porttikamanan kookkaaseen otsakirjoitukseen: _Vanhojen koti_.
"Kas", tuumin itsekseni, "onko tuolla sellaisiakin, jotka vanhenevat".
Ja kuten unen rajamailla usein, niin minäkin haudoin mielessäni tuota
ajatusta tuskan herkistämän henkeni aistein. Äkkiä ajoneuvot joutuivat
valtakadun puistokujalle ja luukku-näköala vaihtui toiseksi.
Notre-Damen tornit joutuivat nyt sen puitteisiin, siintävinä ja
Pariisin kaduilta nousevan tomun hämärtäminä. Samalla muuttui
henkenikin näköala toiseksi. Olin kone kuten vaunutkin.
Bicêtre-ajatusta seurasi Notre-Damen-torni-ajatus. -- "Ne jotka ovat
siinä tornissa, missä liehuu sotalippu, näkevät hyvin", sanoin
itsekseni tylsästi hymyillen.
Luulen että juuri sillä hetkellä pappi alkoi minulle puhella.
Kärsivällisenä annoin hänen pakinoida. Korvissani humisi yhä vielä
pyörien ratina, hevosten laukka, ruoskan mäjellykset. Papin sanat
olivat uutta melua lisää.
Kuuntelin ääneti tuota yksitoikkoista sanatulvaa, joka uuvutti
ajatuksiani kuin suihkukaivon loiskina ja kulki ohitseni aina
erilaisena ja silti aina samana kuin kadunlaitaiset monipolviset
jalavat; silloin etuosastossa vastassani istuvan sotilaan lyhyet ja
kuivakiskoiset sanat tulivat avukseni.
-- Kuulkaapa, herra apotti, -- hän virkkoi miltei hilpeästi, -- mitä
uutta tiedätte?
Näin puhuessaan hän kääntyi pappiin päin.
Sielunpaimen, joka oli taukoamatta puhunut minulle ja jonka vaunujen
räminä oli tehnyt kuuroksi, ei vastannut.
-- Kah, kah, -- jatkoi sotilas korottaen ääntänsä, voittaakseen pyörien
kolinan; -- helkkarin vaunut!
Pirulliset, tosiaankin!
Hän lisäsi:
-- Tie on kuoppaista, ei kuule mitään. Mitä tahdoinkaan sanoa? Tehkääpä
mielikseni ja sanokaa, herra apotti, mitä halusin tietää? -- Ah,
tiedättekö Pariisin viimeisen suuren uutisen?
Vavahdin kuin olisi hän puhunut minusta.
-- En, -- sanoi pappi, joka vihdoinkin oli kuullut, -- minulla ei ole
ollut aikaa lukea päivän sanomalehtiä. Katsastan niihin vasta illalla.
Kun olen kuten tänään koko päivän toimessa, pyydän ovenvartijaa
säilyttämään lehdet iltaan saakka ja luen ne vasta kotiin saavuttuani.
-- Joutavia, -- jatkoi sotilas puhetta, -- on mahdotonta, ettette tiedä
sitä. Pariisin uutista, päivän uutista!
Puutuin puheeseen:
-- Minä luulen tietäväni.
Sotilas katseli minua.
-- Te! Todellako? No, mitä tiedätte?
-- Olette utelias, -- sanoin minä.
-- Kuinka niin, herra? -- vastasi sotilas. -- Kullakin on oma
poliittinen kantansa. Kunnioitan teitä kyllin luullakseni, että
teilläkin on joku. Minä puolestani olen sitä mieltä, että
kansalliskaarti on jälleen muodostettava. Olin aikoinani komppaniani
kersantti, ja se totisesti oli varsin miellyttävää.
Keskeytin hänet.
-- En luule, että siitä oli kysymys.
-- Mistäpä siis? Sanoitte tietävänne uutisen...
-- Puhuin toisesta, joka niinikään pitää Pariisia tänään vireissä.
Tuo lurjus ei minua ymmärtänyt; hänen uteliaisuutensa heräsi.
