X.

Falmouth'in postikonttuorissa minua varmaankin ruvetaan pitämään hyvin

arvokkaana henkilönä. Tän'amuna minulle tuli kaksi kirjettä, toinen

Lontoosta, toinen New-Yorkista.

New-Yorkista tullut oli Hughilta, toinen Jackilta. Hugh'in kirje

käsittää jonkunlaisen matkakertomuksen eli päiväkirjan, jonka minä luen

ääneeni isäni ja äitini edessä.

Se käsittää myöskin pienen erityisen osaston minua varten, jota minä en

lue yhdellekään ihmiselle koko mailmassa.

Minä olen varsin hämmästyksissä kuullessani, kuinka isoja kaupunkeja ja

kuinka isoja ihmis-joukkoja Amerikan siirtomaissa löytyy.

Minä olen aina luullut Amerikkaa jonkunlaiseksi maanpako-paikaksi,

missä joka mies tuntisi itsensä vieraaksi ja epävakaiseksi, niinkuin

siellä olisi ainoastaan vähän aikaa viipyminen, ja missä kaikki

ainoastaan olisi alulla. Minä en koskaan uskonut, että ihmiset siellä

todella tuntisivat itsensä perehtyneiksi. Se minulta oli tyhmä ajatus.

Hugh sanoo, että muutamat kaupungit ovat sadan vuoden vanhoja ja monet

rakennukset näyttävät oikein kunnian-arvoisilta.

Hugh matkusti alussa jalkaisin Irlannin kautta ja nousi sitten laivaan

Corkissa. Vaelluksillansa hän asui likaisissa ja savuisissa

irlantilaisissa hökkeleissä taikka missä milloinkin katon alle pääsi;

hän saarnasi aukeilla kedoilla niinkuin myöskin ahtailla kaduilla ja

kaikissa paikoissa, missä vaan löysi ihmisiä, jotka olivat valmiita

häntä kuulemaan.

"Muutamin paikoin," hän kirjoittaa, "talonpoika-raukat aluksi luulivat

minut jonkunlaiseksi uudeksi kerjäläis-munkiksi näyttäen melkein

pettyneiltä, kun minä saarnan jälkeen en ruvennut almuja kokoomaan.

Heidän lämpimät irlantilaiset sydämensä ovat hyvin herkkä-tuntoisia;

heiltä on yhtä helppo saada kyyneliä ja siunauksia kuin herjauksia ja

sadatuksiakin. Välisti minua keskeytettiin omituisella tavalla. Kun

esimerkiksi puhuin tuhlaaja-pojasta, joku ihmis-joukosta vaikeroitsi:

'Kaikkien pyhimysten kautta, minä se olen!' ja jonkun heräiyssanan

johdosta äkeä ääni huudahti: 'Mikä roisto on sinulle Plat Blakesta

tuommoista valehdellut?' samalla kuin kenties kourallinen lokaakin

lensi saarnaajaa vastaan; -- vielä useammin kuului kuitenkin: 'Pyhä

Maaria, Jumalan äiti, rukoile meidän vaivaisten syntisten edestä,'

taikaa: 'Rakas Jesus, armahda meitä,' taikka: 'Messun kautta, se on

totta!' Minä koetan puhua heille Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan,

Vapahtajan suuresta uhrista ristinpuussa ja siitä ilosta, jonka Hän

tuntee kun syntinen kääntyy ja elää; ilosta, jonka syntien anteeksi

saaminen tuottaa, sekä kaikista muista totuuksista, jotka meillä ovat

roomalaisen kirkon kanssa yhteisiä (vaikka valitettavasti samalla

tavalla, kuin vihreä niitty, missä käytetään laitumella, on samaa

maanlaatua kuin pieni maatilkku sen takana, jonka vuorityöläiset ovat

kaikenmoisella ruhalla peittäneet).

"Mitä enemmän tulen mailmaa nähneeksi, sitä enemmän minua kummastuttaa

havaitessani kaikki ne eri keinot ja juonet, jotka sielunvihollinen on

keksinyt kokonaan peittääksensä ja salataksensa sitä suurta totuutta,

että Jumala on rakkaus ja rakastaa mailmaa, -- että Hänen poikansa on

meidät kalliilla verellänsä lunastanut, että Hän ei pyydä muuta, kuin

että palaamme takaisin Hänen luoksensa vastaan-ottamaan siunausta ja

tuntemaan sitä iloa, jonka Häntä palveleminen ja totteleminen tuottaa.

"Muutamin paikoin minua vastaan-otettiin peräti toisella tavalla. Huhu

uudesta haira-uskosta, metodismista, oli käynyt edelläni. 'Swabblers'

eli 'kapaloitsiat' ovat herjanimiä, jotka oppimaton rahvas on keksinyt

metodistoille erään saarnan johdosta, jonka Job Cenuick piti tekstistä:

'Ja hän synnytti Pojan esikoisensa, ja kapaloitsi hänen, ja pani

seimeen.' Semmoisissa tapauksissa koko kansa ja ennen kaikkia naiset

nousevat kirkumaan ja sadattelemaan, niinkuin luultavasti ainoastaan

irlantilaiset äänet osaavatkin, siksi kuin vihdoin väsyvät, niin että

ainoastaan voipumuksesta hetken aikaa kuulevat minua, taikka siksi kuin

ovat reutoneet itsensä raivoon, joka saattaa kääntyä mihin

vallattomuuteen tahansa, ja sitten ajavat minut pois koko paikasta.

"Corkissa raivostunut alhaiso nuijilla ja miekoilla hyökkäsi

'kapaloitsiain' päälle, haavoitti useampia heistä ja alkoi repiä erästä

heidän huonettansakin. Tästä vainosta sortumatta taikka, niinkuin mr

Wesley sanoo, juuri sen johdosta, missään paikassa ei ole ollut niin

monta, jotka elämässä ja kuolemassa ovat kantaneet todistusta uskonnon

voimasta kuin Corkissa. Metodismilla on Irlannissa jo ollut enemmän

kuin yksi martyyri. Vaino liittää vainotut merkillisellä hartaudella

toinen toiseensa. Se ei ole alhaiso, jota Irlannissa täytyy pahimpana

esteenä evankeliumin menestymiselle pelätä: se on itse kansan

herkkäluontoinen ja epävakainen mielenlaatu, joka on niin helppo

taivuttaa hyvään, mutta myöskin niin helppo saada muuttumaan. Mr Wesley

sanoo, että hengellisesti kuolleet protestantit, jotka vihaavat

kristinuskoa enemmän kuin paavilaisuutta ja pakanuutta, Irlannissa ovat

evankeliumin pahimmat viholliset. Viehättävää voi kuitenkin olla

irlantilaiselle väkijoukolle saarnata. Jokaisen viittauksen nopea

käsittäminen ja ne pikaiset liikutukset, jotka puhujan omien

vaihettelevien tunnetten johdosta kuuliain elävissä kasvoissa

ilmestyvät, ei voi olla saarnaajaa suuresti kiihdyttämättä, varsinkin

saksilaisten maanmiestemme kankean ja hitaan käsityksen verralla. Mutta

englantilainen väkijoukko, joka kerta todella on herännyt ihmis-hengen

korkeampia tarpeita tuntemaan, tarjoo minusta kuitenkin suurenlaisemman

nä'yn kuin mikään muu. Se on kuohuvan meren kaltainen tuolla kotonamme,

se kun vitkallensa, mutta mahtavasti vyöryttää aaltoja rantaa vastaan.

Raskaat aaltojoukot eivät helposti työnny takaisin, ja niitten

kestävästä voimasta kalliot hietasärkkien tavalla murenevat.

"Charles Wesleyn virret vaikuttavat äärettömästi Irlannin kansaan. Minä

olen kuullut merkillisen kertomuksen julmasta vainoojasta Wexfordissa,

joka oli kätkenyt itsensä säkkiin erääsen latoon, johon vainotut

metodistat kansan pelvon tähden lukittujen ovien taakse kokoontuivat.

Hänen aikomuksensa oli sisältä-päin avata ovet alhaisolle, mutta kun

piilostaan kuuli virren suloiset sävelet, hänen sydämensä niistä niin

ihastui, että hän päätti kuulla loppuun asti, ennenkuin kokousta

häiritsisi. Mutta kuinka kävikään? Virren tauvottua rukous teki niin

mahtavan vaikutuksen hänen omaan-tuntoonsa, että hän alkoi piilossaan

vapista ja vaikeroita suureksi hämmästykseksi kokoontuneelle kansalle,

joka luuli vihollisen itse tekevän heistä pilkkaa. Yksi läsnä-olevista

rohkaisi vihdoin mielensä, avasi säkin, ja katso, tuolla makasi nyt

itkevänä katujana vainooja. Hänen sydämensä oli särkynyt, ja hänen

kääntymyksensä oli syvä ja vakava.

