Kolme kuukautta on kulunut, sitten kuin näihin lehtiin kirjoitin
ainoankaan rivin, ja viimeiset sanat tuntuvat minusta niin heikoilta ja
niin kaukaisilta, kuin suuren syvyyden ylitse kaikuva ääni, juuri kuin
maa olisi jalkojeni alla auvennut, tehden juovan minun ja sen päivän
väliin, jona ne kirjoitettiin.
Äitini on ihmeellisesti toipunut. On niinkuin se tauti, joka isompana
osana hänen elämästään uhkaavana pilvenä on riippunut hänen päänsä
ylitse, kokonaan olisi tyhjentynyt siihen ankaraan kuumeesen, joka
häntä niin kovasti koetteli, jättäen hänet virkistyneeksi ja
uudistuneeksi niinkuin ukkonen ilman! Välttämätön lepo, pakko pitää
itsestänsä vaari sekä täydellinen antauminen tarpeellisen hoidon ja
vaalinnan alle on epäilemättä ollut vaikuttavana syynä tähän
onnelliseen päätökseen.
Ennen kaikkia se kuitenkin on laupias käsi ja lempeä sallimus, jota
meidän tulee hänen toipumisestansa kiittää.
Eräänä päivänä äitini ja minä istuimme isossa salin-akkunassa
ompeluksemme ääressä. Vaikka vielä vähän jalkaansa ontuen, Betty
kuitenkin taas oli liikkeellä askareitansa maitokamarissa ja kyökissä
toimittamassa. Vähän aikaa sitten isäni oli viheltänyt Trustya ja oli
nyt kaukana pelloilla. Oli rauhallisin aika päivästä, etsoneen
aika kuumana iltapäivänä. Muuta ääntä ei kuulunutkaan kuin veden
tipahtaminen vesirännistä pihallamme, kärpäsen pörinä akkunanruutua
vastaan taikka eksyneen pienen mehiläisen surina rinkikukilla tuolla
ulkona sekä Bettyn hiljainen hyräileminen kyökissä hyöriessään.
Äitini ja minä olimme puhuneet Jackista. Me olimme joku aika sitten
kirjoittaneet hänelle pyytäen, että hän kumminkin ajaksi palaisi
takaisin meille, koska maanviljelys rupesi käymään isällemme raskaaksi.
Me olimme sanoneet hänelle, että vanha koti oli tarpeeksi avara meille
kaikille, että ikävöitsimme olla hänen kanssansa, ja että kaikessa
tapauksessa voisimme yhdessä hänen tulevaisuutensa tuumista neuvotella.
Meille ei vielä ollut mitään vastausta tullut, ja kerran toisensa
perään olimme toinen toisellemme muistuttaneet, kuinka luonnollista
oli, että kirjeet eivät voineet kulkea niin pian, kuin toivoimme.
Postit olivat niin epäsäännöllisiä, ja saattoipa ilman sitä ajatella
sata eri tapaa, joilla kirjeet taisivat mennä hukkaan. Tämän olimme
kertoneet, joka kerta kuin isämme oli ratsastanut kirjettä kysymään ja
ilman mitään semmoista palasi kotia. Ilman sitä Jackilla epäilemättä
oli paljon toimittamista, varsinkin jos hänen oli mieli palata meidän
luoksemme, ja kun hän oli niin kankea kirjoittamaan, hän kenties ei
ollut mitään kirjettä lähettänytkään, vaan vastaisi itse omassa
korkeassa persoonassaan. Me istuimme ja haaveksimme, kuinka
koettaisimme tehdä maa-elämän hänelle vähemmän ikäväksi, pitäen
kaikenmoisia tuumia, kuinka ryhtyisimme useampiin pieniin muutoksiin
tehdäksemme kodin hänelle valkoisemmaksi ja iloisemmaksi, kun
ratsastaja vaahtoisen hevosen selässä äkkiä syöksi pihaan humulla
semmoisella, että vanhat nurkat paukkuivat ja akkunanruudut kalisivat.
Äitini ja minä katselimme toinen toistamme. Arvattavasti minä kävin
yhtä vaaleaksi kuin hän, sillä hän lausui:
"Istu alallasi, Kitty. Anna Bettyn kuulustella, mikä on."
Betty, joka ei juuri koskaan tahdo pitää liikaa kiirutta, oli
erinomaisen hidas ja kankea, kun muut hänen mielestänsä turhan-päiten
hätäilivät. Minusta oli kuin koko vuosisata, kun hän seisoi ja aika
tavalla torui ratsastajaa, ennenkuin hän liikkasi avoimen akkunan eteen
ja antoi minulle kirjeen jupisten jotakin muutamista ihmisistä, jotka
aina tahtovat tehdä itsellensä ja muille tarpeetonta vaivaa, mutta itse
puolestaan hän katsoi tämmöisen hopun ainoastaan jonkunlaiseksi
keinoksi lopulta peittää, mitä alussa on laimin-lyöty.
"Mutta Jumala varjelkoon teitä, mrs Kitty kultani," huusi hän
nähdessään tuskan, joka oli kasvoihini kuvattuna, "te ette saa olla
noin peljästyneen näköinen. Se on vaan yksi sir John Beauchampin
palvelioista, jonkunlainen mrs Ewelynin keksintö järjen peloittamiseksi
ihmisistä."
"Betty, anna miehelle jotakin virvotukseksi, ja käske hänen jäädä
huoahtamaan, niin kauan kuin hänellä on aikaa viipyä," sanoi äitini
tyvenesti.
Betty meni.
Se oli todellakin kirje orpana Ewelyniltä minulle.
Se alkoi hellillä, hyväilevillä ja pitkäveteisillä sanoilla, varsin
vasten Ewelynin tavallista tapaa ilman verukkeita suoraa päätä käydä
asiaan käsiksi. Tarkoituksena oli nähtävästi raivata tietä tärkeille
ilmoituksille. Mutta se pani ainoastaan aivoni niin hämille, että kun
viimein tulin itse asiaan, sydämeni tykytti ja käteni värisi niin
kovasti, että tuskin sain luetuksi. Mutta kun vihdoin olin päässyt
päähän saakka, minä taas olin varsin levollinen. Minulla oli ainoastaan
yksi ajatus: äitini.
Hetken aikaa minä pelkäsin häneen katsomasta epäillen, mitä minun oli
tekeminen, siksi kuin hän lempeästi lausui:
"Kitty kultani, älä huoli sitä minulle lukea, vaan kerro, mitä siinä
seisoo. Minä tiedän aivan hyvin, että siinä ei ole hyviä uutisia. Minä
tiedän, että siinä puhutaan Jackista."
Minä katsoin nyt häneen. Hän istui kädet ristissä kuin rukousta varten.
Minä panin polvilleni hänen viereensä ja kuiskasin hänen korvaansa
(mitä sanoja minä käytin, minun on mahdoton muistaa, sillä sanat
näyttivät lähtevän huuliltani toisella äänellä kuin omallani)
kuiskasin, että Jack oli tehnyt jotakin, josta hän oli pantu kiinni, ja
että hän nyt istui Newgaten vanki-huoneessa.
"Kitty", sanoi äitini, "meillä ei ole mitään aikaa hukata. Mene kohta
hakemaan isääsi."
Isä parkaa! Kun tapasin hänet ja puhuin hänelle, mikä oli tapahtunut,
hän ei virkkanut soimauksen sanaa Jackia eikä ketään muutakaan vastaan.
Hän virkkoi ainoastaan: "Poika-parkaa, poika-parkaa, minä olin liian
kova häntä vastaan!" -- ja se oli kaikki. Äänetönnä vaelsimme kotia
tantereita pitkin.
Kotia päästyämme näimme äitini istuvan ylhäällä pienessä kammiossaan
ylipuolella porttivajaa. Isäni meni ylös hänen luoksensa, ja minä jäin
alas saliin. Muutaman minutin päästä huusi äitini minua, ja minä
karasin kohta tuonne ylös.
"Se on nyt varsin selvässä, rakkaani, mitä meidän tulee tehdä," sanoi
äitini, "ja suuri armo onkin, että se on selvässä."
"Isäni ja minun täytyy kohta lähteä hänen luoksensa," minä sanoin.
"Niin, lapseni, huomis-päivänä." Hän näytti minulle sitten
jälkikirjoituksen Ewelynin kirjeessä, jonka hämmästyksissäni en tullut
huomanneeksi, ja jossa meitä kehoitettiin lähettämään palvelia takaisin
merta myöten, ottamaan hänen hevosensa ja viipymättä ratsastamaan
Lontoosen.
Kaikki oli valmiina seuraavana aamuna ennen päivän valkenemista.
Isäni tahtoi ottaa oman hevosensa ja minä palvelian. Sillä tavalla
voisimme olla Lontoossa yhdessä viikossa, ja meillä olisi liman sitä se
suuri etu, että saisimme olla varsin yksin, vapaina kaikista uteliaista
kysymyksistä ja silmäyksistä.
Betty oli liian paljon meihin kuuluva voidaksensa jäädä tietämättömäksi
huolistamme Jackin tähden, ainakaan siinä suhteessa, että hän oli
vankeudessa. Hän luuli sen olevan velasta, ja me käsitimme tuskin
itsekään, oliko syynä tämä vai joku vielä pahempi asia.
