Otava, Helsinki, 1921.
I
Poika saattaa olla kahdeksantoista, tyttö vuotta nuorempi. Pojalla on
vallattomat, ruskeat kiharat ja suu, joka aina näyttää olevan valmis
hymyilemään, tytön tukka on vaalea ja suora, hänen huulensa pysyvät
visusti yhdessä, ja kun hän hymyilee, tekee hän sen kuin puolittain
pakosta. Pojan huulilla pyörähtelee lakkaamatta sanoja, joita hän
ei kuitenkaan uskalla tuoda julki, tyttö jatkaa, ikäänkuin poikaa
ei olisikaan, tasaista, määräperäistä kulkuaan; hänen olennossaan
on jotakin pidättynyttä, jonka syrjäinen yhtä hyvällä syyllä voi
selittää tylyydeksi kuin arkuudeksi. Pojan silmät loistavat, hän on
nuori ja hän tuntee asioita, jotka tahtoisi pukea sanoiksi; tytön
sininen, verhottu katse ei kiellä eikä käske. Ja kun poika tarttuu
hänen käteensä arasti ja ujosti, niinkuin hänenlaiseltaan vähimmin
odottaisi, näyttää siltä, kuin tyttö koko asiaa tuskin huomaisikaan.
"Jos sinua huvittaa pidellä minua sormenpäistä, niin pitele nyt
sitten."
Mutta pojalle se näkyy tuottavan suurta nautintoa ja mielenrauhaa.
Hän kulkee ääneti tytön rinnalla ja mukautuu tämän hiljaiseen,
säännölliseen tahtiin.
Sillä tavoin kulkevat Erik, Peuraniemen kunnallisneuvoksen,
Wegenerin, vanhin poika, ja Esteri, Hermanni Hannukselan ainoa
tytär, elokuun viimeisenä lauantai-iltana kuutamoisella maantiellä.
Nuoria he ovat molemmat ja lapsellisia ja aavistelevia, ja heidän
vanhempansa ovat pitäjän varakkaimpia. Jos heitä huvittaa kulkea
yksinäisellä maantiellä, niin sen asian kanssa ei syrjäisellä ole
mitään tekemistä.
Nyt on, kuten sanottu, elokuinen lauantai-ilta, ja Palonkylän
nuoret ovat kokoontuneet tanssimaan Hietaniemen riiheen. Oikeastaan
riihitanssien aika on jo kauan sitten ohi, mutta joskus saattaa
tapahtua, että nuoret eivät saata hillitä itseään, vaikka varmasti
tietävät, että huomenna on nuorisoseuran talolla iltamat.
Loppuviikosta käy kuiske mies mieheltä: Hietaniemessä tanssitaan
lauantaina, ja niin he kokoontuvat, kenenkään kutsumatta ja kenenkään
käskemättä, aivan kuin yhteisestä päätöksestä kuluttamaan sen
liikavoiman, mikä viikon varrella on jäänyt käyttämättä. Niin he
siis hiessä päin pyörivät Hietaniemen riihessä, ja tanssin jytke ja
hanurin intohimoinen ulvonta, johon sekoittautuu lyhyitä naurahduksia
ja huudahduksia, kantautuu maantielle asti, kun Peuraniemen patruunan
poika ja Hannukselan tytär kulkevat siitä ohi. Siinä on sentään
elämää ja tunnelmaa, ja Peuraniemen patruunan poika tuntee itsensä
rohkeammaksi ja miehekkäämmäksi. Hän hellittää nyt Hannukselan
tyttären sormenpäistä ja ottaa käden rehellisesti omaansa. Eikä
tyttö, tapansa mukaan, ole tästä tietääkseenkään.
Elokuinen ilta on hartautta ja tunnelmaa täynnä. Kaksi aavistelevasti
ja kaukaisesti toisiinsa rakastunutta ihmistä kulkee ääneti eteenpäin
huomaamatta, kuinka kylä jää taakse ja kuinka matka ja aika kuluvat.
Vanha juttu, joka sadat ja tuhannet kerrat uudistuu joka elokuu.
Mutta Peuraniemen pojalle ja Hannukselan tyttärelle se on aivan
uutta ja ennen kokematonta. Maailma näytäksen heidän silmillään
toisenlaiselta kuin tavallisissa arkioloissa.
Takana tuikkivat tulet mustasta kylästä, ja edessä avautuvat alajoen
silmänkantamattomat vainiot. Sadat ja yhä sadat ladot kuvastuvat
katsojan silmään, milloin piirtyen terävärajaisina, mustina ja
uhkaavina kirkasta kuudanta vasten, milloin antaen kattonsa
välkkyä kuunvalossa hillittynä tai loistavana, riippuen paikasta
ja valaistussuhteista. Siinä ne seisovat rannattomalla lakeudella
joskus hyvässä järjestyksessä, peräkkäisin kuin sotamiehet, joskus
ikäänkuin jättiläiskäden sinne tänne viskeleminä, pienenemistään
pieneten rannoille päin, missä lakeus näyttää yhtyvän taivaankanteen.