--- Toisesta uutisesta? Mistä helkkunasta teillä on uutisia? Mikä se
on, jos suvaitsette, herra hyvä? Tiedättekö te, herra apotti, mikä se
on? oletteko siitä hajulla enemmän kuin minä? Tehkää minutkin
viisaaksi, pyydän. Mistä on kysymys? Nähkääs, pidän uutisista. Kerron
ne hovioikeuden herra presidentille, ja se huvittaa häntä.
Ja tuhannen muuta lörpötystä. Hän puhutteli vuoroon pappia, vuoroon
minua; minä vastasin vain olkapäitäni kohauttaen.
-- No, -- hän virkkoi minulle, -- mitä siis ajattelette?
-- Ajattelen, -- vastasin, -- etten ajattele enempää tänä iltana.
-- Ah! Siinäpä se! -- hän pisti väliin. -- Kas niin, olette kovin
alakuloinen! Hra Castaing kyllä puheli.
Sitten hetkiseksi vaiettuaan:
-- Kuljetin hra Papavoinea; hänellä oli saukonnahkainen lakki, ja hän
poltteli sikaaria. Ne neljä la Rochellen nuorta miestä haastelivat vain
keskenään. Mutta hekin siis puhuivat.
Jälleen hän vaikeni ja jatkoi tovin kuluttua:
-- Niitä hulluja! niitä intoilijoita: heitä surkutteli koko mailma.
Mitä teihin tulee, niin huomaan, että olette todella hyvin
mietteissänne, nuori mies.
-- Nuori mies! -- sanoin hänelle; -- olen teitä vanhempi. Jokainen
kuluva neljännestunti vanhentaa minua vuoden.
Hän kääntyi kokonaan, tarkasteli minua jonkun hetken typerän
kummastuneena; sitten hän alkoi nauraa hohottaa.
-- No no, laskette leikkiä, -- minua vanhempi! Voisin olla isoisänne.
-- En laske leikkiä, -- vastasin hänelle vakavasti.
Hän avasi tupakkakukkaronsa.
-- Kuulkaa, hyvä herra, älkää pahastuko; hyppysellinen nuuskaa, älkääkä
kantako kaunaa.
-- Olkaa huoletta, minulla ei ole pitkälti aikaa kaunaa kantaa.
Samassa hänen nuuskarasiansa kosketti rautaristikkoa, joka meidät
erotti. Vaunujen keikahdus sai sen kolahtamaan liian lujasti sitä
vasten, ja avattu nuuskarasia putosi poliisin jalkoihin.
-- Lemmon ristikko! -- ärähti sotilas.
Hän kääntyi puhuttelemaan minua.
-- Kas niin, eikö olekin minulla huono onni? Kaikki nuuskani on maassa.
-- Minä kadotan enemmän kuin te, -- vastasin hänelle hymyillen.
Hän kumartui keräämään nuuskaansa, mutisten hampaittensa raosta:
-- Enemmän kuin minä! Helppoa on niin sanoa. Pariisiin asti täytyy olla
nuuskatta! Se on kamalaa!
Sielunpaimen lausui hänelle jonkun lohdunsanan, enkä tiedä, olinko
hajamielinen, mutta minusta tuntui, että sanat olivat jatkona siihen
varoituspuheeseen, jonka alun olin kuullut. Vähitellen papin ja
sotilaan välinen keskustelu vilkastui; annoin heidän puhella omissa
oloissaan, ja minä aloin ajatella omia asioitani.
Tullin ohi mentäessä olin yhä ajatuksissani, mutta Pariisi oli minusta
tällä kerralla tavallista hälisevämpi.
Pikkutullin kohdalla pysähdyttiin hetkeksi. Kaupunginpalvelijat
tarkastivat vaunut. Jos kuormani olisi ollut joku teuraaksi vietävä
lammas tai nauta, olisi heille pitänyt viskata kukkarollinen rahaa;
mutta ihmispäällä ei ole taksaa. Pääsimme lähtemään.
