ilomieltään. Selvitellessään tihkuvaa paitaansa ylleen hän huudahti,
ettei _tämä kuulunut ohjelmaan_; sitten hän puhkesi nauramaan ja
heristi taivaalle nyrkkiä.
Kun he olivat matkapuvuissaan, vietiin heidät 20- tai 30-miehisissä
ryhmissä pihan toiselle sivulle, missä pitkät pihalla viruvat ketjut
heitä odottivat. Nämä ketjut olivat pitkiä ja tukevia kytkyimiä, joihin
aina joka kahden jalan päähän oli kiinnitetty suoraan kulmaan toisia,
lyhyempiä poikkikahleita; näiden toisessa päässä oli nelikulmainen
kaularauta, jonka yksi sivu käytännöllisen saranalaitteen avulla
saatiin aukeamaan ja rautapultilla sulkeumaan ja joka koko matkan
riippui kaleerivangin kaulassa. Kun tällainen kahlerykelmä on
levitettynä maahan, muistuttaa se aika paljon suurta kalaverkkoa.
Kaleerivangit pantiin istumaan rapakkoon, vettävaluville kiville; nuo
rautaiset helminauhat ripustettiin heidän kaulaansa; sitten tuli pari
vartioston seppää siirrettävine alasimineen ja niittasi ne kiinni
kylmiltään, tukevin moukariniskuin. Se on hirveä hetki, jolloin
rohkeimmatkin kalpenevat. Jokainen isku alasimelle, jolle heidän
selkänsä nojaavat, saa heidän leukansa tuskasta loukahtamaan; pieninkin
liikahtelu taaksepäin saisi heidän kallonsa halkeamaan kuin
pähkinänkuoren.
Tämän toimituksen jälkeen he muuttuivat synkiksi. Nyt kuuli enää vain
kahleitten kalinaa ja silloin tällöin jonkun kiljahduksen ja vartioston
ruoskan läjähdyksen niskottelevien jäsenille. Joukossa oli paljon,
jotka itkivät; vanhukset vapisivat ja purivat huuliaan. Kauhuntuntein
tarkastelin noita rautapuitteissa kuvastuvia kolkkoja piirteitä.
Jälleen pilkisti pilvien lomitse auringonsäde. Saattoi sanoa, että se
valoi uutta tulta aivoihin. Vangit kohottautuivat kuin yhtenä miehenä,
kuin kouristusliikkeestä. Nuo viisi ketjullista liittyivät käsin
toisiinsa ja muodostuivat äkkiä avaraksi kehäksi lyhtypatsaan
ympärille. He kiepahtelivat silmiä väsyttävästi. He virittivät
kaleerivangin laulun, murresävyisen romanssin; se oli milloin
valittavaa, milloin hurjaa ja ilakoivaa, hetkittäin kuului karkeita
huutoja ja viiltäviä, hohottavia naurunräjähdyksiä, jotka kaikki
sekoittuivat laulun salaperäisiin sanoihin; sitten vimmankiljahduksia,
ja kahleitten kalina oli orkesterina säestämässä tätä laulua, joka
kaikui käreämpänä kuin niiden kolke. Jos olisin halunnut luoda kuvan
itselleni velhojen kokouksesta, en olisi löytänyt parempaa enkä
pahempaa, kuin se oli, jonka nyt näin.
Pihalle tuotiin suuri saavi. Vartijat keskeyttivät ruoskaniskuin
vankien karkelon ja kuljettivat heidät tämän saavin ääreen, jossa
kellui mitä ruohoja lienee kellunutkin jossakin höyryävässä ja laihassa
liemessä. He aterioivat.
Syötyään he viskasivat liemensä ja ruisleipänsä tähteet pihan kiville
ja alottivat jälleen tanssinsa ja laulunsa. Heille näkyi suodun
tällainen vapaus lähtöpäivänä ja sitä seuraavana yönä.
