Hän kysyi minulta:
-- Koska tulen takaisin?
-- Ilmoitan siitä teille.
Hän lähti pahastumatta, mutta ravistaen päätänsä ikäänkuin sanoakseen:
-- Jumalaton.
Ei, niin syvälle kuin olenkin vajonnut, jumalanpilkkaaja en silti ole,
ja Jumala on todistajani, että uskon häneen. Mutta mitä tuo vanhus
minulle sanoi? ei mitään tunnetta herkyttävää, ei mitään tarttuvaa, ei
itkuun vaativaa, ei mitään sieluun osuvaa, ei mitään sellaista, mikä
hänen sydämestään olisi haastanut minun sydämelleni, ei mitään, mikä
hänestä olisi siirtynyt minuun. Päinvastoin jotakin hapuilevaa,
ytimetöntä, kaikkeen ja kaikkialle sovellettua; mahtipontista missä
olisi pitänyt olla syvää, latteaa missä olisi pitänyt olla
yksinkertaista; jonkinlainen tunteileva saarna ja jumaluusopillinen
joiku. Silloin tällöin joku latinankielinen ote -- pyhästä
Augustinuksesta, pyhästä Gregoriuksesta, mistä lieneekään ollut. Ja hän
tuntuikin latelevan jo pariinkymmeneen kertaan saneltua läksyä,
kertaavan sellaista tehtävää, joka pelkästä hokemisesta oli hivumassa
piirteettömäksi. Ei katsetta hänen silmistään, ei korostusta hänen
äänessään, ei kädenliikettä.
Ja kuinka olisi voinutkaan olla toisin? Tämä pappi on vankilan
vasituinen sielunpaimen. Hänen toimenaan on lohduttaa ja neuvoa, hän
elää siitä. Vangit, sairaat ovat hänen kaunopuheisuutensa pontimia. Hän
heitä ripittää ja auttaa, koska se kuuluu hänen virkatehtäviinsä. Hän
on vanhennut johtaessaan ihmisiä kuolemaan. Aikoja sitten hän on
tottunut siihen mikä toiset saa värisemään; hänen valkoisiksi
jauhoitetut hiuksensa eivät enää nouse pystyyn kauhusta, kaleerit ja
mestauslavat ovat hänelle jokapäiväisiä kohtaloita. Hän on tylstynyt.
Hänellä on varmaankin muistiinpanovihko, ne ja ne sivut kaleerivankeja,
ne ja ne kuolemaantuomittuja varten. Hänelle tietenkin ilmoitettiin
eilis iltana, että hänen piti seuraavana päivänä kello silloin ja
silloin käydä katsomassa erästä vankia; hän kai kysyi, oliko se
kaleerivanki vai kuolemaantuomittu; ja hän valikoi sivun, ja sitten hän
tuli. Siitä johtuu, että ne, jotka lähetetään Toulouiin, ja ne, jotka
viedään Grève-torille, ovat hänelle yhtä ja hän heille samaa.
Oh! Jospa hänen sijaansa mentäisiin hakemaan joku nuori kyläpappi, joku
vanha kirkkoherra, mistä vain, ensimäisestä seurakunnasta, -- jospa
hänet löydettäisiin lietensä äärestä, raamattuaan lukemasta, mihinkään
valmistumattomana, ja hänelle sanottaisiin:
-- Eräs mies viedään kuolemaan ja teidän pitää lähteä häntä
lohduttamaan. Teidän pitää olla paikalla, kun hänen kätensä sidotaan,
kun hänen hiuksensa leikataan; teidän pitää nousta hänen rattailleen
peittääksenne ristiinnaulitun-kuvallanne häneltä pyövelin; teidän pitää
tärskyä hänen kerallaan katukiveyksellä aina Grève-aukealle asti;
teidän pitää puhkoa hänen sivullaan tuo hirveä, vertajanoava joukko;
teidän pitää syleillä häntä mestauslavan kupeella; ja teidän pitää
jäädä paikoillenne kunnes pää on siellä ja ruumis täällä.