Kun oli bulevardi kuljettu, painuivat vaunut Saint-Marceaun ja Citén
kaupunginosan vanhoille, mutkaisille kaduille, jotka kiemurtelevat ja
risteilevät kuin muurahaiskeon tuhannet polut. Näiden ahtaitten kujien
kivityksellä kävi vaunujen räminä niin ankaraksi, etten kuullut enää
mitään ulkoa. Katsellessani ristikkoluukusta ulos olin näkevinäni
ohikulkijain pysähtyvän silmäilemään vaunuja ja lapsilauman juoksevan
niiden perässä. Olin silloin tällöin näkevinäni kadunkulmissa rääsyisen
miehen tai akan, joskus molemmat yhdessä, käsissä kasa juuri
ilmestyneitä lehtiä, joista kulkijat kiistelivät suu ammollaan kuin
huutoon valmiina.
Palatsin kello löi puoli yhdeksän, ajaessamme Conciergerien pihaan. Nuo
korkeat portaat, tuo musta kappeli, synkät luukut tekivät minuun
hyytävän vaikutuksen. Kun vaunut pysähtyivät, luulin sydämeni
tykytyksenkin tauonneen.
Jännitin voimani. Portti avautui salamannopeasti. Hypähdin alas vielä
hetkahtelevasta vaunukopasta ja pujahdin pitkin askelin porttiholviin
kahden sotilasrivin välissä. Kulkuväylälle oli jo kerääntynyt
väkijoukkoa.
23.
Kulkiessani aiemmin Oikeuspalatsin yleisösuojissa olin tuntenut itseni
miltei vapaaksi ja hyvinvoivaksi; mutta päättäväisyyteni oli tyystin
kadonnut, kun edessäni avautuivat nämä matalat ovet, salaportaat,
sisäeteiset, pitkät tunkkaiset ja mykät käytävät, joihin astuvat vain
kuolemaantuomitsijat ja kuolemaantuomitut.
Oikeudenpalvelija oli yhä seuranani. Pappi oli minut jättänyt
luvattuaan parin tunnin kuluttua tulla uudelleen: hänellä oli omia
asioitaan.
Minut vietiin johtajan työhuoneeseen. Hänen käsiinsä oikeudenpalvelija
minut uskoi. Tapahtui osien vaihto. Johtaja pyysi häntä odottamaan
jonkun hetken, ilmoittaen hänelle, että hänellä oli _otus_, joka
oikeudenpalvelijan pitäisi heti viedä täältä lähtevillä vaunuilla
Bicêtreen. Asia koski varmaankin päivän kuolemaantuomittua, henkilöä,
joka tänä iltana saisi levätä sillä olkikuvolla, jota minä en ollut
ehtinyt käyttää.
-- Hyvä on, -- sanoi oikeudenpalvelija johtajalle, -- odotan kyllä
hetken; saamme kaksi pöytäkirjaa valmiiksi yhtaikaa. Sopii mainiosti.
Minut työnnettiin naapurihuoneeseen odottamaan. Sinne minut jätettiin
yksin, vahvojen salpojen taakse. En tiedä, mitä ajattelin, enkä kauanko
siellä olin, mutta äkkiä äänekäs ja raju naurunrähäkkä osui korvaani ja
havautti minut unelmoimasta.
Vavahtaen katsahdin ympärilleni. En ollut enää kopissani yksin.
Edessäni oli mies, viisikymmenviisi-vuotias, keskikokoinen, ryppyinen,
kumaraselkäinen, harmahtava, vanttera varreltaan; harmaissa silmissä
luihu ilme, surkea irvistys kasvoilla; laiha, ryysyinen, puolialaston,
vastenmielinen katsella.
Ovi lienee avattu, mies työnnetty sisään, ja ovi jälleen suljettu aivan
minun huomaamattani. Tulisipa kuolemakin samalla tavalla!
Tarkastelimme toisiamme hetken tutkivasti; mies ja minä, hän yhä nauraa
hohottaen kuin ruisrääkkä, minä ähmissäni ja miltei peljäten.
