KUOLEMAANTUOMITUN VIIMEINEN PÄIVÄ
Kirj.
Victor Hugo
Ranskankielestä suomentanut Urho Kivimäki
Alkuperäinen teos: Le dernier jour d'un condamné
Kariston 75 pennin romaaneja n:o 1.
Hämeenlinna,
Arvi A. Karisto,
1917.
Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
_Victor Marie Hugo_ (1802-1885) oli Ranskan tuotteliaimpia ja
monisärmäisimpiä kirjailijoita. Jättiläisenä hän liikkui kaikilla
taidekirjallisuuden aloilla -- runon, romaanin ja näytelmän;
esteetikkona hän sitäpaitsi oli 19. vuosisadan suuren kirjallisen
suunnan, romantiikan, voimakkaimpia esitaistelijoita, historioitsijana
ja poliitikkona hän ajoi kansanvapauden asiaa. -- Suurta kirjallista ja
valtiollista ohjelmaansa hän pyrki toteuttamaan paitsi lennokkaana
puhujana ja puhtaasti kaunokirjallisissa teoksissaan myöskin useimpien
teoksiensa alkuun liittämillään esipuheilla. V. 1827 ilmestyneen lavean
"Cromwell"-näytelmän esipuhe esim. sisältää hänen esteettisen
maailmankatsomuksensa, Ranskan uusromantikkojen katekismuksen
viitteineen, mistä kirjailijan on aiheensa valittava, millä tavalla
teoksensa sommiteltava, mitä tekokeinoja osattava käyttää j.n.e.
Itse hän kirjaimellisesti toteutteli tätä ohjelmaansa. Hän rakenteli
historiallisia -- usein myöskin sangen epähistoriallisia -- näyttämöjä,
joilla liikkui uljasryhtisiä, komeanimisiä sankareita ja sankarittaria,
kullankulisevaa, hopeanhelisevää joukkoa, muodottoman rumien
epäsikiöitten rinnalla; niissä esiintyy korkealentoista paatosta,
suuria aatteita matalien, matelevien ajatuksien ohella, epäitsekästä
uhrautuvaisuutta petomaisten pyrkimyksien kanssa taistellen, --
kaikkialla vallitsee mitä jyrkin vastakohtaisuuden laki, muodollisesti
surkastuneessa kääpiömäisessä ruumiissa saattaa asua hellä isänmieli ja
päinvastoin uljaassa sankarissakin ilmetä pohjaltaan inhimillisesti
heikko sielu. Keskiaikainen mystiikka verhoo kaiken, tikarit ja
väkipuukot välähtelevät, myrkkyä tihkuu milloin miltäkin taholta,
hämärä kattaa näyttämön, pimeyden töitä tehdään, salamat singahtelevat
ja ukkonen jyrisee. Mutta kaikesta tuntee, että voimakas henki
liikuttelee näitä henkilöitä, että koskaan tyhjentymätön mielikuvitus
on luonut täyteläisiä, väkevästi tuntevia ihmisiä, oikeita
renessanssihahmoja.
Hugon teoksista lienevät suomalaiselle yleisölle tuttuja romaanit
"Kurjat" (kaksi osaa) ja "Parisin Notre-Dame" sekä näytelmä "Lucretia
Borgia". Nyt suomennettu "Kuolemaantuomitun viimeinen päivä"
(alkuperäisen ensimäinen painos ilmestyi v. 1829) on kirjallisuuden
ilmeisimmin tarkoitusperäisiä teoksia. Sen kärki on suunnattu etupäässä
kaikkia tuomareita ja tuomitsevaa joukkoa kohtaan, se on ihmistuskaa
tuntevan sydämen huuto kaikille inhimillisesti ajatteleville joukoille,
se on kuvaus -- värikäs kuvaus -- sielullisista kärsimyksistä, joita
kuolemaantuomittu saa tuta ennenkuin mestauskirves kiduttavan
odotusajan jälkeen katkaisee hänen kaulansa. Se ei ole suoranainen
romaani, siinä ei ole juonta, ei liioin dramaattista toimintaa; se on
kosteitten vankilanmuurien sisällä elettyä elämää, jonka loppuna alati
häämöttää aavemainen, kahden korkean patsaan välissä heilahteleva
kolrniokirves.
Kuolemahan on meidän jokaisen osamme, mutta että se saapuu tuolla
tavalla, toisen käden kautta, lain säätämänä rangaistuksena,
katkaisemaan kaikki mahdollisuudet totiseen parannukseen, yllätyksenä
vielä sittenkin, vaikka kuuteen viikkoon ei ole mitään muuta
ajatellutkaan kuin sitä, tulee typistämään ruumiin, jossa asuu voimakas
elämänhalu, halu nähdä aurinkoa, nauttia kukista, hoivata pikku
Marieta, -- siinä on yhteiskuntaelämän huutavin kierous. Minkä rikoksen
kuolemaantuomittu lieneekin tehnyt -- se ei kuulu asiaan -- ei
yhteiskunnan antama tuomio silti ole moraalisesti oikea teko. Tahdotaan
muka siten poistaa yhteiskunnasta sille vaaralliset ainekset. Eivätkö
vankilan vahvat muurit riitä? Yhteiskunta tahtoo kostaa ja rangaista.
Kuka ihminen on oikeutettu riistämään toiselta ihmiseltä elämän?
Edelleen: mestaus on muka varoittavana esimerkkinä muille. Milloinka on
millään mestauksella ollut siveellisesti kohottava ja kasvattava tulos,
ja miksikä teloitukset viime aikoina on yhä enemmän ja enemmän
suoritettu salassa?
Ja eikö ole ihmisarvoa alentavaa, että on ihmisiä, joiden
elämäntehtävänä on lähettää toisia ihmisiä mestauslavalle, palkattuja
virkamiehiä, jotka pitävät henkilökohtaisena kunnia-asianaan olla
oikeussalissa järkähtämättöminä, veristä loppua vaativina tuomareina,
vaikka muuten voivat olla helliä isiä, hyviä puolisoita? Entä tuomitut?
Toiset on yhteiskunta itse johtanut rikoksen teille. He eivät ole
saaneet tietoa oikeasta ja väärästä. Heidän erheensä on kohtalon, ei
heidän. Rikoksentekijää tuomitessaan yhteiskunta iskee kuoliaaksi usein
myöskin viattomia, mestatun lapsia, omaisia. Kuolemaantuomitun
sieluntila? Siitähän yhteiskunta pitää huolen lähettämällä tuomitun luo
sielunpaimenen, jonka palkattuna toimena on valmistaa tuomittua
eroamaan elämästä ja vahvistaa häntä nousemaan pyövelin rattaille.
Ovatko kaikki tuomitut samanlaisia, joihin kaikkiin tehoo sama, sadasti
toistettu kehoituspuhe?
Tällaisiin arkoihin, särkeviin kohtiin tahtoi Hugo teoksellaan iskeä,
kuten hän alkutekstin toiseen painokseen v. 1832 kirjoittamassaan
laajassa esipuheessa selittelee. Ja vaikka kuolemantuomio onkin
useimmista sivistysmaista poistettu, elää sitä kannattava ajatus yhä,
eikä se ole Suomenkaan rikoslaista kirjaimellisesti hävinnyt. Hugo
antaa kuolemaantuomitun puhua. Hetki hetkeltä, päivä päivältä, viikko
viikolta me saamme seurata niitä mielialoja, jotka ailahtelevat
tuomitun ajatuksissa. Hän tietää mikä häntä odottaa, mutta eihän hän
vielä voi kuolla, ei ainakaan sillä tavalla, ja toivottomimpinakin
hetkinään hän yhä toivoo, toivoo armahdusta, vielä silloinkin kun hänet
sidottuna viedään mestauslavan kupeelle. Ja vaikka monesti
kyselemmekin, minkä rikoksen hän on tehnyt ja vaikka emme kyselyymme
vastausta saakaan, -- kun kirjailija on tahtonut täten antaa
esitykselleen yleispätevyyttä, -- silti me teoksen luettuamme yleensä
ymmärtänemme, että kirjoittaja on oikeassa vaatimuksessaan: "Pois
kuolemanrangaistus!" Tähän suuntaan ainakin on kehitys kulkenut, kuten
sanottu, vaikkakin tämä teos ensin ilmestyessään nostatti mitä
kiivaimpia vastaväitteitä ja vanhan järjestelmän puolelle on vieläkin
jäänyt suuren kirjailijan oman kansan enemmistö.
