Hannukselan Esteri on seitsemäntoistavuotias, ja kylän pojat sanovat,
että hän on ikävä puhutella. Seuraavana aamuna, yhdeksän vaiheilla,
jatkuu hänen ja hänen vanhempiensa välillä se pieni välikohtaus, joka
on saanut alkunsa edellisenä iltana.
Väen puheensorina kuuluu selvästi tuvasta tupakamariin, jossa
Hannukselan isäntä ja emäntä juovat kahvia ennen kirkkoonmenoa.
Hannukselan isännällä on nenän päällä yhteen kasvaneet kulmakarvat,
harmahtava tukka ja luja leuka. Kun hän nousee seisomaan, täyttää
hänen jykevä olentonsa koko oviaukon. Puhuminen näyttää olevan
hänelle jollakin tavoin vastenmielistä, se käy häneltä hiljaisesti
ja tavantakaa pysähdellen. Toisinaan, vaikka harvoin, hän pysähtyy
keskellä lausetta eikä enää jatka. Silloin sanotaan hänen aikoneen
puhua jotakin, joka ei ollutkaan välttämättömän tarpeellista.
Sellainen on ulkonaisesti katsoen Hermanni Juhanpoika Hannuksela,
Hannukselan seitsemäs isäntä suoraan alenevassa polvessa.
Mitä Hannukselan Maria-emäntään tulee, kerrotaan, että hän
nuoruutensa päivinä on ollut kaunis ja että oli ollut jonkinlaisia
vaikeuksia, ennenkuin hän oli sopeutunut Hannukselan tapoihin.
Nyttemmin hänen mahdollisesta entisestä kauneudestaan on vaikea
päätellä: hän on suhdattoman lihava ja liikkuu raskaasti ja
jonkunlaista alakuloisuuden tuntua yllään. Joka suhteessa hän
kuitenkin on isännän ilmeinen täydennys; häneltäkin puhe käy
hiljaisesti ja harkiten, vienolla, tasaisella äänenpainolla, mutta
joskus saattaa tapahtua, että hän vilkastuu ja ilostuu ja juttelee
oikein vertaisesti tunnin tai puolitoista.
Ahkerat kirkossa-käynnit kuuluvat Hannukselan vakiintuneisiin
tapoihin, ja nyt on elokuun viimeinen sunnuntai.
-- Kyllä se on paras, että pysyy omillaan, -- sanoo isäntä raskaasti
ja laskee kupin kädestään, -- eikä anna itsestään puheenaihetta.
Esteri-tyttö juo kahviansa pöydän päässä, ja isännän sanat
kieltämättä rikkovat hänen rauhallista sunnuntaitunnelmaansa, jolla
on juurensa taampana ja joka vielä lähitulevaisuudesta odottaa
jotakin. Hän ei vastaa mitään, mutta hänen korvalehtensä punoittavat.
-- En minä ainakaan ole heidän juoksuistansa tiennyt, -- virkahtaa
emäntä sillä äänenpainolla, että jospa hän olisikin tiennyt!
--... välitä muuten, mutta yösydännä, jatkaa isäntä, luoden
syrjäkatseen tyttäreensä.
Tytön pää nytkähtää itsetiedottomasti, mutta huomattavasti, ja
isännän suupielet värähtävät.
-- Niin että antaa sen loppua vain, -- lopettaa hän. -- Myöhemminkin
vielä on aikaa.
-- Pianhan siitä pääsette, -- sanoo nyt tytär, ja hänen äänessään,
joka huomattavasti muistuttaa isännän ääntä, voi huomata kaukaisen
metallinsoinnin. -- Alusta viikon jo lähtee.
Ei isäntä eikä emäntä vastaa mitään. Aurinko paistaa suoraan
huoneeseen, ja kärpäset surisevat.
-- Eikähän tuo mitään, -- jatkaa tytär kotvan kuluttua. -- Kävelee
kävelläkseen.
Eiköpä kirkastakin nyt isännän kasvoja ohut hymy.