"Niin nuot ihanat virret yhä uudestaan epäluulon vartioita

viihdyttävät, ja oman-tunnon pohja jää avoimeksi totuuden ryntäyksille.

"Itse olen ainoastaan yhden kerran ollut vainoovan alhaison kynsiin

joutumaisillani. Aukeassa paikassa erään kaupungin keskellä olin

saarnannut tarkasti kuulevalle ihmis-joukolle. Muutamat olivat

heltyneet itkemään, ja liikutus oli yleensä varsin suuri. Saarnatessani

huomasin, että vanha akka mustat, vilkkuvat silmät päässä terävillä,

uhkaavilla katseilla minua tähysti. Kun saarna päättyi rukouksella ja

virrellä, hänen silmänsä äkkiä iskivät tulta, ja vihan vimmassa akka

kimeällä, vinhalla äänellä huudahti: 'Näinkö, Maaria, sinua täällä

kunnioitetaankin?'

"Kuuliajoukko muuttui silmänräpäyksessä ja ikäänkuin lumouksen kautta.

Korkeita huutoja ja sadatuksia vuodatettiin 'haira-uskoisen,'

'petturin,' 'villittäjän,' päälle, ja kalikoita ja kiviä lenteli

kaikilta tahoilta minua vastaan.

"Kauheaa on todellakin äkki-arvaamatta seisoa silmästä silmään

raivostuueen alhaison edessä, josta jok'ainoa henki on inhimillinen

olento sydän samanlainen kuin itselläkin, kykenevä tuntemaan sääliä ja

laupeutta eikä ruumiillisen voimansakaan puolesta etevämpi; mutta jotka

kaikki yhteensä ovat kuin yksi ainoa, raivoova peto, joka on valmiina

repimään uhrinsa kappaleiksi yhtä helposti ja yhtä julmasti kuin

nälkäinen jalopeura. Kovaa on totiselle rohkeudelle oman voimansa

tunnossa nähdä itsensä avutonna niinkuin lapsi satojen miesten

kynsissä, joitten joukossa kenties ei ole yhtäkään, joka kaksinkimpussa

pääsisi voitolle. Vielä surkeampaa on kuitenkin uskolle ja rakkaudelle

nähdä satoja ihmisiä --- ja niitten joukossa naisiakin joista kenties

ei yksikään itsepäitensä meiltä apuansa ja turvaansa kieltäisi,

joukoksi kokoontuneena muuttuvan pelottavaksi hirviöksi ihmisen

aivoilla, mutta pedon sydämellä ja myrskyn nostaman meren voimalla.

"Minusta vaara unhoittui surkeuden tähden. Oli kuin olisin katsellut

alas helvettiin, kun näin paljastettuna ja työksi kasvaneena sen

hirveän pahanteon voiman, joka ihmisen sydämessä asuu, ja joka tekee

ihmisille mahdolliseksi _alhaisoksi_ muuttua.

"Vaara oli kuitenkin pian ohitse. Jonkun erimielisyyden tähden

päälle-karkaajien välillä, jonka syytä en tiedä, nämät erosivat kahteen

puolueesen, jotka rupesivat tappelemaan keskenänsä, ja pari tölmäystä

otsaani saatuani minä onnellisesti pääsin vapaaksi heidän kynsistänsä.

"Mutta, Kitty, vasta sitten kuin olin viettänyt päivät rukouksessa,

vasta sitten kuin olin mieleeni ilmi muistuttanut _toisen_ alhaison,

joka _pani varteen_ julman vehkeensä, minä tunsin itseni rohvaistuksi

uudestaan alkamaan. Vasta sitten kuin vielä kerta tämmöisten raivojen

ilkkuvien, inhimillisten ja samalla epä-inhimillisten olentojen

kuohuvan meren ylitse uskossa olin nähnyt noitten inhimillisten ja

samalla jumalallisten silmien rakkaudessa ja esirukouksessa katsovan

ylös isän puoleen taivaassa, ja vielä kerta uskossa kuullut nuot

armahtavan rakkauden sanat: 'Isä, anna heille anteeksi, sillä ei he

tiedä, mitä tekevät,' -- minä uudestaan rohkealla mielellä taisin

lähteä matkaan armon ja anteeksi-antamuksen evankeliumia julistamaan.

Mutta _silloin_ minulle myöskin suotiin ennen tuntematon voima tuota

sanomaa eksyneille esiin-kantamaan.

"Mieleeni johtui nyt vielä toinenkin alhaiso, joka myöskin pani varteen

aikeensa säälimättä kivittäen uhrinsa, siksi kuin 'hän nukkui,' sekä

mimmoiseksi mieheksi _yksi_ tästä julmasta joukosta sitten nousi.

Tämmöisiä _hyvän_ aiheita löytyy näissäkin sydämissä, joista raivo,

näyttää viimeisenkin inhimillisyyden sammuttaneen.

"Täällä Amerikassa minä en ole kohdannut mitään alhaisoa, vaan sen

siaan joukottain hartaita kuulioita: miehiä, naisia ja lapsia, jotka

maita metsiä ratsastavat monen kymmenen penikulman päähän, ja ilolla

sitten viipyvät paljaan taivaan alla päivästä päivään saarnaajaa

kuullaksensa.

"Nimi, jota täällä ennen muita kunnioitetaan, ei olekaan Wesleyn, vaan

Whitefieldin, ja rakkaus tähän mieheen on äärettömän suuri. Luultavasti

tuon meiltä saapuneen apostolin äänellä siirtolaisten korvissa on sekä

uutisuuden että muuton viehätys. Täällä vallitsee vielä paljon

rakkautta ja kunnioitusta 'vanhaa maata' kohtaan, jos kohta näihin

tunteisin monessa miehessä hämmentyneekin enemmän vanhentuneen

harrastusta, kuin meidän on syytä katsoa itsellemme oikein edulliseksi.

Ehkä tiedetäänkin siirtomaissa yhtä vähän siitä nuoruudesta ja

virkeydestä, joka vanhan maan sydämessä asuu, kuin Englannissa

tiedetään siitä voimasta ja miehuudesta, johon uusi maa jo on noussut.

"Lämpimissä eteläisissä valtioissa työ parhaasta päästä toimitetaan

mustilla orjilla Afrikasta. Näistä orjista ovat monet kääntyneitä.

Hellätuntoisina ja kaikenlaisille liikutuksille avoinna, vielä enemmän

kuin irlantilaiset he ovat herkät itkemään ja nauramaan. Heidän

orjuudentilansa niinikään kuin heidän maanpakolaisuutensakin tekee

heidät erittäin taipuviksi mielistymään iloiseen sanomaan vapaasta

Armosta ja Vapahtajasta, joka rakastaa musta-ihoisia yhtä paljon kuin

valkoisiakin, ja joka on antanut henkensä neekeri-orjienkin edestä.

"Ensimmäisinä lähetyssaarnaajina Länsi-Intian orjien keskellä olivat

mähriläiset veljet. Siellä on ollut vainomuksia, jotka vetävät vertoja

ensimmäisten aikojen hirmuille; ihmis-raukat ovat kärsineet kahleita

ja siteitä, häväistystä ja julmuutta herroiltansa, jos kohta ei

alhaiso-joukoiltakaan.

"Noita pirullisia julmuuksia, joita rajaton valta ihmisten sydämissä

kasvattaa (olkootpa sitten herroja taikka orjia, kuninkaita taikka

pappeja), minä ainoastaan rukoillessani uskallan ajatella. Mutta Jumala

on mahtavampi kuin saatana, ja rakkaus on väkevämpi ja kestävämpi kuin

viha.

"Risti on voittanut eikä Sanhedrin."