_Suomentaja_.
1.
Bicêtre.
Kuolemaan tuomittu!
Jo viisi viikkoa olen elänyt tuon ajatuksen parissa, alati yksinäni sen
kera, alati tuntenut sen jäätävää läheisyyttä, alati sortumaisillani
sen painon alle.
Joskus, sillä minusta tuntuu kuin siitä olisi kulunut enemmän vuosia
kuin viikkoja, olin ihminen sellainen kuin kuka tahansa muukin.
Jokaisella päivällä, jokaisella tunnilla ja hetkellä oli oma
ajatuksensa. Nuori ja rikas henkeni oli tulvillaan mielikuvia. Se
huvittelihe sallimalla minun kieritellä niitä yhtä toisensa jälkeen,
järjestyksettä ja loputtomasti kirjailemalla ehtymättömin arabeskein
tätä karkeata ja vähäistä elämän ainesta. Ne olivat nuoria tyttöjä,
häikäisevissä viitoissaan, voitettuja taisteluja, näyttämöjä elämää ja
valoa tulvillaan, ja jälleen nuoria tyttöjä ja yöllisiä synkkiä
kävelyjä kastanjain tuuheitten oksien alla. Mielikuvituksessani oli
ainaista juhlaa. Saatoin ajatella mitä tahdoin, olin vapaa.
Nyt olen vanki. Ruumiini on raudoin kytketty vankikoppiini, henkeni on
yhden ainoan ajatuksen kahleissa. Hirveän, verta tihkuvan,
leppymättömän ajatuksen. Minulla on vain yksi ajatus, yksi vakaumus,
yksi kiinnekohta: kuolemaan tuomittu!
Mitä puuhailenkin, se on aina mukana, tuo helvetillinen ajatus,
painajaisena vierelläni, yksinään ja kateellisena, karkoittaen kaiken
huvin, painaen minua hyisillä käsillään, kun tahdon kääntää päätäni tai
sulkea silmäni. Se sukeltautuu kaikkiin niihin muotoihin, joihin
henkeni tahtoo sitä paeta, se sekoittuu hirveänä kertona kaikkiin
minulle lausuttuihin sanoihin, se takertuu mukanani koppini iljettäviin
ristikkorautoihin; se vaivaa minua valveilla, vaanii minua
kouristuksenomaisessa unessani, ja unikuvissani saa se mestauskirveen
piirteet.
Kavahdan unestani sen seurassa ja sanon itsekseni: -- Ah, se olikin
vain unta! -- Ja kas, tuskin ovat raskaat silmäni auenneet selvästi
näkemään tuon kirotun ajatuksen kirjoitettuna minua ympäröivään
hirveään todellisuuteen, kostean ja hiostuttavan koppini liuskakiville,
yölamppuni kalpeihin säteisiin, karkeakuteisiin palttinavaatteisiini,
vartijasoturin synkkiin muotoihin, jonka kypärä välähtelee
rautaristikon takaa, kun jo olen kuulevinani äänen kuiskaavan korvaani:
kuolemaan tuomittu!
2.
Oli kaunis elokuun aamu.
Kolmena päivänä minun juttuani käsiteltiin, kolmena päivänä nimeni ja
rikokseni saivat katselijalauman aamuisin koolle kinastelemaan
oikeussalin penkkisijoista, niinkuin korpit kiistelevät haaskan
ympärillä, kolmena päivänä koko tuo tuomarien, todistajien,
asianajajien, syyttäjien aavelauma kierteli ja kaarteli ympärilläni,
milloin hullunkurisena, milloin verentuntuisena, mutta aina synkkänä ja
kohtalokkaana. Kahtena ensimäisenä yönä en ollut voinut nukkua, sillä
tuska ja kauhu olivat minut vallanneet; kolmantena ikävä ja väsymys
olivat tuudittaneet minut uneen. Sydänyöllä olin jättänyt valamiehet
neuvottelemaan. Minut oli raahattu vankikoppini oljille ja olin heti
vaipunut sikeään uneen, unohduksen uneen. Ne olivat ensimäisiä
levonhetkiä pitkästä aikaa.
Syvä uneni oli yhä vielä sikeimmillään, kun minua tultiin herättämään.
Tällä kerralla ei riittänyt vartijan raskas astunta, ei hänen
raudoitettujen saappaittensa kolina, ei avainkimppunsa kalina, ei
salpojen rasahtava ratina: hänen täytyi minut horroksista
havahduttaakseen huutaa karkealla äänellä korvaani ja ravistaa kovalla
kädellään minua olkapäistä: -- Nouskaahan toki! -- Avasin silmäni,
nousin unenhoureissani istumaan. Samassa näin koppini ahtaasta ja
korkeasta ikkunasta läpikäytävän päässä sen kaistaleen taivasta, jota
minun oli suotu katsella, näin sen kellervän häivähdyksen, josta
pimeään tottuneet silmät osaavat niin hyvin tuntea auringon. Rakastan
aurinkoa.
-- Tulee kaunis ilma, -- sanoin vartijalle.
Hetken hän seisoi vastaamatta, tietämättä oikein, kannattiko tässä
ruveta haastelemaan; hieman väkinäisesti hän sitten murahti:
-- Voipa tulla.
Olin liikahtamatta, henkeni oli vielä puolinukuksissa, suu hymyili;
silmä tuijotti tuota suloista kultahohdetta, joka väikkyi lattialla.
-- Ulkona on kaunis päivä, -- toistin.
-- Niin on, -- vastasi mies minulle; -- teitä odotetaan.
Nämä harvat sanat palauttivat minut äkkiä todellisuuteen niinkuin nuora
katkaisee perhosen lennon. Näin äkkiä kuin kirkkaassa valaistuksessa
synkän oikeussalin, tuomarien veripunaisiin viittoihin sonnustautuneen
puoliympyrän, kolme riviä typertyneitä todistajia, lavitsani
kummassakin päässä seisovat vartiosotilaat, mustien pukujen
vilahtelevan, ja huoneen hämyssä joukon liikahtelevan, ja niiden
kahdentoista lautamiehen, jotka olivat minun nukkuessani valvoneet,
suuntaavan katseensa minuun.
Nousin; hampaani kalisivat, käteni vapisivat, en tiennyt mistä ottaa
vaatteet, jalkani pettivät. Ensi askeleella horjahtelin kuin liiaksi
kuormitettu kantaja. Seurasin silti vartijaa.
Molemmat poliisit odottelivat minua kopin ovella. Pantiin jälleen
käsiraudat. Niissä oli pieni monimutkainen lukkolaite, joka
huolellisesti suljettiin. Sallin sen tapahtua; sehän oli vain kone,
joka yhdistettiin toiseen koneeseen.
Kuljimme sisäpihan yli. Raikas aamutuuli virkisti minua. Kohotin pääni.