Betty valvoi koko yön eväspussia meille laittaaksensa. Hän ei tahtonut
sallia minun auttaa itseänsä, vaan vaati jyrkästi, että pysyisin
vuoteessani, ja minun täytyi antaa hänen pitää päänsä. Aamulla, kun
puin päälleni, hän eriskummaisella ja vähän sekavalla tavalla (sillä
välin kuin hän pani vaatteeni myttyyn, joka puserrettiin ja painettiin
niin vähäiseksi kuin mahdollista) toimistansa hetkeksikään lakkaamatta
minulle lausui:
"Mrs Kitty, minä olen pistänyt viisi guinean kappaletta vanhaan
sukkaan, jonka olen pannut mytyn kulmaan. Mielelläni olisin antanut ne
master Jackille, kun hän lähti sotaan, mutta äitini oli ennen
kuolemaansa sanonut, että minun tulisi säästää ne hautajaisikseni, ja
minä olin luvannut sen hänelle. Mutta kun oikein asiaa ajattelen, minä
en voi katsoa synniksi rikkoa lupaustani.
"Kauan aikaa olen ollut kahdella päällä, mitä minun olisi tekeminen.
Mikä suurempi hyöty minulla uljaista hautajaisista olisikaan kuin
rikkaalla miehellä evankeliumissa? Komeat hautajaiset eivät saa
syntistä ijankaikkisesta tulesta pelastetuksi, eikä syntiruumiin haavat
taikka nuoleskelevat koirat siunatuita enkeleitä estetyiksi sielua
kotia isänhuoneesen kantamasta. Kun kuolen, mrs Kitty, minä tahdon,
että luokkajäsenet, veisaten mr Wesleyn virsiä, kantavat ruumiini
hautaan, sillä välin kuin enkelit, laulaen laulujansa, kantavat sieluni
taivaasen. Minä en kuitenkaan ole varsin varma, tarvitaanko enkeleitä
ollenkaan, sillä sitten kuin Herra kuoli, taivas näyttää olevan hyvän
matkaa lähempänä maata kuin ennen, ja kenties tulemme nyt kohta varsin
luonnollisella tavalla ja ilman enkelikäsien avutta sinne sisään. Mutta
se ei ollut hautajaiset, jotka panivat minut kahdelle päälle, vaan se
oli äidilleni annettu lupaus. Minä olen monta kertaa rukoillut
valaistusta tässä asiassa, ja viime yönä minä sain nähdä sen niin
selkeästi kuin itse auringon. Minun päättääkseni meidän tulee tehdä
muille juuri niin, kuin tahdomme, että he tekisivät meille, olkoot
sitten kuolleita taikka eläviä. Jos minä olisin kuollut ja olisin
saattanut jonkun ihmisen tekemään tuommoisen mielettömän lupauksen,
minä katsoisin suurimmaksi hyväksi työksi, jos se ihminen rikkoisi
lupauksen ja käyttäisi rahat johonkin parempaan tarpeesen. Minun tulee
sentähden tehdä samalla tavalla äidilleni, mrs Kitty. Teidän ei
tarvitse puhua master Jackille, mitä nyt olen sanonut, mrs Kitty. Minun
uskoni on, että jos guineat voivat olla master Jackille avuksi, äitini
tuolla ylhäällä taivaassa mielihyvällä hymyilee niille, jota hän ei
suinkaan tekisi, jos ne hautajaisissani viinana ja rommina muuttaisivat
ihmisiä luontokappaleiksi."
Kun Betty oli puhunut loppuun saakka, hän liikkasi alas rapuista, ja
minä sain keventää sydämeni ensimmäisillä kyynelillä, jotka tuon
kauhistavan sanoman jälkeen nousivat silmiini.
Äitini tahtoi välttämättömästi tulla alas meidän kanssamme
suurustamaan, ja kun hän jätti minun hyvästi, sillä välin kuin isäni
tuolla ulkona katsoi suitsia ja satulavöitä, hän näytti niin tyveneltä
ja tyytyväiseltä, että minä en voinut olla lausumatta:
"Älä, äiti kulta, koeta pitää itseäsi ylhäällä meidän tähtemme. Sinä
käyt siitä vaan pahemmaksi, kun olemme lähteneet."
"Ei, Kitty," vastasi äitini, "niin ei tapahdu. Minä en koeta pitää
itseäni ylhäällä, vaan minun luullakseni minua pidetään. Minä en voi
itseäni oikein ymmärtää, enkä minä tunne itseäni toivottomaksi, vaan
olen vakuutettu siitä; että tämä tulee kääntymään Jackin ja meidän
kaikkien hyväksi, ja se toivo antaa minulle voimaa rukoilla hänen
edestänsä niinkuin en koskaan ennen ole rukoillut."
Ja tällä me erosimme.
Meillä oli todellakin suuri apu siitä, että matkamme pikaisuus ei
riippunut muutamien huolimattomien ajo- ja merimiesten hyvästä
tahdosta, joille meidän ei olisi käynyt erin-omaisen kiiruumme kauheaa
syytä selittäminen. He olisivat epäilemättä luulleet tuskallisen
eteen-päin pyrkimisemme vanhan herran äreydestä taikka nuoren tytön
malttamattomuudesta syntyneeksi, jota vastaan kaikki nyt riippui
ainoastaan meistä itsestä ja meidän hevosistamme.
Nämät jalot ja uljaat eläimet näyttivät kiiruustamme ikäänkuin
kihkaantuvan, siksi kuin meidän sekä heidän itsensä että matkan
pituuden tähden täytyi heitä pikemmin pidättää kuin jouduttaa.
Ainoastaan kaksi tapausta on minulla tältä matkalta selkeässä
muistossa, niin kokonamme olimme matkan tarkoitusperässä kiinni.
Toinen niistä tapahtui, kun selkeänä ja kauniina aamuna kapealla
metsätiellä ratsastimme jyrkkää ja kivistä mäkeä alas. Edessämme näimme
herran papillisessa pu'ussa hevosen selässä, joka ohjakset kaulassa sai
mennä melkein mihin itse tahtoi, sillä välin kuin herra luki kirjaa,
joka makasi avoinna hänen edessänsä satulalla.
Se näytti hyvin vaaralliselta, erittäinkin kun hevonen sivutse
kulkiessamme juuri oli kompastumaisillaan. Isäni nosti hattua ja sanoi
vieraalle:
"Suokaat anteeksi vanhalle sotamiehelle, sir, mutta minun täytyy
tunnustaa, että tuntisin itseni paljon paremmin turvatuksi, jos olisin
ratsasjoukon johdattajana, kuin jos tuolla tavalla tuon hevosen selässä
ajaisin."
Vieras vastasi kohteliaasti tervehdykseen, lausuen, tyvenellä ja
ystävällisellä äänellä jotakin sentapaista, kuin että hän ja hänen
hevosensa hyvästi ymmärsivät toinen toisensa; mutta kun hän kiitti
isääni suosiollisesta muistutuksesta, hänen kasvonsa kirkastuivat tuosta
pilvettömästä ja kauniista hymystä, jota ei kukaan voi unhoittaa, joka
kerta on saanut sen nähdä. Minä tunsin mr Wesleyn.
Toinen tapaus, peräti toista laatua kuin edellinen, tapahtui seuraavana
aamuna.
Kello ei vielä ollut viisi, ilma oli sumuinen ja puolipimeä, mutta
niinpian kuin vähänkin taisimme tietä erottaa, olimme nyt niinkuin
ainakin hevosen selässä. Sen pienen kaupungin äärellä, missä olimme
olleet yötä, oli jo suuri väkijoukko koolla. Meidän täytyi ajaa sen
lävitse, enkä minä ole koskaan nähnyt ilkeämpää katsantoa kuin
useammissa noissa kasvoissa. Monet niistä olivat kaikkein alhaisimpia
kasvonmuotoja, raakoja ja pedontapaisia taikka julmia ja raivoja, ja
niitten kaikkien ylitse kohosi kamala, kauhistava kapine -- minä en
tietänyt mikä. Väkijoukon ulkosyrjillä kuulimme riettaita sanoja ja
törkeää naurua. Mutta kun pääsimme edemmäksi, noin väkijoukon
keskipaikoille, kaikki oli niin äänetöntä, niin hiljaista. Jokainen
silmä oli kiinni yhdessä ainoassa esineessä peräti toisella taholla
kuin se kamala kapine, joka vähää sitä ennen oli langennut silmääni, ja
jokainen korva kuunteli ääntä, ääntä niin tyventä, niin juhlallista,
niin selkeää ja niin syvää, mutta kuitenkin varsin luonnollista eikä
koskaan huikeaa taikka kimeää. Jo ennenkuin taisimme puhujan itse
erottaa, minä kuitenkin käsitin, että se oli mr John Wesley.
"Anna mennä, Kitty," sanoi isäni matalalla, vapisevalla äänellä,
tarttuen suitsiini, "anna mennä, etkö näe, mitä kansa odottaa."
Minä näin hänen huulensa vapisevan enkä rohjennut mitään kysyä.
Mutta kun katsoin taakseni, minä silmänräpäyksessä käsitin asian. Se
oli mestaus, joka oli vetänyt tämän ihmis-joukon koolle; se oli
hirsipuu, joka kohosi sen ylitse, ja mr Wesley oli käyttänyt
tilaisuutta kokoontuneille saarnata.
* * * * *
Minä en koskaan unhoita sitä kunnioittavaa ystävällisyyttä, jolla setä
Beauchamp tervehti isääni, kun pääsimme hänen asuntonsa luoksi Great
Ormond Streetin varrella, enkä liioin hänen sydämellisyyttänsä minua
itseäkään kohtaan.