* * * * *

"_Jälkikirjoitus_. Minä olen kohdannut Tom Hendersonin. Hän on

menestynyt toimissansa ja on rikkaaksi mieheksi tulemaisillaan. Hänen

päänsä oli täynnä uljaita tuumia muun ohessa siinä suhteessa, että hän

tahtoi suuret tavarat kädessään pohattana palata isänsä luo ja vasta

silloin pyytää häneltä anteeksi. Tällä hän tahtoi osoittaa joka

miehelle, että hän etsisi anteeksiantamusta semmoisenaan eikä niitten

etujen tähden, jotka siitä voisivat hänelle syntyä. Minä olen kuitenkin

koettanut saada häntä siihen vakuutukseen, että hänen ensi tehtävänsä

on kirjoittaa kotia, ei kerskaten ja ylpeillen pohatan tavalla, vaan

nöyrästi, karanneena, mutta katuvaisena poikana, joka etsii isänsä

anteeksi-antamusta sen tähden, että hän tarvitsee sitä, kantaa hänen

nuhteensa sen tähden, että hän ansaitsee niitä, ja tarjoo hänelle

apuansa kaikissa, missä hän voi.

"Alusta hän ei ollenkaan tahtonut ottaa tätä korviinsa, vaan pani

vastaan voimiensa takaa; mutta kun ilmoitin hänelle, mitä sinä, Kitty,

puhuit nähneesi hänen äitinsä surusta, ja mitä sinulla oli syytä uskoa

hänen isänsäkin tunteista, minä huomasin, että se vaikutti häneen,

jollei muusta, kumminkin siitä kiivaudesta ja äreydestä, jolla hän

koetti perusteisini vastata."

Jackin kirje on lyhyt ja peräti toisenlainen kuin Hugh'in. Se alkaa

vähän katkerasti viitaten muutamien _entisten_ ystävien menetykseen,

varsinkin erään nuoren aatelismiehen, sen näet, josta Ewelyn oli meitä

varottanut. Hän sanoo tulleensa heidän kavaluutensa perille, ja vaikka

hänen luottamuksensa inhimilliseen luontoon oli saanut kovan

kolhauksen, ja ehkä hän _ei koskaan_ (niinkuin hän juhlallisesti

lausuu) voi käsittää, kuinka semmoiset ihmiset saattavat _olla

jalomielisiä olevinaan_, jotka ovat niinkuin parhaat ystävät ainakin,

niinkauan kuin kukkaro on täynnä, mutta eivät _kärsi nähdä sen

haamuakaan_, joka sattuu olemaan jonkun _pienen tilapäisen avun_

tarpeessa -- hän ei suinkaan epäile, että onnen pyörä vielä kääntyy

hänen hyväksensä. Jälkikirjoituksessa hän näistä vähän ilkkuisista

mietteistä kuitenkin palaa kaikkein iloisimpiin toiveisin. Hän sanoo

löytäneensä aarteen erään yhtiön muodossa kultakaivosten viljelemistä

varten Perussa, missä espanjalaiset jo vuosisatoja sitten kohtasivat

puolivillit koto-asukkaat hopeavadeista syömästä ja kulta-astioista

juomasta. Ja jos yksinkertaisten koto-asukasten vaillinaisilla

työkaluillaan onnistui koota _mahdottomat rikkaudet_ ainoastaan

maanpintaa hiukan _tuhrimalla_, mitä sitten valistuneet englantilaiset

kahdeksannellatoista vuosisadalla maan uumeniin, sen _sydämeen_

tunkemalla voisivatkaan löytää? Yhtiön sihteeri, lisää Jack vielä, joka

on esitellyt nämät _päivänselkeät_ johtopäätökset yleisölle, _joka

tähän asti on ollut merkillisen sokea, on ihmeellisen_ älykäs ja

taitava nuorimies ja _erin-omaisen_ hyvä ystävä hänelle. Itse hän on

nimitetty ala-sihtieriksi, koska tämmöisissä vehkeissä _hyvät nimet_

varsinkin alussa ovat suuresta arvosta, ja ensimmäisenä osana

palkastansa hän jo on saanut sata puntaa sterlinkiä.

Toisessa jälkikirjoituksessa hän lisää, että hän sillä pienellä

suostumussummalla, jonka hän oli saanut upsieri-paikastansa, joka

näillä _uusilla, loistavilla tulevaisuuden toiveilla_ oli käynyt

hänelle tarpeettomaksi, ja joka ilman sitä, nyt kun sota oli loppunut,

tuottaisi aivan vähän kunniaa ja hyötyä, oli saanut pakoittavimmat

velkansa maksetuiksi. Meidän ei sentähden tarvitsisi, hän toimellisesti

lisää, huolehtia noista _pikku-asioista_, jotka jo olivat suorassa.

"Oi poikaani, poika-parkaani," sanoi äitini laskien huokauksella

kirjeen pois kädestänsä, "hän on aina yhtä rikas hyvistä aikomuksista

ja iloisista toiveista."

Kirjetten tullessa isäni oli poissa, ja hän ei lukenut niitä, ennenkuin

tänäpänä. Minä en koskaan nähnyt häntä niin vihan vimmassa, kuin koska

hän viskasi Jackin kirjeen kädestänsä ja sanoi:

"'Loistavia tulevaisuuden toiveita' todellakin! Orjana tuommoisessa

seikkailia-yhtiössä. 'Hyviä nimiä!' Niin, hänen nimensä on kumminkin

liika hyvä konnamaisten petturien ohessa lokaan vedettäväksi!"

Yhä enemmän kiihtyneenä ja suutuksissa omista sanoistaan, hän kääntyi

ensin Jackia, sitten itseänsä ja lopulta äitiäni ja minua vastaan. Hän

sanoi, että kaikki olimme olleet sokeita hupsuja, ja että ainoa keino,

joka olisi voinut pelastaa Jackin, olisi ollut antaa hänen pitää

päänsä, kun hänen väkisin teki mieli merelle. Silloin pojalla olisi

ollut itse-säilyttämisen vaisto, ja kaikki olimme enemmän moitittavia

kuin hän. Sitten kuin hän tässä asiassa oli saanut vastusta kokea ja

siitä suuttunut, oli kaikki mennyt hullusti. Nyt se oli myöhäistä.

Seuraavana aamuna, lisäsi isäni, hän tahtoi lähteä Falmouth'iin,

kuuluttaa vanhan talon huutokaupalle ja sitten nousta ensi laivaan,

joka lähtisi siirtomaihin. Hän tahtoi olla poissa, kun Jack joutuisi

hirteen, sillä että tämä eikä mikään muu tulisi lopuksi, siitä hän oli

varma.

Alussa äitini kyynelet valuivat virtana, sillä välin kun minä

puolestani olin niin suuressa mielenliikutuksessa, etten saanut

itketyksikään; mutta sitten minä näin hänen käyvän yhä kalveammaksi,

kyynelet olivat lakanneet vuotamasta, ja hän istui varsin hiljaa

tuijottavin silmin, huulet yhteen-puserrettuna ja käsi kovasti sydäntä

vastaan painettuna. Silloin minä vuorostani purskahdin itkemään,

lankesin polvilleni hänen viereensä, suljin hänen kätensä omaani ja

niiskutin: "Isä, katso, mitä olet tehnyt!" Isäni viha sammui nyt

kerrassaan, hän katseli äitiäni, seisahtui, suuteli hänen otsaansa ja

sanoi:

"Rakastettuni, minä olen peto, ja sinä olet enkeli. Älä pane

sydämellesi, mitä minä puhuin! Sinä tiedät, etten ajattele puoliksikaan

niin pahoin, kuin sanani kuuluvat. Kuinka onkin, Jackin vielä voi käydä

hyvin, ole varma siitä! Minä olen kymmenen kertaa pahempi kuin hän.

Kenties hän vielä tuottaa vanhalle nimellemme kunniaakin. Älä vaan ole

suuttunut, rakastettuni, vaan rohvaise mielesi!"

Mutta sanat eivät aina voi parantaa haavoja, jotka sanat voivat iskeä,

äitini ei puhunut ainoatakaan pahaa sanaa, hän ei vuodattanut

ainoatakaan kyyneltä, mutta hänen katsantonsa huoletti minua.

Koko päivän hän on kulkenut ympäri niin ääneti ja hiljaa ja puhunut

rakkaita sanoja meille kaikille, varsinkin isälleni, joka tänäpänä on

melkein yhtä tasainen ja nöyrä kuin hän itse. Mutta äitini kasvoilla on

ollut luonnoton yksivakaisuus, ja kun minä tavallisuuden mukaan

suutelin häntä hyvää yötä sanoakseni, hän sulki minut syliinsä ja

lausui:

"Kitty kultani, minä en suinkaan olisi estänyt häntä merelle menemästä,

jos vaan olisin tietänyt, että hän täyttä totta tahtoi sinne. Minä

pelkään olleeni kovin itsekäs, mutta, Kitty, Jumala tietää, että olisin

voinut luopua häntä koskaan enää näkemästä, jos olisin uskonut siitä

olevan hänelle hyötyä. Jack parkaa! Jumala antakoon syntini minulle

anteeksi. Mutta, Kitty, eihän se vielä voikaan olla myöhäistä? Sano

uskovasi, että se ei vielä voi olla myöhäistä."