Silloin hän lähestyisi minua vavahdellen, väristen kiireestä
kantapäähän; minä heittäytyisin hänen syliinsä, hänen jalkoihinsa; ja
hän itkisi, ja me itkisimme molemmat, ja hän heltyisi kauniisti
puhumaan, ja minä saisin lohtua, ja sydämeni sulaisi hänen sydämeensä,
ja hän omaksuisi minun sieluni ja minä omaksuisin hänen Jumalansa.
Mutta mitä on tuo vanhus minulle? mitä olen minä hänelle? Jonkinlainen
onneton yksilö, varjo, jommoisia hän on nähnyt jo tukuittain, ykkönen,
joka lisätään mestattujen suureen lukuun.
Olen ehkä väärässä torjuessani hänet näin. Ehkä hän on hyvä ja minä
huono. Ah! eihän se ole minun vikani. Kuolemaantuomitun henki turmelee
ja lakastuttaa kaiken.
Minulle tuotiin ruokaa; he ovat luulleet, että minun on nälkä,
Herkullinen ja valikoitu pöytä, kananpoikasta, luulen, ja muuta hyvää
lisäksi. Kas niin! Istahdin syömään; mutta ensimäistä palaa suuhun
viedessäni se putosi kädestäni, niin karvaalta ja haisevalta se minusta
tuntui...
31.
Sisään astui herrasmies, lakki päässä; hän tuskin vilkaisikaan minuun.
Hän kehitti auki mittanauhan ja alkoi mittailla alhaalta ylös muurin
kiviä, puhellen kovalla äänellä, milloin: "_oikein on_", milloin: "_ei
sovi_".
Kysyin vartiosotilaalta, kuka se oli. Hän vastasi, että se oli joku
vankilan käyttämiä arkkitehtiapulaisia.
Hänenkin uteliaisuutensa oli lopulta herännyt. Hän vaihtoi muutaman
hillityn sanan ovenvartijan kanssa, joka oli häntä seurannut.
Tarkastettuaan minua sitten hetken kiinteämmin ja nyökäyttäen kevyesti
päätänsä hän alkoi jälleen puhella lujalla äänellä jatkaen
mittauksiaan.
Lopetettuaan työnsä hän tuli lähemmä ja virkkoi naurahdellen:
-- Ystäväni, kuuden viikon perästä tämä koppi on nykyistään hauskempi.
Ja hänen eleensä näytti lisäävän:
-- Vahinko, ettette saa siitä nauttia.
Hän miltei hymyillyt. Luulin näkeväni hetken, jolloin hän naljailee
leppoisasti kuten lasketaan leikkiä vastavihitylle naiselle hääiltana.
Vartiomieheni, vanha nauhalakkinen sotilas, otti nyt vastatakseen.
-- Herra, -- hän virkkoi, -- kuolevan huoneessa ei puhuta noin
äänekkäästi.
Arkkitehti hävisi.
Minä, minä olin jälellä, olin kuin joku niistä kivistä, joita hän
mittaili.
32.
Ja sitten tapahtui jotakin naurettavaa.
Vanha kunnon vartiosotilaani kutsuttiin pois: paatuneen itsekkäänä en
tullut edes puristaneeksi hänen kättään. Toinen asetettiin tilalle,
matalaotsainen, häränsilmäinen, typeräeleinen mies.
En pannut häneen aluksi vähääkään huomiota. Käänsin selkäni oveen päin,
istahdin pöytäni ääreen, yritin virkistää otsaani sitä kädellä
sivellen, ja ajatukset sekottivat järkeni.
Kevyt kosketus olkapäilleni sai minut kääntämään pääni. Siinä oli se
uusi sotilas, jonka kera olin yksin.
Jokseenkin seuraavia sanoja hän käytti minua puhutellessaan:
-- Rikollinen, onko teillä hyvä sydän?
-- Ei, -- vastasin.