Katselin tätä kummallista näytelmää niin himokkaan uteliaana, niin
värähdellen, niin hartaasti, että vallan unohdin itseni. Syvä
säälintunne järkytti minua aina sydänpohjia myöten, ja heidän remahtava
naurunsa sai minut itkemään.
Kesken syvää haaveiluani näin tuon ulvovan joukon äkkiä pysähtyvän, ja
kaikki vaikenivat.
Sitten kääntyivät kaikki katseet siihen ikkunaan, jonka ääressä minä
seisoin. -- Kuolemaantuomittu! kuolemaantuomittu! -- huusivat kaikki
osoittaen minua sormellaan; ja ilonkiljahdukset olivat entistäkin
voimakkaampia.
Olin kuin paikalleni naulittuna.
En tiedä, mistä he minut tunsivat ja kuinka olivat minut huomanneet.
-- Hyvää päivää, päivää! -- he huutelivat minulle julmasti naljaillen.
Muuan nuorimpia, elinkautiseen kaleerityöhön tuomittu, kasvoiltaan
kiiltävän lyijynharmaa, tuijotti minuun innokkaana ja sanoi: "Tuota
onnellista! hänet _typistetään!_ Hyvästi, toveri!"
En osaa kuvailla, kuinka laitani tällöin oli. Olin todellakin heidän
toverinsa. Grève on Toulonin sisar. Olin oikeastaan heitä matalammalla:
he tekivät minulle kunniaa. Värisin kylmästä. -- Niin, heidän
toverinsa! Ja muutamia päiviä myöhemmin minäkin voisin esittää heille
jotakin katseltavaa. -- Seisoin ikkunassa, liikkumatonna, halvattuna.
Mutta kun näin tuon viisikertaisen ketjun lähtevän liikkeelle, vyöryvän
kohden minua helvetillisen toverillisin elein; kun kuulin heidän
kahleittensa, heidän huutojensa, askeltensa huumaavan hälyn muurin
kupeelta, tuntui minusta kuin tuo paholaisten lauma ryntäisi suoraan
surkeaan vankikoppiini; kiljahdin ja heittäydyin kaikin voimineni
ovelle särkeäkseni sen; mutta paon mahdollisuutta ei ollut. Salvat
olivat ulkopuolella. Kolkutin, huusin raivoissani. Sitten olin
kuulevinani yhä lähempää vankien hirveät äänet. Luulin jo näkeväni
heidän inhottavien päittensä kurkoittautuvan ikkunalaudalle, jälleen
tunkeutui rinnastani tuskanhuuto, ja minä kaaduin tainnuksissa
permannolle.
14.
Kun jälleen toinnuin, oli yö. Makasin vuoderähjällä; huoneen perällä
tuikuttavan lyhdyn valossa näin toisia samanlaisia vuoteita omani
kummallakin puolella pitkässä rivissä. Ymmärsin, että minut oli tuotu
sairaalaan.
Olin jonkun hetken valveilla, ajattelematta, tuntematta mitään, --
nauttien vain siitä mielihyvästä, että sain olla vuoteessa. Toisina
aikoina tämä sairaala- ja vankilavuode olisi varmaankin saanut minut
värähtämään inhon ja säälin tunteesta; mutta enhän ollut enää entinen
ihminen. Hurstit olivat harmaat ja karkeat pidellä, peite ohut ja
reikäinen; oljet tuntuivat patjoista; viisi siitä! Jäseneni voivat nyt
mielensä mukaan liikkua näiden karheiden hurstien välissä; tämän
peitteen alla, niin ohut kuin se olikin, tunsin vähitellen pääseväni
siitä totunnaisesta hirvittävästä kylmästä, joka luissani ja ytimissäni
oli asunut. -- Vaivuin jälleen uneen.
Ankara melu herätti minut. Päivä jo valkeni. Melu tuli ulkoa. Vuoteeni
oli ikkunan vieressä, nousin istumaan, katsomaan mitä tapahtui.