Tuossa hänen lapsellisessa vetoomisessansa minun päätäntääni oli

jotakin, joka koski sydämeeni vielä kipeämmin kuin kaikkein

tuskallisimmat niiskutukset.

Hän ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä. Hänen silmänsä olivat kuivia

ja selkeitä, ja minä koetin tehdä ääneni niin huolettomaksi ja

rohkeaksi kuin mahdollista lausuessani:

"Se ei millään muotoa ole myöhäistä, äiti rakas. Hän tulee takaisin

meidän luoksemme. Hän auttaa isäämme maanviljelyksessä, ja kaikki käy

paremmin kuin ennen. Saatpa nähdä vaan!"

Hän pudisti päätänsä, mutta hymyili, niinkuin heikko toivo olisi

ruvennut hänen sydämessään koittamaan, ja minä kerroin:

"Se ei ole myöhäistä, se _ei koskaan_ ole myöhäistä. Me voimme rukoilla

hänen edestänsä yöt päivät, ja _sen_ täytyy auttaa häntä."

Mutta kun nyt istun täällä yksinäni, rohkeuteni yhä vähenee, ja minä

pelkään melkein jotakin pahempaa, kuin mitä isäni suutuksissaan lausui.

Mikä voikaan opettaa Jackia ymmärtämään erotusta oikean ja väärän

välillä? Oi, jos vaan Hugh olisi täällä!

Mutta jos Hugh olisikin täällä, voisiko hän ainoatakaan näistä suurista

suruista rakastetuistansa poistaa?

"Oi, jos Hugh olisi ollut täällä!" sanojeni kaiku muistuttaa minua

toisen sisaren sanoista, sydämestä toisesta lähteneistä, huolestuneesta

niinkuin minun:

"Herra, jos sinä olisit täällä ollut, niin ei olisi veljeni kuollut."

Hän olisi voinut olla siellä! Hän tiesi kaikki. Mutta hän jäi sinne,

missä hän oli. Sisaret saivat juoda katkeran maljan pohjaan asti.

Heidän veljensä oli kuollut.

Mutta kesken tuskan ja murheen tuli pelastus ja riemu.

Minä tahdon _uskoa ja toivoa_. Minä en tahdo koskaan epäillä. "Sama

eilen ja tänäpänä ja ijankaikkisesti."

Sitten kuin viimein kirjoitin, elämämme purtilo on ollut murheen

myrskyjen ajeltavana. Näinä viimeisinä viikkoina minulla ei olisi ollut

rohkeutta kirjoittaa, jos minulla siihen olisi ollut aikaakin.

Olemmeko päässeet myrskystä? Olemmeko taas lujalla maalla? Tämä tuska

ja huoli, tämä levoton pelko, tämä taukoomaton vielä pahempienkin

kohtausten odottaminen, eikö se ole jotakin samantapaista kuin se

epävakaisuus ja heidytys, jonka myrskyiseltä mereltä päästyämme

tunnemme vielä sittenkin, kuin taas olemme astuneet jalkamme rannalle?

Vai olemmeko vieläkin meren aalloilla, ja onko tämä ainoastaan

sattumallista tyventöä?

Toisena päivänä sen jälkeen kuin isäni oli lukenut Jack-paran

onnettoman kirjeen, äitini tavallisuuden mukaan koetti nousta ylös

suurukselle, mutta pyörtyi vaatettaessaan, ja Betty ja minä saimme

ainoastaan töin-tuskin hänen takaisin vuoteelle nostetuksi, niin

raskaana tuo kallis taakka lepäsi käsivarsillamme.

Kotia tultuansa isäni hämmästyi kuullessaan, että äitini oli

sairastunut. Hän ei tahtonut ruuan einettä maistaa, vaan astui kohta

hevosen selkään ja neljästi Falmouth'iin lääkäriä hakemaan.

Kun tämä tuli, äitini oli parempi eikä katsonut tautiansa juuri

miksikään. Tohtori, joka itse on vahva ja roteva mies, joka ei näytä

koskaan olleen kipeä, sanoi, että kaikki olimme pitäneet turhaa pelkoa.

"Satunnainen seisahdus sydämen liikunnossa, pieni hämminki veren

kulvussa voi usein," sanoi hän, "matkaan-saattaa pelottavimpia

ilmauksia -- pelottavimpia äkkinäiselle, mr Trevylyan. Sairaan tila

vähän kuumeinen -- pieni levottomuus -- pieni mielenkiihtymys...

Tavallisissa tapauksissa minä määrään suonen-iskua taikka veto-ainetta,

mutta rouvanne, mr Trevylyan, ei näytä tuommoisia sallivan. Illalla

tahdon paki-parastaan panna tuomaan miksturia, jonka espanjalainen

laivan-lääkäri on minulle neuvonut. Minä en epäile, että ennen pitkää,

viikon tai kahden päästä, tulette entiseen terveyteenne, rouvani.

Voimallinen ruoka ja ennen kaikkia iloiset, virkistävät haastelot,

joita ei puuttune" -- hän kohteliaalla kumarruksella minun puoleeni

jatkoi -- "missä te, nuori lady, olette sairaanhoitajana; ennen kaikkia

ilo ja hilpeys. Ensimmäinen ja viimeinen osa kaikista määräyksistäni on

hilpeä ja reipas mieli-ala. Elämä, mrs Trevylyan, ei kaiken

taitommekaan avulla voi kestää murheita vastaan."

Ja jänterä, punaposkinen pikku mies nousi hevosensa selkään ja lähti

parhaalla tuulella matkaansa heittäen isäni, Bettyn ja minun hyvin

erilaisiin tunteisin.

"Järkevä mies," sanoi isäni; "taitava ja älykäs mies! Näetkös, Kitty,

meidän tulee rohvaista mielemme ja olla hyvässä toivossa."

Sitten hän meni äitini vuoteelle ja lausui:

"Rakastettuni, tohtori antaa meille parhaita toiveita, jonkun päivän

perästä olet taas terve, jopa kenties terveempikin kuin ennen."

"Kuinka onkin," sanoi hän minulle kauan laiminlyötyyn suuruspöytään

istuttuansa, "kenties onkin oikein onni, että äitisi sai tämän pienen

kohtauksen. Kenties se juuri on täydellisen parantumisen alkuna.

Tohtorissa on niin paljon elämää ja terveyttä, että hän jo senkin

kautta vaikuttaa hoidettaviinsa."

Betty taas katsoi asiaa peräti toiselta kannalta. Hän ainoastaan

pudisti päätänsä pelottavalla tavalla, paitsi kun hänen suuttumuksensa

puhkesi ryntäykseen espanjalaisen laivanlääkärin neuvomaa lääkettä

vastaan, jonka hänen päättääksensä epäilemättä paavi taikka Espanjan

kuningas oli lähettänyt kaikessa hiljaisuudessa murhaamaan niin paljon

englantilaisia kuin mahdollista. Hän lisäsi: "Ei niinkuin uskoisinkaan,

että missis'ille lääkkeistä missään tapauksessa voi olla mitään hyötyä."

Itse minä palasin äitini huoneesen niin iloisilla kasvoilla kuin

mahdollista, mutta sydän täynnä sanomatonta pelkoa, josta Bettyn

"merkit" ainoastaan olivat heikkoa kajahdusta.

Koko päivänä väri äitini poskilla kiihtyi, ja kaikilla kokeillani minä

en saanut häntä estetyksi kiivaasti ja kiihkeästi puhumasta, joka oli

peräti hänen luontoansa vastaan. Hän puhui Jackista ja siitä, mimmoista

olisi, jos hän olisi kotona meidän luonamme, kuinka tekisimme vanhan

kodin hänelle hauskaksi ja iloiseksi, kuinka tämä tulisi käänteeksi

elämässämme, ja kuinka tästä-lähin kaikki muuttuisi hyväksi. "Tiedäthän,

Kitty, että se ei ole myöhäistä," kertoi hän kertomistaan, "se ei

koskaan ole myöhäistä."