-- Kuka olette? -- kysyin vihdoin.
-- Typerä kysymys! -- hän vastasi. -- Keropää.
-- Keropää! Mitä se on?
Kysymykseni vain lisäsi hänen iloisuuttaan.
-- Se merkitsee, -- sai hän naurunsa lomassa sanoneeksi, -- että
teuras-Kalle hypittelee yliopistoani kuuden viikon perästä niinkuin
sinun hakopölkkysi kuuden tunnin perästä. -- Haha! Taidatpa jo
ymmärtää.
Kalpenin todella, ja hiukset nousivat pystyyn päässäni. Siinä oli
toinen kuolemaantuomittu, tämän päivän kuolemaantuomittu, -- mies, jota
perillisenäni odotettiin Bicêtreen.
Hän jatkoi:
-- Mikäs auttaa! Tarinani on tällainen. Olen kunnon vekkulin poika;
vahinko, että solmuseppä eräänä päivänä vaivautui sitaisemaan hänen
kauluksensa. Siihen aikaanhan hirsipuu hallitsi Jumalan armosta.
Kuusivuotiaana olin isätön, äiditön. Suvisin kluhjailin maantien
pölyssä kerjäten ropoja ohikiitävistä postivaunuista. Talvisin talsin
avojaloin katukivillä puhallellen aivan punaisiin sormiini. Paljaat
sääreni vilahtelivat housujen halkeimista. Yhdeksänvuotiaana aloin
turvautua näppieni työhön. Silloin tällöin tyhjensin jonkun
takinlokeron, löysin itselleni päällystakin, kymmenvuotiaana olin
näppäri. Sitte jatkoin opiskelua; seitsemäntoista vanhana olin jo koko
voro. Perkkasin myymälän, sorvasin avaimen. Minut siepattiin. Minulla
oli jo ikää, ja minut lähetettiin soutamaan "pikku laivastoon".
Kaleerityö on ankaraa; nukkua laudalla, juoda silkkaa vettä, syödä
mustaa leipää, laahata kintussaan punnusta tyhjän päiten, -- ruoskan
iskuja ja auringonpistoksia. Pääkin vielä kerittiin, ja minulla kun oli
niin kaunis, ruskea tukka! No, olkoon!... Aikani kului umpeen, --
viisitoista vuotta, pääseehän sellaisestakin! Olin kolmenkymmenenkahden
vanha, kun eräänä kauniina aamuna minulle pistettiin kouraan matkapassi
ja kuusikymmentäkuusi frangia, jotka olin saanut kootuksi
viisitoistavuotisen kaleerivankeuteni aikana pungastaessani kuusitoista
tuntia päivittäin, kolmekymmentä päivää kuukausittain ja kaksitoista
kuukautta vuosittain. Samapa tuo, tahdoin silti olla kunniallinen
ihminen noine frangeineni, ja rääsyjeni alla oli totisesti kauniimpia
tunteita kuin monen papinkasukan alla. Mutta se olikin lemmon passi! Se
oli keltainen, ja siihen oli kirjoitettu: _vapautettu rangaistusvanki_.
Se piti näyttää kaikkialla, missä liikuin, ja esittää joka kahdeksas
päivä sen kylän vanhimmalle, jossa majailin. Kaunis suosituskirje!
Kaleerivanki! Herätin pelkoa, pikkulapset puikkivat pakoon tieltäni, ja
ovet paiskattiin kiinni nenäni edestä. Ei kukaan tahtonut antaa minulle
työtä. Söin kuusikymmentäkuusi frangiani. Ja senkin jälkeen piti elää.
Tarjosin kelpo käteni työhön, minut torjuttiin. Tarjouduin
viidentoista, kymmenen, viiden soun päiväpalkalle. Turhaan. Mitä tehdä?
