lukkoa olisi väännetty auki, oli kuin salpaa olisi hiljaa sahattu
poikki.
Siinä kaikessa oli jotakin jäätävää: pelkäsimme. Arvelimme, että
varkaita oli tunkeumassa talooni, näin myöhäisenä yön hetkenä.
Päätimme mennä katsomaan. Nousin, otin kynttilän. Ystäväni seurasivat
minua perättäin.
Kuljimme viereisen makuusuojan kautta. Vaimoni nukkui siellä lapsineen.
Sitten saavuimme saliin. Ei mitään. Muotokuvat olivat liikkumattomina
kultaisissa kehyksissään punaisilla seinäverhoilla. Minusta vain
näytti, ettei salista ruokasaliin vievä ovi ollut tavallisella
paikallaan.
Astuimme ruokasaliin; teimme siellä kierroksen. Minä kuljin
ensimäisenä. Eteisen ovi oli lujasti lukittu, ikkunat samoin.
Saavuttuamme uunin eteen huomasin, että liinavaatekaappi oli auki ja
että sen ovi oli käännetty seinää vasten kuin suojaksi.
Se kummastutti minua. Arvelimme, että joku piileskeli oven takana.
Tartuin ovenripaan sulkeakseni kaapin: se ei liikahtanutkaan.
Ällistyneenä tempasin voimakkaammin. Se kääntyi äkkiä ja me näimme
pienen eukon, riippuvin käsin, suljetuin silmin, liikkumatonna
seisomassa ja kuin nurkkaukseen litistyneenä.
Tuossa kaikessa oli jotakin kamalaa, ja hiukset nousivat pystyyn
päässäni. Kysyin vanhukselta:
-- Kuka olette?
Hän ei vastannut.
Kysyin uudelleen:
-- Kuka olette?
Hän ei vastannut, ei liikahtanut, ei avannut silmiään. Ystäväni
sanoivat:
-- Se on varmaankin niiden toveri, jotka ovat pahoin aikein
tunkeutuneet taloon, he ovat pujahtaneet pakoon kuullessaan meidän
tulevan. Tuo ei voinut paeta ja piiloittautui senvuoksi tuonne.
Kysyin häneltä vielä kerran, hän oli yhä ääneti,
liikkumaton, katseeton. Joku meistä sysäsi häntä, hän kaatui. Hän
kaatui jäykkänä kuin puunrunko, kuin kuollut olento.
Potkaisimme häntä jalallamme, ja pari meistä nosti hänet pystyyn ja
asetti hänet seinää vasten nojaamaan. Hänessä ei elonmerkkiäkään.
Huusimme hänen korvaansa, hän oli vaiti kuin kuuro.
Lopulta katosi kärsivällisyytemme, ja meidän kauhuumme sekaantui
kiukkua. Yksi meistä virkkoi:
-- Pitäkää kynttilää hänen leukansa alla.
Panin liekehtivän kynttilänsydämen hänen leukansa alle. Silloin hän
avasi toisen silmänsä raolleen, tyhjän, kaihisen, kammottavan, mitään
näkemättömän.
Otin kynttilän pois ja sanoin:
-- Ah! vihdoinkin! Vastaatko, akka? Kuka olet?
Silmä sulkeutui kuin itsestään.
-- Pahus vieköön, tämä on jo liikaa, -- toiset huudahtivat. -- Vielä
kerran kynttilä, kerran vielä! Hänen täytyy puhua.
Panin kynttilän jälleen eukon leuan alle. Silloin hän avasi hitaasti
molemmat silmänsä, katsoi meitä kutakin, sitten hän kumartui äkkiä,
puhalsi kynttilän sammuksiin jäätävällä henkäisyllään. Samassa tunsin
pimeässä kolmen terävän hampaan pureutuvan käteeni. Heräsin, vavisten
ja uiden kylmässä hiessä.
Kunnon sielunpaimen oli vuoteeni vieressä ja luki rukouksia.
-- Olenko nukkunut kauankin? -- kysyin häneltä.