Täti Beauchamp oli myöskin ystävällinen tavallaan, mutta kovasta
mielenliikutuksesta hän sai puistutuskohtauksen, joka teki, että hänen
muille huojennukseksi täytyi panna maata ja pysyä alallaan
yksinäisyydessä, josta oli sekin hyöty, että Ewelyn ja minä
häiritsemättä saimme puhua keskenämme.
Ewelyn kertoi nyt kaikki minulle, mutta setä Beauchampilla oli vielä
vaikeampi tehtävä isäni kanssa puhuessaan.
Jack ei istunut Newgatessa velasta, vaan jostakin vielä pahemmasta.
Odottaen palkkaansa, joka muutaman viikon päästä oli saatavana, hän oli
ottanut yhtiön kassasta rahoja, jotka hän ensi tilaisuudessa aikoi
maksaa takaisin. Mutta laki ei huoli aikomuksista. Työ oli rikos, ja
hänen täytyi kärsiä rankaistuksensa. Setä Henderson ja setä Beauchamp
olivat jättäneet hänen asiansa parhaitten asian-ajajien haltuun, ja
Ewelyn sanoi, että heillä näytti olevan toivo juttua voittaaksensa.
"Mutta jos hän tuomitaan syypääksi," minä kysyin, katsoen Ewelynin
rehelliseen silmään, "mikä hänelle sitten tulee rankaistukseksi?"
"Jokin taikka ei mikään," sanoi Ewelyn, karttaen silmäystäni ja
osoittaen hämiä, joka oli hänelle peräti outo. "Kaikki sanovat, että
laki on niin epävakainen."
Seuraavana päivänä isäni ja minä lähdimme Newgateen. Olimme päättäneet
yksi erältämme mennä sisälle Jackin luo hänen tunteitansa niin paljon
kuin mahdollista säästääksemme.
Kolkot muurit; akkunat asetetut niin, että päästivät niin vähän valoa
ja iloa kuin mahdollista; kalisevat kahleet tyrmän telkimissä;
raskaitten avainten räminä ja kaikkien ovien tarkka sulkeminen meidän
perässämme; tieto siitä, että väijyvät, uteliaat silmät ottivat vaarin
meistä; kauhea vakuutus, että vankikopit monellekin olivat viimeisenä
askeleena häpeällistä hautaa kohden: tämä kaikki oli niin kamalaa ja
pani minun tuntemaan kuin itsekin olisin ollut vanki taikka elävältä
haudattu. Kun minun sitten täytyi istua isääni odottamassa pimeässä
pienessä huoneessa rautaristikoilla kolkkoa pihaa päin antavien
akkunain edessä, minä kyllä koetin sekä rukoilla että ajatella, mutta
tunsin itseni peräti kykenemättömäksi kaikkeen muuhun kuin matkimaan
tyhjiä sanoja ja lukemaan akkunanrautoja ja savutorvia, niin että kun
isäni vihdoin tuli ulos ja minä vuorostani vietiin sisälle Jackin luo,
minä olin varsin valmistamaton häntä tapaamaan. Minä taisin ainoastaan
kiertää käsivarteni hänen kaulansa ympäri, niiskuttaa ja pyytää häneltä
anteeksi kaikki kovat sanat, jotka joskus olin hänelle puhunut.
"Pikku Kitty-parka," sanoi hän syvällä äänellä, joka oli enemmän isäni
kuin hänen omansa kaltainen, "pikku sisar-parkani, sinä ja isämme
olette samanlaisia. Ei yhtäkään soimausta, ei yhtäkään valitusta," ja
sitten kuin hän oli saanut minut tuolille istumaan, jatkoi hän kävellen
edes-takaisin: "Minä luulin hänen olevan kovin suutuksissa, kovin
vihossansa minulle -- ja se olisi melkein ollutkin parempi, ollut
huokeampi minun kantaa." Vähän aikaa vaiti oltuansa lisäsi hän sitten
äänellä, joka enemmän muistutti hänen huoletonta olentoansa: "Tämä on
surkeaa surkeampaa. Minä olen onnettomin ihminen maan päällä.
Ainoastaan kolme päivää vielä, ja minä olisin saanut palkkani, ja
kaikki olisi ollut säntillään. Älkäämme kuitenkaan katselko asiaan
asian pimeää puolta, kaikki voi vielä kääntyä hyvin päin." Ja sitten
kysyi hän kiivaasti, mitä asian-ajajat ajattelivat.
Minä vastasin, että heillä näytti olevan parhaat menestymisen toiveet.
Tavallisella, hilpeällä tavallaan hän nyt kääntyi valkoiseen puoleen
päin, niinkuin toivo jo olisi ollut varmuutta, ja puhuttuansa vähän
aikaa onnettomuudestansa piammastaan ohitse-menneenä vastoin-käymisenä,
hän sanoi:
"Tiedäthän, Kitty, että minä aina olen uskonut onnelliseen muutokseen
elämänvaiheissani. Eikä minua ollenkaan kummastuttaisi, jos nyt
olisimme itse käänteessä, sillä totta puhuakseni se oli rahankitsas
yhtiö. Sihtieri on kurja mies ja samalla teeskenteliä. Vaikk'ei juuri
sillä tavalla, kuin olisi ollut suotavin, lienee kuitenkin paras, että
olen päässyt heistä. Ja mitä niihin pieniin pikapäisiin sanoihin tulee,
jotka sinä, pikku Kitty, olet lausunut, älä niistä koskaan enää
puhukaan. Kaikissa meissä on pienet vikamme, mutta sinä olet
kieltämättä hurskain pieni sielu koko tässä puuttuvaisessa
mailmassamme."
Mutta kun palasin takaisin isäni kanssa, sydämeni oli kuin jääkappale
rinnassani. Kaikki tuskailimme suuresti syntiä ja häpeää ja teimme mitä
kykenimme Jackin edestä, sillä välin kuin hänen oma omatuntonsa näytti
olevan keveä kuin höyhen. Oli kuin hän ei ollenkaan olisi ajatellut
mitään muuta kuin pahaa onnea, ja minä kysyin itseltäni, tulisiko
koskaan niin pitkälle, että hän oppisi oikeaa väärästä erottamaan.
Seuraavana iltapäivänä setä Beauchamp asian-ajajien parissa oltuansa
tuli minun luokseni peräti hämillään. He olivat sanoneet hänelle, että
Jack ei tahtonut suostua heidän tuumaansa hänen puollustuksensa
suhteen, ja että näytti epätietoiselta, saataisiinko häntä sanomaan
itseänsä _syyttömäksi_.
"Sinun täytyy puhua hänen kanssansa, Kitty," sanoi setäni, "ja koettaa
häntä taivuttaa. Sinua hän tottelee, jos ketään. Mitä minuun tulee,
ihmisten käsitykset siveydestä ja uskonnosta, sittenkuin metodistoja
ilmaantui, minusta näyttävät olevan niin ylös-alaisin, että minä
puolestani en enää voi ymmärtää ketään enkä mitään."
Minä lähdin sentähden varhain seuraavana aamuna taas Newgateen ja
pääsinkin sisälle onnettoman veljeni luo.
"Jack", minä sanoin, "setä Beauchamp sanoo, että sinä ja asian-ajajat
ette oikein ymmärrä toinen toistanne, ja minä olen tullut tänne
katsomaan, voinko olla sinulle miksikään avuksi."
"Me ymmärrämme toinen toisemme täydellisesti, Kitty," sanoi Jack, "he
vaativat minua tekemään valan valheen päälle, ja sitä minä en voi. Minä
otin todellakin rahat, ja jos ainoana puollustuksenani on vannoa,
_etten_ ole sitä tehnyt, sitten, Kitty, minulla ei ole mitään
puollustusta enkä minä näe _mitään_ neuvoa. Minä luulin heidän
keksineen jotakin muuta, mutta näyttää siltä, kuin eivät olisi
voineet."
Minä tunsin sydämeni elpyvän uudesta toivosta, minä menin hänen
luoksensa, tartuin hänen käteensä, katsoin häntä silmiin ja sanoin:
"Tahtoisitko todellakin kärsiä vaikka mitä, ennen kuin sanoa valheen?"
"Tietysti, minä en voi väärää valaa tehdä. Mitä tarkoitatkaan, Kitty?"
"Jumalan kiitos," minä sanoin enkä voinut olla itkuun purskahtamatta.
Jack käveli edes-takaisin. Muutaman silmänräpäyksen perästä hän
seisahtui minun eteeni ja sanoi yksivakaisesti: "Kummastuttaako sinua,
sisar, että minä en tahdo sanoa valhetta, että minä en tahdo alentaa
itseäni? Taisitko uskoa, että sitä tahtoisin? Taisitko uskoa, että
vaikka luulin edeltä-käsin vapaasti voivani ottaa palkan, jonka tuon
kurjan yhtiön tuli minulle maksaa, minä sen puolesta tieten-taiten
voisin sanoa valheen ja tehdä väärän valan?"
"Oi Jack," minä sanoin, kätkien kasvoni käsiini, "mitä minun olikaan
ajatteleminen, kun sinä taisit ottaa sen, mikä ei ollut sinun? Se teki
meidät niin onnettomiksi."