Eräänä päivänä minun oli nälkä. Heitin silmäyksen torikaupustelijan
rattaisiin; nappasin leivän; kaupustelija nappasi minut; en saanut
syödä sitä leipää, ja minut lähetettiin elinkautiseksi kaleereihin,
kolme tulikirjainta olkapäässäni -- näytän ne sinulle, jos haluat. --
Sitä sanotaan _uusiintuneeksi_ rikokseksi. Olin siis jälleen
pakkohevosen selässä. Minut vietiin taas Touloniin, tällä kerralla
vihantalakkien mukana. Nyt täytyi karata. Sitä varten oli tarvis puhkoa
vain kolmet muurit, katkaista vain kahdet kahleet, ja minulla oli
naula. Karkasin. Ammuttiin hätälaukaus, sillä meilläkin on kuten Rooman
kardinaaleilla punainen puku ja lähtiessämme ammutaan kanuunalla. He
ampuivat varpusille. Nyt ei enää keltaista passia, mutta ei rahaakaan.
Tapasin tovereita, jotka niinikään olivat palvelleet aikansa tai
katkoneet ohjaksensa. Heidän päänsä kehoitti minua liittymään
heikäläisiin, kujilla tehtiin suursiivousta. Myönnyin, ja näin rupesin
murhaamaan elääkseni. Ryöstettiin milloin diligenssi, milloin
postivaunut, milloin ratsastava teuraskaupustelija. Rahat riistettiin,
hevoset ja rattaat saivat mennä menojaan, mies kuopattiin puun alle ja
huolellisesti varottiin, etteivät jalat pistäneet mullasta esiin, ja
kummulla tanssittiin, jottei maa näyttäisi vastikään pöyhityltä. Näin
vanhenin, pensaikoissa yöpyen, tähtikirkkaan taivaan alla nukkuen,
puulta puulle hiipien, mutta ainakin vapaana ja omissa oloissani.
Kaikella on loppunsa, tällä kuten muullakin. Nauhaherrat hyökkäsivät
eräänä yönä kimppuumme. Kaverini pelastuivat; mutta minä, vanhimpana,
jouduin noiden kaluunalakkisten kissojen kynsiin. Minut tuotiin tänne.
Olin jo kulkenut yhtä lukuunottamatta kaikki portaitten astuinlaudat.
Minuun nähden oli yhtäkaikkista, olinko varastanut nenäliinan vai
surmannut ihmisen; minua syytettiin yhäti uusiintuneesta rikoksesta.
Nyt oli enää kuljettava vain hakotukin kautta. Juttuni käsiteltiin
lyhyeen. Saakeli, aloinkin jo vanheta, eikä elämisestä ollut enää
mihinkään. Isäni oli nainut lesken, ja minä vetäydyn rauhaan
Katumuskallion luostariin. -- Siinä kaikki, toveri.
Olin kuunnellut mykkänä. Hän räjähti entistä äänekkäämpään nauruun ja
ojensi minulle kätensä. Peräydyin kauhistuen loitomma.
-- Ystäväiseni, -- sanoi hän minulle, -- et ole kunnon veikon näköinen.
Älä jänistele ikilähdön edessä. Onhan tosin hetkeksi ikävää noustessa
herjalavolle, mutta pian se käy! Tahtoisin olla siellä näyttämässä
sinulle, kuinka häränpylly tehdään. Tuhat tulimaista! Olen halukas
jättämään valittamatta, jos minut typistetään tänään yhdessä sinun
kanssasi. Sama pappi saa hoitaa meitä molempia; minusta on
samantekevää, joudunko sinun perilliseksesi. Huomaat kai jo, että olen
reilu poika. Hei -- sano, tahdotko olla ystävyksin?
Hän läheni jälleen askelen.
-- Herra, -- vastasin hänelle työntäen hänet luotani, -- kiitän teitä.
Vastaukseni sai uudet naurunremahdukset.
-- Ahaa, herraseni, teitissä on markiisia! markiisia!
Keskeytin hänet.
-- Ystäväni, tarvitsen aikaa valmistuakseni; jättäkää minut.
Ääneni vakavuus sai hänet äkkiä miettiväksi. Hän ravisti harmaata,
miltei kaljua päätänsä; sitten hän raappi kynsillään karvaista
rintaansa, joka paistoi hänen avoimen paitansa alta, ja virkkoi
hammasten raosta mutisten:
-- Ymmärrän; sielunhöyläystä, totisesti!...