Ikkuna oli Bicêtren suureen pihaan. Piha oli täynnä väkeä. Kahdella
sotamiesketjulla oli täysi työ pitää avoinna kapeata kujaa pihan yli.
Tämän kaksinkertaisen sotilasrivin läpi kulki kiviä vasten kolisten
hitaasti viidet rattaat, täyteen ahdettuina miehiä; ne olivat lähtöä
tekeviä vankeja.
Rattaat olivat avoimet. Jokainen kahlekunta kulki omissa rattaissaan.
Vangit istuivat selitysten kummallakin sivulaidalla; heitä eroitti
yhteinen kahletanko, joka ulottui rattaitten päästä päähän ja jonka
toisella päällä seisova, pyssyniekka vartija piti jalkaansa. Raudat
kalisivat, ja jokaisesta rattaitten saamasta sysäyksestä vankien päät
nytkähtivät ja heidän riippuvat jalkansa heilahtelivat.
Hieno ja terävä sade jääti ilman ja valui heidän polvilleen,
hamppukaatioilleen, jotka harmaista olivat muuttuneet mustiksi. Heidän
pitkät partansa ja lyhyet tukkansa noruivat vettä, heidän kasvonsa
sinersivät, he värisivät vilusta, ja hampaat löivät loukkua raivosta ja
kylmästä. Eikä liikuntamahdollisuutta. Kun ihminen kerran on niitattu
siihen inhottavaan, mitä sanotaan kahleketjuksi, on hän vain osa siitä,
ja se liikkuu kuin yksi ihminen. Äly katoo, kaleerityö sen tuomitsee
kuolemaan; ja ihmisellä itsellään on tarpeita ja ruokahalua enää vain
määrättyinä hetkinä. Näin he siis alottivat 25-päiväisen matkansa,
liikkumattomina, useimmat puolialastomina, paljain päin ja riippuvin
jaloin, istuen samoilla rattailla, samoissa vaatteissa sekä heinäkuun
paahtavassa helteessä että marraskuun jäätävissä sateissa. Voisi
luulla, että ihmiset tahtovat pyövelintoimessaan tuoda taivaan
puolitiehen.
Ympärillä kahisevan joukon ja rattaissa istujain välillä näytti
syntyneen jonkinlainen hirvittävä vuoropuhelu; herjauksia yhtäältä,
kerskuntaa toisaalta, sadatuksia kummaltakin puolelta; mutta kun
johtaja oli antanut merkin, näin ruoskaniskuja putoilevan rattaisiin
umpimähkään, hartioihin ja päihin, ja kaikki palautui siihen
ulkonaiseen rauhaan, jota sanotaan _järjestykseksi_. Mutta silmät
hehkuivat kostoa, ja noiden kurjien nyrkit painuivat syvälle polviin.
Nuo viidet rattaat, joita ratsupoliisit ja jalankulkevat vartijat
saattoivat, katosivat peräkkäin Bicêtren korkeaan porttiholviin;
kuudennet seurasivat viimeisinä, täpösen täynnä sikin sokin kattiloita,
nahkasäkkejä ja varakahleita. Jotkut vartijat, jotka olivat
viivähtäneet vankilan ruokatarjoilussa, juoksivat jälessä, ehättääkseen
joukkoonsa. Väki hajaantui. Koko näytelmä hävisi kuin näköharha. Ilman
kaikuna kuului enää heikosti pyörien raskasta ratinaa ja hevosten
kavionkopsetta Fontainebleaun kivetyltä kadulta, ruoskan läimähdyksiä,
kahleitten kalinaa ja roskaväen ulvontaa sen toivottaessa kirousta
kaleerivankien matkalle.
Sellaista on heille alku!
Mitä minulle sanoikaan asianajaja? Ah, niin, sata kertaa mieluummin
kuolema, mieluummin mestauslava kuin pakkotyö, mieluummin tyhjyys kuin
helvetti; parempi ojentaa kaula giljotiinin kirveelle kuin iestangon
kaularaudalle. Kaleerit, laupias taivas!