-- Poikani, -- hän vastasi, -- olet nukkunut tunnin. Lapsesi on tuotu
tänne. Hän on viereisessä huoneessa, hän odottaa sinua. En tahtonut
sinua herättää.
-- Oh! -- huudahdin, -- tyttäreni! Tuotakoon tyttäreni tänne heti!
43.
Hän on raikas, hän on ruusuinen, hänellä on suuret silmät, hän on
kaunis.
Hänen yllään on pieni hame, joka pukee häntä hyvin,
Otin hänet syliini, asetin polvilleni ja suutelin hänen hiuksiaan.
Miksei hänen äitinsä ole mukana? -- Äitini on sairas, isoäiti
niinikään. Hyvä on.
Hän katseli minua kummastuneena; häntä hyväillään, syleillään, hän
hukkuu suudelmiin ja hän sallii sen, mutta heittää silloin tällöin
katseen hoitajattareensa, joka nyyhkytteli nurkassa.
Vihdoin aloin puhua.
-- Marie, -- sanoin, -- oma pikku Marieni!
Puristin hänet voimakkaasti nyyhkytyksien täyttämää rintaani vasten.
Hän äännähti hiljaa.
-- Oh! koskee, herra, -- hän virkkoi minulle.
_Herra!_ On kohta kulunut vuosi siitä kun hän viimeksi minut näki, tuo
lapsi-rukka. Hän on unohtanut minut, kasvonpiirteeni, puheeni, ääneni;
ja kukapa minua enää tuntisikaan partoineni, näine vaatteineni,
kalvakkoine kasvoineni? Mitä! Joko petti sekin toive, jossa tähän asti
olin elänyt? Mitä! en ole enää isä! Olen tuomittu kuolemaan kuulematta
koskaan enää tuota ainoata sanaa, tuota lapsen lausumaa sanaa, niin
hellää kuin vain ihmiskieli voi lausua: _isä!_
Ja sittenkin, kuulla tuo sana tästä suusta, vielä yhden kerran, yhden
ainoan kerran, siinä kaikki mitä pyydän niistä neljästäkymmenestä
vuodesta, jotka minulta riistetään.
-- Kuulehan, Marie, -- sanoin hänelle yhdistäen hänen kätösensä omiini,
-- etkö tunne minua?
Hän katseli minua kauniilla silmillään ja vastasi:
-- Ah! en!
-- Katsele tarkoin, -- jatkoin. -- Kuinka, etkö todellakaan tiedä, kuka
olen?
-- Kyllä, -- hän sanoi, -- Eräs herra.
Kas niin! Rakastaa maailmassa vain yhtä olentoa, rakastaa häntä
kaikesta sydämestään, saada hänet sitten eteensä, hän näkee teidät,
katselee teitä, puhelee ja vastailee teille eikä silti tunne teitä! Te
tahdotte kuulla lohdunsanoja vain häneltä, ja kuitenkin hän on ainoa,
joka ei tiedä, että vain häntä te kaipaatte, koska kohta kuolette!
-- Marie, -- alotin taas, -- onko sinulla isää?
-- On, herra, -- sanoi lapsi.
-- No, missä hän on?
Hänen suuret silmänsä olivat kummastusta täynnä.
-- Oi, ettekö siis tiedä? Hän on kuollut.
Hän huudahti; olin ollut pudottaa hänet lattialle.
-- Kuollut! --- sanoin. -- Marie, tiedätkö, mitä kuolema on?
-- Tiedän, herra, -- hän vastasi. -- Hän on maassa ja taivaassa.
Hän jatkoi itsestään:
-- Rukoilen hänen puolestaan hyvää Jumalaa aamuin illoin äitini
polvilla.
Suutelin hänen otsaansa.
-- Marie, sanele minulle rukouksesi.
-- En voi, herra. Ei päivällä rukoilla. Tulkaa tänä iltana minun
kotiini, silloin sen teille sanelen.
Olin kuullut kylläksi. Keskeytin hänet.
-- Marie, minä olen isäsi.
-- Ah! -- hän huudahti.
Lisäsin: -- Tahdotko minut isäksesi?
Lapsi kääntyi pois.
