennyt perinnöksi Esterillekin. Mutta niinkuin tajuamme, ei
Peuraniemen pojalla tässä tilanteessa ole aikaa sitä huomata. Hänestä
on kaikki onnea ja auringonpaistetta, ja hänestä tuntuu, kuin koko
kesäinen luonto laulaisi hänen onnensa ylistystä.