15.
Onnettomuudeksi en ollut sairas. Seuraavana päivänä minun piti lähteä
sairaalasta. Vankikoppi otti minut jälleen huostaansa.
Sairas! Todella, olen nuori, terve ja vahva. Veri virtaa vapaana
suonissani; kaikki elimeni tottelevat kaikkia päähänpistojani; ruumiini
ja henkeni ovat tukevat, luodut pitkään elämään. Niin, kaikki tuo on
totta, ja silti minulla on tauti, kuolemansairaus, ihmiskäsin luotu
loppukausi.
Vasta sairaalasta päästyäni olen keksinyt sen ajatuksen, että minun
olisi pitänyt tekeytyä hulluksi; ehkä olisin siten voinut pelastautua,
jos olisin sillä perusteella saanut viipyä siellä. Vankilan lääkärit ja
sairaanhoitajattaret tuntuivat ottavan osaa kohtalooni. Kuolla niin
nuorena, ja sellaisella tavalla! Saattoi miltei arvella, että he
säälisivät minua, niin huolekkaina he puuhailivat vuoteeni ympärillä.
Mitä vielä, -- uteliaisuutta! Ja edelleen, nuo parantavat ihmiset
kirvoittavat kyllä kuumeesta, mutta eivät kuolemantuomiosta. Ja silti
kävisi sekin heille helpoksi! Ovi vain unohtuisi auki, -- mitä haittaa
heille siitä koituisi?
Nyt ei ole enää mitään mahdollisuutta! Valitukseni hylätään, sillä
kaikki on käynyt säännönmukaisesti, todistajat ovat hyvin todistaneet,
asianajajat ovat hyvin ajaneet asiansa, tuomarit ovat hyvin tuominneet.
En usko siis siihen, ellei... Ei, hulluutta! -- ei toivoa! Vetoaminen
on kuin kuilun yli jännitetty nuora, josta roikkuu ja jonka joka hetki
kuulee katkeilevan, kunnes se rasahtaa aivan poikki. Se on kuin
giljotiinin kirves putoisi kuusi viikkoa.
Entä jos saisin armahduksen? -- Armahduksen? Kuka sen antaisi? ja
miksi? ja kuinka? Mahdotonta on minun saada armahdusta! Tarvitaan
esimerkki, kuten sanotaan!
Kolme astetta on minulla vain vielä astuttavana: Bicêtre, Conciergerie,
Grève.
16.
Niinä vähinä hetkinä, jotka vietin sairaalassa, olin istunut ikkunan
ääressä päivänpaisteessa -- aurinko oli jälleen tullut esille -- tai
olin ainakin saanut aurinkoa niin paljon kuin rautaristikot sallivat.
Istuin siinä raskas ja kuumeinen pääni käsien varassa, joilla nyt oli
enemmän taakkaa kuin mitä jaksoivat kestää, kyynärpäät polvia vasten,
jalat tuolini puolapuiden nojassa, sillä väsymys oli minut koukistanut
ja saanut lysähtämään kumaraan ikäänkuin luita ei enää olisi ollut
jäsenissäni eikä lihaksia rungossani.
Vankilan tympeä tuoksu ahdisti minua enemmän kuin koskaan, korvissani
soi yhä vielä kaleerivankien kahleitten kalina, tunsin ääretöntä
kylläännystä koko Bicêtreen. Minusta tuntui, että hyvän Jumalan olisi
pitänyt sääliä minua ja lähettää minulle edes joku pikkulintu laulamaan
tuonne vastapäätä, katonharjalle.