Vastaukseni jyrkkyys näytti hämmentävän hänet. Sitten hän jatkoi
arkaillen:
-- Ei kukaan ole ilkeä pelkästä ilkeyden halusta.
-- Miksikä ei, -- sanoin. -- Ellei teillä ole muuta sanottavaa, niin
jättäkää minut. Mitä tahdotte?
-- Anteeksi, rikollinen, -- hän vastasi. -- Vain pari sanaa.
Kuulkaahan, jos te voisitte auttaa erästä ihmisparkaa eikä se tuottaisi
teille suurtakaan vaivaa, ettekö tekisi sitä?
Kohautin olkapäitäni.
-- Tuletteko suoraan Charentonista? [mielisairaala] Valitsittepa
merkillisen astian, mistä ammentaa onnea. Minäkö voisin jotakuta
auttaa?
Hän alensi ääntään ja oli hyvin salaperäisen näköinen, mikä ominaisuus
ei ollenkaan sopinut hänen tyhmille ilmeilleen.
-- Kyllä, rikollinen, voitte auttaa, tuoda onnea. Kaiken sen saan
teiltä. Kas näin. Olen köyhä poliisi. Työ on raskasta ja palkka pieni;
saan itse pitää hevosta, ja se vie minut perikatoon. Olen turvautunut
arpajaisiin parantaakseni raha-asioitani. Täytyy jotakin sivutointa
harrastaa. Tähän asti en ole onnistunut saamaan onnen numeroita. Haen
aina varmoja numeroita, mutta menetän aina. Ostan numeron 76 ja numero
77 voittaa. Sovittelenpa miten hyvänsä, ihan kohdalleen en osaa. --
Hiukan kärsivällisyyttä, pyydän, olen kohta lopussa. -- Kas nyt on
minulla oiva tilaisuus. Näyttää siltä, suokaa anteeksi, rikollinen,
että teidän vuoronne on tänään. On varmaa, että tällä tavalla
maailmasta poistuneet kuolleet näkevät ennakolta arpajaisnumerot.
Luvatkaa minulle saapua luokseni huomis-iltana, -- mitä vaivaa teille
siitä on? --- ilmaisemaan minulle kolme numeroa, kolme voiton numeroa.
No? -- En pelkää aaveita, olkaa rauhassa. -- Tässä on osoitteeni:
Popincourtin kasarmi, porras A. n:o 26 käytävän perällä. Te tunnette
minut hyvin, eikö totta? -- Tulkaa vaikkapa jo tänä iltana, jos teille
sopii paremmin.
Alennuin vastaamaan hänelle, tuolle pässinpäälle; hullu toive välähti
nimittäin äkkiä aivoissani. Epätoivoisessa tilassani, jossa hetkittäin
luulee hiuksen pystyvän katkomaan kahleet, olin valmis yrittämään
kaikkeni.
-- Kuulehan, -- virkoin hänelle tekeytyen näyttelijäksi niin hyvin kuin
kuolemaan valmistunut siihen kykenee, -- voin sinut todella tehdä
kuningastakin rikkaammaksi, voin hankkia sinulle miljoonia. -- Yhdellä
ehdolla.
Hän avasi tyhmät silmänsä selko selälleen.
-- Mikä se on? Mikä? Teen kaikki mieliksenne, kunnon rikollinen.
-- Kolmen asemasta lupaan sinulle neljä hyvää numeroa. Vaihda pukua
kanssani!
-- Eikö muuta! -- hän kiljahti nyhtäisten auki univormunss ylimmät
napit.
Nousin tuoliltani. Tarkkasin hänen liikkeitään, sydämeni takoi. Olin jo
näkevinäni porttien aukenevan sotilasunivormun edestä ja pihan, kadun
ja Oikeuspalatsin jäävän taakseni.
Mutta hän kääntyi pian minuun päin epäröivän näköisenä.
-- Ah! Ettehän vain aikone täten paeta täältä?
Ymmärsin, kaikki oli turhaa. Tartuin silti viimeiseen keinoon,
hyödyttömään ja hyvin tolkuttomaan.