Koko pitkän päivän isäni käveli levotonna edes-takaisin asumuksemme

ympäri. Välisti hän tuli sisään varsin hiljaa ja ääneti ja puhui

muutamia kehoittavia sanoja, ja atrioilla, noilla kolkoilla atrioilla,

hänen aina oli tapa sanoa minulle:

"Sinä et saa olla niin murheellinen. Sinä olet nähnyt niin vähän

sairautta eläissäsi. Sinä panet tämän liiaksi sydämellesi. Tohtori

sanoi, että sairaan tila ei ole hiukuakaan vaarallinen, että hän

ymmärtää asian, siitä ei tarvitse olla ensinkään levoton; ja koska

ikinä tulenkin sisään, hän aina on varsin hilpeä, varsin vilkas ja

hilpeä. Siitä ei tarvitse olla ensinkään levoton, Kitty, ei ensinkään."

Ja sen perästä hän nousi pöydästä jättäen ruuan pitelemättä, meni

ovelle, vihelsi Trustya ja tuli muutaman minutin päästä takaisin vielä

suuremmalla kiivaudella kuin ennen vakuuttaen minulle, että se ei ollut

mitään vaarallista, mitään sydämelle pantavaa, ja pyytäen minua

kaikella muotoa rohkaisemaan mieleni ja koettamaan olla iloinen, kun

lähdin sisään äitini luo.

Mutta kun yö tuli, ja äitini silmät näyttivät isommilta ja

kirkkaammilta kuin milloinkaan, ja hänen sanansa kävivät yhä

pikaisemmiksi, ja hän lopulta kertomatta tavallisia toiveitansa

Jackista alkoi puhua yhtä kiivaasti kaikenmoisista pikku-asioista, minä

viimein hiivin ulos isäni luo ilmoittamaan hänelle vakuutukseni, että

äiti ei ollutkaan parempi. Kun isäni tuli sisään, hän viskasi häntä

vastaan kiihkeitä kysymyksiä asioista ja seikoista, joista hän

oikeastaan ei ollenkaan huolinut, ja minä en koskaan voi unhoittaa sitä

tuskallista katsantoa, jonka isäparkani kasvot silloin saivat.

"Oi Kitty," sanoi hän, kun minä vähän ajan päästä tulin alas ja tapasin

hänet kasvot käsiin peitettynä, "Kitty, Kitty, minä olen tappanut

hänet!"

Tämän illan perästä meidän täytyi pyytää isääni, että hän ei kävisi

äitini huoneessa, koska hänen olonsa näytti häntä liiaksi liikuttavan.

Joka kerta kuin minun yöllä täytyi lähteä jotakin hakemaan, minä

tapasin isäni oven takana kuuntelemasta, hillityllä hengityksellä ja

niin hävinneellä ja säikähtyneellä muodolla, kuin hän olisi valvonut

useampia öitä perätysten.

Ne olivat kauheita hetkiä, kun minun täytyi kuulla rakkaan äitini

muutoin niin suloisen äänen kajahtavan oudolta ja luonnottomalta;

kuulla hänen puhuvan asioista, jotka eivät olleet hänen omasta

päästänsä kotoisin ja vaativan vastausta kaikenmoisiin kummallisiin

kysymyksiin, samalla kuin tiesin, että yhtähaavaa toinenkin rakas ja

kallis olento tuskallisna seisoi oven takana kuuntelemassa, ja että

jok'ainoa noista luonnottomista äänistä leikkaisi häntä sydämeen.

Kun aamulla lähdin huoneesta, hän vielä seisoi siellä, ja Trusty

äänetönnä hänen jalkojensa juuressa. Isäni pani kätensä olalleni ja

katseli minua silmäyksillä, joita hän ei rohjennut pukea sanoihin,

sillä välin kuin uskollinen vanha koira-parka ihmettelevällä pienellä

vinkunalla nuoleskeli kättäni. Tuossa hänen vanhassa tunnetussa

tavassaan oli jotakin, joka mursi sen luonnottoman levollisuuden

lumouksen, johon minun oli täytynyt pakottaa itseni, ja minä laskin

pääni isäni rintaa vasten ja purskahdin itkemään.

"Pikku Kitty-parkaa," sanoi hän, "pikku tyttö-parkaani!" ja me lähdimme

alas saliin yhdessä, sillä välin kuin Betty oli äitini luona.

Siitä hetkestä asti Betty otti kaikki asiat ja meidät itsekin

hoiviinsa, hallitsi ja määräsi, niinkuin myrskyisinä aikoina, kun

jokainen tuntee olevansa vaarassa, väkevimmän ja kykenevimmän

luultavasti täytyykin tehdä.

Minä koetin tehdä heikon ehdotuksen, että vielä kerta hakisimme

tohtorin apua, parhaasta päästä sen tähden, että luulin olevan isälleni

hyväksi käydä ratsastamassa ja vähän vilpastelemassa.

Mutta isäni luottamus iloiseen pikku mieheen oli kadonnut, ja Betty

vastusti jyrkästi tämmöistä "hulluutta."

"Minä olen kuullut puhuttavan kummallisia asioita ihmisistä, jotka

elävät muitten ihmisten elämästä," sanoi hän. "Minä en tahdo sanoa,

että minä pidän noita kaikkia totena, mutta hänen rasvaleukaansa ja

lihavia, pyöreitä kasvojansa minä en saa kärsityksi. Enkä minä usko

missis'inkaan niitä kärsivän.

"Mutta ratsastaminen tekisi isäni niin hyvää," minä sanoin.

"Minä en voi nähdä oikeaksi pettää vanhoja, täysikasvuisia ihmisiä,

niinkuin olisivat pieniä lapsia," vastasi Betty. "Rakas missis-parka

antoi itse aivan usein peijata itseänsä, ja jollei master saa käydä

huoneessa eikä häntä voi estää seisomasta oven takana niinkuin

kummitus, on kaikkien paras, että hän saa ruveta jotakin hyötyä

tekemään."

Ja niin isäni katsottiin käymään asioita yli- ja alikerran välillä.

Yhtä raskaaksi kuin äitini kummallisten puhetten kuuleminen kävi

minulle nyt nähdä isäni sukkasillaan hissuttavan edes-takaisin rapuissa

ja hiipivän esiin kantaen pieniä kuppeja ja vateja yhtä suurella

vaivalla, kuin jos kysymyksenä olisi ollut raskaimmat taakat, niin

pelkäsi hän tippaakaan läikyttämästä taikka jollakin lusikalla

sälistämästä.

Bettyn parannustapa oli hyvin yksinkertainen. Hän antoi äitini saada

kaikki mitä hän tahtoi, ja tehdä kaikki mitä häntä halutti.

"Minun luullakseni, mrs Kitty," hän eräänä päivänä hyvin salamielisesti

lausui minulle, "sairaat useasti tietävät, mitä heille on hyödyllistä.

Jos taas eivät sitä tiedä, Jumala kaikkivaltias se onkin, jonka

vallassa elämä ja kuolema on, ja minä en usko, että meillä on mitään

oikeutta tehdä ketään huonommaksi, kuin hänen täytyy olla."

Kun äitini sentähden ahdisti henkeä, Betty vasten kaikkia sääntöjä,

jotka olen kuullut, avasi akkunan selkiselälleen ja päästi raitista

ilmaa sisään; ja kun häntä janotti, Betty antoi hänen juoda kylmää,

raikasta lähdevettä.

Kun kolmas yö tuli, Betty väkisin tahtoi lähettää isäni ja minut maata.

"Te ette voi tehdä ihmeitä, lapsi kulta," sanoi hän, "ja Kaikkivaltias

ei myöskään näytä tahtovan tehdä semmoisia meidän aikaan. Jos istutte

ja valvotte missis'in luona vielä yhden yön, tulette yhtä kipeäksi kuin

hän, ja siitä tulee enemmän, kuin mitä minä puolestani voin kestää."

Sillä ehdolla, että seuraavana yönä varsin yksinäni saisin valvoa

äitini luona, ja Betty sitä vastaan panisi maata, sekä sillä

juhlallisella lupauksella, että hän, kuin äitini huutaisi minua, kävisi

minua hakemassa, Betty vihdoin sai minun täksi kerraksi menemään

levolle.

Kuinka vaikeaa noista rakkaista, tuijottavista ja tunnottomista

silmistä oli erota! Oven sulkeminen meidän välillämme oli minusta kuin

kiven vierittäminen haudalle. Minä olisin palannut takaisin saman

vastaan-seisomattoman voiman pakosta, joka vetää siipipuolen linnun

alas maahan, josta se koettaa nousta, mutta minä maltoin mieleni

ajatellessani, kuinka täristys tuli tuon heikon olennon päälle, joka

kerta kuin ovi avattiin, kuinka tarkasti ja ahneesti hänen silmänsä

etsivät sitä tuntematonta jotakin, jota jokainen hiiskahdus pani häntä

odottamaan. Nukkuakseni en ollenkaan ajatellutkaan.