En tiedä, hyvä Jumalako vai pahahenkikö minua kuuli; mutta miltei
samassa hetkessä kuulin ikkunani alta äänen, -- en linnunääntä, vaan
paljon kauniimpaa: puhtaan, raikkaan, viisitoistiaan nuoren tytön
sametinpehmeän äänen. Kohotin ähmissäni päätäni, kuuntelin himoiten
laulua, jota hän lauloi. Siinä oli pitkäveteinen sävel, se oli kuin
surullista ja valittavaa kuherrusta; mutta sanoja eroittaessani oli
pettymykseni kovin katkera. Tämän murteellisen, hirveän valitusvirren
puolittain ymmärrettävä, puolittain kätketty sisällys, -- rosvon
taistelu vartijan kanssa, varas, jonka hän yllättää vaimonsa parissa,
kauhea ilmoitus: "olen surmannut ihmisen ja olen nyt vangittu, _olen
saanut korkkipuun hikoilemaan ja olen joutunut oljille_"; vaimo, joka
anomuksineen juoksee Versaillesiin ja _Majesteetti_, joka närkästyy ja
uhkaa antaa syyllisen karkeloida tanssin paikalla, missä ei ole
parkettilattiaa; ja kaiken tuon laulaa suloisin ja ihanin ääni, mikä
koskaan on ihmiskorvaa tuudittaen hivellyt!... Olin jähmettynyt,
hyytynyt, nujerrettu. Oli ällöttävää kuulla tuollaisten kammosanojen
lähtevän lämpimästä ja raikkaasta suusta. Se oli kuin etanan näljää
ruusun teriöllä.
En kykene ilmaisemaan mitä tunsin; minua yhtaikaa sekä haavoitti että
hyväili. Luolien ja vankilan murre, tuo vertatihkuva ja räikeä kieli,
tuo ruma mongerrus nuoren tytön ääneen yhtyneenä, lapsenäänen siro
muutanta naisen ääneksi! oi, noita muodottomia ja rumasti valikoituja
sanoja, poljentoja, liverryksiä, helmeilyjä!
Ah, vankila on sentään kirottu paikka! Se on kuin myrkky, joka kaikki
pilaa. Kaikki siinä lakastuu, yksinpä viisitoista-vuotiaan tytön laulu.
Näette siellä linnun, sillä on lokaa siivillä; poimitte sieltä kauniin
kukan, hengitätte sitä: se löyhkää.
17.
Oh, jos pääsisin vapaaksi, kuinka juoksisinkaan halki kenttien!
Ei, ei saisi juosta, se huomattaisiin ja epäluulot heräisivät.
Päinvastoin, pitäisi kulkea verkalleen, pää pystyssä, laulellen.
Pitäisi koettaa saada ylleen vanha punaraitainen sininen pusero. Se
tekee tuntemattomaksi. Kaikki lähitienoon vihanneskaupustelijat
käyttävät sellaista.
Tiedän Arcueilin lähellä metsäkaistaleen erään suon laidassa, jonne
koulua käydessäni saavuin joka torstai tovereineni kalastelemaan
sammakoita. Sinne kätkeytyisin iltaan saakka.
Kun yö ehtisi, lähtisin jälleen matkaan. Menisin Vincennesiin. En
sinne, sillä virta olisi esteenä. Menisinkin Arpajoniin -- olisi
parasta kulkea Saint-Germainin ulkolaitaa ja saapua Havreen ja sieltä
laivalla kanaalin yli Englantiin. -- Taas tyhmyyksiä! Saavun
Longjumeauhon. Poliisi kulkee vartiovuorollaan; hän kysyy passiani.
Olen hukassa!
Ah, minua kurjaa uneksijaa, murra siis ensin se kolme jalkaa paksu
muuri, joka sinua pitää vankina! Kuolema! Kuolema!
Muistella, että lapsena olen monasti tullut tänne Bicêtreen katselemaan
suurta kaivoa ja hulluja!
18.
Tätä kirjoittaessani on lamppuni valo vaalennut, päivä sarastaa,
kappelin kello on lyönyt kuusi.