-- En, minun isäni oli paljon kauniimpi.
Peitin hänet suudelmiin ja kyyneliin. Hän tahtoi irroittautua
syleilystäni huutaen:
-- Teidän partanne tekee minulle pahaa.
Nostin hänet jälleen polvilleni ihailevasti katsellen hänen silmiään ja
sitten kysyin:
-- Marie, osaatko lukea?
-- Kyllä, -- hän vastasi. -- Osaan lukea hyvin. Äiti on opettanut
minua.
-- Katsotaanpa, luehan hiukan tuosta, -- sanoin viitaten paperiin, jota
hän piti käärittynä kätösessään.
Hän ravisteli kaunista päätänsä.
-- Voi, osaan lukea vain satuja,
-- Koeta silti. Kas noin, lue!
Hän avasi paperikäärön ja alkoi tavata sormensa mukaan:
-- _Van_, van, _ki_, ki, vanki...
Sieppasin hänen käsistään paperin. Hän luki minun kuolemantuomiotani.
Hänen hoitajattarensa oli saanut paperin yhdellä soulla. Se oli käynyt
minulle kalliimmaksi, minulle.
Sanoin ei voi kuvailla mitä tunsin. Kiivauteni oli peloittanut häntä;
hän miltei itkenyt. Äkkiä hän sanoi minulle:
-- Antakaa takaisin paperini. Se on minun leluni.
Uskoin hänet hoitajattaren huomaan.
-- Viekää hänet pois.
Ja minä vaivuin tuolilleni, mieli mustana, tyhjänä, epätoivoisena. Nyt
he saisivat tulla; minulla ei ole enää mitään, sydämeni viimeinenkin
säije on katkennut. Olen valmis kaikkeen, mitä he haluavat.
44.
Sielunpaimen on hyväsydäminen, vartiosotilas niinikään. Luulen nähneeni
kyynelen heidän silmissään, kun sanoin, että lapseni vietäisiin pois.
Kaikki on lopussa. Nyt minun täytyy vain karaista itseäni, täytyy
kiinteästi ajatella pyöveliä, rattaita, poliiseja, -- sillalla,
kaduilla, ikkunoissa olevia joukkoja, kaikkia niitä, jotka tuijottavat
minuun Grèven kammottavalla torilla, joka varsin hyvin voitaisiin
kivetä sen näkemillä pudonneilla ihmispäillä.
Luulen, että minulla on vielä tunti aikaa siihen kaikkeen tottua.
45.
Koko tuo joukko nauraa, paukuttaa käsiään, ihkuu. Ja kaikkien ihmisten,
noiden vapaiden ja tuntemattomien vartijoiden, jotka iloa täynnä
kiiruhtavat mestausta katsomaan, tuossa torin peittävässä pääjoukossa
on useampi kuin yksi tuomittu pää, joka ennemmin tai myöhemmin seuraa
minun päätäni punaiseen koriin. Useampi kuin yksi niistä, jotka nyt
tulevat minun tähteni, saapuu sinne vielä itsensä vuoksi.
Näitä kohtalon kolhimia olentoja varten on olemassa eräässä Grève-torin
nurkkauksessa onneton paikka, kiinnekohta, kietova ansa. He harhailevat
sinne tänne kunnes saapuvat paikalle.
46.
Pikku Marieni! -- Häntä viedään leikkimään, vaunujensa ovesta hän
katselee joukkoa eikä muistele enää _herraa!_
Minulla pitäisi olla vielä aikaa kirjoittaa hänelle pari riviä, jotta
hän saisi ne jonakuna päivänä lukea ja itkisi viisitoista vuotta tätä
päivää.
Niin, hänen täytyy saada tietää omasta kädestäni elämäntarinani ja
miksi se nimi, jonka hänelle jätän, on verinen.
47.
ELÄMÄKERTANI.
_Julkaisijan huomautus_. -- Ei ole vielä löydetty niitä lehtiä, jotka
tähän sopisivat. Kuten seuraavat rivit näyttävät todistavan, ei
kuolemaantuomitulla varmaankaan ollut aikaa niitä kirjoittaa. Tämä
ajatus välähti hänen mieleensä kovin myöhään.