-- Vaikkapa niinkin, -- sanoin hänelle, -- mutta sinun onnesi on
taattu...
Hän keskeytti minut.
-- Hoo, ei suinkaan! Entä minun numeroni! Jotta ne tuottaisivat onnea,
pitää teidän olla kuollut.
Lysähdin jälleen tuolilleni, mykkänä, entistänikin epätoivoisempana,
turhia toivottuani.
33.
Suljin silmäni, peitin ne käsilläni ja koetin unohtaa, unohtaa
nykyhetken menneeseen. Uneksiessani palautuivat yksitellen lapsuuteni
ja nuoruuteni muistot mieleeni, ne olivat lempeitä, tyyniä, nauravia
kuin kukkien teriöt aivojani jäytävien mustien ja sekavien ajatusten
kuilun partaalla.
Olin jälleen lapsi, iloinen ja terve koulupoika, leikin, juoksin,
huusin veljieni kera sen koskemattoman puutarhan suuressa, vehmaassa
siimeksessä, jossa ensimäiset vuoteni vierivät, entisessä nunnien
kävelypuistossa, jota Val-de-Gracen jylhä tuomiokirkko lyijyisellä
kiireellään varjoaa.
Ja neljää vuotta myöhemmin olin siellä vielä, yhä lapsena, mutta nyt
uneksivana ja intohimoisena. Yksinäisessä puistikossa oli myöskin nuori
tyttö.
Siellä oli pieni espanjatar, suuret silmät, muhkea tukka, ruskea ja
hieno hipiä, punaiset huulet ja ruusuiset posket, neljäntoista vuotias
andalusiatar, Pepa.
Äitimme sallivat meidän juoksennella yhdessä: teimme kävelymatkoja.
Meitä kehoitettiin leikkimään, ja me haastelimme, -- me, jotka olimme
samanikäiset, mutta eri sukupuolta.
Ei ollut kuitenkaan vielä vuotta kulunut siitä, kun me karkelimme,
kiistasimme yhdessä, kun kinastelin Pepitan kanssa omenapuun
kauneimmasta hedelmästä, näpäytin häntä, jos hän löysi linnunpesän. Hän
itki; minä sanoin: "Se oli sinulle oikein". Ja molemmat juoksimme
valittamaan äideillemme, jotka toruivat meitä ääneen ja kiittelivät
hiljaa.
Mutta nyt hän nojautui käsivarteeni ja minä olin kovin ylpeä ja kovin
nöyrtynyt. Me kuljimme hitaasti ja puhuimme hiljaa. Hän pudotti
nenäliinansa; minä nostin sen maasta hänelle. Kätemme vavahtivat
toisiansa koskettaessaan. Hän puheli minulle pikkulinnuista, tähdestä
joka tuikkii taivaan rannalla, puiden taakse laskeutuvasta
korallinpunaisesta auringosta tai koulutovereistaan, puvustaan ja
helyistään. Me haastelimme viattomista asioista ja punehduimme
molemmat. Nuoresta tytöstä oli tullut nuori nainen.
Sinä iltana -- oli kesäehtoo -- me olimme kastanjain katveessa,
puutarhan pohjukassa. Kävelimme lopulta mitään puhumatta; pitkän
vaitiolon jälkeen hän hellitti äkkiä käteni ja sanoi: "Juoskaamme!"
Näen hänet yhä vieläkin, hän oli aivan mustissa, hän suri isoäitinsä
kuolemaa. Hänen aivoihinsa sävähti lapsen ajatus. Pepa oli jälleen
Pepita, hän virkkoi minulle: "Juoskaamme!"
Ja hän syöksyi juoksuun hentoine vartaloineen, joka oli kuin mehiläisen
ruumis, ja hänen pienet jalkansa vilahtelivat puolisääreen hameenhelman
alta. Minä takaa ajamaan, hän pakenemaan. Juoksun huima sai hänen
kaulurinsa aukeamaan, ja minä näin hänen ruskean ja raikkaan selkänsä.