Mitä tämä merkitsee? Vartija on astunut koppiini, hän on riisunut
lakkinsa, tervehtinyt minua, pyytänyt anteeksi, jos on häirinnyt, on
kysynyt minulta karkeaa ääntänsä lempeäksi muuntaen, mitä haluaisin
aamiaiseksi... Olen vavahtanut. -- Huomennako siis?
19.
Siis huomenna.
Vankilan päällikkö on itse käynyt luonani. Hän on kysynyt, kuinka hän
voisi olla minulle apuna ja hyödyksi, on ilmaissut toivonsa, ettei
minulla olisi mitään valittamista hänestä ja hänen alaisistaan, on
erikoisen huolekkaana tiedustellut vointiani ja kuinka olen yöni
viettänyt; jättäessään kopin hän on puhutellut minua _herraksi!_
Huomenna siis!
20.
Hän ei luule, tuo vartija, että minulla on mitään valitettavaa hänestä
ja hänen alavartijoistaan. Hän on oikeassa. Olisi väärin, jos
valittaisin; he ovat tehneet tehtävänsä, he ovat vartioineet minua
hyvin, ja ovathan he olleet kohteliaita tänne tullessani ja täältä
lähtiessäni. Eikö ole syytä olla tyytyväinen?
Tuo kelpo vartija, säälinhymyineen, hyväilevine sanoineen,
mairittelevine ja vakoilevine katseineen, suurine ja leveine käsineen,
-- hänhän on lihaksitullut vankila, ihmiseksi muuttunut Bicêtre.
Kaikki on ympärilläni tyrmää; kaikissa muodoissa näen vankilaa,
ihmispiirteissä, ristikkojen ja salpojen hahmoissa. Tämä seinä on
kivivankilaa, tuo ovi on puuvankilaa, nuo vartijat ovat liha- ja
luuvankilaa. Vankila on eräänlainen hirveä olento, täydellinen,
kokonainen, puoleksi rakennus, puoleksi ihminen. Olen sen saalis; se
minut peittää, se minut kietoo kaikkiin poimuihinsa. Se sulkee minut
graniittiseiniensä sisään, se telkee minut rautasalpojensa taakse, se
kaitsee minua vartijasilmineen.
Ah, minua kurjaa! mitä minusta tulee? Mitä minulle tehdään?
21.
Nyt olen tyyni. Kaikki on lopussa, täydelleen lopussa. Olen päässyt
siitä kauheasta tuskasta, johon päällikön käynti minut saattoi. Sillä,
sen tunnustan, minä toivoin vielä. Nyt, jumalan kiitos, en toivo enää.
Seuraavaa on tapahtunut:
Kun kello löi puoli seitsemän -- ei, se oli neljännestä vailla
seitsemän -- avautui koppini ovi. Sisään astui valkohapsinen,
ruskeavaippainen vanhus. Hän aukaisi vaippansa. Näin kauhtanan,
papinkauluksen. Tulija oli pappi.
Tämä pappi ei ollut vankilansaarnaaja. Se ennusti pahaa.
Hän istahti minua vastapäätä ystävällisesti hymyillen; sitten hän
taivutti päätään ja kohotti katseensa taivaaseen, -- kopin
holvikattoon. Ymmärsin.
-- Poikani, -- hän sanoi minulle, -- oletko valmistunut?
Vastasin hänelle heikolla äänellä:
-- En ole valmistunut, mutta olen valmis.
Mutta katseeni hämärtyi, jäinen hiki valui pitkin kaikkia jäseniäni,
tunsin ohimoitani särkevän, ja korvani olivat huumaavaa melua pakahtua.
Horjahdellessani tuolillani kuin unessa tuo kunnon vanhus puhui
edelleen. Minusta ainakin tuntui siltä ja luulen muistavani nähneeni
hänen huultensa liikkuvan, kätensä elehtivän, silmiensä loistavan.