Iltakaste on laskeutunut, ja maa uhoo kosteutta, ohutta mullanhajua
ja tuoksuja.
-- Eiköhän olisi aika palata jo, -- sanoo Hannukselan tytär.
-- Arveletko sinä niin? -- kysyy poika ja pysähtyy keskelle tietä,
hellittäen käden, jota kiinteästi on pitänyt omassaan.
Jo aikaa sitten on sekä Peuraniemessä että Hannukselassa ollut
maatamenon aika, ja luvalla puhuen tyttö hiukan hätkähtää huomenna
mahdollisesti tapahtuvaa tilintekoa, vaikk'eivät vanhemmat
sanottavasti hänen tuloaan ja menoaan enää perääkään. Peuraniemen
patruunan poika on jo sen asteen kokonaan sivuuttanut; ensi keväänä
hänen on määrä tulla ylioppilaaksi, ja hän saa tulla ja mennä
kuinka itse parhaaksi näkee. Komento onkin joka suhteessa erilainen
Peuraniemessä kuin Hannukselassa, niin naapuruksia kuin muuten
ollaankin.
Kotimatka tuntuu Peuraniemen pojasta hiukan raskaammalta ja
vaivalloisemmalta. Hän tuntee tarvetta tarttua siihen äskeiseen
käteen, mutta kuinka onkaan, kun hän sen nyt on hellittänyt, tuntuu
siihen uudelleen tarttuminen hänestä jollakin tavoin nololta, kenties
julkean tuttavalliselta. Mielessään koettaa hän sorvata jonkunlaista
lausetta, jolla pääsisi puheen alkuun, mutta hänen kekseliäisyytensä
on hänet tyyten jättänyt. Hänen täytyy tyytyä kulkemaan vaiti, ja
salavihkaa hän tuon tuestakin tarkastelee seuralaistaan, jolla on
kulmat huomattavasti hiuksia tummemmat, kauniisti piirtynyt nenä,
hiukan ulkoneva, pyöreä alahuuli ja esiinpistävä leuka.
Hänestä tuntuu, kuin hän nyt ensi kerran huomaisi nämä piirteet
Hannukselan tyttäressä, jota hän tällä hetkellä on taipuvainen
pitämään naisellisen kauneuden juurikuvana, vaikka on hänet tuntenut
lapsesta asti, naapureita kun olivat jo isät ja isoisät. Tämä
vakaumus on hänessä kuluneen kesän aikana päivä päivältä kehittynyt,
saavuttaen nyt huippunsa, jos niin voi sanoa.
Noloa äänettömyyttä jatkuu yhä heidän tullessaan pimeään kylään.
Peuraniemen patruunan pojasta alkaa vähitellen tuntua siltä, kuin ei
Hannukselan tytär hänen läsnäoloaan huomaisikaan, vaan kulkisi ilman
aikojaan, omia asioitaan ajatellen. Ja tämä huomio tai olettamus
häntä yhä enemmän nolostuttaa.
-- Mitähän isäsi sanoisi, jos tietäisi meidän näin myöhään
kuljeskelevan? -- kysyy hän viimein.
-- Toruisi luonnollisesti, -- vastaa Hannukselan tytär
yksinkertaisesti.
Peuraniemen kellertävästä monipäätyisestä päärakennuksesta
puistokujan päässä vilkkuvat vielä tulet ja ääniä kantautuu
kartanolta maantielle.
-- Teillä valvotaan vielä, -- sanoo Hannukselan tytär.
-- Siellä kai on vieraita. Asemapäällikkö, tuomari ja keitä lienee.
-- Jaa.
Peuraniemen kartano on asettunut keskelle kylää, laaja puistikko
ympäröi sitä, ja valtatieltä sinne johtaa pitkä, varjoisa puistokuja.
Kauempaa katsottuna se vaikuttaa monine ulkorakennuksineen melkein
kyläryhmältä; lähimpiin taloihin on siitä satoja metrejä joka
suunnalle.
Hannukselan valtava rakennusryhmä piirtyy hämärästi Peuraniemen takaa
joen toiselta puolen, ja kansan kesken sitä sanotaan harmajaksi
linnaksi. Siihen kuuluu pitkä, kaksikerroksinen, vaaleanharmajaksi
maalattu päärakennus ja muhkea graniittinavetta, jota mainitaan
seutukunnan suurimmaksi. Elokuun kuutamossa vaikuttaa Hannukselan
rakennusryhmä hiukan yksinäiseltä ja kolkolta. Kenties myöskin
jossakin määrin ylpeältä. Yksinään, muusta kyläkunnasta erilleen
vetäytyneenä seisoo se tasangollaan, ja lähimpään naapuritaloon
samalla puolen jokea on kilometrin matka. Ne kuuluvat, edesmenneet
Hannukselat, olleen jossakin määrin yksinäiseen ja eristettyyn
elämään taipuvaisia.