48.
Kaupungintalon huoneessa.
Kaupungintalo!... -- Olen siis täällä. Se ilkeä matka on kuljettu. Tori
on tuossa, ja ikkunan alla aaltoilee tuo kauhea joukko, räyhäten,
nauraen, minua odottaen.
Olin itseäni hyvin karkaissut, hermojani lujitellut; rohkeus petti
sittenkin. Kun näin päiden yläpuolella kahden patsaan välissä nuo kaksi
punaista käsivartta, joiden yläpäässä häämötti musta kolmiokirves,
masentui miehuuteni. Pyysin saada lausua viimeisen tahtoni. Minut
sijoitettiin tänne ja on menty hakemaan jotakuta kuninkaallista
lakimiestä. Odotan häntä, näin voitan aikaa. Seuraavaa on tapahtunut:
Kello löi kolme, minulle tultiin ilmoittamaan, että hetki on tullut.
Vavahdin aivan kuin olisin ajatellut muita asioita viimeiset kuusi
tuntia, viimeiset kuusi viikkoa, kuusi kuukautta. Ilmoitus tuli minulle
yllätyksenä.
Minut kuljetettiin halki käytävien, alas rappusia. Minut työnnettiin
kahden alikerran oven kautta synkkään, matalaan holvikattoiseen
huoneeseen, johon sateinen ja usvainen päivä hädin tuskin pääsi.
Keskellä salia oli tuoli. Minut pantiin sille istumaan. Istuin.
Oven vierillä ja pitkin seiniä seisoskeli ihmisiä; paitsi pappia ja
poliiseja oli lisäksi kolme muuta miestä.
Yksi heistä, suurikokoisin, vanhin, oli lihava ja punakka. Hänellä oli
päällystakki ja kolmikolkkahattu. Se oli hän.
Se oli teloittaja, giljotiinin palvelija. Muut kaksi olivat hänen
palvelijoitaan.
Istuuduttuani tuolille nuo kaksi muuta lähestyivät minua, takaa
niinkuin kissat; sitten tunsin äkkiä kylmän raudan hiuksillani ja
sakset kitisivät korvissani.
Summittain leikatut hiukseni putosivat kasoina olkapäilleni, ja
kolmikolkkaniekka korjasi ne hellästi suurella kädellään. Ympärillä
supistiin.
Ulkoa kuului kovaa tohinaa ikäänkuin ilma olisi vavahdellut. Luulin
sitä ensin joen kohinaksi, mutta naurunhohotuksista ymmärsin sen olevan
joukon melua.
Muuan nuori mies, joka seisoi ikkunan ääressä kirjoittamassa
lyijykynällä muistikirjaansa, kysyi eräältä vartijalta, miksikä
suoritettua toimitusta sanottiin.
-- Se on kuolemaantuomitun pukemista, -- vastasi puhuteltu.
Ymmärsin, että huomisiin lehtiin kirjoitettiin selostusta.
Äkkiä tempaisi toinen palvelijoista nutun yltäni, toinen kouraisi
molemmat hervottomat käteni, väänsi ne selkäni taakse, ja tunsin
nuorasolmujen hitaasti kiertävän vastakkain asetetut kämmeneni lujasti
yhteen. Samassa irroitti toinen kaulanauhani. Batistipaitani, ainoa
rääsy menneitten aikojen muistona, sai hänet hetkisen arvelemaan; mutta
sitten hän alkoi leikata siitä kaulusta irti.
Tämän hirvittävän toimituksen kestäessä, saksien koskettaessa kaulaani,
polveni notkahtivat, ja minulta pääsi tukahtunut huudahdus. Leikkaajan
käsi värähti.
-- Herra, -- hän virkkoi minulle, -- pyydän anteeksi. Olenko satuttanut
teitä?
Pyövelit ovat hyväsydämistä väkeä. Joukko ulvoi ulkona yhä
äänekkäämmin. Suurikokoinen, näppyläihoinen mies ojensi minulle
etikkaan kastetun nenäliinan.