Hetkeksi vaiettuaan hän jatkoi miltei arkaillen:
-- Kuulkaas, olette markiisi, -- erinomaista. Mutta teillä on yllänne
aika kaunis päällysnuttu, joka ei teitä enää suuriakaan hyödytä:
hakkuri sen teiltä ottaa. Antakaa se minulle, minä myyn sen saadakseni
nuuskaa.
Riisuin päällystakkini ja annoin sen hänelle. Hän alkoi taputtaa
käsiään lapsekkaan iloisena. Huomatessaan minun paitahihasillani
värjöttävän hän sanoi:
-- Teitä paleltaa, herra; ottakaa tämä. Ulkona sataa, te kastutte
likomäräksi, ja rattailla pitää istua säädyllisissä pukimissa.
Puhuessaan hän riisui avaran harmaan hamppunuttunsa ja pujotti sen
ylleni. Annoin hänen sen tehdä.
Nojasin sitte seinään, enkä voi sanoa, minkä vaikutuksen tuo mies
minuun teki. Hän oli alkanut tutkia luovuttamaani takkia, ja yhtenään
hän päästeli ilonhuudahduksia.
-- Taskut ovat ihka uudet! Kaulus ehjä! Saan tästä vähintäin
viisitoista frangia. Onnenpotkaus! Saan nuuskaa kuudeksi viikokseni!
Ovi aukeni. Meitä tultiin noutamaan molempia; minua siihen huoneeseen,
jossa kuolemaantuomitut odottavat hetkeänsä; häntä Bicêtreen
vietäväksi. Hän astui nauraen keskelle sitä vartiojoukkoa, jonka piti
hänet viedä mennessään, ja sanoi poliiseille:
-- Kas niin! Älkää vain erehtykö. Olemme vaihtaneet pukua, herra ja
minä. Mutta älkää panko minua hänen tilalleen. Saakeli! Ei se sopisi
minulle ollenkaan nyt, kun minulla on jotakin, millä hankkia nuuskaa.
24.
Se vanha lurjus otti minun päällystakkini, sillä minä en antanut sitä
hänelle, ja jätti minulle tämän pukineen, inhottavan nuttunsa. Kuinka
sen sallin tapahtua?
En ollut luopunut päällystakistani mielisuosiolla tai säälien häntä.
En, vaan koska hän oli minua voimakkaampi. Jos olisin kieltäytynyt,
olisi hän iskenyt minua jykevillä nyrkeillään.
Ah! Mitä! Säälienkö! Mieleni oli täynnä huonoja tunteita. Olisin nyt
tahtonut kuristaa tuon vanhan varkaan näillä käsilläni; ruhjoa hänet
jalkoihini.
Sydämeni oli pakahtua raivosta ja katkeruudesta. Luulin sappirakkoni
haljenneen. Kuolema tekee sisukkaaksi.
25.
Minut vietiin koppiin, jossa oli vain neljä seinää, paljon rautaa
ikkunoissa, paljon salpoja ovessa; sanomattakin selvää.
Pyysin pöydän, tuolin ja kirjoitusneuvoja. Kaikki ne minulle
tuotiinkin.
Sitten pyysin vuoteen. Vartija katseli minua hetken kummastellen
ikäänkuin sanoakseen: -- Mitä hittoja!
Joka tapauksessa erääseen nurkkaan sijoitettiin telttivuode. Mutta
samalla tuli _huoneeseeni_ poliisi ja jäi sinne. Ehkä pelättiin minun
yrittävän tukahduttaa itseni patjoihin.
26.
Kello on kymmenen.
Oi minun pikku tyttö-raukkaani! Vielä kuusi tuntia ja minä olen
kuollut: Olen saastainen lihakasa, joka on heitetty patologisen
laitoksen kylmälle pöydälle; pää, joka erikseen lohotaan, ruumis, joka
toisaalla leikellään; sitte jälelle jäänyt sullotaan ruumisarkkuun ja
kaikki siirtyy Clamartiin.