Olin suunniltani. Sain hänet kiinni vanhan sortuneen kaivon reunalla,
tartuin häntä vyötäisiltä, voittajan oikeudella, ja panin hänet
istumaan nurmipenkille. Hän ei vastustellut. Hän oli hengästynyt ja
nauroi. Minä olin vakava ja katselin hänen mustien ripsien verhoamia
ruskeita silmiään.
-- Istuhan tuohon, -- hän sanoi minulle. -- On vielä valoisaa,
lukekaamme jotakin. Onko sinulla kirjaa mukanasi?
Minulla oli toinen osa Spallanzanin matkakertomusta. Avasin sen
umpimähkään, istuuduin hänen vierelleen, hän nojasi minun olkapäähäni,
ja me aloimme lukea kumpikin hiljaa, samaa sivua. Ennenkuin lehteä
käännettiin hänen täytyi aina odottaa minua. Minun älyni ei ollut niin
nopsa kuin hänen.
-- Oletko lopettanut sivun? -- hän virkkoi minulle, joka tuskin olin
päässyt alkuunkaan.
Päämme sattuivat yhteen, hiuksemme sekaantuivat toisiinsa,
hengähdyksemme tapailivat toisiaan, ja yhtäkkiä huulemme yhtyivät
suutelemaan.
Kun jälleen aloimme lukea, oli taivas jo tähdittynyt.
-- Oh, äiti, äiti! -- hän huudahti kotiin tultuamme; -- jospa tietäisit
kuinka me juoksimme.
Minä olin vaiti.
-- Et virka mitään, -- sanoi äiti minulle; -- olet surullisen näköinen.
Sydämessäni oli paratiisi.
Se oli ilta, jonka muistan koko elämäni.
Koko elämäni!
34.
Jossain löi kello. En tiedä mikä; kuulen huonosti kellon iskut.
Korvissani pauhaa urkujen humina; viimeiset ajatukset niissä suhisevat.
Tänä viimeisenä hetkenä, jolloin vielä voin koota ajatuksiani, tulee
rikokseni kauheana kuvana mieleeni; mutta minä tahtoisin katua vielä
hartaammin. Enemmän tunsin tunnonvaivoja ennen kuolemantuomiotani,
mutta sen jälkeen on tuntunut siltä kuin riittäisi aivoissani tilaa
vain kuoleman ajatuksille. Ja kuitenkin tahtoisin katua oikein
täydesti.
Kun olen hetken unelmoinut menneisyydestä ja palaudun siihen
kirveeniskuun, jonka pitäisi kohtsiltään lopettaa kaikki, minä taas
vavahdan kuin uudesta ajatuksesta. Ihana lapsuuteni, ihana nuoruuteni!
kultainen alku taipaleella, jonka loppupää on verinen. Silloisen ja
nykyisen välillä on verivirta, toisen verta ja omaa vertani.
Jos joskus luetaan elämäntarinaani, johon kuului monia viattomuuden ja
onnen vuosia, ei hevin voisi uskoa todeksi sitä kurjaa vuotta, jonka
rikos alotti ja jonka lopettaa rangaistus; se vuosi ei sovellu
edeltäjiinsä.
Ja -- kurjat lait, kurjat ihmiset! -- minä en kuitenkaan ollut paha!
Oh! kuolla jonkun hetken perästä ja ajatella, että vuosi sitten samana
päivänä olin vielä vapaa ja puhdas, että olin syyskävelyillä, että
harhailin puitten alla ja kuljin varisseilla lehdillä.
35.
Tänäkin hetkenä, aivan lähelläni, näissä huoneissa, jotka ympäröivät
Oikeuspalatsia ja Grève-toria ja kaikkialla Pariisissa on ihmisiä,
jotka tulevat ja menevät, puhelevat ja nauravat, lukevat sanomalehtiä,
ajattelevat toimiaan; on kauppiaita, jotka myyvät, nuoria tyttöjä,
jotka valmistautuvat illan tanssiaisiin, äitejä, jotka leikkivät
lapsiensa kanssa!