-- Kiitos, -- sanoin hänelle niin lujasti kuin kykenin, -- se on
tarpeeton, voin erinomaisen hyvin.
Muuan heistä kumartui ja sitoi molemmat jalkani hienolla ja höllällä
nuoralla siten, että saatoin ottaa vain lyhyitä askelia. Tämä nuora
yhdistettiin käsieni siteeseen.
Sitten se suuri mies heitti nutun selkääni ja sitoi hihojen päät
leukani alle solmuun. Kaikki mitä täällä oli tehtävää oli nyt
suoritettu.
Pappi lähestyi nyt ristiinnaulitunkuvineen.
-- Poikani, lähtekäämme, -- hän sanoi.
Palvelijat tarttuivat minuun kainaloista. Nousin, lähdin. Askeleeni
olivat pehmeät ja notkahtelevat ikäänkuin kummassakin jalassani olisi
ollut kahdet polvitaipeet.
Samassa tuokiossa ulko-oven molemmat puoliskot avautuivat. Huumaava
melu, kylmä ilma ja päivänvalo tunkeutui siihen hämärään, jossa olin.
Synkän kopin pohjasta asti näin äkkiä kaikki yhdellä kertaa, --
tihkusateen läpi ne tuhannet kirkuvat päät, jotka olivat sulloutuneet
palatsin suurille ulkoportaille; oikealla, kynnyksen tasalla, oli rivi
ratsupoliiseja, joista matala oviaukko salli minun nähdä vain
etummaisten jalat ja rinnat; suoraan edessä oli sotilasosasto;
vasemmalla oli taampana rattaat, joita vasten oli nojallaan jyrkät
tikapuut. Inhottava taulu, jota mainiosti kehystivät vankilan oven
pihtipielet.
Tätä hirvittävää hetkeä varten olin koonnut kaiken rohkeuteni. Astuin
kolme askelta ja seisoin vankilan kynnyksellä.
-- Tuolla hän on, kas tuolla! -- huusi joukko. -- Hän lähtee!
Vihdoinkin!
Ja minua lähinnä seisovat paukuttivat käsiään. Rakastetulle
kuninkaallekaan ei valmisteta sellaista juhlaa.
Ne olivat tavalliset rattaat, niiden edessä oli hevosluuska, ja
ajajalla oli punaisenkirjava pusero, jollaisia Bicêtren tienoon
vihanneskaupustelijat käyttävät.
Roteva kolnikolkka-hattuniekka nousi ensimäisenä.
-- Hyvää päivää, herra Simson! -- huusivat ristikoista riippuvat
lapset.
Palvelija seurasi häntä.
-- Hyvä, hyvä, Mardi! -- huutelivat lapset edelleen.
He istuutuivat molemmat etumaiselle ajopenkille.
Nyt oli minun vuoroni. Nousin lujaryhtisenä.
-- Se käy hyvin! -- virkkoi muuan nainen sotilasrivin laidalla.
Tuo julma kiitossana lisäsi rohkeuttani. Pappi asettui istumaan
vierelleni. Minut pantiin takaistuimelle, selin hevoseen. Tällainen
viimeinen huomaavaisuus sai minut värähtämään.
He panevat tähän kaikkeen inhimillisyyttäkin.
Tahdoin katsella ympärilleni. Sotilaita edessä, sotilaita takana;
sitten oli joukkoa, joukkoa, yhä vain joukkoa, -- torilla aaltoili
ihmispää-meri.
Ratsumies-osasto odotti minua palatsin ristikkoportilla.
Upseeri antoi merkin. Rattaat ja sen seuralaiset lähtivät liikkeelle,
kuin roskaväen hoilauksien työntäminä.
Kuljettiin ristikkoportista. Kun rattaat kääntyivät Pörssisiltaa kohti,
puhkesi koko aukio yhteen meluun katukivitykseltä katonharjaan asti, ja
sillat ja rantakadut vastasivat kaikuna kuin maanjäristys.
Juuri silloin liittyi odottava santarmivartio saattueeseen.
-- Lakit päästä! lakit päästä! -- kirkuivat tuhannet suut kuorossa. --
Niinkuin kuninkaalle.