Taivas oli sininen, ja auringon lämpimät säteet, pitkien savupiippujen
katkaisemina, valahtivat suurina valolaikkoina korkeille muureille ja
vankilan hämäriin kolkkiin. Oli todella kaunis päivä.
Nousimme vastassa olevat portaat, sivuutimme erään käytävän, sitte
toisen, sitte kolmannen; sitten aukeni matala ovi. Lämmin, sorinan
täyttämä ilmavirta tuoksahti kasvoilleni; se oli oikeussalissa olevan
joukon hengitystä. Astuin sisään.
Ilmestyessäni saliin syntyi aseiden ja äänten hälinää; penkkejä
siirreltiin kolisten. Väliaidakkeet natisivat, ja kulkiessani tuon
avaran salin poikki kahden, sotilaiden reunaaman väkijoukkomuurin läpi
minusta tuntui kuin olisin ollut keskus, johon kiinnitetyt säikeet
saivat kaikki nuo ammottavat ja uteliaina kumartuneet kasvot
liikehtimään.
Samassa huomasin, että rautoja ei enää ollut käsissäni, mutta en voinut
muistaa, milloin ja kuinka ne oli otettu pois.
Nyt syntyi syvä hiljaisuus. Olin saapunut paikalleni. Joukon hälinän
tauotessa tuli hiljaisuus myöskin minun ajatuksiini. Ymmärsin äkkiä
selvästi sen, mitä tähän asti olin hämärästi aavistellut, -- että
ratkaiseva hetki oli tullut ja että olin kuulemassa tuomiotani.
Selittäköön ken voi, mutta tuo vastikään syntynyt ajatus ei minua
kauhistuttanut. Ikkunat olivat auki, kaupungin ilma ja häly pääsivät
esteettä ulkoa sisälle; sali oli valoisa kuin hääjuhlaa varten; iloiset
auringonsäteet loivat sinne tänne kirkkaita ristikuvioita, milloin
ehjiä lattialle, milloin mutkaisia pöydille, milloin säröisiä
nurkkauksiin; ja ikkunoiden kiiltävistä lasipinnoista heijasti jokainen
säde ison kultatomu-särmiön.
Salin perällä istuvat tuomarit olivat tyytyväisen näköisiä, nähtävästi
hyvillään siitä, että olivat voineet lopettaa istunnon näin pian,
Puheenjohtajan piirteissä, joita ikkunaruudusta heijastuva säde
lievästi valaisi, oli jotakin tyyntä ja hyvänsävyistä, ja muuan
asessori pakinoi miltei hilpeänä, kaulustaan silloin tällöin oikoen,
sievän, punahattuisen naisen kanssa, joka erikoisesta suosiosta oli
saanut paikan hänen taakseen.
Lautamiehet vain näyttivät kalpeilta ja masentuneilta, mutta se lienee
johtunut väsymyksestä, sillä he olivat valvoneet koko yön. Jotkut
haukottelivat. Ei mikään heidän piirteissään ilmaissut miehiä, jotka
vastikään olivat päättäneet kuolemantuomion; ja näiden kunnon
kansalaisten asenteista en voinut muuta päätellä kuin että he
himoitsivat päästä nukkumaan.
Minua vastapäätä oleva ikkuna oli selkoselällään. Kuulin kukkasmyyjien
rantalaiturilla naureskelevan; ja ristipöydällä seisova pieni keltainen
kasvi, aivan uiden auringon säteissä, leikki muurin halkeamassa
sihajavan tuulen kanssa.
Kuinka saattoi mikään synkkä ajatus pistää esiin tuollaisista
suloisista aistimuksista? Hengittäessäni ilmaa ja aurinkoa minusta
tuntui mahdottomalta ajatellakaan muuta kuin vapautta; toivo alkoi
säteillä minussa niinkuin päivä ympärilläni; ja luottaen siis odotin
tuomiotani niinkuin odotetaan vapahdusta ja elämää.
Nyt ilmestyi asianajajani. Häntä juuri odotettiin. Hän oli vastikään
syönyt aamiaisensa, huolellisesti ja hyvällä ruokahalulla. Asetuttuaan
paikalleen hän kumartui puoleeni hymyillen.
-- Toivon hyvää, -- hän virkkoi minulle.
-- Niinkö? -- vastasin mieli kevyenä ja niinikään hymyillen.
-- Niin, -- hän jatkoi, -- en tunne vielä ratkaisua, mutta he eivät
lienekään katsoneet tekoa ennakolta harkituksi, ja silloin pääsette
pelkällä elinkautisella pakkotyöllä.
-- Mitä sanotte? -- vastasin kuohahtaen; -- sata kertaa mieluummin
kuolema!
Niin, kuolema! -- "Ja sitäpaitsi", jatkoin itsekseni jollekin
sisäiselle äänelle, "mitä vaaraa minulle koituu näin sanoa? Onko
koskaan kuolemantuomiota julistettu muulloin kuin sydänyöllä, soihtujen
valossa, synkässä ja pimeässä salissa, sateisen kylmänä ja talvisena
yönä? Mutta elokuulla, kello kahdeksalta aamulla, näin ihanana päivänä,
tuollaisten hyväntahtoisten lautamiesten aikana, se on mahdotonta!" Ja
silmäni siirtyivät jälleen katselemaan tuota auringossa kylpevää siroa
keltaista kukkaa.
Äkkiä kehoitti puheenjohtaja, joka oli odottanut vain asianajajaa,
minua nousemaan. Vartiosto tarttui aseisiin, ja kuin sähköiskusta
syöksähti yleisö samalla hetkellä seisaalleen. Muuan vähäpätöinen ja
tyhjä olento, joka istui oikeusistuimen edessä olevan pöydän ääressä ja
luullakseni oli oikeuden kirjuri, otti nyt puheenvuoron ja luki
pöytäkirjan, jonka valamiehistö oli minun poissaollessani laatinut.
Kylmä hiki valui pitkin ruumistani; nojasin seinää vasten, jotten
kaatuisi.
-- Asianajaja, onko teillä mitään sanottavaa rangaistuksen laadusta? --
kysyi puheenjohtaja.
Minulla puolestani olisi ollut määrättömästi sanottavaa, mutta en
saanut sanaakaan suustani. Kieleni oli tarttunut kitalakeen.
Puolustajani nousi.
Ymmärsin, että hän koetti lieventää valamiesten päätöstä ja asettaa
siitä johtuvan rangaistuksen sijaan toista rankaisumuotoa, samaa, jota
hän minulle oli sanonut toivovansa ja joka oli minua niin syvästi
loukannut.
Kiukkuni oli varmaankin varsin voimakas, sillä en saanut ilmoille niitä
tuhansia tunteita, jotka ajatuksiani kuohuttivat. Tahdoin lujalla
äänellä toistaa, mitä olin hänelle sanonut. "Sata kertaa mieluummin
kuolema!" Mutta hengitys salpautui, ja minä kykenin vain rajusti
tarttumaan hänen käsivarteensa ja kouristuneesti kiljahtamaan: -- Ei!
Yleinen syyttäjä ahdisteli asianajajaa, ja minä kuuntelin häntä mykän
tyytyväisenä. Sitten tuomarit poistuivat, sitten he palasivat, ja
puheenjohtaja luki minulle tuomioni.
-- Kuolemaan tuomittu! -- sanoi joukko; ja minua poisvietäessä koko
kansanjoukko syöksähti kintereilläni ulos, talon luhistumisessa
syntyvän ryskeen lailla. Minä kuljin kummastuneena, mykkänä. Minussa
oli puhjennut vallankumous. Kuolemantuomioon asti olin tuntenut
hengittäväni, värähteleväni, eläväni samassa ympäristössä, missä
muutkin ihmiset. Nyt olin selvästi huomaavinani maailman ja itseni
välissä muurin. Ei mikään näyttänyt minusta enää samalta kuin ennen.