36.
Muistan erään päivän lapsuusajoiltani, kun menin katsomaan Notre-Damen
kirkonkelloa.
Olin aivan pyörällä päästäni noustuani synkät kierreportaat,
kuljettuani torneja yhdistävän hauraan lehterin kautta, nähtyäni
Pariisin jalkojeni alla ja saapuessani siihen kivi- ja puukomeroon,
missä heilui kirkon kello läppäimineen, joka painaa tuhatkunnan naulaa.
Astuin arkaillen suurirakoiselle lattialaudotukselle, katselin etäältä
tuota kelloa, joka lapsien ja Pariisin rahvaan keskuudessa oli niin
suuressa huudossa, ja kammoten katselin niitä liuskakivipuitteisia
luukkuja, jotka viettäviltä seiniltään ympäröivät kelloa ja olivat
aivan jalkani tasalla. Silloin tällöin katsahdin huimaavasta
korkeudestani Notre-Damen aukiolle ja näin ihmiset pieninä kuin
muurahaiset.
Yhtäkkiä tuo suunnaton kello kumahti, syvä ääniaalto pani ilman
väreilemään, jykevä torni vavahti. Lattia huojui kannatushirsillään.
Ääniaalto vyöryi ylitseni; horjahdin, olin kaatua ja luisumaisillani
viettäville ikkuna-aukoille. Kauhun musertamana heittäydyin palkeille,
tarrasin molemmin käsin niihin kiinni, ääntämättä, hengähtämättä,
korvissa yhä tuo peloittava kaiku, silmieni edessä tuo kuilu, tuo
mittaamattoman syvä alho, jossa ristiin rastiin liikkui rauhallisia ja
kadehdittavia ihmisiä.
Ja ihmeellistä! Olen yhä vieläkin olevinani samassa kellotornissa.
Kaikki ympärilläni on yhtä melua ja huumaa. Kellon kumajavat äänet
kajahtelevat yhä vieläkin aivojeni tyhjiöissä; ympärilläni näen vain
kaukaa sen tasaisen ja rauhallisen elämän, jonka olen jättänyt ja missä
muut ihmiset yhä kulkevat kuin syvän kuilun pohjalla.
Kaupungintalo on synkkä rakennus.
Terävine jyrkkine kattoineen, merkillisine torneineen, suurine valkeine
kellotauluineen, rivikerroksineen, tuhansine ikkunoineen, askelten
kuluttamine portaineen, kaksine oikealta ja vasemmalta työntyvine
sivuineen, siinä se on Grève-torin laidassa, kolkkona, peloittavana,
iän kalvamine julkisivuineen, niin mustana, että se on musta
auringossakin.
Mestauspäivinä sen portit vallan kuhisevat poliiseja, ja ikkunoiden
täydeltä se katselee kuolemaantuomittua.
Ja iltasin sen kellotaulu, joka näyttää ajan, on ainoana valoisana
kohtana sen tummalla seinäsivulla.
38.
Kello on neljänneksen yli yksi.
Mielialani on nyt tämmöinen:
Ankaraa päänsärkyä. Sisässäni jäätävän kylmää, otsani poltteisen kuuma.
Joka kerta kun nousen tai kumarrun, on kuin aivoihini valuisi nestettä,
joka panee ne jyskyttämään pääkuoren seiniä vasten.
Suonenvedontapaiset nytkähdykset tärisyttävät ruumistani, ja
aika-ajoittain putoo kynä kädestäni kuin sähköiskun sinkauttamana.
Silmiäni kirveltää kuin olisin ainaisessa savussa.
Niveliäni pakottaa.
Vielä kaksi tuntia ja neljäkymmentäviisi minuuttia ja minä olen terve.
39.
Sanotaan, ettei se ole mitään, ettei siinä kärsi, että se on lievä
loppu, että sentapainen kuolema on varsin yksinkertainen.