Mutta kun olin ollut hetken aikaa makuulla ja rupesin rukoilemaan

äitini edestä viihdyttäen itseäni sillä ajatuksella, että kumminkin

tällä tavalla voisin olla hänelle jonkunlaiseksi avuksi, minä en

tietänyt mistään, ennenkuin päivänkoite pujahti sisälle akkunastani, ja

minä kuulin äänen, en korvissani, vaan sydämessäni, joka lausui: "Minä

en kuole, vaan elän ja julistan Herran töitä."

Minä nousin silloin vuoteelta ja katsoin ulos akkunasta. Kaikki oli

niin äänetöntä, niin hiljaista varhaisen aamun juhlallisessa

tyvennössä, ja tuskin olisin suuresti hämmästynyt, jos olisin nähnyt

enkelin valkeissa vaatteissa puhtaassa ilmassa vanhan orapihlaja-aidan,

vanhojen jalavien, vihreäin kukkulain ja sumeain pilvien ylitse

kohoovan päivänkoitetta kohden, joka loisti niin puhtaana, kuin se

olisi kirkkaista helmiporteista tulvaillut.

Mutta siellä ei ollut mitään nähtävänä, ei ketään, joka olisi voinut

ilmoittaa, _kenen_ se kuiskaus oli, joka herätessäni niin suloisesti

kaikui sydämessäni!

Sillä minä olen varma, että se _oli_ joku ääni, joku sydän ja joku

henki, joka puhui minulle; niin selkeitä, _ulkoa-päin_ tulevia ja

kuitenkin niin sulamielisiä, _sisälläni_ kuuluvia ne sanat olivat,

jotka minä kuulin.

Ne kaikuivat sydämessäni, nuot sanat, vielä suuremmalla voimalla kuin

suloisen musiikin sävelet, täyttäen sen sanomattomalla ihastuksella ja

rauhalla.

Minä puin sitten päälleni, tein aamurukoukseni ja katselin ikäänkuin

uudella toivolla ulos Jumalan ihanaan mailmaan.

Minusta oli kuin nuot ihmeelliset sanat kerrassaan olisivat ottaneet

pois kaiken levottomuuden ja pelvon sydämestäni.

Minä sanoin itsekseni:

"Minä en tahdo olla taika-uskoinen, -- minä en tahdo perustaa toivoani

näkyihin ja merkkeihin, en edes noihin sanoihinkaan. Oi Vapahtajani,

Isäni, minä en tahdo turvata mihinkään muuhun kuin sinun rakkauteesi

yksinään. Mutta minä en kuitenkaan tahdo luopua siitä lohdutuksesta,

jonka nuot sanat minulle tuottivat. Ne ovat sinun sanojasi, ja mitä

ikinä ne tietävätkin, ne kuitenkin ovat rakkauden sanoja. Minä tahdon

liittyä sinuun, minä tahdon turvata sinuun -- minä tahdon levähdyttää

sydämeni ja mieleni sinussa -- ainoataan _Sinussa_!"

Minusta oli kuin koko olentoni olisi elävän veden lähteessä kylpenyt,

sillä niin terveeksi ja väkeväksi minä tunsin itseni, kun taas palasin

äitini huoneesen. Isäni seisoi ovella kuuntelemassa, ja minusta näytti

kuin hän jo kauan olisi siinä seisonut. Minä seisahduin ja kuiskasin

hänelle muutamia lohdutuksen sanoja. Ja kun avasin oven niin hiljaa,

ettei edes Bettykään kääntynyt ympäri, ja hiivin äitini luo, _hän

katsoi minuun_! Niin, hän katsoi silmiini katseella täynnä tyventä,

tuntevaa rakkautta, kurotti minulle laihan, valkoisen kätensä, jonka

minä otin ja suljin omaani, ja minä istuin hänen vuoteensa ääreen

peläten liiaksi näyttämästä, mitä minä tunsin. Hiljaa ja liikahtamatta

siinä istuessani minä huomasin, kuinka tuo kallis käsi vähitellen

hellitti minusta, ja kuulin, kuinka hänen hengityksensä nousi ja laski

niin tasaisesti ja levollisesti kuin lapsen. Se oli unen hiljaista ja

tasaista hengitystä.

Hän nukkui, siksi kuin päivänkoite oli muuttunut täydeksi päiväksi ja

kaikki ne värinvivahdukset, joista päivän ensimmäiset tunnit erotetaan

toisistansa, olivat sulaneet yhteen puolipäivän tasaiseksi sädevaloksi.

Minulla ei ollut muuta ajanmittaa kuin omat toiveeni, joille jokainen

tämmöinen levon hetki oli verrattoman kallis, sekä tuskani isäni

tähden, joka tietämättä siitä, mikä oli tapahtunut, tavallisuuden

mukaan seisoi suljetun oven takana vahtina.

Äitini avasi viimein silmänsä, ja Betty, joka oli pitänyt hänestä

vaarin yhtä ääneti ja hiljaa kuin minä, nousi antamaan hänelle

marjavettä.

Hän kysyi silloin isääni. Minun ei tarvinnut häntä huutaa. Niin pian

kuin sanat olivat äitini huulilta lähteneet, ovi ilman pienintäkään

narinaa aukeni, isäni kalveat kasvot tulivat siitä esiin, ja hän kysyi

hiljaisella, liikuttavalla katseella, mitä hänen tuli tehdä.

Minä nousin ja vein hänet vuoteen ääreen.

Äitini kurotti hänelle kätensä ja sanoi:

"Rakastettuni, minä paranen." Betty oli niin ankarasti tyrkyttänyt

hänelle, ettei hän millään muotoa saisi tunteitansa ilmoittaa, vaan

ainoastaan olisi levollisen ja tyytyväisen näköinen, että hän nyt

voimiensa takaa koetti olla niinkuin tämä juuri olisi ollut, mitä hän

oli toivonutkin, lausuen sen ohessa muutamia hilpeitä ja jokapäiväisiä

sanoja. Mutta murheellisen silmän yritys saada hymyilevää katsetta

ilmoitetuksi, niinikään kuin värisevän huulen ponnistuskin saada

muutamia iloisia sanoja lausutuksi, meni peräti tyhjiin, ja

intohimoisella huokauksella hän koetti vetää kätensä pois ja lähteä

ulos huoneesta.

Mutta äitini pani toisen kätensä hänen kämmenensä päälle, ja hän ei

voinut muuta kuin laskea polvillensa, kumartaa kasvonsa hänen käsiensä

ylitse ja purskahtaa itkemään niinkuin lapsi.

Hämmästyksissään Betty pani kädet ristiin ja koetti puhua, mutta

hänenkin äänensä katkesi, niin että hänen täytyi kääntyä minä pois.

Minä laskin polvilleni isäni viereen, mutta tunnettensa vallassa hänen

täytyi minun käsivarteeni nojaten lähteä ulos huoneesta.

Vasta kun äitini taas oli taipunut uneen, ja me olimme koossa

salihuoneessa, johon Betty oli tuonut illallisen, taikka miksi sitä

määrätöntä atriaa sanoisinkaan, joka meille sinä päivänä oli ensimäinen

ja viimeinen, Betty oli tullut sen verran taidolleen, että kun isäni

koetti osoittamaa heikkouttansa vähän puollustaa, osasi vastata ja

sanoa:

"Master, yhdelläkään meistä ei tässä katsannossa ole mitään

kerskaamista; me emme ole tehneet mitään missis'in parantamiseksi, ja

jos Kaikkivaltias on nähnyt hyväksi tehdä ihmeen (ja että se _on_ ihme,

sitä en minä suinkaan epäile) meidän puolestamme tulee antaa hänelle

yksin siitä kunnia. Uuden vedenpaisumuksen merkkejä ei suinkaan ole

puuttunut, ja me kaikki olemme tehneet parastamme missis'iä

tappaaksemme, mutta tuolla hän nyt makaa ja nukkuu niin hiljaa ja

viatonna kuin lammas!"

Mitkä suloiset, juhlalliset yöt nyt seurasivat, kun minä sain maata

valveilla hänen huoneessansa, siksi kuin kuulin hänen makeasti nukkuvan

ja itsekin uskalsin nukahtaa, tavan-takaa herätäkseni antamaan hänelle

jotakin ravitsevaa lientä taikka virkistyttävää juomaa sekä kuulemaan

hänen lempeän, rakkaan äänensä kuiskaavan jonkun kiitoksen taikka

kenties kertovan jonkun värsyn hänen lempivirsistään, noista rakkaista

vanhoista Georg Herbertin virsistä!