Nuo isot valoisat ikkunat, kaunis aurinko, puhdas taivas, ihana kukka,
kaikki olivat nyt valjuja ja kalpeita aivan kuin käärinliina. Noissa
miehissä, noissa naisissa ja lapsissa, jotka tunkeilivat tielläni, olin
näkevinäni haamujen piirteitä.
Portaitten alipäässä minua odottivat mustuneet ja likaiset
ristikkovaunut. Niihin noustessani katsahdin sattumoisin ympärilleni.
-- Kuolemaan tuomittu! -- huusivat ohikulkijat kiiruhtaen rattaitten
ääreen. Siitä sumupilvestä, joka oli laskeutunut kaikkien ulkoseikkojen
ja minun välilleni, eroitin kaksi nuorta tyttöä, jotka tarkkasivat
minua ahnein katsein. -- "Kas niin", nuorempi heistä virkkoi käsiään
taputtaen, "se tapahtuu kuuden viikon perästä!"
3.
Kuolemaantuomittu!
No, miksipä ei? _Ihmiset_, muistan joskus lukeneeni eräästä kirjasta,
jossa ei mitään muuta hyvää ollutkaan, _ihmiset ovat kaikki tuomitut
kuolemaan eripitkien lykkäysten jälkeen_. Mitä erikoista siis on minun
asemani?
Kuinka monta pitkään elämään valmistunutta ihmistä onkaan kuollut siitä
hetkestä lähtien, jolloin minulle tuomio lausuttiin! Kuinka moni
sellainen, joka nuorena, vapaana, terveenä laski voivansa nähdä tuona
määrättynä päivänä pääni putoavan Grève-torilla, onkaan ennättänyt
ennen minua hautaan painua! Kuinka monet niistä, jotka nyt liikkuvat ja
elävät raittiissa ulkoilmassa, kulkevat ja käyvät mielinmäärin,
ehtinevätkään kuolla ennen minua!
Ja onko elämällä minulle edes mitään kaivattavaa tarjottavana?
Totisesti, vankikopin synkkä päivä ja musta leipä, annos laihaa lientä,
joka ammennetaan vankien liemisaavista, -- minulle, joka
kasvatukseltani olen hienostunut, minulle äyskitään, minua ovat
kaikenkarvaiset vartijat, päällysmiehet rääkkäämässä, en saa nähdä
ainoatakaan ihmistä, joka minua pitäisi puhuttelun arvoisena ja jolle
minä uskoutuisin, alituisesti täytyy vapista sekä siitä mitä olen
tehnyt että mitä minulle tehdään: kas siinä miltei kaikki ne hyvät
osat, jotka pyöveli voi minulta riistää.
Ah! ja sittenkin se on hirveätä!
4.
Mustat vaunut toivat minut tänne, tähän inhoittavaan Bicêtreen.
Kaukaa katsellen on tässä rakennuksessa näkevinään jotakin
majesteetillista. Se kohottaikse taivaanrannalta matalahkon kunnaan
kiireeltä, ja etäälle se näyttää merkkejä vanhasta loistostaan,
kuninkaallisen linnan ilmeitä. Mutta palatsia lähestyessänne huomaatte
sen muuttuvan hökkeliksi. Ränstyneet päädyt loukkaavat silmää. Jotakin
köyhtynyttä ja rapistunutta on näissä kuninkaallisissa julkisivuissa;
luulisi pitaalin sen muureja jäytävän. Ei ruutuja, ei laseja
ikkunoissa; mutta kyllä tukevat rautaristikot, joiden takaa siellä
täällä häämöttää jonkun kaleerivangin tai mielipuolen riutunut muoto.
Sellaiselta näyttää elämä läheltä.
5.
Tuskin olin paikalle saapunut, kun rautakourat jo ottivat minut
huostaansa. Entisiä monin verroin tarkemmat varokeinot; ei enää veistä
eikä haarukkaa aterioidessani; _pakkopaita_, jonkinlainen
purjekankainen säkki, sitoi käteni; oltiin vastuussa hengestäni.
Saatoin vielä vedota ylimpään oikeuteen. Tähän rasittavaan ratkaisuun
voi mennä kuusi tai seitsemän viikkoa, ja oli tärkeätä pitää minut
sillaikaa terveenä ja ehjänä Grève-toria varten.
Ensimäisinä päivinä minua kohdeltiin niin lempeästi, että se vallan
kauhistutti. Vanginvartijan kohteliaisuudet tuovat mieleen
mestauslavan. Onneksi tottumus parin päivän perästä voitti; minut
työnnettiin toisten vankien joukkoon, yhteiseen eläimelliseen
maailmaan, eikä ollut enää niitä huomaavaisuuden tottumattomia
merkkejä, jotka saivat pyövelin alati väikkymään silmieni edessä.
Eikä se ollut ainoa helpoitus. Nuoruuteni, alistuvaisuuteni,
vankilansaarnaajan huolenpito ja ennen kaikkea ne muutamat vartijalle
lausumani latinalaiset sanat, joita hän ei ymmärtänyt, soivat minulle
viikottaisen kävelyhetken toisten pidätettyjen kanssa ja saivat
häviämään pakkopaidan, johon olin ollut halpautua. Monien epäilyksien
jälkeen minulle tuotiin myöskin mustetta, paperia, kyniä ja yölamppu.
Sunnuntaisin messun jälkeen minut päästetään välitunniksi vankilan
pihamaalle. Siellä minä pakisen toisten vankien kanssa: se maksaa
vaivan. Ne kurjat ovat hyvänsävyistä väkeä. He kertovat minulle
_vaiheensa_, ne ovat peloittavia juttuja, mutta tiedän, että he
kerskuvat. He opettavat minua puhumaan omaa murrettaan, _huiskimaan
renskaa_, kuten he sanovat. Se on murretta, joka on ympätty
yleiskieleen, jonkinlainen kamala kasvannainen, pahka. Joskus siinä on
merkillistä tarmoa, hirvittävää värikkyyttä: _on höystettä saralla_
(verta tiellä), _naida leski_ (riippua hirsipuussa), hirttonuora on
ikäänkuin jokaisen hirtetyn leski. Varkaan päällä on kaksi nimeä:
_yliopisto_, silloin kun se miettii, hautoo, suunnittelee rikosta,
_hakotukki_, kun pyöveli sen katkaisee, Toisinaan oikeata
viisunsepittäjän henkeä: _pajukasimiri_ (lumppuäijän keruukori),
_valemaakari_ (kieli) ja niin edespäin joka hetki outoja,
salakähmäisiä, rumia, sorahtelevia sanoja, mistä lienevät tulleetkin:
_kirves Kalle_ (pyöveli), _ratti_ (kuolema), _herjalavo_ (mestauslava).
Puhuttiin ojakonnista ja hämähäkeistä. Kun sitä kieltä kuuli
puhuttavan, oli kuin koskettaisi jotakin likaista ja tomuttunutta
esinettä, kuin jotakin ryysyläjää pudisteltaisiin kuulijan edessä.
Nämä ihmiset ainakin säälivät minua, ne ovatkin ainoat. Vartijat,
ovenkaitsijat, avaintenhoitajat -- en tahdo niitä heiltä -- haastelevat
ja nauravat, puhuvat minusta, minulle, kuin jostakin asiasta.
6.
Olen tuuminut itsekseni:
-- Koska minä voin kirjoittaa, miksen sitä tee? Mutta mitä kirjoittaa?