Jack kääntyi suutuksissa pois, ja minä istuin paikallani nojaten
päätäni käteeni. Minä kuulin hänen kävelevän edes-takaisin, ja sitten
hetken aikaa vaiti oltuansa pitkäänsä lausuvan minulle:
"Minä ymmärrän, Kitty, sinä uskoit, että kun veljesi oli voinut
varastaa, hän myöskin voisi tehdä kaikkea muuta."
"Mutta sitä sinä et _tahdo_, Jack," minä sanoin pannen polvilleni hänen
viereensä. "Sinä et tahdo. Sinä tahdot ennen kärsiä kaikki kuin tehdä,
mitä et pidä oikeana, mitä katsot synniksi. Jumalan kiitos, Jumalan
kiitos!"
Hetken aikaa vaiti oltuansa hän sanoi vähän katkerasti:
"Sinä kiität Jumalaa, Kitty, siitä, jota kaikki eivät katsoisi juuri
erin-omaiseksi armoksi, siitä, että tie on minulle avoinna hirteen.
Luultavasti tiedät, että eräs akka-parka joku päivä sitten hirtettiin
kuuden pensin varkaudesta, ja minä olen varastanut viisikymmentä
puntaa. Luuletko, että isäni ja äitini siitä käyvät yhtä iloisiksi kuin
sinä?"
"Oi Jack," minä sanoin, "sinä _tiedät_, mitä minä tarkoitan, ja sinä
_tunnet_, mitä minä tunnen! Me panemme liikkeelle kannot ja pilvet,
saadaksemme sinut vapaaksi julistetuksi, ja minun päälleni on tullut
erinomainen luottamus hankkeemme menestymiseen. Minä tunnen, että
Jumala nyt on meidän puolellamme, ja hänen kätensä on väkevä."
Mutta minä tunsin, että vaikka hankkeemme menestyisi yli kaikkein
hilpeimpien toivettenikin (ja minä olin todellakin täynnä toiveita,
sillä monta rukousta nousi, ja minussa oli juuri sillä hetkellä
herännyt onnellinen ajatus), sydämeni ei koskaan sykkisi puhtaammasta
ilosta kuin siitä, jonka minä tunsin tänä aamuna Jackin pimeässä
kopissa, kun hän valitsi kaikkea muuta ennen kuin hän tahtoi tehdä
sitä, minkä hän katsoi vääräksi.
Sillä minusta oli kuin veljeni silloin ensi kerran olisi ollut
uskollinen itseänsä kohtaan, semmoinen, mimmoiseksi Jumala oli hänet
tahtonut. Hän oli kyllä vielä "vieraassa maassa," nälän maassa, jossa
hänelle ei annettu edes "rapaa," mutta enkö rohjennut toivoa, että hän
"malttaisi mielensä," että kiusaus syntiin, joka oli hänen
luonteellensa outo (niinkuin Hugh päätti) saisi hänen heräämään
synnistä, joka oli hänen _omansa_, hänen helmasyntinsä?
Se ajatus, joka oli minussa herännyt, näytti alusta kaikkien muitten
mielestä paitsi Ewelynin, peräti mahdottomalta toteuttaa. Lopulta
kuitenkin vastaväite toisensa perästä raukesi, ja me saimme luvan,
Ewelyn ja minä, täti Beauchampin vaunuissa lähteä perulaisen
vuorikaivos-yhtiön sihtierin Elias Posthlethwaiten Esq. luo.
Mr Posthlethwaitella oli hienot rannehiat ja välkkyvät kiiltokivet,
mutta hänen kasvonsa puuttuivat sitä välttämätöntä jotakin, joka
synnyttää luottamusta, ja hänen olentonsa sitä yhtä välttämätöntä
ominaisuutta, joka on gentlemanin merkkinä.
Hän vastaan-otti meitä toimellisella kohteliaisuudella siinä luulossa,
että tahdoimme ottaa osakkeita, jota onnenpeliä muotinaisetkin olivat
ruvenneet enemmän kuin kortinlyöntiä rakastamaan. Hän pelkäsi
kuitenkin, että osakkeita tällä haavaa ei olisi mistään hinnasta
tarjona. Menekki oli ollut "ääretön," vakuutti hän. Mutta kun Ewelyn
sanoi, että meillä ei ollenkaan ollut tämmöisiä tuumia, hän ei suinkaan
näyttänyt tyytyväiseltä, ja kun minä änkäten sain käyntimme
tarkoituksen ilmoitetuksi, hänen käytöksensä kokonaan muuttui.
"Ikävä seikka, nuoret rouvaseni, ikävä seikka," sanoi hän; "ikävä ja
huolestuttava, varsinkin koska nuori mies oli parhaita ystäviäni. Minä
toivoin paikan tuottavan hänelle loistavan tulevaisuuden -- mutta minua
pahoittaa, minua pahoittaa -- --"
Minä muistutin Jackin nuoruudesta, hänen kiellostaan sanoa itseänsä
syyttömäksi, minä puhuin isästäni ja äidistäni, vaikka minusta tuntui
häväistykseltä mokoman miehen edessä heidän nimeänsäkään mainita taikka
heidän suruunsa viitata. Mutta hän jäi taipumattomaksi. Hän vakuutti
kuitenkin kovin katkerasti, jopa hänelle peräti vastenluonteiseksikin,
että hän ei voinut auttaa, mutta löytyi velvollisuuksia, hän sanoi,
yhteiskuntaa kohtaan, joita nuoret naiset tietysti eivät voineet
käsittää ja jotka välttämättömästi olivat täytettävät. Lopulta hän
tuskastui, luonnollinen raakuus tuli teeskennellyn hienouden alta
esiin, ja törkeällä, halveksivalla naurulla hän julisti, että tämmöiset
kohtaukset näyttämöllä olisivat hyvin liikuttavia, jopa oikein
innostusta nostaviakin, mutta että yhteiskunnan valitettavasti täytyi
katsoa -- välttämättömyyttä eikä kauneutta. Lopuksi sanoi hän, että
asia ei riippunut hänestä, vaan johtokunnasta; luvunlaskuissa oli
ennenkin tavattu vikoja, ja välttämätöntä oli nyt asettaa peloittava
esimerkki.
Ewelyn oli sillä välin seisonut ja lukenut painettua paperia, joka
makasi pöydällä, ja joka sisälsi ilmoituksen yhtiön tarkoituksesta sekä
luettelon johtokunnan jäsenistä, ja hän osoitti nyt sormellaan kahta
kolmea nimeä, kertoi ne ääneen ja sanoi tyvenesti:
"Nuot ovat siis johtajat, mr Posthlethwaite, ja te sanotte, että päätös
riippuu heistä. Me tahdomme tuota päätä käydä heitä tapaamassa. Lord
Clinton on isäni lähimpiä tuttavia."
Sihtierin käytös muuttui taas äkkiä. "Lord Clinton, rouvaseni, lord
Clinton," sanoi hän kiihkohermoisella levottomuudella, "tuntee hyvin
vähän asioitamme. Epäilemättä hän lähettää teidät takaisin minun
luokseni."
"Saadaan nähdä," sanoi Ewelyn kylmäkiskoisesti, luoden huolettomasti
terävät silmänsä sihtieriin.
Tämä hämmästyi nähtävästi.
"Lord Clinton," sanoi hän laskien etusormensa otsallensa ikäänkuin
jotakin selvää saadaksensa, "niin, minä muistan sen nyt, se on pieni
erhetys, erhetys, joka aikaa sitten olisi tullut korjatuksi, jollei
olisi ollut niin suuri kiire. Lord Clintonin nimi on vahingosta, hänen
omaa suostumustansa kysymättä, tullut listaan pannuksi."
"Mutta lord Edward Bernard taikka sir James Delaware -- se on yhden
tekevää," sanoi Ewelyn; "tule, orpana Kitty," lisäsi hän, "joutukaamme,
meillä ei ole mitään aikaa hukata. Luultavasti näitten kahden herran
suostumusta on kysytty, mr Posthlethwaite, ennenkuin heidän nimensä
pantiin listaan?"
"Tietysti, rouvaseni, tietysti," vakuutti sihtieri, lisäten: "Mutta
suokaat anteeksi, mitä voittekaan noille herroille sanoa, jota eivät
tiedä ennakolta? Enkö minä, vaivaanne säästääkseni, yhtä hyvin voisi
tuota heille puhua?"
"Minä kiitän teitä, mr Posthlethwaite," sanoi Ewelyn tyvenesti, "me
emme katso vaivaa. Minä tahdon kehoittaa noita herroja, jotka, kuten
sanotte, pitävät epäluuloa luvunlaskujen suhteen, tarkastamaan, eikö
syntipukiksi sopisi tehdä joku muu kuin orpanani, mr Trevylyan."
Sihtierin terävät, viekkaat ketunsilmät eivät voineet Ewelynin selkeää,
avointa ja totista katsetta kestää. Hetken ajan päästä hän sanoi:
"Mr Trevylyan, rouvaseni, on teidän orpananne, teidän orpananne ja
minun ystäväni. Johtokunta on kyllä kovin suutuksissa, se täytyy
tunnustaa, mutta älkäämme epäilkö. Jättäkäät asia minun haltuuni, minä
tahdon katsoa, mitä voidaan tehdä."
"Hyvä, sir," sanoi Ewelyn, "jos _te tahdotte katsoa_, mitä voidaan
tehdä, minä _en_ sitä tee. Me odotamme vastausta huomenna."
Ja tällä hän heitti huoneen. Mr Posthlethwaite seurasi häntä syvästi
kumartaen vaunun-astuimelle saakka.