Kas näin kohtelevat isääsi nämä ihmiset, joista kukaan ei minua vihaa,
jotka kaikki minua säälivät ja tahtoisivat minut pelastaa. He surmaavat
minut. Ymmärrätkö sitä, Marie? kylmäverisesti surmaavat minut,
juhlallisesti, yhteisen hyvän vuoksi! Ah! suuri Jumala!
Pikku raukka! Isäsi joka sinua niin rakasti, isäsi joka suuteli sinun
hentoa, valkeata ja tuoksuvaa kaulaasi, joka taukoamatta silitteli
sinun silkkihienoja kiharoitasi, joka otti sinun kauniin, pyöreän pääsi
käsiensä väliin, joka hypitti sinua polvillaan, ja iltaisin risti
kätesi Jumalaa rukoilemaan!
Mitä sinusta nyt tulee? Kuka sinua rakastaa? Kaikilla sinunikäisilläsi
on isä, sinulla ei. Kuinka voit totuttautua, lapseni, pois
päivänvalosta, joululahjoista, leluista, namusista ja suukkosista? --
Kuinka vieroittaudut, onneton orpo, juomasta ja syömästä?
Oh! Jospa nuo tuomarit vain olisivat nähneet sinut, sievän pikku
Marieni! he olisivat ymmärtäneet, etteivät voisi surmata kolmivuotiaan
lapsen isää.
Ja kun hän kasvaa isoksi, jos hän niin kauan elää, kuinka hänen silloin
käy? Hänen isänsä nimi säilyy Pariisin kansan muistissa. Hän saa
punastuen hävetä minua ja nimeäni: häntä halveksitaan, tuupitaan minun
tähteni, minun, joka rakastan häntä kaikella sydämeni hellyydellä. Oi
rakas pikku Marieni! Onko aivan totta, että joudut häpeämään ja
kammoamaan minua?
Kurjaa minua! Minkä rikoksen olenkaan tehnyt ja minkä rikoksen saankaan
sovittaa yhteiskunnalle!
Oh! Onko aivan varmaa, että ennen päivän loppua heitän henkeni? Onko
aivan varmaa, että se olen minä? Onko tuo huutojen melu, jonka kuulen
ulkoa, tuo hälisevä kansanvuo, joka jo kaduilla virtailee, nuo
poliisit, jotka hankkiutuvat lähtemään kasarmeistaan, tuo mustapukuinen
pappi ja tuo toinen mies, jolla on punaiset kädet, ovatko ne kaikki
minua varten? minäkö siis hetken perästä kuolen? minäkö, joka olen
tässä, elän, liikun, hengitän, istun tämän pöydän ääressä, joka
muistuttaa mitä hyvänsä pöytää ja vallan hyvin voisi olla muualla,
minäkö siis, se minä, jota voin koskettaa ja jonka tunnen olevan, ja
jonka vaatteet ovat tuollaisissa laskoksissa!
27.
Jospa edes tietäisin kuinka kaikki päättyy ja kuinka tuolla ulkona
kuolema saapuu! mutta kauheata, en tiedä.
Sen nimi on hirveä enkä ollenkaan ymmärrä, kuinka olen tähän asti siitä
voinut kirjoittaa ja puhua.
Noiden kymmenen kirjaimen yhdistelmä, niiden ulkomuoto ja ilme on
omiaan herättämään kuvottavaa ajatusta ja sillä onnettomuutta
parantavalla lääkärillä, joka sen keksi, oli kohtalokas nimi.
Kuva, jonka tästä inhottavasta sanasta olen luonut, on epäselvä,
määrittelemätön, mutta silti synkkä. Jokainen äänne on kuin jonkun
koneen osa. Panen niistä kokoon ja hajoitan ne lakkaamatta
ajatuksissani hirveän telineen.