Olkoon! Mutta mitä siis on tämä kuusiviikkoinen tuska ja tämä
päivittäinen kuolonkamppailu? Mitä tämän korvaamattoman päivän vaivat,
päivän, joka kuluu niin hitaasti ja niin nopeaan? Mitä nämä
kidutusportaat, jotka päättyvät mestauslavalle?
Ehkäpä se ei ole kärsimystä.
Eivätkö kärsimystä ole kouristuksetkin, joissa veri pisara pisaralta
kuivuu ja järki ajatus ajatukselta hiutuu?
Ja ollaanko varmoja, ettei silloinkin kärsitä? Kuka sen on sanonut?
Kertooko tarina katkaistun pään milloin verisenä vierineen mestauslavan
reunalle ja sieltä huutaneen joukolle: "Ei tehnyt ollenkaan kipeätä!"
Ovatko sillä tavalla kuolleet koskaan tulleet teloittajia kiittämään ja
sanomaan: "Se oli hyvin suoritettu. Säilyttäkää se tapa edelleenkin.
Koneisto toimii mainiosti?"
Robespierrekö? Ludvig XVI?...
Ei! Ei mitään! "Vähemmässä kuin minuutissa, vähemmässä kuin sekunnissa
on kaikki ohi." -- Ovatko he milloinkaan, edes ajatuksissaan,
asettuneet sen tilalle, joka on mestauslavalla, hetkellä, jolloin
raskas kirves putoo leikkaamaan lihaa, ratkomaan hermoja, katkaisemaan
luustoa... Mutta mitä? "puoli sekuntia! kipu on loihdittu pois"...
Kauheata!
40.
On outoa, että herkeämättä ajattelen kuningasta. Teen kaiken voitavani,
ravistelen päätäni, mutta alati puhelee ääni korvaani:
-- Tässä samassa kaupungissa, tänä samana hetkenä eikä kaukana sinusta,
toisessa palatsissa on ihminen, jonka kaikkia ovia niinikään
vartioidaan, yksinäinen ihminen kuten sinäkin kansan seassa, se vain
eroa, että hän on yhtä korkealla kuin sinä alhaalla. Hänen elämänsä on
kauttaaltaan -- minuutti minuutilta -- kunniaa, suuruutta, nautintoa,
huumaa. Kaikki hänen ympärillään on rakkautta, kunnioitusta, ihailua.
Korkeimmatkin äänet hiljenevät häntä puhutellessaan, ylpeimmätkin otsat
painuvat hänen edessään. Silkki ja kulta vain välkähtelevät hänen
silmiensä edessä. Tällä hetkellä hänellä on jokin ministerikokous,
jossa kaikki mukautuvat hänen tahtoonsa; tai hän suunnittelee paraikaa
huomista metsästystä, tai täniltaisia tanssiaisia, varmana että juhla
alkaa määräaikana, ja antaen toisten suorittaa hänen nautintojensa
työtaakan. Ja silti on tämäkin ihminen lihaa ja luuta kuten sinäkin! --
Ja saadakseen yhdessä hetkessä luhistumaan hirveän mestauslavankin ja
antaakseen sinulle takaisin kaiken, elämän, vapauden, omaisuuden,
perheen, hänen tarvitsisi vain tällä kynällä kirjoittaa nimensä
seitsemän kirjainta erään paperiliuskan alalaitaan tai tulla
vaunuillaan sinun rattaitasi vastaan! -- Ja hän on hyvä eikä hän ehkä
parempaa pyytäisikään, ja kuitenkaan hän ei kuulu koko asiaan!
41.
No niin! Odottakaamme rohkeasti kuolemaa, ottakaamme tuo hirveä ajatus
molempiin käsiimme, tutkikaamme sitä kasvoista kasvoihin. Vaatikaamme
se tilille siitä mitä se on, ottakaamme selville, mitä se meistä
tahtoo, käännelkäämme sitä kaikilta tahoilta, ratkaiskaamme sen
arvotus, luokaamme ennakkosilmäys hautaan.