Vangittuna neljän alastoman ja kylmän kiviseinän sisään, tuntematta
itseäni liikkeissäni vapaaksi, saamatta katseelleni näköalaa, ainoana,
päivittäin koneellisesti toistuvana vaihteluna seurata sen neliömäisen
valohäivän hidasta kulkua, jonka oveni kurkistusaukko heittää
vastapäätä olevalle synkälle seinälle, ja kuten vastikään sanoin, aina
yksin yhden ainoan ajatuksen, rikoksen ja rangaistuksen, murhan ja
kuoleman ajatuksen toverina! onko minulla siis mitään sanottavaa,
minulla, jolla ei enää ole mitään tehtävää tässä maailmassa? Ja
löydänkö näivettyneistä ja tyhjistä aivoistani mitään sellaista, joka
maksaa vaivan kirjoittaa paperille?
Miksikä ei? Vaikkapa kaikki ympärilläni onkin yksitoikkoista,
väritöntä, eikö minussa itsessäni riehu myrsky, taistelu, tragedia?
Eikö se päähänpisto, joka minut on vallannut, eikö se joka tunti,
joka hetki esiinny minulle uudessa muodossa, yhä vain entistä
inhoittavampana, entistä verisempänä, mitä lähemmä loppu saapuu? Miksen
yrittäisi itse itselleni kuvailla kaikkea sitä väkivaltaista ja
tuntematonta, jota hyljätyssä asemassani olen saanut kokea? Aineisto
ainakin on runsas; ja niin lyhyt kuin elämäni lieneekin, on niissä
tuskissa, kauhuissa ja kidutuksissa, jotka sen täyttävät nykyhetkestä
viimeiseen, kyllin ainesta kynän kulua ja musteen kuivua. --
Sitäpaitsi, ainoa keino näitä tuskia vähimmin tuntea on niitä
tarkastella, ja niiden kuvailu tuottaa minulle vaihtelua.
Ja ehkäpä kirjoitukseni ei ole aivan hyödytönkään. Eiköhän kertomus
tunti tunnilta, hetki hetkeltä, kidutus kidutukselta kokemistani
kärsimyksistä, -- jos minulla näet on voimaa viedä sitä siihen hetkeen
saakka, jolloin _ruumiillisesti_ olen kykenemätön sitä jatkamaan, --
eiköhän tämä pakosta kyllä keskeneräinen, mutta silti mahdollisimman
täydellinen kertomus mielialoistani, eiköhän se itsessään sisällä
suurta ja syvää opetusta? Eikö tässä kuolemaa tekevän ajatuksen
synnyttämässä asiakirjassa, tässä yhä lisääntyvien tuskien
kehityskulussa, tässä kuolemaantuomitun henkisen ruumiinavauksen
todistuskappaleessa, eikö siinä ole useitakin opetuksia niille, jotka
tuomitsevat kuolemaan? Ehkä sen lukeminen saa heidät vähemmän kevyin
käsin asiaan tarttumaan, kun jälleen on kysymyksessä heittää ajatteleva
pää, ihmispää, siihen, mitä he sanovat oikeuden vaakakupiksi? Ehkeivät
nuo kurjat ole koskaan miettineet sitä hidasta kidutuksien sarjaa, joka
sisältyy kuolemantuomion rivakkaan päätökseen? Ovatko he koskaan edes
pysähtyneet siihen kärkevään ajatukseen, että heidän mestauttamassaan
ihmisessä on henki; henki, joka on luottanut elämään, henki, joka ei
millään lailla ole sopeutunut kuolemaan? Eivät. He näkevät tässä
kaikessa vain kolmiomaisen kirveen kohtisuoran välähdyksen ja
varmaankin ajattelevat, ettei kuolemaantuomitulla ole mitään ennen eikä
jälkeen.
Nämä lehdet avaavat heidän silmänsä. Jonakuna päivänä julkaistuina ne
saavat heidän henkensä muutamiksi hetkiksi pysähtymään ymmärtämään
näitä hengen kärsimyksiä, jollaisia he eivät luule olevankaan, He ovat
voitonriemuisia voidessaan surmata, tuottamatta miltei minkäänlaista
ruumiillista tuskaa. Kas! siitäkö vain olisi kysymys! Mitä onkaan
ruumiin kipu siveellisen kivun rinnalla! Kauhistuen vielä
säälitettäneen: sellaisiako ovatkin lait! Koittaa päivä, ja ehkäpä nämä
muistelmat, erään kurjan ihmisen viimeiset tunnustukset silloin ovat
joksikin avuksi...
Ellei kuolemani jälkeen tuuli pääse näillä paperinpalasilla pihamaalla
leikkimään ja niitä rapakkoon kastelemaan, tai elleivät ne joudu
sateeseen likoamaan, vanginvartijan särkyneen ikkunan ristikkoon
liimattuina.
7.
Että se, mitä kirjoitin, voi tuoda hyötyä toisille, -- että tämä
pysähdyttäisi tuomarin, joka on valmis tuomitsemaan, -- että tämä
pelastaisi onnettomia viattomia tai rikollisia siitä sieluntuskasta,
johon minut on tuomittu, miksi sitä soisin? mitä varten? mitä sillä on
väliä? Kun minun kaulani on katkaistu, mitä minua silloin enää
liikuttaa, jos toisiltakin pää leikataan? Olenko siis todellakin voinut
ajatella tällaisia hullutuksia? Syöstä kumoon mestauslava noustuani
ensin sille! kysynpä, mitä minä siitä kostun.
Mitä! Aurinko, kevät, kukkien kattamat kentät, aamuin heräävät linnut,
pilvet, puut, luonto, vapaus, elämä, ne eivät ole enää minua varten!
Ah! Minuthan pitäisikin pelastaa! -- Onko aivan varmaa, ettei se käy
päinsä,-- että huomenna täytyy kuolla, ehkä jo tänään, onko niin? Oi,
Jumala! hirveä ajatus on päänsä murskaaminen kopin seinään!
8.
Laskekaamme, kuinka paljon on vielä aikaa:
Kolme päivää oli aikaa valittaa päätöksestä ylimpään oikeusistuimeen.
Viikon sitten asiakirjat makaavat unohdettuina rikosasiain
tuomioistuimen oikeussalissa, minkä jälkeen _paperit_, kuten he
sanovat, lähetetään ministerille.
Kaksi viikkoa ne viruvat ministerin huostassa, joka ei edes tiedä, että
sellaisia on olemassakaan ja joka silti on velvollinen tutkittuaan
siirtämään ne ylimpään oikeuteen.
Siellä suoritetaan luokittelu, numerointi, kirjoihin merkintä, sillä
mestauslavalla on tungosta ja jokaisella pitää olla oma vuoronsa.
Kaksi viikkoa huolehtia siitä, ettei teille anneta armahdusta.
Vihdoinkin oikeus kokoontuu, säännöllisesti jonakin torstaina,
käsittelee tukussa kaksikymmentä anomusta ja lähettää kaikki
ministerille, joka lähettää yleiselle syyttäjälle, joka lähettää
pyövelille. Kolme päivää.
Neljännen päivän aamulla sanoo v.t. yleinen syyttäjä kaulanauhaa
solmitessaan: "Kyllä tämä juttu jo pitää lopettaa". -- Ja ellei tällä
sijaisella ole aamiaiskutsuja jonkun ystävän luo estämässä,
suunnitellaan teloitusjärjestys, sepitetään paperille, kirjoitetaan
puhtaaksi, toimitetaan asianomaisen käsiin, ja seuraavana päivänä aamun
sarastaessa kuulee Grève-torilla hirsikehystä naulattavan ja
kadunkulmissa käheä-äänisten huutajien täysin voimin hoilaavan.
