XII.

Kaksi kuukautta on kulunut, sitten kuin Hugh heitti meidät. Häneltä on

tullut toivorikkaita kirjeitä, ja aavistusten raskas taakka, joka

äänettömyyden pitkinä päivinä lähdön ja ensimmäisten tietojen välillä

minua painoi, näyttää yhä enemmän kevenevän. Jok'ainoa vieno

kevättuuli, jok'ainoa elähyttävä auringon säde vaikuttaa sydämeni

huojentamiseksi.

Uusien etevien kappaletten näkeminen ei kuitenkaan ihastuta minua

sinne-päinkään niin paljon, kuin koska uutena aikana taikka uuden ilon

valossa näen vanhain rakastettuin esineetten pukeentuvan uuteen

kauneuteen -- minä tarkoitan eläviä esineitä, jotka ovat Jumalan

omasta kädestä lähteneet. Minä en koskaan taida uskoa, että voisin

puoleksikaan niin paljon iloita noita ihmeellisiä metsiä, joista Hugh

puhuu, kuin nähdessäni näitten rakkaitten vanhojen jalavien, joitten

oksat lapsuudesta saakka ovat painaneet pääni ylitse, joka kevät

tekevän uusia pehmeitä lehtiä, siksi kuin tulevat niin tuuheiksi, että

syvään varjoonsa kätkevät pesän, jonka onnellinen pieni rastaspari on

rakentanut, ja jonka lähisyydessä koiras nyt niin hiljaa ja suloisesti

visertää, sillä välin kuin naaras hautoo pienokaisiansa, ja vienot

tuulet keinuttavat kehtoa.

Amerikan metsät loistavin köynnöskasvinensa olisivat minusta ainoastaan

kuin taulu suurenlainen ja ihana todellakin, maalattuna kuin se onkin

Jumalan omalla kädellä, mutta puuttuva sitä kodin ja koti-olojen

suloista tuoksua, joka jok'ainoasta pienestä orapihlajapensaasta

akkunani alta huokuu minua vastaan.

Ja nyt on toinen, uusi ja armas valo koittanut kaikkien rakkaitten,

tuttujen vanhojen paikkojen ylitse, sillä Hugh tulee kotia, jopa

piankin, varsin pian! Ja koko elin-aikamme saamme yhdessä vaikuttaa

tämän vanhan seurakunnan ja näitten vanhojen ystävien hyväksi, ja

Jumalan avulla monessa kodissa herättää uutta toivoa ja uutta elämää!

Se on _elämän_ ihmeellinen voima kaikissa, joka saattaa sydämen

tuntemaan Hänen läsnä-oloansa, joka on Elämä itse, se on tämä voima,

joka paljon enemmän kuin kaikkein suurenlaisin näky-ala, jota emme saa

katsella tarpeeksi kauan nähdäksemme sen kasvavan, kukoistavan ja

muuttuvan, valtaa sydämemme ja sulaa yhteen sen kanssa osaksi omasta

elämästämme.

Kaikkien kauniitten paikkojen _kauneus_ sanoo: _Jumala on ollut

täällä_, mutta _elämä_ vähäpätöisimmissäkin elävissä kappaleissa,

pienessä sammalessa, joka tänäpänä nousee maasta, pienessä lehdessä,

joka on murtanut verhon, johon se eilen oli suljettuna, ja tänäpänä

voitollisna liehuu päivänpaisteessa, värisevässä lumikukassa, jonka

helppo koskenta voi hienosta varrestaan erottaa, mutta jota kuolleen

maankuoren koko paino ei voinut estää päivän valkeuteen lykkäämästä --

elämä vähäpätöisimmässäkin muodossaan ei sano: "_Jumala on ollut

täällä_," vaan: "_Jumala on täällä_;" ei ainoastaan: "Mestarin käsi on

luonut meidät -- ettekö näe hänen töittensä täydellisyyttä?" vaan:

"Elähyttäjän henki huokuu meistä -- ettekö tunne hänen läsnä-olonsa

riemua?" ja tämä minusta näyttää koskevan syvemmälle sydämeen.

Minä istuin tänäpänä mielipaikassani metsässä, pienen lähteen ääressä,

joka kuohuttaa vettä niin hiljaa, niin hiljaa, ilman vähintäkään pauhua

taikka humua, jotta useasti tulen ajatelleeksi lammikkoa, jonka enkeli

liikutti, antaen sen vedelle parantavan mahdin, ja niin suuri on

elonvoima kaikissa esineissä tämän pienen lähteen lähisyydessä, että se

näyttää lähtevän itse lähteestä. Siellä nousevat ensimmäiset

kevätkukat, ja minä tiedän sen aivan hyvin, sillä niistä minä joka

vuosi sidon ensimmäisen kukkakimpun äidilleni, ja minusta on välisti

kuin näitten kukkain ja lehtien olento riippuisikin jostain muusta kuin

auringosta, vedestä ja ilmasta. Minusta on kuin joku rakastava käsi

niitä suojelisi, ja useasti tulee mieleeni, eikö ole muita olentoja

mailmassa kuin ne, jotka tunnemme, ympärillämme Jumalan luotujen

töitten keskellä toimimassa. Me puuttuvaiset ihmiset käytämme koneita

vaivan ja ajan säästämiseksi, mutta missä työ ei ole huokaus, vaan ilo,

ja missä työntekiät ovat kymmenentuhatta kertaa kymmenentuhansia ja

taas tuhat kertaa tuhansia, miksikä kuollut konehisto toimittaisikaan

sitä, jonka elävät kädet niin paljon paremmin saavat aikaan?