En uskalla tehdä yhtään kysymystä siitä, mutta kamalaa on olla
tietämättä minkälainen se on, kuinka siinä menetellään. Minusta tuntuu,
että siinä on jonkinlainen vipulaite ja että täytyy laskeutua
vatsalleen... -- Ah! Tukkani harmaantuu jo ennenkuin pääni putoakaan!
28.
Olen sen silti kerran nähnyt.
Kuljin eräänä aamupäivänä yhdentoista tienoissa vaunuilla Grève-torin
yli. Äkkiä ajoneuvot pysähtyivät.
Torilla oli kansaa. Pistin pääni ulos. Joukko oli täyttänyt
Grève-aukean ja läheiset kadut, ja naisia, miehiä, lapsia seisoi
rintavarustuksen edessä. Päitten yläpuolella kohosi jonkinlainen
punaisesta puusta kyhätty lava, jota kolme miestä oli viimeistelemässä.
Samana päivänä piti muuan kuolemaantuomittu teilattaman, ja paraikaa
pystytettiin konetta.
Kurkotin päätäni nähdäkseni paremmin. Vaunujen vieressä selitti muuan
nainen lapselleen:
-- Katsohan! Kirves putoo huonosti, he rasvaavat kourua
kynttilänpätkällä.
Ehkä he ovat siellä parastaikaakin. Pian on kello yksitoista.
Varmaankin he nyt rasvaavat kourua.
Ah! Sillä kerralla minä, onneton, en kurkota päätäni katsoakseni
paremmin.
29.
Oi, armoa! armahdus! saan ehkä armahduksen! Kuningas ei sitä minulta
epää. Haettakoon asianajajani! Nopeasti asianajaja! Tahdon kaleereihin.
Viideksi vuodeksi kaleereihin, ja sillä hyvä, -- tai kahdeksikymmeneksi
vuodeksi -- tai eliniäksi punaisin poltinmerkein. -- Mutta armahdus!
Pakkotyövanki, hänhän liikkuu, menee ja tulee ja näkee auringon.
30.
Pappi tuli jälleen luokseni.
Hän on valkohapsinen, lempeäkatseinen vanhus, ylväsryhtinen ja
kunnioitusta herättävä. Aamulla näin hänen tyhjentävän kukkaronsa
vankien käsiin. Mistä johtuu, ettei hänen äänensä järkytä eikä ole
järkytetty? Mistä johtuu, ettei hän ole vielä sanonut mitään, joka
olisi tarttunut älyyni tai sydämeeni?
Tänä aamuna olin pyörällä päästäni. Jaksoin hädin tuskin kuunnella,
mitä hän minulle puheli. Hänen sanansa tuntuivat minusta tyhjiltä ja
pysyin välinpitämättömänä; sanat rapisivat kuin tuo kylmä sade
jäätyneelle ikkunanruudulleni.
Mutta hänen nyt palatessaan vaikutti hänen läsnäolonsa silti hyvältä.
Sanoin itsekseni, että hän oli sittenkin ainoa ihminen, joka oli
todella ihminen minulle. Ja hän herätti minussa kiihkeän janon kuulla
hyviä ja lohduttavia sanoja.
Me istahdimme, hän tuolille, minä vuoteeni laidalle. Hän virkkoi:
"Poikani". -- Tämä sana avasi sydämeni. Hän jatkoi:
-- Poikani, uskotko Jumalaan?
-- Uskon, isäni, -- vastasin.
-- Uskotko pyhään katoliseen, apostoliseen ja roomalaiseen kirkkoon?
-- Täydestä sydämestä, -- vastasin hänelle.
-- Poikani, -- hän jatkoi, -- sinulla on epäilijän ilme.
Sitten hän alkoi puhua. Hän puhui kauan, hän sanoi paljon. Kun hän
luuli sanoneensa kaikki, hän nousi ja katsahtaen minuun ensimäistä
kertaa koko keskustelun aikana hän kysyi:
-- No siis?
Vakuutan kuunnelleeni aluksi uteliaana, sitten tarkkaavasti ja lopulta
nöyränä.
Nousin niinikään.