Kaikkiaan kuusi viikkoa. Pikku tyttö oli oikeassa.
Mutta, ainakin viisi viikkoa, ehkä kuusikin -- en uskalla laskea --
olen jo ollut tässä Bicêtren kopissa, ja minusta tuntuu, että kolme
päivää sitten oli torstai.
Olen juuri laatinut jälkisäädökseni.
Miksi? Minuthan on tuomittu suorittamaan kulungit, ja kaikkenikaan
tuskin riittää siihen. Teloitus käy kalliiksi.
Jätän silti jälkeeni äidin, jätän vaimon, jätän lapsen.
Pienen kolmivuotiaan tytön, lempeän, ruusuisen, hennon, suurine mustine
silmineen ja tuuheine ruskeine hiuksineen.
Hän oli kahden vuoden ja yhden kuukauden ikäinen, kun hänet viimeisen
kerran näin.
Kuolemani jälkeen on siis kolme naista, ilman poikaa, ilman miestä,
ilman isää; kolme erilaatuista orpoa; kolme lain tekemää leskeä.
Myönnän, että minä ansaitsen rangaistuksen. Mitä ovat nuo viattomat
tehneet? Eivät mitään; silti heiltä riistetään kunnia, silti heidät
syöstään tuhoon. Se on oikeutta.
Vanha äiti-parkani ei minua huolestuta. Hän on kuudenkymmenen neljän
vuoden ikäinen, hän kuolee iskusta. Tai jos hän elääkin jonkun päivän
kuolemani jälkeen, hänellä on kuitenkin viimeiseen hetkeensä saakka
hieman lämmintä tuhkaa hiilloksessaan eikä hän sano mitään.
Vaimonikaan ei enää huolestuta minua. Hän on jo nyt sairas ja
hengenheikko. Hän kuolee myöskin.
Ellei hän tule hulluksi. Sanotaan, että sellainen elää kauan; hänen
henkensä ei ainakaan silloin tunne tuskia. Hän nukkuu, on kuin kuollut.
Mutta tyttäreni, lapseni, pikku Marie rukkani, joka nauraa, joka
leikkii, joka tälläkin hetkellä laulaa eikä ajattele mitään, hän
tuottaa minulle tuskia!
10.
Kas tämännäköinen on vankikoppini:
Kahdeksan jalkaa joka suunnalle. Neljä laastimatonta kiviseinää, jotka
laskeutuvat kohtisuorina ulkokäytävää askelta korkeammalla olevaan
liuskakivi-permantoon.
Oikealla ovesta tultaessa on jonkinlainen syvennys, vuodekomeron
irvikuva. Sinne heitetään olkikupo, ja sillä vanki saa luvan levätä ja
nukkua palttina-alusillaan ja hamppuliiveissään, talvet kesät.
Pääni päällä kaartuu taivaan tavoin _holvikatto_ -- sitä sanaa siitä
käytetään -- josta paksuja hämähäkinseittejä riippuu kuin ryysyjä.
Muuten ei ikkunoita, ei henkireikää. Ovi, jossa rauta peittää puun.
Erehdyn; oven ylälaidan keskessä on yhdeksän neliötuuman suuruinen
aukko, joka on varustettu rautaristikolla ja jonka vartija voi yöksi
sulkea.
Oven ulkopuolella on melkoisen pitkä käytävä, jota valaisevat ja
tuulettavat seinien ylälaidassa olevat henkireiät, ja jonka nyt
muuratut huonelokerot jakavat moneen osaan; matalat kaariovet
yhdistävät nämä toisiinsa. Nämä lokerot ovat jonkinlaisina
eteishuoneina vankikoppiin, sellaiseen kuin minunkin on. Näihin
koppeihin pannaan vankilan johtajan määräyksestä pakkotyövangit, jos
ovat järjestystä vastaan rikkoneet. Kolme ensimäistä koppia eteisinensä
on varattu kuolemaantuomituille, koska ne yleistä osastoa likinnä ovat
mukavimpia vanginvartijalle pitää silmällä.
Nämä kopit ovat viimeinen jäännös siitä Bicêtren vanhasta linnasta,
jonka viidennellätoista vuosisadalla rakensi Winchesterin kardinaali,
sama mies, joka poltatti Jeanne d'Arcin, Kuulin niin kerrottavan niille
_uteliaille_, jotka joku päivä sitten tulivat minua koppiini katsomaan
ja jotka kaukaa tuijottivat minuun kuin eläinnäyttelyn petoon. Vartija
sai sata souta.
Unohdin mainita, että öin päivin seisoo koppini oven ulkopuolella
vartija, ja milloin tahansa katsahdankin tuohon aukkoneliöön, kohtaan
sen takaa avoimen, tarkan silmäparin.
Ja silti vakuutetaan, että tässä kivikomerossa on ilmaa ja päivää.
11.
Koska päivä ei vielä näy, mitä tehdä yöllä? Löysin ajatuksen. Nousin ja
annoin lamppuni valon liikkua pitkin koppini seiniä. Ne olivat täynnä
kirjoituksia, piirroksia, hullunkurisia kuvioita, toisiinsa
kietoutuneita ja sekautuneita nimiä. Jokainen kuolemaantuomittu näyttää
tahtoneen painaa merkkinsä edes tänne. On käytetty lyijykynää,
punaliitua, hiiltä; siinä on mustaa, valkoista, harmaata, usein syvälle
seinään uurrettua kirjoitusta, siellä täällä ruosteenkarvaistakin, joka
tietää käytetyn verta musteena. Jos olisin ollut vapaa, olisin
varmaankin innostunut tuohon outoon kirjaan, joka lehti lehdeltä
avautui silmieni eteen koppini jokaisesta seinäkivestä. Olisin
mielelläni sommitellut ehjän kokonaisuuden noista liuskakiville
painetuista ajatussiruista; olisin löytänyt jokaisen nimen alta
ihmisen; olisin luonut henkeä ja elämää noihin katkenneihin
muistomerkkeihin, noihin paloiteltuihin lauseisiin, noihin silvottuihin
sanoihin, jotka olivat kuin päättömiä ruumiita kuten nyt
kirjoittajansakin.
Pielukseni yläpuolella on seinällä kaksi liekehtivää, nuolen lävistämää
sydäntä ja niiden alla: _Elinaikainen rakkaus_. Sillä onnettomalla ei
ollut pitkäaikaista sitoumusta.
Sivulla on eräänlainen kolmikolkka-hattu, sen alla tökerösti piirretty
miehen kuva ja alla sanat: _Eläköön keisari! 1824_.
Taaskin liekehtiviä sydämiä seuraavin, vankilanomaisin muistosanoin:
_Rakastan ja jumaloin Mathieu Danvinia. JACQUES_. [Miehennimiä
molemmat. Suom.]
Vastapäisellä seinällä on nimi _Papavoine_. Alkukirjain on arabeskein
kuvioitu ja huolellisesti somisteltu.
Siivoton kuplettilaulu.
Seinäkiveen syvään uurrettu vapauden hattu ja alla sanat: _Bories. --
Tasavalta_. Kirjoittaja oli muuan la Rochellen neljästä aliupseerista.
Nuorukais-parka! Kuinka surettavia heidän niinsanotut poliittiset
tarpeensa ovatkaan! aatteen, unelman, käsitteen tähden se hirveä
todellisuus, jota sanotaan giljotiiniksi! Ja minä kun valittelen, minä
kurja, joka olen tehnyt oikean rikoksen, joka olen vuodattanut verta!
En jatkanut pitemmälle tutkimustani. -- Näin nurkassa vaaleana
häämöttävän inhoittavan kuvan, mestauslavan, jota tällä hetkellä
pystytetään ehkä minua varten... Lamppu oli pudota käsistäni.