Ovi aukeni toistamiseen. Salpojen ratina sai meidät säpsähtämään, minut
kummastuksesta, hänet harmista. Muuan mustapukuinen, päällikön saattama
herra astui sisään ja tervehti minua syvään kumartaen. Miehen
piirteissä oli jotakin hautajaistoimitsijoiden virallista
surumielisyyttä. Hänellä oli kainalossa paperikäärö.
-- Hyvä herra, -- hän virkkoi minulle ystävällisesti hymyillen, -- olen
Pariisin kuninkaallisen hovioikeuden vahtimestari. Minulla on kunnia
tuoda teille herra yleisen syyttäjän tiedonanto.
Ensimäinen huumaus oli ohi. Henkeni voimat olivat palanneet.
-- Yleinen syyttäjä siis, -- vastasin hänelle, -- vaatii niin kiireesti
päätäni? On suuri kunnia minulle, että hän minulle kirjoittaa. Toivon
kuolemani tuottavan hänelle suurta nautintoa, sillä minusta olisi kovaa
ajatella, että hän on sellaisella lämmöllä siitä huolehtinut ja että se
olisi hänelle samantekevää.
Sanoin näin ja jatkoin lujalla äänellä:
-- Lukekaa, hyvä herra.
Hän alkoi lukea minulle pitkää pöytäkirjaa, pannen laulavan sävyn
jokaisen lauseen loppuun ja hidastuttaen lukuaan jokaisen sanan
keskellä. Siinä oli hylkäävä tuomio valitusanomuksestani.
-- Päätös pannaan täytäntöön huomenna Grève-torilla, hän jatkoi
lopetettuaan, nostamatta katsettaan leimatusta paperistaan. -- Me
lähdemme täsmälleen kello puoli kahdeksan Conciergerieen. Hyvä herra,
lienette niin erinomaisen ystävällinen ja seuraatte minua?
Muutamaan hetkeen en kuunnellut enää mitään. Päällikkö haasteli papin
kanssa; sanantuoja yhä tuijotti paperiinsa. Katsahdin ovelle, joka oli
puoliavoimia. -- Ah, minua kurjaa! neljä sotamiestä oli käytävässä!
Oikeudenpalvelija toisti kysymyksensä tällä kerralla katsahtaen minuun.
-- Kuinka vain haluatte, -- vastasin hänelle. -- Mieliksenne.
Hän tervehti minua sanoen:
-- Minulla on kunnia tulla noutamaan teitä puolen tunnin perästä.
Sitten he jättivät minut.
Hyvä Jumala, joku keino paeta! keino mikä tahansa! Minun täytyy päästä
vapaaksi! Täytyy! Heti! Ovista, ikkunoista, katon salvoksesta! vaikka
minun täytyisi hirsille jättää omaa lihaani!
Oi raivoa! piruja! kirousta! Tarvitaan kuukausia hyvin työasein
murtamaan tämä seinä, eikä minulla ole edes naulaa eikä tuntiakaan
aikaa!
22.
Conciergerie.
Minut on _siirretty_, kuten asiakirjat sanovat.
Mutta matkasta tuskin maksaa vaivaa kertoa.
Kello oli puoli kahdeksan, kun oikeudenpalvelija uudelleen ilmestyi
koppini yksinäisyyteen. -- Odotan herraa, -- hän sanoi minulle. Oi, oli
muitakin odottamassa minua!
Nousin, astuin askelen, minusta tuntui etten voisi astua toista, niin
oli pääni raskas, jalkani heikot. Toinnuin sentään pian ja sain kyllin
lujan ryhdin. Kopista lähtiessäni loin sinne viimeisen silmäyksen.
Rakastin sitä, koppiani. Sitten jätin sen autioksi ja avoimeksi;
sellainen tyhjyys antaa kopille merkillisen tunnun.
Kauvan aikaa ei se silti sellaisena pysy. -- Vielä tänä iltana sinne
odotetaan erästä, -- sanoivat minulle ovenvartijat, -- erästä
kuolemaantuomittua, jonka juttua oikeus juuri tällä hetkellä kiireen
kaupalla käsittelee.