-- Enhän minä mitään pahaa meinaakaan, -- selittää hän. -- Kylläs
itsekin rajan tiedät. Mutta sekin, ettet sinä pojassa mitään turhia
luuloja ja olettamuksia herätä...
Ja jättäen tyttärensä oman ällistyksen ja punastumisen varaan menee
isäntä ottamaan takin ylleen. Se on Hannukselan haltijaväen kohta
sellainen, että he ovat arkoja tyttärestään ja -- myöskin siitä,
joka tulee aikoinaan ottamaan komennon Hannukselassa käsiinsä.
Sillä vierashan nykyisen haltijaväen jälkeen tulisi Hannukselassa
komentoa pitämään, hän, jonka tytär aikoinaan valitsisi. On niin
ollen ymmärrettävää, että Hannukselat ovat tyttärestään arkoja, ja
ymmärrettävää sekin, että Hannukselan talon puheenparreksi tullut
kolkko tunnelma nykyisen isäntäväen aikana on käynyt entistään
voittavammaksi.
Mutta nyt on jo kirkkoon-lähdön hetki tullut, Hannukselan haltijat
nousevat kieseihin, ja renki sijoittuu heidän taaksensa. Pitäjäläiset
tervehtivät heitä tutunomaisesti, mutta eräänlaisella, seudulla
tuntemattomalla kohteliaisuudella, ja kun muutamia asiallisia sanoja
on vaihdettu, menevät Hannukselan väet aikaisin kuolleitten poikiensa
haudoille odottamaan jumalanpalveluksen alkamista. Sekin ikäänkuin
kuuluu vakiintuneeseen tapaan, ja pitäjäläiset ihmettelisivät, jos
tuo tavanmukainen käynti jäisi tekemättä. Ja hautoja koristavat
pienet marmori-enkelit, ylellisyys, jollaista pitäjä ei ennen ole
nähnyt.
Hannuksela on talo, mutta Peuraniemi on kartano. Peuraniemen
ensimmäinen omistaja oli kuvernööri Wegener, häneltä se siirtyi
pojalle, eversti Wegenerille, ja everstin jälkeen sen peri nykyinen
omistaja, Gustaf Wegener, josta eräänä pääsiäisenä, kymmenkunta
vuotta sitten, tehtiin kunnallisneuvos. On kohtalon oikku, että
Peuraniemi ja Hannuksela, jotka molemmat kiistelevät arvovallasta
pitäjässä, ovat joutuneet töröttämään toisiansa melkein vastapäätä,
kumpikin omalle puolelleen jokea.
Nyt, kirkkaana, mutta hiukan syksylle tuntuvana elokuisena
sunnuntaiaamuna, tapahtuu myöskin Peuraniemen ruokasalissa pieni
välikohtaus.
Peuraniemen kunnallisneuvos on mukava mies ja kansanomainen mies,
jolla on suunnaton ruumiinpaino ja hyväntahtoiset mulkosilmät. Hän
takaa mielellään ja vastaansanomatta kaikkia pitäjän opinteille
pyrkiviä eikä pidä erikoisesti väliä, vaikka korot ja lyhennykset
hiukan viivästyisivätkin. Siinä hän eroaa jyrkästi Hannukselan
isännästä, joka ei takaa ketään, vaan antaa omistaan ja pitää huolen
siitä, että lyhennykset suoritetaan aikanaan. Mutta kunnallisneuvos
Wegener onkin hieno mies, kun taas Hannuksela on vain jyry talonpoika.
Eilis-ilta on Peuraniemessä kulunut hauskasti ja hienosti, ja kun
kunnallisneuvos aamulla herää, huomaa hän tarvitsevansa muutaman
napauksen. Siitä on seurauksena, että hän on keveällä ja joustavalla
mielellä astuessaan aamiaispöytään, ja vasta nyt hän huomaa vanhimman
poikansa eilis-iltaisen poissaolon.