12.
Palasin äkkiä istumaan olkikuvolleni pää polvien varassa. Sitten
lapsellinen kauhuni häipyi, ja outo uteliaisuus sai minut jälleen
jatkamaan seinätutkimuksiani.
Papavoinen nimen vierestä repäisin nurkkauksesta suunnattoman suuren
hämähäkinverkon, joka oli paksun tomukerroksen peitossa. Tämän seitin
alla oli neljä tai viisi selvään luettavaa nimeä, toisista oli jäljellä
vain läikkä seinällä. -- _DAUTUN 1815. -- POULAIN 1818. -- JEAN MARTIN
1821. -- CASTAING 1823_. Luin nämä nimet, ja kolkot muistot palautuivat
mieleeni: Dautun, se mies, joka paloitteli veljensä neljään osaan ja
yöllä tuli Pariisiin ja viskasi pään erääseen suihkualtaaseen ja
ruumiin likaviemäriin; Poulain, joka murhasi vaimonsa; Jean Martin,
joka pistoolilla ampui isänsä samalla hetkellä, jolloin vanhus availi
ikkunaa; Castaing, lääkäri, joka myrkytti ystävänsä ja häntä
hoitaessaan viimeisen sairauden aikana, jonka hän itse oli aiheuttanut,
antoi hänelle lääkkeen asemasta myrkkyä; ja kaikkien näiden rinnalla
Papavoine, hirveä hullu, joka tappoi lapsensa, iskien heitä kirveellä
päähän.
"Kas nuo", ajattelin itsekseni kuumeen värähdyksen liikkuessa pitkin
ruumistani, "nuo ovat ennen minua olleet tämän kopin asukkaita. Täällä
siis, samalla lattialla, jolla minä nyt seison, he ovat hautoneet
viimeisiä ajatuksiaan, nuo murhan ja veren ihmiset; näiden seinien
vaiheilla, tässä ahtaassa kammiossa heidän viimeiset askeleensa ovat
kajahdelleet kuten villipetojen astunta. He ovat seuranneet toisiaan
lyhyin väliajoin. Näyttää siltä, ettei tämä koppi ole koskaan tyhjä.
Heidän sijansa on vielä lämmin, ja minulle he ovat sen jättäneet. Minä
menen vuorollani liittymään heihin Clamartin hautuumaassa, jossa ruoho
rehoittaa niin hyvin!"
En ole uneksija enkä taikauskoinen. Varmaankin tällaiset ajatukset
saivat minuun äkillisen kuumeen; mutta näin kuvitellessani minusta
tuntui äkkiä, että nuo julmat nimet olivatkin tulikirjaimin seinään
painetut; yhä nopeampi ja nopeampi kilke kaikui korvissani; punainen
harso laskeutui silmiini; ja sitten olin näkevinäni kopin olevan täynnä
ihmisiä, eriskummaisia ihmisiä, jotka pitelivät päätänsä vasemmassa
kädessään, kannattaen sitä suusta, sillä tukkaa ei päässä ollut. Kaikki
puistivat minulle nyrkkiään, paitsi isänmurhaaja.
Suljin kauhistuneena silmäni; silloin näin kaiken entistä selvemmin.
Unta, haavekuvaa vai tottako tuo kaikki oli, mutta hulluksi olisin
tullut, ellei uusi äkillinen vaikutelma olisi herättänyt minua
valveille. Olin jo kaatua pitkälleni permannolle, mutta silloin tunsin
paljaalla jalallani kylmän vatsan ja karvaisten jalkojen kosketuksen;
se oli hämähäkki, jonka rauhaa olin häirinnyt ja joka nyt pakeni.
Se minut sai hereille. -- Oi noita hirveitä haamuja! -- Ei, savua se
oli, tyhjien ja nytkähtelevien aivojeni mielikuvia. Macbethin
harhanäky! Kuolleet ovat kuolleita, varsinkin nuo. Ne ovat hautaan
hyvin lukitut. Se ei ole sellainen vankila, josta pääsee pois. Miksi
siis pelkään?
Haudan ovi ei aukene sisältäpäin.
13.
Viime päivinä olen nähnyt jotakin karmivaa.
Päivä sarasti, ja koko vankila oli yhtenä hälinänä. Raskaita ovia
avattiin ja sulettiin, salpoja ja rautalukkoja väännettiin, vartijain
vyössä riippuvat avainkimput kalisivat, ylös ja alas kiiruhtavat
askeleet panivat portaat vavahtelemaan, pitkien käytävien kummastakin
päästä kuului kyselyjä ja vastauksia. Naapurini, rangaistusvangit,
olivat tavallista iloisempia. Koko Bicêtre tuntui nauravan, laulavan,
juoksevan, tanssivan.
Minä vain kuuntelin ihmeissäni.
Vartija meni oven ohitse.
Kutsuin häntä ja kysyin, oliko vankilassa jokin juhla.
-- Juhla, tavallaan! -- vastasi hän minulle. -- Tänään pannaan
rautoihin ne vangit, joiden huomenna pitää lähteä Touloniin. Tahdotteko
nähdä, ehkä se teitä huvittaa?
Yksinäiselle koppiin teljetylle on todella nautinto katsella näytelmää,
vihattavaakin. Hyväksyin hupia sisältävän tarjouksen.
Vartija ryhtyi tavanomaisiin varokeinoihin ollakseen varma minusta;
sitten hän vei minut pieneen tyhjään ja aivan kalustamattomaan koppiin,
jossa oli ristikko-ikkuna, mutta oikea ikkuna rinnan tasalla, ikkuna,
jonka lävitse näki oikean taivaan.
-- Kas niin, -- vartija virkkoi, -- täältä te näette ja kuulette.
Olette aitiossanne yksin kuin kuningas.
Sitten hän poistui ja sulki minut salpojen ja lukkujen taakse,
Ikkuna avautui melkoisen avaraan neliömäiseen pihaan, jota kaikilta
sivuilta muurin lailla ympäröi valtava kuusikerroksinen rakennus. Ei
mikään ole ränstyneempää, alastomampaa, kurjempaa silmän katsella, kuin
tämä monilukuisten ristikko-ikkunoiden puhkoma nelinkertainen
julkisivu. Ikkunoihin alimmasta kerroksesta ylimpään oli painautuneina
laihoja ja kalpeita kasvoja, kasaantuneina toistensa yli kuin muurin
kivet ja kuin rautaristikkojen kehystäminä. Ne olivat vankeja, jotka
tällä kerralla näytelmän katselijoina odottivat vain vuoroaan päästä
itse näyttelemään. Ne olivat kuin rauhattomia sieluja, jotka seisovat
helvettiin vievällä kiirastuliaukolla.
Kaikki tuijottivat yhä vieläkin autioon pihaan. He odottivat. Näiden
riutuneiden ja kolkkojen piirteiden joukosta välähti joku terävä ja
eloisa katse kuin tulenkieleke.
Pihaa ympäröivä neliömäinen vankilarakennus ei loppunut tähän. Yksi sen
neljästä kyljestä (se joka on itäänpäin) on keskeltä puhkaistu ja
yhdistetty naapurin sivuun pelkällä rautaristikko-portilla. Tämä portti
aukee toiseen, edellistä pienempään pihaan, joka kuten sekin on muurien
ja mustuneiden talonpäätyjen ympäröimä.
Kaikki pääpihan kivirakennukset on rakennettu kiinni ulkomuuriin. Sen
keskeltä kohoaa yksinäinen taivutettu rautapylväs lyhtyä varten.