Voidakseen saattaa Hannukselan tyttären kotiportille täytyi
Peuraniemen patruunan pojan tehdä toista kilometrin kierros
kirkon vierestä vievän riippusillan kautta, vaikka Hannukselan ja
Peuraniemen erottaa vain kapeahko, syvä joki.
-- Saisit sinä jo tästä mennä kotiisi, -- sanoo Hannukselan tytär
Peuraniemen puistokujan suulla.
-- Minä tulen kernaasti niin pitkälle kuin saan, -- vastaa
Peuraniemen poika.
-- Mutta paluumatka on pitkä.
-- Pitkä! -- huudahtaa poika vilkkaasti. -- Sen minä vaikka uin.
Nyt Hannukselan tytär naurahtaa lyhyesti ja pidätetysti.
-- Sehän on hauskaa kuultavaa, -- sanoo hän.
-- Uin varmasti! -- vakuuttaa Peuraniemen poika.
Ja ikäänkuin sanojensa vahvistukseksi hän tarttuu taas tytön käteen,
johon ei koko paluumatkalla ole uskaltanut kajota.
-- Pääsetköhän sinä huomenna? -- kysyy hän hetken kuluttua arkaillen
ja ujosti. -- Minun on jo maanantaina lähdettävä pois.
-- Enköpähän mahtane. Jollakin tavoin...
Peuraniemen patruunan poika on ainoastaan kahdeksantoistavuotias, hän
ei ole ennen ollut mukana tällaisilla retkillä eikä hän siis käsitä,
että tuohon ajatuksettomaan ja melkein itsetiedottomasti lausuttuun
"jollakin tavoin" sisältyy koko paljon.
-- Koeta nyt joka tapauksessa tulla, -- pyytää hän vielä kerran.
Hannukselan puolella jokea on todellakin koko joukon kolkompaa kuin
Peuraniemen ja kirkon puolella, jossa istutetut puut reunustavat
lakeuden halki johtavaa valtatietä ja pienet puutarhat ympäröivät
taloja. Laajat viljelykset näyttävät autioilta, ja niiden keskellä
töröttää Hannukselan valtava rakennusryhmä alttiina tuulille ja
tuiskuille. Siellä ja täällä vilkahtelee tuli jostakin mökistä, joka
ikäänkuin häveten omaa pienuuttaan on vetäytynyt mahdollisimman kauas
suuresta Hannukselasta, mutta kauempana silmänkantaman päässä olevan
metsikön reunassa on kokonainen mökkiläiskylä.
-- On teillä täällä koko yksinäistä, -- toteaa Peuraniemen patruunan
poika, vaikka joka päivä näkee toteamansa yksinäisyyden kamarinsa
ikkunasta.
-- Kyllä täällä sentään hyvin elää ja viihtyy.
Siihen ei Peuraniemen patruunan pojalla ole mitään vastaamista eikä
tarvitse ollakaan, sillä nyt ollaan jo Hannukselan pihan portilla.
Mutta eron hetki tuntuu hänestä nololta ja avuttomalta. Hän vaivaa
aivojaan keksiäkseen jotakin ratkaisevaa sanottavaa, mutta ei keksi
mitään ja pitelee tarkoituksettomasti tytön kättä omassaan. Tyttö
ei tästä näy suurin välittävän, mutta ei ota poiskaan, ja niin he
seisovat kotvan vastakkain puhumatta mitään.
-- Kyllä minun nyt ainakin täytyy mennä, virkahtaa tyttö viimein. --
Mene sinä myöskin uimalla tai miten parhaiten pääset.
Silloin Peuraniemen patruunan poika tekee ratkaisevan päätöksen.
Hän kumartuu ja suutelee tuota kylmää, itsepintaista kättä.
Tyttö vetäisee vaistomaisesti kättään, mahdollisesti hän hiukan
punastuukin, huudahtaa hiljaisesti ja kiiruhtaa melkein juoksujalkaa
kuistiin.
Mutta poika tuntee menetelleensä kuin jokin sankari, hänen rintansa
täyttää nuorekas, ylitsevuotava riemu, päättäväisesti hän kulkee
suoraan jokirantaan ja ui kuin uikin vaatteet selkään sidottuina
Peuraniemen puoleiselle rannalle.
Hannukselan Esterille sattuu kuitenkin pieni välikohtaus, ennenkuin
hän pääsee kamariinsa. Sisäporstuassa on isä, lamppu kädessä, häntä
vastassa ja sanoo, että hän tekisi hyvin ja valitsisi vast'edes
sopivammat ajat juoksuilleen.
Tuvan seinäkello kuuluukin lyövän yhtätoista.