"Mitä sinä luulet tästä tulevan lopuksi, Ewelyn?" minä kysyin, kun taas
istuimme vaunuissa, sillä minä tunsin itseni kovin hämmentyneeksi.
"Mistä?" kysyi Ewelyn.
"Tästä Jackin kauheasta asiasta," minä sanoin.
"Minä en juuri voi niin pitkälle nähdä, serkku kultani," Ewelyn sanoi,
"mutta kuinka mr Posthlethwaiten ja perulaisen vuorikaivosyhtiön
lopullisesti käy, sen luulen voivani nähdä."
"Ja mitenkä asiaa jatkettanee?" minä kysyin.
"Kuinka _siitä_ voisi tulla mitään," vastasi Ewelyn, "kun sen, josta
koko juttu riippuu, täytyy pötkiä tiehensä sen pelvosta, että hän
muutoin ennen pitkää joutuu samaan paikkaan kuin Jack, ja kun koko
yhtiö hajoo niinkuin akanat tuuleen."
Minä en tuota oikein ymmärtänyt, ainoastaan sen ymmärsin, että mr
Posthlethwaite oli kovin vaarallinen mies, niin kova ja samalla niin
tunnoton, että minua väristytti häntä ajatellessanikin. Olisiko
mahdollista, että koko asia ensimmäisestä alusta asti olisi ollut sulaa
petosta?
"Kas niin, lapseni," sanoi setä Beauchamp hymyillen, kun palasimme
takaisin ja Ewelynin riemuitseva katse kohtasi häntä, "minä näen
kumminkin, että onnellisesti ja hyvin olette päässeet jalopeuran
luolasta. Puuttuisi vaan, että Kitty olisi tuonut jalopeuran itse
muassaan ruusukahleissansa, pieni keijukainen kuin hän onkin. Mutta
näyttääpä melkein kuin hän olisi tullut voitetuksi tappelossa," sanoi
hän ystävällisesti silittäen kyynelistä kastunutta poskeani.
"Kitty on ainoastaan puolittain tyytyväinen," sanoi Ewelyn. "Hän tietää
tuskin, tuleeko hänen iloita vai itkeä inhimillisen luonnon turmelusta
mr Posthlethwaiten persoonassa, kun sitä vastaan minä, joka olen kova ja
taipumaton sydämeltäni, tuskin tiedän kumpaa enemmän riemuitsen, Jackin
turvallisuuttako vai mr Posthlehtwaiten epäturvallisuutta. Minä olen
aina ihaillut niitä Psaltarin paikkoja, jossa puhutaan siitä, että
jumalattomat tarttuvat omiin verkkoihinsa; mutta että itse omalla
kädelläni saisin vetää kokoon semmoisen verkon, on enemmän kuin koskaan
olen voinut toivoa."
Hän kertoi sitten, mikä meille oli tapahtunut. Setä Beauchamp vakuutti
isälleni ja minulle, että kaikki kääntyisi hyvin päin, ja minä sain
luvan kohta lähteä Jackin luo ilmoittamaan, mikä oli tapahtunut.
Hän näytti hyvin kiitolliselta, ja oli erinomaisen lempeä ja
ystävällinen puheissaan.
"Älä pidä minua kiittämättömimpänä olentona mailmassa, Kitty, mutta
minä en ole varma, eikö minun olisi ollut helpompi, jos olisin
lähetetty siirtomaihin taikka tuomittu johonkin vielä kovempaankin,
kuin koska minun täällä täytyy kohdata kaikki ihmiset ja tuntea,
niinkuin tunnen, että olen ollut kaikkein arkamaisin ja itsekkäin
olento mailmassa, samalla kuin itse luulin olevani kelpo mies, kykenevä
jalomielisimpiin uhrauksiin. Ja minä en ole varma," lisäsi hän
sortuneella äänellä, "eikö _tämäkin_ ole huokeampaa, kuin että minun
täytyy pitää itseni semmoisena, kuin näinä viimeisinä tunteina olen
pitänyt. Kovin kauheaa, Kitty, on olla omissa silmissään häväistynä."
"Älä puku tuolla tavalla, Jack," minä sanoin, "sano Jumalalle, mitä
tahdot, mutta ei minulle. Sinulla ei voi olla mitään hyötyä siitä, että
minä en voi sitä kestää. Sinä et taida uskoa, kuinka hyväksi ja jaloksi
sinä vielä voit tulla," minä sanoin, tartuin hänen käteensä, katsoin
häntä silmiin ja lisäsin sitten: "Minä tuntisin itseni tänä hetkenä
ylpeäksi, jos saisin käydä Lontoon kaduilla sinun kanssasi, semmoisena
kuin sinä olet; ihmiset saisivat sanoa mitä tahtoisivat, minä en
huolisi siitä ensinkään, sillä tietäisinpä että olet veljeni, joka
ennen tahtoisit kuolla kuin valheella henkesi ostaa."
"Sinä olet kelpo pikku Kitty," sanoi Jack, "mutta vaiti, Kitty, vaiti,
sinä et millään muotoa saa siirtää minua takaisin hourun kantakivelle."
Mutta kun olin lähtemäisilläni, hän huusi minut takaisin ja sanoi
suopeasti:
"Sinulla on siis toivo minusta, Kitty; minä pyydän sinua, älä sitä
heitä! Koeta saada isäni ja äitinikin toivomaan. Minua lohduttaa
ajatellessani, että joku muu voi toivoa, sillä itse sitä tuskin
voinkaan."
Seuraavana päivänä isäni ja minä kävimme yhdessä Jackin luona, mutta
tätä yhtymistämme minä en koetakaan kuvata, sillä kun sitä
ajattelenkin, silmäni täyttyvät kyynelistä. Isäni pyysi anteeksi
Jackilta ja Jack isältäni, ja molemmat itkivät kuin lapset. Niin
liikuttavaa on nähdä miesten heltyvän itkemään.
Meille naisille kyynelet ovat luonnollisia surun ja tuskan ilmauksia.
Miehille ne sitä vastaan ovat kuin veripisarat, heidän sydämensä
syvyydestä puserretut. Meille kyynelet ovat lievennykseksi, heille
ainoastaan kaksinkertaiseksi tuskaksi.
Ewelynin sanat kävivät toteen. Muutaman päivän päästä Perun
vuorikaivos-yhtiö oli hajalla ja Elias Posthlethwaite Esq. teillä
tietämättömillä.
Ja kun ei enää ollut mitään päälle-kantajaa, ei myöskään ollut mitään
kannetta.
Mutta tämä ei minulle ollut suurin ilo, ei likimainkaan suurin, niin
suureksi kuin sitä itsessään täytyi katsoakin.
Päivää sen jälkeen kuin olin puhunut Jackille yhtymisemme seurauksista
sihtierin kanssa, minä sain luvan viipyä vähän aikaa hänen kopissaan.
Minä puhuin hänelle ensin kodistamme, mutta hän näytti hajamieliseltä
ja hetken päästä hän äkkiä lausui:
"Kitty, eilen, sitten kuin sinä kävit täällä, minulla oli erin-omainen
vieras -- vanha merimies nimeltä Silas Todd. Hän näyttää merkillisellä
tavalla saavan itsellensä tien kaikkiin vankihuoneisin ja kaikkien
vankien sydämiin. Nuoruudessaan hän omien sanojensa mukaan oli vallaton
veitikka, joka otti osaa kaikenmoisiin ilkitöihin neekeri-raukkoja
vastaan, joita hän tunnottomasti houkutteli orjalaivoihin, missä hän
kulki. Hän väsyi viimein hurjaan elämäänsä, muutti Lontoosen ja meni
naimisiin. Vähää sen jälkeen köyhä työmies sai hänen ja hänen
vaimonsa mr Wesleyn saarnaa kuulemaan. He eivät tulleet äkki-päätä
vakuutetuiksi, mutta kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin olivat
kokonaan muuttuneet. He tunsivat itsensä onnellisiksi uskostansa, ja
jonkun ajan päästä Silas Todd rupesi opettamaan hyljättyjä ja
laiminlyötyjä lapsia eräässä koulussa, joka oli yhteydessä mr
Wesleyn kirkon kanssa. Seitsemän vuotta hän aamusta iltaan saakka
väsymättömästi teki työtä näitten lasten hyväksi, ja noin kolmesataa
hyljättyä pienokaista hän oli kasvattanut, opettanut lukemaan ja
kirjoittamaan sekä toimittanut johonkin käsityön oppiin. Mutta kun hän
poikansa kanssa eräänä päivänä oli mr Wesleyn aamusaarnaa kuulemassa,
tekstinä sattui olemaan: 'Minä olin sairas ja vankina, ettekä minua
oppineet,' ja nämät sanat iskivät niinkuin nuolet hänen sydämeensä. Hän
otti ne soimaukseksi, ja hänestä oli kuin Herra itse murheellisena
olisi katsonut häneen. Siitä hetkestä asti hänen varsinainen
kutsumuksensa tuli hänelle selville, ja hän on sitten pannut koko
elämänsä käydäkseen kaikissa vankihuoneissa ja kaikissa vankikopeissa;
joihin hän suinkin on päässyt. Hän on seurannut pahantekiöitä hirsipuun
juurelle, istuen rattailla heidän vieressänsä heidän kanssansa
rukoilemassa. Hänen kauttansa on armon iloisen sanoman ohessa iloa ja
rauhaa levinnyt hengiltä-tuomittujen vankien koppeihin, ja häntä
kuultuansa paatuneimmat pahantekiät ovat itkeneet katumuksen ja murheen
kyyneliä, siksi kuin uskoivat saaneensa syntinsä anteeksi, jolloin
heidän riemunsa oli niin suuri, etteivät itse hirsipuutakaan
säikähtäneet. Ja vielä ihmeellisempää on mielestäni, mitä olen kuullut
vanginvartialta, että kun Elias Todd puhuu vangeille, tuomarit,
teloittajat ja vanginvartiat heltyvät itkemään. Virkakunnat, niin
maalliset kuin kirkollisetkin, ovat tuon tuostakin koettaneet saada
häntä vankihuoneista pois, mutta hän ei anna itseänsä karkottaa. Ja
niin, Kitty, hän eilen löysi tien minunkin luokseni."
