JAHVETTI: Ja nainen Sipyllä.
ISAKSSON: Ja he kohtasivat toisensa.
VILLE: Viheriäisessä laaksossa, täällä.
AAPPO: Ja sopivat keskenänsä.
KATTAISKA: Ei sovittu niin kauan kuin ketunhäntä tuolla takana
(osoittaa Jahvettia) perää pitää.
VILLE: No, no, tuuli lahden liikuttaapi, tora vihan virittääpi.
AAPPO: Jätetäänpäs riita. Jos maailma olisi joka paikassa yhtä
riitaisaa, mitä tapahtuisi? Suuri sota pauhaisi, kansat kansoja
hävittäisi. Miten turhaa puhe olisi sivistyksestä ja ihmisyydestä,
sillä itsensä irvikuvaksi kääntyisi koko ihminen ja olisi häpeäksi vain
tekijälleenkin.
ISAKSSON: Niin, poishan se Luoja silloin kasvonsa kääntäisi
luoduistansa ja antaisi heidän toistensa miekkoihin hukkua. Ja kun he
hukkuneet olisivat, siroitteleisi Hän heidän tomunsa avaruuteen ja
painaisi murheisen päänsä alas. Sillä katso, kaikki mitä Hän oli
tehnyt, oli erhe, kaikki mitä Hän oli rakennellut, kantoi häpeän
leiman. Siksi parempi, että yö sen peitti ja ikuinen kuolema varjonsa
sen päälle langetti.
AAPPO: Mutta eipä niin käy, sillä ihminen on toki Luojan kuva.
KATTAISKA: Kurja, kurja on kuitenkin tämä syntisparka.
JAHVETTI: Hän, tuota, Luoja näet, antaa ihmisen näyttää huonoltakin,
suotta, Hän näet ei ole niin kiitoksen kipeä.
VILLE: Sinäpä sen sanoit.
JAHVETTI: Se näet jokaisessa on kuitenkin tämä henki, joka on altis.
VILLE: Liha, liha vain on heikko. Mutta mitä me lihasta, olipa tuo liha
nyt mitä tahansa.
JAHVETTI: Joo, tehtykin kun on vain mullan murusesta.
VILLE: Tahi paakkusesta.
Kattaiska menee tupaan.
JAHVETTI: Siinä on lystikäs ihminen, hee.
VILLE: Ihminen ihan parasta lajia.
JAHVETTI: Elähän pajunköyttä syötä.
AAPPO: Siinä olisi hyvä emäntä, kun kuka osaisi ottaa. Pitääkin päänsä.
ISAKSSON: Paha vikako se? Jaa, Jahvetti, onhan se kuin luotu sinulle.
JAHVETTI: Minulle? Hee, sinäpä, helkkarissa, et suuria sanoja puhukaan.
Etpä, koira vieköön, vähäisiä haaveita haaveksikaan. Hee --
ISAKSSON: Eikö kelvatakseen?
JAHVETTI: Mikä ettei, ei sen puolesta.
ISAKSSON: Taidat pelätä?
JAHVETTI: Ei, hee, ei sen puolesta. En pelkää perhosia.
ISAKSSON: Jos se käkenä joskus kukkuu, säikähtäisit varmaan?
JAHVETTI: Sopiihan ääntä ilmaan, ei sen vuoksi, mutta pirkko vie,
ampiainen on akaksi.
VILLE: Sopikaa pois, naapurit, se on hyvä tapa.
AAPPO: Ja tänä iltana jo.
ISAKSSON: Olikos siinä mitä perää koko siinä housujutussakaan?
JAHVETTI: Perääkös niissä eukkojen puheissa tarvitsee olla.
VILLE: Mutta anna ne kuitenkin sille pois.
JAHVETTI: Eipä tainnut olla -- jos oli, käräjiin se veisi.
ISAKSSON: Sillä välin ottaisit koko ihmisen omaksesi.
AAPPO: Ja tänä iltana jo kaupat on tehtävä.
JAHVETTI: Hee, sehän tuo olisi vikkelä temppu. Hee. Lähdepäs, Ville,
niin pistäytään tuossa pensaikossa. Siinä on minunkin tavaroitani.
Menevät, Isaksson mukana. Kuuluu naisten laulu tuvasta.
Kullassa häilyvät viidakon puut,
peilinä päilyvät salmien suut:
hohtavi auringon helo.
Kaunis on taivas, min Luoja loi,
kaunis on maa, min meille hän soi:
ihana inehmon elo.
Anna tulee.
AAPPO: Vieläkö sinä epäröit?
ANNA: Ihmetteletkö sitä?
AAPPO: Ihmettelen. Eihän tässä mitään ihmettä ole, johan se lapsena
meille oli selvää.