Ja sitten nuot ihastuttavat päivät, kun hän vähitellen taas toipui

entisillensä! Kuinka suloista oli päivästä päivään ottaa vaari

jokaisesta pienestä edistyksestä toipumisen tiellä! Se oli kuin olisi

ottanut vaarin lehdistä, kun keväällä puhkeevat, taikka kukkasten

kuvuista, kun vähitellen aukeevat auringon säteille ja levittävät

tuoksuansa. Mutta elämä, joka nyt joka päivä kasvoi, ei ollut kukkasen

tunnoton olemus, -- se oli oman, kalliin äitini elämä!

Ja ensi sunnuntaina, kun isäni otti hänet käsivarsillensa ja kantoi

hänet omaan pieneen lempihuoneesensa porttivajan päälle, ja hän lepäsi

siellä sohvalla akkunan ääressä, kuinka meidän kaikkien silloin oli

olla! Häntä oli kovasti haluttanut varhain aamulla päästä sinne ylös,

ja hän tahtoi, että kaikki paitsi Betty menisimme kirkkoon, olipa

koettanut kehoittaa häntäkin lähtemään muitten kanssa, mutta siihen ei

mikään valta mailmassa olisi saanut tätä uskollista sielua suostumaan.

Lähtiessäni hän taas itseksensä hyräili erästä Herbertin virsistä,

jotka nuotittakin hänen korvissaan soivat musiikilta. Hän veisasi:

Oi päivä kallis päivien,

Kuin korkealle siipes viepi!

Muut päivät maahan heittäen

Päin toivon päivää käännät tiesi.

Oi salli, sua seuraten,

Mun maasta nousta matalasta

Ja valon lähde ikuinen

Sun kanssas löytää taivahasta.

Näitten pyhien sanojen kaiku korvissamme ja sydämet kiitosta ja

ylistystä täynnä, isälläni ja minulla sinä autuaana sunnuntai-aamuna

oli suloinen matka kirkollemme. Tiemme kulki kullan-keltaisten

elopeltojen kautta, ja kaukaa kuului aaltojen hiljainen pulina rantaa

vastaan.

Ja sitten jumalanpalveluksen aikana, kuinka totisia ja eläviä

rukouksemme, kiitoksemme ja vastauksemme olivat. Pyhät vuorolaulut

olivat minusta ihka uusia, tänä onnellisena aamuna paki-parastaan

isääni ja minua varten sepitettyjä.

Kotia palatessamme isäni kahden-kesken sanoi minulle:

"Kitty, ymmärrätkö mr Herbertin virsiä?"

"Luulen ymmärtäväni, isä," minä vastasin, "ja minä pidän niistä."

"Pidätkö todella?" kysyi hän alakuloisesti; "no niin, luultavasti

kaikki oikein jumaliset ihmiset niistä pitävätkin. Minä puolestani en

ole voinut niitä koskaan käsittää."

Kun äitini ja minä sitten istuimme yhdessä illan hiljaisuudessa, minä

mainitsin hänelle siitä, mitä isäni oli puhunut, ja hän kertoi minulle,

kuinka se sairaana ollessaan oli häntä iloittanut, kun oli kuullut

Bettyn sortuneella vanhalla äänellään veisaavan sillä välin kuin hän

liikkui ulkona askareilla taikka hääräili huoneessa.

"Minä pelkään, Kitty," sanoi hän, "että olen pannut liian suurta arvoa

sanoihin ja muotoon. Pyhien enkelien mielisuosioon ei tarvita rikkaan

kuvatuslahjan jaloja höysteitä; köyhin ylistysvirsi hengessä ja

totuudessa on suloista suitsutusta heille. Minä ajattelin tätä

tänäpänä, kun kasteisen ruohon ja vasta niitettyin heinien tuoksu

minusta tuntui suloisemmalta kuin mikään keinotekoinen haju-aine, ja

Bettyn wesleylaisten virsien sävelet kaikuivat korvissani yhtä

kauniilta kuin tuomiokirkon kuorilaulu konsanaan."

"Mutta yhtä-kaikki," lisäsi hän hymyillen, "omat ajatukseni lensivät

takaisin mr Herbertin virsiin, ja minä veisasin sydämessäni:"

Oi autuuteni, kruununi,

Mun Jumalani, Herrani!

Sua sydämeni halajaa,

Yöt päivät aina hehkuen,

Vaan sit en lausutuksi saa,

Sen vuoksi hiljaa rukoilen:

Oi autuuteni, kruununi,

Mun Jumalani, Herrani!

Kun isäni liittyi meihin, äitini käski minun hänelle lukea seuraavan

virren:

Oi kuin kauheasti

Mua säikytit,

Kun katselit

Mun puoleheni ankarasti,

Miss' särkyneillä sydämin

Ma Herran eessä makasin.

Vaan haavojaan kun Kristus näyttää,

Sua ensinkään

En pelkääkään,

_Hän_ vaatimukses kaikki täyttää,

Ja tasan seisoo vaakasi,

Ei paina paljon syntini.

Kun suorana on velka suuri,

Sa olet mun,

Mun vihatun --

Niin Herran sana lausuu juuri --

Sua silmään katson -- Jumalan

Vanhurskauden omistan.

Isäni koitti olla tyytyväisen näköinen, mutta minä huomasin, että hän

oli hyvin hämillään. Hän ei oikein tullut roveihinsa, ennenkuin minä

äitini pyynnöstä hänelle luin seuraavan mr Charles Wesleyn virren:

Ääni kaikuu taivahasta:

Autuaita vainajat,

Jotka synnin maailmasta

Herrassansa nukkuivat.

Kaunis, kallis on se hoiva,

Jota aina nauttivat,

Jesus itse on se oiva

Palkka, jonka voittivat.

Seuratessaan Jesustansa

Salemihin uutehen,

Sinne veivät muassansa

Työnsä täältä taltehen.

Siellä riemuisasti saavat

Jumalata katsoa,

Siellä taivahat on aavat

Rauhan virttä veisata.

Ken siis tahtoo surkutella

Taivahasen siirtyvää,

Kenkä vielä valitella,

Että tänne hän ei jää?

Mailma lausuu: "pois hän lähti,

Maahan muutti synkkähän,"

Mutta enkelit: "kuin tähti

Autuasna loistaa hän."

Illalla, kun isäni ja minä olimme yksinämme, hän kysyi minulta, mitä

minä luulin mr Herbertin "Oikeuden" virrellänsä tarkoittavan.

Minä kerroin hänelle raamatunlauseen: "Jonka Jumala on

armo-istuimeksi asettanut uskon kautta hänen veressänsä, osoittaaksensa

vanhurskauttansa edellä-käyväisten syntein anteeksi-antamisen tähden,

joita Jumala on kärsinyt, osoittaaksensa vanhurskauttansa tällä ajalla,

että hän itse vanhurskas olis, ja sen vanhurskaaksi tekisi, joka on

Jesuksen uskosta." Room. 3: 25, 28. "minä arvaan, että se on tätä, jota

mr Herbert tarkoittaa," minä sanoin.

"Jos niin on," virkahti isäni melkein hiukan äkäisesti, "miks'ei hän

sitä sitten sano suoraan. Uskonto on hyvä ja arvoitukset ovat tavallaan

myöskin hyviä, mutta minä puolestani en voi nähdä mitä etua siitä on,

että nämät kaksi eri asiaa sekotetaan yhteen. Minä en koskaan saa

päähäni, mitä hyötyä voi olla siitä, että raamatunlauseita kierretään

kokoon paljaaksi hämmennykseksi, sitten taas auki kierrettäviksi. Minua

se todellakin rasittaa, sillä äitisi tähden olen sitä kaikin tavoin

koettanut, Kitty. Mr Charles Wesleyn virret sitä vastaan miellyttävät

minua suuresti, ja oikein onneksi on minulle, että elän aikana, jolloin

vanha sotamies saa kuulla saarnoja, jotka ovat yhtä selkeitä kuin

komennussana, ja hengellistä runoutta, yhtä yksinkertaista kuin suora

puhe."

Vähän kyllä minä silloin ajattelin, että mr Herbertin virsi ennen

pitkää tulisi äidilleni puollustukseksi.