Silloin nauroin minäkin, julmaa naurua, ja sanoin papille:
-- Heiltä lakit päästä, minulta pää lakista.
Ajettiin käyden.
Quai-aux-Fleurs tuoksui; on kukkaismyyjäisten päivä. Kaupustelijat ovat
jättäneet kojunsa minun tähteni.
Vastapäätä, miltei sen nelikulmaisen tornin edessä, joka kohoaa
palatsin yhdestä nurkkauksesta, on kapakoita, joiden suojat ovat
tungokseen asti täynnä katselijoita, onnellisia, jotka ovat saaneet
niin hyvät paikat. Varsinkin naisia. Päivä on varmaankin hyvin satoisa
ravintolanisännille.
Pöytiä, tuoleja, rakennustelineitä, ajoneuvoja vuokrattiin. Kaikki
vilisivät katselijoita. Ihmisveren kaupustelijat huusivat täyttä
kurkkua:
-- Kuka haluaa paikkoja?
Minussa heräsi raivo tuota joukkoa kohtaan. Teki mieleni huutaa:
-- Kuka tahtoo minun paikkani?
Rattaat vierivät edelleen. Askel askeleelta joukko vyöryi mukana, ja
harhailevin katsein näin sen kasaantuvan kauas matkani päätekohdille.
Pörssisillan yli mentäessä satuin vilkaisemaan oikealle taakseni.
Katseeni osui sivukadun varrelta nousevaan, talojen yli näkyvään,
mustaan, yksinäiseen, veistosharjaiseen torniin, jonka huipulla näin
kaksi kivikummitusta sivuittain istumassa. En tiedä miksi kysyin
papilta, mikä torni se oli.
-- Pyhän Jaakon teurastaja-ammattikunnan talo, -- vastasi pyöveli.
En tiedä mistä kaikki johtui, mutta usvassakin ja huolimatta hienosta
sateenvihmasta, joka naarmuili ilman kuin hämähäkinverkoksi, kaikki
mitä ympärilläni tapahtui, sai huomioni hereille. Kaikki nämä
pikkuseikat toivat minulle kidutuksensa. Sanat eivät voi tulkita
mielenliikutuksia.
Keskellä Pörssisiltaa, vaivoin edetessämme tuota leveätä ja ahdinkoon
asti sulloutunutta väylää pitkin, kauhuntunne sai minut äkkiä
valtaansa. Pelkäsin lyhistyväni siihen paikkaan, -- viimeinen
turhamaisuus! Silloin tekeydyin turraksi näkemään ja kuulemaan mitään
paitsi pappia, jonka rattaitten kolinan keskeyttämää puhetta tuskin
jaksoin seurata.
Otin ristiinnaulitunkuvan ja suutelin sitä.
-- Armahda minua, -- sanoin, -- laupias Jumala!
Ja minä yritin syventyä tähän ajatukseen.
Mutta karkeatekoisten rattaitten rasahdukset minut yhtenään ravistivat
hereille. Äkkiä tunsin palelevani. Sade oli tunkeutunut vaatteitteni
lävitse ja kastellut päälakeni lyhyeksileikatun tukkani alla.
-- Vapiset vilusta, poikani? -- kysyi pappi minulta.
-- Niin, -- vastasin.
Enkä vain vilusta.
Sillalta päästyämme kuulin naisten surkuttelevan nuoruuttani.
Olimme saapuneet kohtalokkaalle kadulle. Aloin taas nähdä,
kuulla. Kaikki nuo äänet, kaikki nuo ikkunoita, porttikäytäviä,
myymälä-aukkoja, lyhtypatsaitten haarukoita täyttävät päät; nuo
janoavat ja julmat katselijat; tuon joukon, jossa kaikki tunsivat minut
ja jossa minä en tuntenut ketään; tuon ihmispäiden kiveämän ja
seinittämän kadun...
Olin huumaantunut, mykkä, tolkuton. On sietämätöntä tuntea itseensä
kohdistettujen katseitten paino.
Heilahtelin istuimellani, en enää kuunnellut pappia, en välittänyt
ristiinnaulitunkuvasta.