-- Ojaa, -- huoahtaa hän istuutuessaan ja luo moittivan katseen
poikaansa. -- Missäs sinä eilen olit?
Tyttäret, Gunilla ja Sigrid, tirskahtavat, ja kunnallisneuvoksetar on
tyytymättömän näköinen.
-- Ulkona kävelemässä, -- vastaa poika vilpittömästi.
-- Varsin hauskaa kuulla, -- sanoo kunnallisneuvos. -- Taloon kutsutaan
vieraita, ja vanhin lapsista, ainoa poika, menee ulos kävelemään.
Erittäin mukavaa ja hienoa ja mielenkiintoista.
-- Minä en luullut, että läsnäoloni olisi välttämättömän
tarpeellinen, -- puolustelee poika.
-- Soo, jassoo, -- sekin aivan uutta ja omintakeista. -- Så är det
och så går det.
Kunnallisneuvos huoahtaa ja kallistaa itselleen asianmukaisen ryypyn.
Aterioidaan hetkinen äänettömästi. Kukaan ei tiedä, minkä käänteen
keskustelu tulisi saamaan.
-- Ja yksinkö sinä kävelit ja suunnittelit tulevaisuuttasi, jos saan
kysyä? -- kysyi kunnallisneuvos vihdoin.
-- Neiti Hannukselan kanssa.
-- Ohoh! Jassoo!
Kunnallisneuvos huudahtaa ja laskee haarukan kädestään. Ei voi sanoa,
liittyykö huudahdukseen ihmettelyä vaiko pientä pilkkaa.
Mutta kunnallisneuvoksetar on ylhäisen ja happamen näköinen. Hän
onkin parooni Gyllenmarckin tytär, Soiluan ruukilta, aikoinaan naitu,
kuten kronikoissa sanotaan, tilanomistaja, eversti Wegenerin pojalle,
Gustaf Wegenerille. Hänellä on oikeus odottaa lapsistaan ja vallankin
pojastaan jotakin.
-- Minusta nähden, -- sanoo hän viileästi, -- voisi Erik jo tällä
iällä valita seuransa iltakävelyilleen.
Nyt huomataan, että kunnallisneuvos kaiken lopultakin on hieno mies
ja kansanomainen mies.
-- Minusta nähden, -- katkaisee hän, -- ei tässä pitäjässä saata
valikoimallakaan saada sen parempaa seuraa kuin mitä Erik eilen
illalla on saanut.
-- Så! Tycker du verkligen... -- aloittaa kunnallisneuvoksetar, mutta
lopettaa keskellä lausetta.
-- Jo, jag tycker, -- vastaa kunnallisneuvos hetken kuluttua
kuulemattakaan kysymyksen loppuosaa. -- Jos sinä vast'edeskin aiot
viettää iltakävelysi neiti Hannukselan seurassa, niin sinulla on
minun kaikenpuolinen siunaukseni mukanasi.
Mahdollisesti kunnallisneuvos Wegener oli sanonut hiukan liikaa,
kenties hiukan tahdittomastikin. Kunnallisneuvoksetar punastui, ja
tyttäret, toinen kolme-, toinen viisitoistavuotias, tirskahtivat
äänekkäästi, ja poika oli jonkun verran nolon näköinen. Ateria kului
äänettömyyden vallitessa.
Jumalanpalvelus-aika, joka Peuraniemessä oli aamiais-aika, kului
siis sillä taholla pienen ällistyksen merkeissä. Mutta heti, kun
toisten huomaamatta sen saattoi tehdä, meni kunnallisneuvoksetar
miehensä työhuoneeseen pyytämään eräitä selityksiä. Mitä hänelle
siellä sanottiin, ei tiedetä, mutta kun hän palasi, oli hän vakavan
ja totisen näköinen.
Iltapäivällä meni koko kunnallisneuvoksen perhe Hannukselaan
vieraisille, eikä Hannukselan tyttären ja Peuraniemen pojan aiotusta
kävelymatkasta siis tullut sillä kerralla mitään.