Minusta on kuin silmät suljettuani näkisin valtavan kirkkauden ja
valomeriä, joilla henkeni liitelee ilman päämäärää. On kuin taivas
saisi hohteensa omasta olemuksestaan ja tähdet olisivat siinä kuin
mustia laikkuja, -- olematta enää ihmissilmien näkemiä kultatäpliä
mustalla silkkipohjalla ne näyttävätkin mustilta pilkuilta
kultakankaalla.
Tai paremminkin, kurjaa minua, se onkin ehkä pohjaton, hirvittävä
kuilu, jonka seinät ovat mustiin verhotut, ja johon minä lakkaamatta
vajoan ja jonka pimennoissa näen ihmismuotojen vilahtelevan.
Tai vieläkin selvemmin, havahduttuani putouksesta, olenkin ehkä
tasaisella ja kostealla kentällä, harhailen pimeässä ja liikun kuin
ihmispää, joka pyörii eteenpäin. Minua on raju tuuli riepoittelevinaan,
ja olen silloin tällöin iskeytyvinäni toisiin niinikään pyöriviin
ihmispäihin. Lätäköt ja purot ovat tulvillaan jotakin outoa ja haaleata
nestettä, kaikki pimenee. Kun pyörivät silmäni osuvat katsomaan ylös,
näkevät ne vain tumman taivaan; jossa riippuu raskaita pilviä toinen
toisensa niskalla ja etäällä taivaan pohjassa suunnattomia
savupatsaita, jotka ovat mustempia kuin ympäröivä pimeys. Ne näkevät
yössä vilahtelevia punervia tuikkuja, jotka lähetessään muuttelehtivat
tulilintusiksi. Ja tällaista jatkuu äärettömiin.
Hyvinkin myös saattavat joinakin pimeinä talviöinä Grève-torin vainajat
kokoontua samalle paikalle, miltä ovat lähteneet. Se on kalvakasta ja
veristä joukkoa, ja minä olen tietysti mukana. Ei ole kuuta, ja kaikki
haastelevat hiljaisella äänellä. Kaupungintalokin on lähellä tummine
julkisivuineen, sahaharjaisine kattoineen ja kellotauluineen, joka ei
sääli ketään meistä. Paikalla on myöskin helvetin giljotiini, jolla
pahahenki teloittaa mestaajan; kello on neljä aamulla. Me puolestamme
olemme katselevaa joukkoa.
Näin saattaa olla. Mutta jos kuolleet sinne saapuvat, missä asussa he
tulevat? Kuinka he esiintyvät epätäydellisine ja typistettyine
ruumiineen? Kumman he valitsevat? Pääkö vai päätön ruumis siinä
kummittelee?
Ah! mitä kuolema tekee sieluillemme? minkä muodon se niille antaa?
ottaako se siitä jotakin vai antaako sille jotakin? ja mihin se sen
vie? lainaako se sille joskus ruumiin silmät, jotta se voi nähdä maahan
ja itkeä?
Ah! pappi! pappi sen tietää! Tahdon puhutella pappia ja suudella
ristiinnaulitun kuvaa!
Hyvä Jumala, se hengenmies on aina sama!
42.
Olen rukoillut häntä sallimaan minun nukkua, ja olen heittäytynyt
vuoteelleni.
Ja todella, päähäni pusertunut verenpaine on saanut minut uneen. Se oli
viimeinen, maallinen uneni.
Näin unta.
Oli yö. Olin muka työhuoneessani parin kolmen ystäväni -- en tiedä
keiden kanssa.
Vaimoni nukkui lapsineen viereisessä makuuhuoneessa.
Puhelimme hiljaa, ystäväni ja minä, ja haastelemamme kauhistutti meitä.
Äkkiä olin kuulevinani jotakin melua sivuhuoneesta. Heikkoa,
kummallista, herkeämätöntä melua.