Ensi maanantaina sen sunnuntain jälkeen, joka meille kaikille oli ollut

niin suurena juhlapäivänä, Betty aamuhämyllä oli mennä navettoon, mutta

lankesi vesi-ämpäriin, jonka Roger oli jättänyt tielle, ja taittoi

jalkansa. Falmouth'in tohtori tuli kohta ja sitoi jalan lohduttaen

meitä sillä vakuutuksella, että se ei ollenkaan ollut mikään kova

taikka vaarallinen tapaus.

Mutta Betty, joka eläessään ei ole ollut missään taudissa, joka olisi

estänyt häntä vapaasti liikkumasta, pyristelee tohtoria vastaan katsoen

varsin varmaksi että hänen on suora kuolema edessä.

Illalla hän sentähden sanoi minulle: "Minua lohduttaa, Kitty,

ajatellessani, että tämä on kuolemaksi. Ainakin monessa katsannossa.

Ensiksikin Roger siitä saa elinkautisen varotuksen, sillä minä olen

monta kertaa kieltänyt häntä jättämästä ämpäriä tuolla tavalla tielle,

vakuuttaen hänelle, että se tulisi olemaan jonkun ihmisen loppu. Nyt

hän saa nähdä, että olen puhunut totta. Toiseksi, mrs Kitty, minä

ajattelen noita näkyjä ja merkkejä. Nyt ne kaikki saavat selityksensä

-- kellojen soiminen, koira-paran vinkuminen ja kaikki muu. Ja lopuksi

minä oikein surmikseni iloitsen siitä, että se lopulta olenkin minä

eikä missis." Tässä hänen äänensä alkoi vapista, ja hän viipyi hetken

aikaa, ennenkuin hän jatkoi: "Minä voin yhtä hyvin puhua suuni

puhtaaksi, mrs Kitty. Se on minun tapojani, ja kenties pääsette pian

kyllä minusta ja minun tavoistani vaivaa näkemästä. Minä iloitsen

oikein surmikseni, minä sanon, että tuo kaikki tarkoitti minua eikä

missis'iä -- tämän vakuutuksen ja sisällisen todistuksen tähden. Minä

sain sen mennyt vuonna. Joku päivä, kun missis makasi kipeänä, minä

kysyin häneltä, oliko hänellä sitä, ja hän vastasi: ei. Paras on

sentähden, että minä otetaan pois ennen häntä."

Minä hämmästyin ensiksi kuullessani, että Betty luuli itsensä

mahdollisemmaksi taivaasen pääsemään kuin oma rakas äitini, mutta

minussa nousi lempeämmät ajatukset, kun näin nuot karkeat, mutta

kuitenkin ystävälliset kasvot täynnä kyyneliä, jotka, sen tiesin, eivät

olleet ruumiillisen kivun pusertamia. Niin tyvenesti kuin suinkin

taisin, minä sentähden sanoin: "Betty, luuletteko todellakin itsenne

mahdollisemmaksi näkemään Jumalaa kuin äitini."

"Mrs Kitty kultani, minä puhuin sisällisestä todistuksesta. Minä en ole

varma, ymmärsikö rakas missis-parka mitä minä tarkoitin, kun hänelle

siitä puhuin. Se on Jumalan lahja, ja hän antaa sen köyhimmille

syntisille ansiotta ja ilmaiseksi. Minäkö mahdollisempi kuin missis!

Yhtä hyvin voisin ajatella itseäni paremmaksi kuin enkeli. Mutta minä

olen saanut tuntea, että syntini ovat anteeksi-annetut, ja minä en ole

varma, onko missis sitä tuntenut. Minä olen suuri syntinen, ja

parhaimmassakin tapauksessa olen ollut yksipäinen ja äreä vanha nainen,

niin etten voi toivoakaan muuta kuin kaikkein alhaisinta siaa taivaassa

-- vaikka Kaikkivaltias kuinka kauan hyödytöntä palveliatartansa

säästäisikin. Paras lienee sentähden, että kohta saan muuttaa kotia."

Kun näin hänen kääntävän kasvonsa pois kyyneliänsä salataksensa --

vanha spartalainen kuin hän olikin -- sydämeni nöyristyi hänelle, ja

minä olin vähällä nöyristää polvenikin.

Hän olisi mielellään mennyt kuolemaan meidän kaikkien edestämme

ainoastaan hankkiaksensa meille aikaa paremmin valmistumaan taivaasen

taikka voittamaan korkeamman sian Jumalan valtakunnassa.

Hetken aikaan minä en saanut sanaakaan puhutuksi. Silloin johtui

mieleeni mr Herbertin virsi Jumalan oikeudesta, ja minä kerroin ja

selitin Bettylle sen osan siitä, jossa oikeudelle lausutaan:

"Kun suorana on velka suuri,

Sa olet mun,

Mun vihatun --

Niin Herran sana lausuu juuri --

Sua silmään katson -- Jumalan

Vanhurskauden omistan."

Minä puhuin hänelle kuinka äitini silmät loistivat, kun hänelle luin

nämät rivit.

"Eikö _tämäkin_ ole vakuutusta armon osallisuudesta?" minä kysyin.

"Niin, mrs Kitty," vastasi Betty, "siltä kumminkin _näyttää_, ja minä

luulenkin, että Kaikkivaltias antaa ihmisten puhua asioista ja

seikoista kunkin omalla tavallaan, ja jollei se aina ole niin selkeää

kuin sen sopisi olla -- joka miehen asiana ei olekaan puhua selkeästi

-- Herra kuitenkin ymmärtää, mitä tahdotaan sanoa, sillä mrs Kitty,

epäilemättä Kaikkivaltias ymmärtää kaikki. Minä ajattelen välisti,

minä, että hänen edessänsä kaikki tyyni olemme kuin änkyttäväiset

lapset, ja jollemme aina voi saada selkoa muitten ihmisten

änkyttämisestä, Hän, joka on kaikkien meidän isämme, sen kyllä voikin.

Varmaan hän kumartuu ja kuuntelee, siksi kuin hän saa selvon, kuinka

asian on, ja vähitellen hän opettaa meitä puhumaan yksinkertaisemmin,

niin että voimme toinen toisemme ymmärtää. Mrs Kitty, kultani," jatkoi

hän kuivaten silmiänsä raitin kulmaan, "te olette ihmeellisellä tavalla

rauhoittaneet ja ilahuttaneet minua -- niin, ihmeellisellä tavalla, ja

Kaikkivaltias teitä siitä runsaasti siunatkoon."

"Betty, te ette millään muotoa saa kuolla," minä sanoin, lykäten pois

pienen harmaan hiussuortuvan, joka oli langennut hänen silmillensä,

"teidän täytyy tehdä parastanne terveeksi tullaksenne. Meidän on

mahdoton olla ilman teitä, Betty, sitä ei kukaan meistä tahdo eikä

voi."

"Käy niinkuin Kaikkivaltias tahtoo, lapseni," sanoi Betty, "kun Hänen

aikansa tulee, me kaikki voimme olla ilman toinen toistamme paljon

paremmin, kuin koskaan olemme uskoneetkaan. Mutta kun ajattelen

lehmiämme ja porsaitamme ja kanoja ja kananpoikia, minusta kyllä tuntuu

vähän vaikealta jättää eläin-parat ainoastaan Rogerin haltuun. Minä en

voi kieltää, että se tekee minun pahaa, ei sen puolesta, että epäilisin

hänellä olevan hyvän tahdon, hupsu-paralla, taikka uskoisin hänen

ehdollaan panneen ämpärin tielle niin että taittaisin jalkani -- mutta

nähkäät, kaikille ei ole annettu järkeä. Mutta jos tästä vielä paranen,

mrs Kitty, te ette koskaan saa sanoa sitä tohtorin ansioksi, sillä sitä

en suinkaan saisi kestetyksi! Sillä nähkäät, jos mikään olisi voinut

minua kuolettaa, se juuri oli hänen lieheät kasvonsa ja hänen

kaakottamisensa ja kakistamisensa vanhan kanan tavalla, kun hän oli

tehdä minut hulluksi tuskasta. Jos vielä paranen, se on Kaikkivaltias,

joka on minut parantanut, Kaikkivaltias ja te, mrs Kitty. Minä soisin

ainoastaan," sanoi hän pudistaen päätänsä peloittavalla tavalla,

"ettette olisi syntyneet murheisin ja huoliin, sillä täysi tosi on,

että Kaikkivaltias on antanut teille ihmeellisen lahjan lohduttaa ja

suosia muita, ja Hänen tapanansa ei ole turhaan lahjojansa tuhlata."