Minä en puhunut mitään, vaan odotin hänen jatkavan. Vähän ajan päästä
hän virkkoi:
"Hän löysi tien minun luokseni, ja jos joskus pääsen vapaaksi, minä
kyllä löydän tien hänen luoksensa. Hän rukoili minun kanssani, Kitty,
ja semmoista rukousta en ole koskaan kuullut -- enkä uskonut voivan
löytyäkään. Hän rukoili, niinkuin hän olisi nähnyt sydämeeni, ja
niinkuin hän olisi katsellut Vapahtajan kasvoihin. Minä en sitä koskaan
unhoita -- minä toivon etten sitä koskaan tee! Mitkä hänen sanansa
olivat, minä en todellakaan voi muistaa. Ne eivät olleet semmoisia kuin
muut sanat, ne olivat niin kiivaita ja samalla niin nöyriä, niin
hartaita ja niin turvallisia, niin yksivakaisia ja niin rohkeita. Oli
kuin hän olisi voinut ottaa taivaan väkirynnäköllä, ja yhtä kaikki
hänen suuri voimansa näytti seisovan ainoastaan siinä, että hän tunsi
Jumalan olevan meidän puolellamme, ei ainoastaan _valmiina_ antamaan,
vaan autuaana antamisesta, jakamassa armorikkaalla kädellänsä runsasta
rukouksen kuulemista."
"Ilmoititko hänelle mitään sinusta itsestäsi," minä kysyin, kun hän
vähän aikaa oli ollut ääneti.
"Minä en tiedä, Kitty, mitä minä puhuin, taikka mitä hän itse arvasi,
mutta sen tiedän, että minun alusta ei ollut aikomus puhua hänelle
mitään. Minä luulin hänen kohtelevan minua yhtenä tuhansista muista
hengellisistä sairaista, mutta hän tuli minun luokseni ystävänä ja
veljenä, niin nöyränä ja samalla säälivänä, että minä en voinut pitää
vastaan, ja ennenkuin hän heitti minut, minä halusta olin sydämeni
sisimmät ajatukset hänelle ilmoittanut."
"Ja se on tehnyt sinun hyvää, veli?" minä kysyin.
"Se on avannut varsin uuden mailman minulle," sanoi Jack. "Se on
antanut minun tuta, että kuinka paljon isäni ja sinä syntini ja hätäni
tähden minua surkuttelittekin, Jumala kuitenkin on minua äärettömän
paljon enemmän surkutellut. Hän on _surrut_ vääryyttäni, koska synti on
suurin kurjuus mailmassa, ja hänen halunsa ja aikomuksensa on nostaa
minut ylös luoksensa. Ja hän tekee sen, Kitty, minä olen varma, että
hän sen tekee!"
* * * * *
Muutamia päiviä meni, ennenkuin kaikki temput Jackin vapauttamisen
suhteen saatiin suoritetuiksi, ja nämät päivät olivat hänelle
kalliita päiviä. Silas Todd kävi useasti hänen luonansa ja kantoi
kärsivällisesti hänen vaihettelevaa luonnettansa, vastaten säyseästi
kaikkiin epäilyksiin, jotka hänessä nousivat, ja jotka hänessä
useasti synnyttivät äreyden, joka suuresti erosi hänen entisestä
hyväntahtoisesta myösperäisyydestänsä. Hän muistutti minulle monesti
kipeää lasta, joka herää nälän ja levottomuuden tunteesta, jonka se
ainoastaan äreydellä saa ilmoitetuksi. Mutta suuri tosi-asia oli
kuitenkin varma. Hän ei enää ollut uneen uupunut, hänen koko olentonsa
oli herännyt. Toisena hetkenä hän koetti puollustaa itseänsä omia,
edellisiä syytöksiänsä vastaan, toisena hetkenä hän katkeralla mielellä
vakuutti, että kaikki parempien päivien toivo ainoastaan oli turhaa
unennäköä. Hän oli langennut, valitti hän, ei tosin niin, että hän ei
rohjennut anteeksi-antamusta toivoa, vaan kuitenkin niin, että hän
täällä maan päällä ei enää voinut elää elämää, jota kannattaisi
elämäksi sanoa. Mutta kun luulin hänet ikäänkuin rannalle jättäneeni;
uudestaan tapasin hänet tyrskyjen keskellä tunnonvaivojen aavalla
merellä ajelemasta, hänen kuitenkin, ylimalkain oli parempi. Hänessä
kasvoi päivästä päivään epäluottamus itseensä, mutta luottamus Jumalan
anteeksi-antavaan armoon ja vahvistavaan voimaan siksi kuin hän pääsi
vapaaksi, ja me molemmat istuimme yksinämme setä Beauchampin
kirjastossa, jolloin hän lausui:
"Se on _anteeksi-antamuksella_, jolla sen täytyy alkaa, -- siinä koko
asia! _Helposti voitettu anteeksi-antamus saattaa tehdä meitä
kevytmielisiksi ja huolimattomiksi, mutta Jumalan anteeksi-antamus ei
suinkaan ole mikään leikin-asia. Se on uhri, mutta Jumalan puolinen ja
sentähden meille helppo. Se on _anteeksi-antamus_ Jumalan oman pojan
kuolevalla äänellä julistettu ja hänen pyhällä verellänsä vahvistettu.
Ihmeellinen ilo on tietää, että Jumala ei vihaa meitä syntiemme tähden;
mutta minä luulen melkein vielä suuremmaksi iloksi tietää, että hän
_meidän tähtemme_ vihaa _syntejämme_ eikä tahdo niitä sallia. Hän
tahtoo sitä vastaan auttaa ja rohvaista meitä, vieläpä _antaa meidän
kärsiä kaikkikin_, niin että voittaisimme syntimme ja tulisimme
vanhurskaiksi ja vakaviksi emmekä enää etsisi omaamme."
Monta ulkonaista vastusta oli vielä voitettavana. Vaikeaa oli
Jackille löytää joku sopiva toimi. Hän oli valmis kaikkiin ja
kantamaan jokaista nöyryytystä, mutta se epäluulo ja pelko, jonka
vilpillinen käytös tietysti aina synnytyttää, on kalsea ilman-ala
hyvän kehittymiselle. Jos hän esimerkiksi joskus hymyili, setä
Henderson kohta oli valmis katsomaan häntä katumattomaksi; jos
hän oli yksivakainen, setä Beauchamp sanoi häntä jöröksi. Kauhean
työlästä on ilmeisesti langenneen jälleen nousta; jos hän rohkenee
katsoa vapaasti ympärillensä, muutamat pitävät häntä hävyttömänä;
jos hän on nöyristynyt ja painaa alas päänsä, toiset sanovat
häntä ahdasmieliseksi. Me ajattelimme alusta kotia ja vanhaa
maanviljelys-elämää, mutta niin mielelläni kuin olisin tahtonutkin
saada Jackin taas meidän keskellemme, minä en kuitenkaan voinut olla
huomaamatta, että vaikka hänellä ei ollut mitään sitä vastaan
muistuttamista, hän ei kuitenkaan voinut olla siitä lannistumatta.
Eräänä aamuna, juuri kuin isäni ja minä näistä asioista keskustelimme,
meitä suuresti hämmästytti, kun näimme kamaripalvelian huolettomasti
avaavan oven ja ilmoittavan "mrs Spencerin."
Hugh oli samana päivänä tullut Tomin kanssa Amerikasta. Isäni jätti
minun toimekseni antaa hänelle tieto viimeisten viikkojen surullisista,
jos kohta ei toivottomistakaan tapauksista, ja kun Jack, ennenkuin olin
ennättänyt päähän asti, itse tuli sisään, minä lähdin ulos heittäen
heidät kahden-kesken.
Jack sanoi minulle perästä-päin, että Hugh'in lämmin ja sydämellinen
käytös, hänen rehelliset ja uskolliset neuvonsa olivat hänelle enemmän
kuin suuri tavara. "Se on ihmeellinen apu," sanoi hän, "kun tulee
uskotuksi siltä, johon joka mies luottaa, niinkuin Hugh'in laita on."
Minä tiedän aivan hyvin, mitä tämä merkitsee. Oli aika, jolloin
minäkään sen pelvosta, että tämmöisessä tunteessa olisi
epäjumaloitsemista, en rohjennut mieltäni siihen kiinnittää, mutta
tästä pelvosta olen nyt päässyt, sitten kuin siitä olen puhunut Jackin
kanssa, ja hän on kertonut minulle, että minä hänelle olen juuri
samanlainen ihmeellinen apu, josta selvästi näkyy, että se on Jumala,
joka tahtoo sen sillä tavalla. Hugh sanoo meidän yhtä vähän
epäjumaloitsevan toisiamme, kun sanomme, että kohta paremmin voimme
tehdä työtä yhdessä, kuin sitä voi pitää auringon palvelemisena, kun
sanomme, että paremmin voimme tehdä työtä sen valossa.