Päivälliskello soi. Suuri, seinänsyvennykseen kätketty ajoportti
avautui rytisten. Jonkinlaisten kuihtuneiden ja häpeävien,
sinipukuisten, punapolettisten ja keltaisiin miekanhankkiluksiin
vyötettyjen sotilaiden saattamina vyöryivät pihaan raskaat rattaat
raudan helistessä. Siinä olivat kaleeriorjien kahleet.
Samassa tuokiossa -- ikäänkuin tämä hälinä olisi herättänyt vankilan
eloon -- räjähtivät tähän asti vaienneet ja liikkumattomat
ikkunastakatselijat ilonhuutoihin, laulujen ja uhkausten ja sadatusten
tulvaan, ja niihin sekaantunut naurunrähäkkä oli särkeä korvat. Olisi
luullut näkevänsä pahojenhenkien naamarit. Jokaisen kasvoja vääristi
irvistys, kaikki nyrkit työntyivät ristikkojen väliköistä ulos, kaikki
ulvoivat, silmät tuiskivat tulta, ja minä olin aivan ällistynyt
nähdessäni sellaista hehkua tuossa tuhkassa.
Poliisit, joiden joukossa eroitti siisteistä vaatteista ja kauhun
eleistä jonkun Pariisista saapuneen uteliaan, ryhtyivät sillä välin
rauhallisesti työhönsä. Yksi heistä nousi rattaille ja heitteli
tovereilleen kahleet, matkakytkyimet, kasoittain hamppuhousuja. Sitten
he hajaantuivat kukin omaan työhönsä. Toiset menivät erääseen
nurkkaukseen selvittelemään niitä pitkiä kahleita, joita he omalla
murteellaan sanoivat _ohjaksiksi_; toiset levittivät pihakiville
_silkkikankaat_, paidat ja kaatiot; älykkäämmät taasen tutkivat
päällikkönsä, -- tanakan vanhuksen -- heitä silmällä pitäessä
yksitellen kaularautoja, joiden kestävyyttä he koettelivat päästäen ne
välkkymään pihan kiville. Tämä työ suoritettiin vankien naljaillen
kirkuessa; heidän äänensä yli raikuivat niiden pakkovankien möyryävät
naurunhohotukset, joita varten nämä valmistukset tehtiin ja joiden
nähtiin vetäytyneen pikkupihaan aukeavan vanhan vankilan
ristikkoikkunoiden taakse.
Näiden alkuvalmistuksien jälkeen antoi muuan kultakaluunainen herra,
jota puhuteltiin _herra tarkastajaksi_, määräyksen vankilan
_johtajalle_; ja seuraavassa hetkessä miltei yhtaikaa aukeni pari kolme
matalaa porttia, ja kuin vihurin puuskasta täyttyi piha alastomista,
inhoittavista, ryysyisistä miehistä. Kaleerivankeja.
Heidän ilmestyessään kaikui ilo ikkunoilla kaksinkertaisena. Muutamia
heistä, kuritushuoneen suuria nimiä, tervehdittiin hurraahuudoin ja
taputuksin, jonka kunnianosoituksen he ottivat alentuvan ylpeästi
vastaan. Useimmilla oli päässä lakintapainen, jonka he omin käsin
olivat punoneet koppinsa oljista, oudonnäköinen, jotta kaupungeissa
hattu kääntäisi huomion päähän. Sellaisille riemuittiin kaikkein
voimakkaimmin. Muuan varsinkin kiihoitti ihastushuutoihin:
seitsentoista-vuotias nuorukainen, jolla oli nuoren tytön piirteet. Hän
tuli kopista, jossa oli ollut varmassa tallessa kahdeksan päivää;
vuodeoljista hän oli tehnyt puvun, joka peitti hänet päästä jalkoihin,
ja pihalle tullessaan hän teki ilmavoltteja notkeana kuin käärme. Se
oli varkaudesta tuomittu kiertävä ilveilijä. Ilman täyttivät raivoisat
kättentaputukset ja riemuhuudot. Kaleerivangit vastasivat siihen, ja
oli todella jotakin kammottavaa näissä valmiiden pakkovankien ja
pakkovanki-tulokkaiden keskinäisissä ilonilmaisuissa. Kelpasi
yhteiskunnan olla siellä mukana; sitä edustivat vartijat ja
kauhistuneet uteliaat. Rikos ilkkui sitä vasten kasvoja, ja kauheata
rangaistusta vietettiin perhejuhlana.
Sitä mukaa kuin heitä saapui, heidät työnnettiin kahden vartija-joukon
muodostamaa kujaa pitkin pikkupihaan, jossa heitä odotti
lääkärintarkastus. Täällä koettivat kaikki viimeiseen asti päästä
vapautumaan matkasta, teeskennellen mikä mitäkin sairautta, -- kellä
oli silmät kipeät, keltä jalka nyrjähtänyt, käsi taittunut. Mutta
miltei aina heidät havaittiin kyllin hyviksi kaleerityöhön; ja silloin
jokainen alistui huolettomana, hetkessä unohtaen esittämänsä
vaivaisuuden.
Pikkupihan ristikkoportti avautui jälleen. Muuan vartija toimitti
aakkosellisen nimihuudon; ja yksitellen he nyt astuivat esiin ja
jokainen pakkovanki asettui riviin suuren pihan nurkkaukseen toverin
viereen, jonka hänen nimensä alkukirjaimet hänelle sattumoisin olivat
suoneet. Täten jokainen huomaa joutuneensa omaan maailmaansa,
jokaisella on omat kahleensa jonkun tuntemattoman rinnalla; ja jos
jollakulla vangilla sattumalta on ystävä, niin kahle heidät toisistaan
eroittaa. Viimeinen kurjuus!
Kun vankeja oli saatu riviin kolmekymmentä, suljettiin portti. Poliisi
uhkaili heitä pampullaan, viskasi jokaisen eteen paidan, liivit ja
karkeahamppuiset kaatiot ja antoi merkin, ja kaikki alkoivat riisuutua.
Odottamaton tapahtuma tuli aivan kuin tilattuna muuttamaan tämän
nöyryytyksen kidutukseksi.
Tähän asti oli ilma ollut jokseenkin sees, ja vaikka lokakuun viima
viilensikin ilmaa, avasi se sentään tuolloin tällöin taivaan harmaaseen
pilvikattoon viilun, josta tuikahti yksinäinen auringonsäde. Mutta
tuskin olivat vangit ehtineet heittää yltään ryysynsä ja juuri kun he
alastomina ja pystyssä tarjoutuivat epäluuloisten vartijoiden ja heitä
ympäröivien, heidän olkapäitänsä tähystelevien uteliaitten
tarkastettaviksi, peittyi taivas mustiin pilviin ja kylmä syksyinen
myrsky puhkesi äkkiä ja valui virtoina kivetylle pihalle,
peitteettömille päille, kaleeriorjien alastomille jäsenille ja pihalle
sirotelluille kurjille ihotakeille.
Ja kädenkäänteessä hävisivät pihalta kaikki muut paitsi poliisit ja
kaleerivangit. Pariisilaiset uteliaat kiiruhtivat hakemaan suojaa
porttikäytävistä.
Ja yhä valui sade kuuroina. Pihalla näki enää vain alastomia ja
vettävaluvia vankeja niljaisella kivityksellä. Synkkä hiljaisuus oli
seurannut heidän meluavia riemuhuutojaan. He tutisivat, hampaat löivät
loukkua; heidän laihtuneet raajansa, luisevat polvensa nytkähtelivät;
ja säälittävää oli katsella heidän vetävän sinertävien jäseniensä
verhoiksi noita likomärkiä paitoja, liivejä, noita vettävaluvia
kaatioita. Alastomuus olisi ollut parempi.