Minua ympäröivässä melussa en enää eroittanut säälinhuutoja
riemunhuudoista, en naurua valittelusta, en yksityisiä ääniä suuresta
hälystä; kaikki oli yhtä ainoata tohinaa, joka kajahteli aivoissani
kuin metalliset kumahdukset.
Silmäni lukivat koneellisesti myymälöiden otsikkoja.
Kerran outo uteliaisuus sai minut kääntämään pääni sille taholle, jonne
mentiin. Se oli viimeinen älyllinen ponnistelu. Mutta ruumis ei
tahtonut totella; niskani oli halvaantunut ja ennakolta kuin kuollut.
Vasemmallani näin vain joen toisella puolella Notre-Damen tornin, joka
täältä katsottuna peittää toisen tornin. Se oli se torni, jossa liehui
lippu. Siellä oli paljon väkeä, ja he varmaankin näkivät hyvin.
Rattaat vierivät, vierivät yhä, ja myymälät vilahtelivat ohi ja kyltit
seurasivat toisiaan, kirjoitetut, maalatut, koristellut, -- ja kansa
nauroi ja polki katukivitystä, ja minua vietiin kuin unissakävijää.
Äkkiä myymäläjono, joka tähän asti oli silmiäni askarruttanut, loppui
torinkulmaukseen: roskaväen huudot muuttuivat valtavammiksi,
kirkuvammiksi, ilakoivammiksi; rattaat pysähtyivät äkkiä ja minä olin
tupertua kasvoilleni niiden pohjalle. Pappi kiiruhti auttamaan minua.
-- "Rohkeutta!" hän mutisi. -- Rattaitten perään pystytettiin tikkaat;
minulle tarjottiin käsivarsi, astuin maahan, astuin askeleen, olin
astua toisen, mutta en voinut. Kahden patsaan välissä näin hirveän
esineen.
Oh! siinä oli todellisuus!
Pysähdyin kuin jo iskun saaneena.
-- Minä haluan laatia viimeisen selitykseni, -- huudahdin heikosti.
Minut tuotiin tänne.
Pyysin saada kirjoittaa paperille viimeiset toiveeni. Käteni
irroitettiin, mutta nuora on yhä valmiina, ja muu odottaa tuolla
alhaalla.
49.
Joku tuomari, komisarius, maistraatinjäsen mikä lieneekin ollut,
saapui. Rukoilin häneltä armahdusta, kädet ristissä ja polvillani. Hän
kysyi minulta, kohtalokkaasti hymyillen, siinäkö kaikki mitä minulla
oli hänelle sanottavaa.
-- Armahdus! Armahdus minulle! -- toistin. -- Tai armosta vielä viisi
minuuttia! Ken tietää? Ehkä saan armahduksen! On hirveätä kuolla sillä
tavoin, minun ikäisenäni! Onhan usein nähty, että armahdus saapuu
viimeisessä silmänräpäyksessä. Ja kukapa saa armahduksen, herra, ellen
minä?
Tuo kauhea pyöveli! Hän lähestyi tuomaria ja sanoi tälle, että
mestauksen täytyi tapahtua määrähetkellä, että se hetki oli käsillä,
että hän oli kaikesta vastuussa, että ulkona sitäpaitsi satoi, ja se
uhkasi ruostuttaa...
-- Ah, säälikää minua! Yksi ainoa minuutti odottaakseni armahdusta! Tai
minä puolustaudun! Minä puren!
Tuomari ja pyöveli poistuivat. Olen yksin. -- Yksin kahden poliisin
seurassa.
Oh! Tuota kauheata joukkoa hyenanhuutoineen! -- Kukapa tietää, vaikka
pääsisinkin sen kynsistä? vaikka vielä pelastuisinkin? vaikkapa saisin
armahduksen?... On mahdotonta, etten saisi armahdusta!
Ah! Niitä kurjia! Olen kuulevinani askelia portaissa...
KELLO NELJÄ.
End of Project Gutenberg's Kuolemantuomitun viimeinen päivä, by Victor Hugo