Hugh on suorittanut kaikki Jackin asiat -- Hugh ja orpana Tom-parka,
joka tuli takaisin Hugh'in kanssa. Hugh ei luule, että vanha elämä
tuolla kotona sopisi Jackille; hänen päättääksensä isä ja poika
kiihoittaisivat ja suututtaisivat toinen toistansa, ja jos yhtä-päätä
koettaisivat tätä luonnollista taipumustansa voittaa, he alinomaisella
jännityksellä ja uudistetulla ahkeroitsemisella ainoastaan kiusaisivat
ja kiivastuttaisivat itseänsä. Hän luuli ilman sitä, että Jackin mieli
siitä liiaksi lannistuisi. Se tulisi olemaan vanhuuden elämä, aljettu
nuoruudessa, yksi-jonoinen työ, rauhallinen ja hauska kyllä hyvää ja
hyödyllistä elämänjuoksua muistellessa, mutta viettelevä ja lannistava
sille, jolla ei ole muuta, johon saattaa katsoa takaisin, kuin
menetetyt tilaisuudet ja hukattu nuoruuden aika.
On sentähden päätetty, että sillä välin kuin Tom jää kotiin isäänsä
auttamaan, Jack lähtee Amerikkaan ja ottaa vastaan tupakinkasvimaat,
jotka Tom on Etelä-Karolinassa ostanut. Jack tunsi tästä suurta
huojennusta, ja minä iloitsin, että kaikki oli suorassa, ennenkuin
tulimme kotia, koska keskustelut näistä asioista olisivat voineet olla
tuskallisia.
Näitä järjestääksemme viivyimme muutaman päivän Hackneyssa.
Jonkunlaisella äreällä tyytyväisyydellä täti ilmoitti minulle, että
setä Hendersonin tekopyhä veljenpoika, melkoinen rahasumma muassaan,
oli lähtenyt teille tietämättömille. Rahallista vahinkoa vastasi tädin
silmissä nähtävästi ennustuksen toteenkäyminen ja kalvinillisen opin
tappio hänen presbyterillisen vihamiehensä persoonassa.
Setä heitti tämän tappelotanteren tykkänään, ja jos jossakin
tilaisuudessa joltakin taholta jonkunlaista puollustusta kuului mr
Whitefieldin taikka lady Huntingdonin hyväksi, tädin suurimpana
myönnytyksenä oli se, että "ainakin löytyy poikkeuksia, armollisia
poikkeuksia, että Jumalan laupeudella ei ole mitään määrää, ja että hän
luuli papistojenkin voivan tulla pelastetuiksi ja autuaiksi."
Veljenpojan ja rahojen katoamisesta oli, kummastakin eri tavallaan,
suuri huojennus sekä orpana Tomille että hänen äidillensä.
"Sinä näet, orpana Kitty," sanoi Tom, "että minä olin päättänyt taipua
vaikka mihin, sillä minä tunsin sen ansainneeni. Mutta suureksi iloksi
on minulle, että näen voivani olla isälleni hyödyksi, ja että tulin
takaisin tekemään työtä enkä ainoastaan syötettyjä vasikoita syömään."
"Minä olen varma, orpana Tom," minä sanoin, "että isänhuoneesen
palaamisen ja tervehdyksen jälkeen ei mikään palkkalainen tehnyt niin
työtä kuin armoihin otettu poika."
"Ja minä olen varma," sanoi Tom, "että pojalla oli yhtä suuri ilo
otsansa hiessä tehdystä työstä kuin riemu-atriasta."
"Niin on luullakseni kaikkien lasten, jotka ovat saaneet anteeksi,"
minä sanoin.
Tomin tuuheitten silmäkarvojen alta iski pikainen välähdys osoittaen,
että hän ymmärsi minut, ja hän sanoi:
"Muistatko, orpana Kitty, kuinka sinä kerta sanoit minulle, että
kääntymys ei ole mikään suljettu portti Jumalan ja meidän välillämme,
vaan avoin ovi, jonka kautta meidän täytyy käydä? Oli kauan, ennenkuin
opin tuota ymmärtämään, mutta nyt minä luulen ruvenneeni sitä
käsittämään."
Ne olivat onnellisia päiviä, joita vietimme Hackneyssa. Täti Henderson
oli niin halukas kuulemaan äidistäni. Kun hänelle juttelin Bettyn
keinosta kuumetautia hoitaa, hän sanoi Bettyn olleen varsin oikeassa
katsoessaan äitini paranemista ihmeeksi, sillä semmoinen menetys ei
ollut kuin täysi hulluus ja murha.
Mutta hänen sydämensä oli kuitenkin liian heltynyt ja nöyristynyt
ilosta Tomin takaisin-tulosta, jotta hän olisi voinut olla kova muitten
erhetyksiä tuomitessa -- ellei juuri tekopyhän veljenpojan, ja jollei
tämän epäusko ja rikos olisi häntä riitaan kiihdyttänyt, hänen
sota-aseensa luultavasti olisivat saaneet tupessansa ruostua.
Kun minä koetin kiittää häntä Tomin jalomielisestä käytöksestä Jackia
vastaan Etelä-Karolinan kasvimaitten suhteen, hän kohta keskeytti minua
sanoen:
"Kitty, kaikki mikä meillä mailmassa on, minä ja minun omaiseni
olisimme valmiit panemaan alttiiksi, jos sillä voisimme maksaa, mitä
sinä ja sinun omaisesi olette meille tehneet. Ja mitä sinä ja mr
Spencer olette tehneet meidän ja Tomin edestä, on korkealla kaiken
kiitoksen ja makson yli, ja minä en ole oppinut sievistelemään. Sisar
Beauchamp-parka ymmärtää tuota paremmin kuin minä. Minä en sitä koskaan
ymmärtänyt. Mutta jos jossakin tilaisuudessa joku teistä kääntyisi
sairaaksi, älkäät hetkeäkään epäilkö käskemästä minua teitä hoitamaan.
Tuota minä hiukan ymmärrän, joka ei ole kenenkään teidän laita, ei edes
sisar Trevylyan-parankaan, ja minä kulkisin mielelläni toisesta päästä
mailmaa toiseen tehdäkseni teille kaikkea hyvää, mihin suinkin kykenen.
Lupaa minulle siis, Kitty, panna tieto minulle, ja minusta tulee
tuntumaan, kuin raskas taakka lankeisi hartioiltani."
Minä en voinut olla sisällistä väristystä tuntematta, ajatellessani
etanasoppaa, ankaria lääkkeellisiä määräyksiä sekä semmoisissa
tapauksissa välttämättömiä yhteen-tölmäyksiä täti Hendersonin ja Bettyn
välillä. Minä taisin ainoastaan lausua, että toivoin meidän kaikkien
kauan pysyvämme terveenä, ja että minun olisi kovin mieluista tehdä
täti Hendersonille jotakin palvelusta, jos suinkin voisin.
* * * * *
Me olemme siis taas rakkaassa vanhassa kodissamme, isäni, äitini, minä
ja veli Jack -- vieläpä Hughkin, sillä hän on aina ollut kuin yksi
meistä, vaikka nyt lähemmällä tavalla kuin ennen. Kuinka vähällä olemme
olleet toinen toisestamme mailman tuiskussa eritä! Ja kuinka suloiselta
nykyisen hetken hiljainen rauha kestettyin, pauhaavien myrskyjen
verralla tuntuu!
Paljon on kuitenkin, joka muistuttaa meitä, että vielä olemme
mailman merellä, suurella, aavalla merellä, emmekä tiedä, pääsemmekö
vasta-päinkään niistä myrskyistä, jotka tavan-takaa nousevat. Mutta me
emme kuitenkaan ole ilman perämiestä, ja me olemme koetelleet häntä,
joka on se suuri voitto, jonka jokaisesta myrskystä olemme tuottaneet.
Äitimme on taipuvampi laskemaan Jackia Amerikkaan, kuin kukaan meistä
olisi voinut toivoa. Hän sanoo huokeammaksi erota hänestä nyt, kuin
koska hän oli sotaväkeen Flanderniin menemäisillään. Hän tuntee, että
hän nyt ei lähde yksin. Ja me tiedämme hyvin, että hän tällä
tarkoittaa jotakin muuta ja korkeampaa, kuin että Hugh lähtee hänen
kanssansa katsomaan, kuinka hän uuteen maahan asettuu. Sillä Hughin
_täytyy_ lähteä, mutta toivolla, joka meille molemmille tekee eron
huokeammaksi, kuin koska hän viimein meidät heitti.
Asian selittämiseksi on mainittava että muutamia päiviä
takaisin-tulomme jälkeen Ewelynin isäsetä, uusi pastorimme, kävi meitä
tervehtimässä.
Hän oli vanhemman ja voipuneemman muotoinen, kuin koska hänet viimein
tapasimme, ja näytti kiihkohermoisemmalta kuin milloinkaan.
Hän sanoi olleen myöhäistä siirtää vanha mies semmoinen kuin hän
oppineen elämän keskeltä Oxfordista, Lontoon ja sen lähitienojen
sivistyneistä oloista paikka-kuntaan, jonka hän ketään loukkaamatta
luuli voivansa sanoa piammastaan sivistyksen äärimmäiseksi rajamaaksi.