Käytävän päässä meihin yhtyi vankilansaarnaaja. Hän oli juuri syönyt
aamiaisensa.
Vankilarakennuksen ulko-ovella puristi päällikkö hartaana kättäni ja
uskoi kuljetukseni neljälle sotilaalle.
Sairaalan oven ohi kuljettaessa muuan kuoleva ikäloppu vanhus huusi
minulle: -- Näkemiin!
Olimme pihalla. Hengitin syvään, se vaikutti virkistävästi.
Emme kulkeneet pitkää aikaa ulkoilmassa. Ajoneuvot, joiden eteen oli
valjastettu postihevosia, olivat pysähtyneet etupihaan; ne olivat samat
vaunut, joissa minut oli tänne tuotukin. Pitkähköt umpirattaat, jotka
kaksi pystysuoraa, tiheätä, ikäänkuin kudottua rautaristikkoa jakoi
kahteen osastoon. Kumpaankin osastoon oli oma ovi, toiseen edestä,
toiseen takaa. Kaikki oli niin ränstynyttä, mustaa, pölyistä, että
siihen verrattaessa köyhien ruumisrattaat olivat kuin vihkiäisvaunut.
Ennenkuin kätkeydyin tähän kahdella pyörällä liikkuvaan hautaan, loin
vielä kerran katseen pihaan, sellaisen epätoivoisen katseen, että siitä
jo olisi pitänyt muurienkin luhistua. Piha, puita kasvava pieni aukio,
oli tungokseen asti katselijoita täynnä, vieläkin enemmän nyt kuin
kaleerivankien lähtiessä. Nyt jo joukkoa!
Kuten kahleketjun tehdessä lähtöä, vihmoi nytkin oikein syyskauden
sadetta; hienoa, jäätävää tihkusadetta putoaa vielä nytkin tätä
kirjoittaessani, ja sitä valuu varmaankin koko vuorokauden, senkin
jälkeen kun minua ei enää ole.
Kujat olivat tulvillaan, piha täynnä lokaa ja vettä. Nautin nähdessäni
tuon joukon polkevan rapakossa.
Oikeudenpalvelija ja poliisi nousivat etuosastoon; pappi, minä ja
toinen poliisi toiseen. Neljä ratsupoliisia vaunujen ympärillä. Ajajaa
lukuunottamatta kaiken kaikkiaan siis kahdeksan miestä yhtä varten.
Vaunuihin astuessani kuulin erään harmaasilmäisen eukon sanovan: --
Katselen mieluummin tuota kuin kahlejoukkoa.
Ymmärsin. Minä esitin näytelmää, jonka helpommin sai tuta yhdellä
silmänavauksella, näki nopeammin. Se on myöskin kauniimpaa ja
mukavampaa. Ei tarvitse jakaa voimia. On vain yksi ihminen, ja tässä
ainoassa ihmisessä on yhtä paljon kurjuutta kuin kaikissa
pakkotyövangeissa yhteensä. Se ei liioin hajoita, se on kuin väkevöityä
hyvin makeata konjakkia.
Vaunut lähtivät liikkeelle. Avara porttiholvi kumisi raskaasti niiden
vyöryessä sen kautta kadulle, ja Bicêtren jykevät portit sulkeutuivat
niiden jälkeen. Olin mykkä kuin horroksiin vaipunut ihminen, joka ei
voi liikahdella, ei huutaa, ja joka vain odottaa, että hänet
kuopattaisiin. Kuulin hämärästi kuin nikotuksina postihevosten
kaulakellojen kilkahdukset, rautavannepyörien kolinan katukivillä,
vaunukopan rasahtelun raiteelta toiselle siirryttäessä, vaunuja
ympäröivien ratsupoliisien sointuvan laukan, ajurin ruoskanviuhinan.
Minusta tuntui kuin myrsky olisi minua kiidättänyt.