Hän sanoi, laivarosvot ja salametsästäjät, vastahakoisuus maksamaan
kymmenyksiä, Cornwallin murre ja kaikenmoiset raakuuden jätteet
toisella puolella sekä metodismi ja sen vaarat toisella puolella,
tuntevan itsensä kykenemättömäksi kansassa mitään vaikuttamaan. Jos
joku muu siihen kykenisi, se olisi hänelle mieluista, ja hän tuli
sentähden nyt Hugh'ille ehdoittelemaan, että tämä runsaasti määrättyä
palkkaa vastaan ottaisi hänen virkaansa toimittaaksensa. Itse tahtoi
hän muuttaa Lontoosen. Hän oli puhunut kirkkopatruunan kanssa, joka
oleviin oloihin katsoen oli sanonut pitävänsä tämän parhaana. Ja niin
on asia nyt tällä tavalla päätetty.
Hugh ja Jack ovat lähteneet. He nousivat laivaan Falmouth'issa.
Minusta tuntuu nyt heidän lähdettyänsä raskaammalta, kuin koska siitä
ensin puhuttiin. Puuttuen kuvatuslahjaa, minä en koskaan voi ennakolta
asiain katkeruutta arvata, joka välisti tekee, että minua perästä-päin
karvastelee enemmän.
Laiva, jossa lähtivät, oli vanha ja huono. Laiturilta palatessamme
kuulin muutamien merimiesten ylenkatseella siitä puhuvan.
Ilta heidän lähtönsä jälkeen oli myrskyinen. Vuorilta merta päin
katsellessani, raskaita ukkosen pilviä kokoontui lännessä juuri niillä
paikoin, missä ajattelin laivan silloin olevan.
Ja Betty pudistaa taas päätänsä ja sanoo, ettei auta pahaa
ennustaminen, mutta kyllä hän viimeisiin aikoihin on sekä kuullut että
nähnyt kamalia ja kummallisia asioita.
Ja kun minä epäsin hänen pelkonsa, muistuttaen kaikkia niitä pahoja
enteitä, jotka hän oli kuullut äitini suhteen, hän ainoastaan
nyykähytti päätänsä, nyrpisti huuliansa ja vastasi, että jos silloin
ihmeitä tapahtui, ja äitini säilyi, hän kuitenkin itse taittoi
jalkansa, master Jackista mitään puhumattakaan; ja ilman sitä ihmeitä
ei myöskään saa odottaa joka päivä. Hän soisi ainoastaan, että hän ei
olisi vanha rampa; jos hän olisi niinkuin ennen, hän lähtisi mr
Jackista huolta pitämään. Hän oli kuullut kauheita asioita intianeista
ja neekereistä, ja kuka katsoisikaan hänen liinavaatteitansa ja parsisi
hänen sukkiansa? Hän tahtoi kuitenkin toivoa parasta. Ihmiset olivat
ennenkin palanneet hengissä; hän toivoi, että niin tapahtuisi nytkin
master Hughin kanssa, ja että saisimme nähdä hänet taas terveenä ja
raittiina; mutta kyllä hän tuntisi itsensä kiitolliseksi, jos niin
tapahtuisi.
"Mutta Betty," minä viimein sanoin, taistellen kyynelten ja
suuttumuksen välillä -- suuttumuksen häntä vastaan hänen aavistustensa
tähden ja itseäni vastaan siitä, että otin niistä vaarin -- "Betty,
pakanallista on huolia tuommoisista. Meidän tulee avata sydämemme
Jumalan sanalle ja antaa totuuden valon paistaa ja tutkia joka komero.
Mitä onkaan kaikista enteistä ja arvoituksista mailmassa yhden ainoan
hetken sydämellistä rukousta vastaan? Muistakaat, että rukous oli
voimallisempi kuin P. Paavalin aavistukset, sillä hän sanoi 'näkevänsä,
että purjehdus tulisi vaaralliseksi ja vahingolliseksi ei ainoastaan
kalulle ja haahdelle, vaan hengellekin.' Ja sitten kuin hän oli
paastonnut ja rukoillut, hän yhtä-kaikki nousi ja sanoi, että Jumala
oli hänelle lahjoittanut ne, jotka hänen kanssansa purjehtivat, ja
vaikka haaksi hukkui, ei yhtäkään henkeä menettynyt."
"On rukouksia," sanoi Betty, "jotka voivat maat ja taivaat taivuttaa."
"Ja olipa rukous kerta mahtavampi kuin ennustus," minä sanoin, "vaikka
se ei ollut jonkun apostolinkaan, vaan ainoastaan kurjan syntisen
kaupungin. Ninive pelastui, kuinka pettyneeksi Jonas itsensä tunsikin,
kun hänen sanansa eivät käyneet toteen."
"Mrs Kitty," sanoi Betty kuivakiskoisesti, ahkeroiten kahta kiivaammin
käsillä olevaa työtänsä. "Minä en katso sitä varsin ystävälliseksi
teiltä, että minua tuohon itsekkääsen vanhaan juutalaiseen vertaatte.
Minusta on useasti näyttänyt yhtä ihmeelliseltä, että Kaikkivaltias
puhui hänen kauttansa, kuin että Hän puhui Bileamin aasin kautta, hän
kun karkasi paikastansa ja oli saattaa sekä haaksi että haaksiväkikin
hukkumaan. Ja sitten suututteleminen ja kiukutteleminen siitä, että
Herra oli laupeampi kuin hän, ja että vaivaiset syntiset ihmiset
tuossa suuressa kaupungissa ja mykät eläin-parat säästettiin. Minä en
voi kieltää loukkaantuvani siitä, että minua verrataan häneen. Sen
tiedän omassa-tunnossani, että yöt päivät rukoilen master Jackin ja
master Hugh'in edestä, ja jos molemmat eheänä palaavat takaisin, minä
kumminkin tulen armottoman iloiseksi, se on varma."
"Betty," minä anoin, "ymmärrättehän, että minä en millään muotoa
tahtonut teitä profeta Jonaasen verrata. Minä sanoin ainoastaan, että
kun kansa _silloin_ rukoili Herraa, hän luopui uhkauksiansa
täyttämästä, ja me emme koskaan voi tietää, kuinka paljon armoa ja apua
rukoustemme kautta _nyt_ voi tulla niitten osaksi, joita rakastamme Hän
voi lähettää enkelinsä, ja yksi ainoa niistä on väkevämpi ja mahtavampi
kuin kaikki meren myrskyt. Hän voi myöskin ainoastaan ojentaa kätensä,
ja sen kautta tehdä jonkun vaipuvan Pietari-paran kykeneväksi ilman
vahingotta veden päällä kävelemään. Minä soisin, Betty, että
tahtoisitte ajatella Jumalan lupauksia eikä enteitä ja aavistuksia. Ja
koska niin paljon meitä kaikkia rakastatte, minä soisin, että voisitte
meille toivoa parasta, ja kun minun itse useasti on varsin vaikea
toivoa, minä tahtoisin, että te, Betty, olisitte minulle avuksi eikä
esteeksi."
"Mrs Kitty," sanoi Betty vähän leppyneenä, "nuorten ihmisten on
jotenkin helppo toivoa. Jos aurinko ainoastaan yhden ainoan hetken
paistaa, he kohta luulevat talven menneeksi, ja jos vanhat ihmiset
eivät voi olla heille järkeä jakamatta, se kohta on kuin tulta
tappuroihin viskattaisiin. Minä en suinkaan tahtonut profeeta Jonasta,
tuota huolestunutta vanhaa sielu-parkaa halveksia, hänellä oli kyllä
vastuksensa, ja minä en uskalla väittää, että jos olisin ollut hänen
siassansa, minä en olisi ollut vielä pahempi kuin hän. Mutta sen
kuitenkin luulen, että Kaikkivaltias olisi varjellut minua enemmän
huolimasta muutamista vanhoista lehdistä, jotka kasvavat kuin sienet
yhtenä yönä, kuin koko kansasta tuossa suuressa kaupungissa,
viattomista lapsista alkaen mykkiin eläimiin asti. Minä olen karkea,
vanha sielu, mrs Kitty, ja luontoni on vähän omituinen silloinkin,
kun se on parhaimmallaan; mutta totta on kuitenkin, että minä koko
elin-aikani mielelläni tahtoisin istua rampana takanurkassa ja pitää
vaaria Rogerista, hupsu parasta, taikka tuosta saamattomasta
lutuksesta, joka ei tullut toimeen elukkain eikä voin kanssa, kun minä
olin kipeä (vaikka minä tunnustan, että se voisi vaivuttaa minut
hautaan), kun vaan saisin nähdä teidät, mrs Kitty, master Hugh'in,
masterin ja missis'in kaikki taas yhdessä, ja sitten myöskin tietäisin,
että master Jackin käy hyvin -- ja ken tietää, enkö sitä saakin? Sillä
minä en kiellä, että Herran laupeus on suuri, ja kun hän rupee ihmisiä
hämmästyttämään, se tavallisesti tapahtuu sillä tavalla, että hän antaa
heille enemmän eikä vähemmän kuin pyytävät, ja jotakin paljon parempaa
kuin koskaan toivoivatkaan. Ainakin on hänen menetyksensä minua kohtaan
ollut semmoinen, mrs Kitty."