Mutta Hugh sanoo, että, oli kuinka oli, tästä riippuu verrattain vähän,

sillä Jumalan luodussa mailmassa ei mikään tapahdu hengettömien,

ikivanhojen lakien johdosta taikka konehiston kautta, joka

ylimuistoisista ajoista on ollut käymässä. Kaikkialla on elävä

liikevoima eikä kuollut konelaitos, joko onnellisten, palvelevien

henkien aikaan-saattama, taikka ainoan, itsetyisen, joka paikassa

läsnä-olevaisen, kaikkivaltiaan Jumalan herättämä.

Rukkimme taikka ompeluksemme ääressä istuessamme äidilläni ja minulla

on pitkät pakinat, ja minusta näyttää melkein siltä, kuin olisi se

ahtaitten ajatustemme tunkeminen Jumalan neuvoshuoneesen, joka suureksi

osaksi taikka kokonaankin synnyttää vaikeuden käsittää kysymyksiä

entamääräyksestä ja vakuutuksesta, joista niin monet kristityt näihin

aikoihin niin suurella katkeruudella riitelevät.

Me vaadimme lyhytmielisyydessämme, että kaikki olisi muuttumattomilla

päätöksillä ja järkähtämättömillä suostumuksilla ratkaistu ja

vahvistettu, unhottaen, että tämmöisillä on voima ja arvo meidän

välillämme, juuri sen tähden että ihmiset, jotka niitä tekevät ja

rakentavat, voivat muuttua taikka kuolla. Mutta suuri turvallisuus

lahjojen suhteen seisoo siinä, että se on Jumala itse, joka niitä

antaa. Antaja elää aina ja on aina läsnä. Minä en usko, että hän meille

antaa muuta takausta, ja minä olen varma, että me emme muuta

tarvitsekaan. Hugh kirjoitti kerta tästä:

"Epä-usko, niinkuin Eevakin, vaatii vakuutusta, joka ei riipu

Jumalasta. Mutta semmoinen riippumattomuus ei ole muuta kuin kuolema.

Uskolla sitä vastaan, joka vakuutuksena eli takauksena Jumalan

lupauksista vastaan-ottaa Jumalan itse, ei tämmöisessä riippumisessa

ole ainoastaan vakuutus, vaan elämäkin. Epä-usko rakastaa

järkähtämättömiä päätöksiä, vahvistettuja tuomioita turvatuksi itseänsä

tunteaksensa. Mutta Jumala ei anna meille semmoisia kehnoja, hänestä

itsestä erotettuja järkeis-päätelmiä. Hänen lupauksensa ovat kaikki

mieskohtaisia, kaikki aiotut uskolle, joka todella on. Hän sanoo:

'Minun lampaani ei pidä hukkuman ijankaikkisesti, eikä pidä yhdenkään

repäsevän heitä minun kädestäni.' 'Minä en sinua koskaan heitä enkä

hylkää.' 'Kenen pitää meitä Kristuksen rakkaudesta erottaman?'

"Jos kylmä, kuollut sydän, joka vaatii vakuutusta ikäänkuin itseänsä

vastaan, sentähden kysyy: 'Mutta enkä _minä_ voi kiskoa _itseäni_ sinun

kädestäsi? Enkö _minä_ voi kieltää sinua? ja jollei mikään, ei ne

kappaleet, jotka ovat, eikä ne kappaleet, jotka tulevat, ei elämä eikä

kuolema, voi meitä Kristuksen rakkaudesta erottaa, eikö kumminkin

_synti_ sitä voi?' -- ei kuulu muuta vastausta kuin tämä: 'Minä

rakastan, minä olen luja -- pysykäät minussa!' Jos etsimme jotakin

lupausta uskolle semmoiselle, joka _on ollut_, mutta ei enään ole;

jotakin kehoitussanaa muille kuin niille, jotka kääntyvät Jumalaan,

saamme turhaan hakea koko raamatun. Jos käännymme _Jumalaan_, kaikki

käy selkeäksi, mutta jos käännymme Hänestä _pois_, kaikki käy pimeäksi.

Jumala ei anna mitään lupauksia, paitsi ainoastaan uskolle, työssä

elävälle uskolle.

"Mutta jos vapiseva, Jumalaan liittyvä sydän itkien tekee kysymyksen:

'Voinko joskus luopua sinusta?' saadaan sama vastaus, vaikka toisella

äänellä, hellimmän säälin äänellä: '_Pysy vaan minussa -- minä

rakastan, minä olen luja_.' Vahvalle uskolle tämä on täysi ja

täydellinen vakuutus; heikolle uskolle ei käy mitään täydellisempää

antaminen. Jos koko mailman taitavimmat uskon-oppineet ja lakimiehet

yhdistyisivät ajatuksellisiin lauseisin puettua kaavaa uskovaisen

vakuutukselle hankkimaan, arkuus ja epätoivo epäilemättä löytäisivät

jonkun tempun itseänsä ulos-sulkeaksensa. Jumala käy sentähden

luullakseni toista tietä, niin että hän juuri vakuutuksen puutteen

kautta pakoittaa murheellista ja epäilevää sydäntä hakenemaan hänen

luoksensa vakuutukseen, joka on autuaallinen turvallisuus, olkoon siitä

sitten selvä tieto taikka ei. Jos siitä on selvä tieto, silloin se

myöskin on elämä, rauha ja riemu Pyhässä Hengessä, silloin se on

turvallisuus Isän asunnossa, hänen sydämensä pyhyydessä.

"Ja jos kerta olemme niin pitkälle päässeet, me ainoastaan hymyilemme

inhimillisille säännöille ja päätöksille, mutta itkemme silmämme

kuivaksi rakkaan isänsydämen turvissa, sanoen: 'Sinä yksin olet

vakuuteni.'

"Jumala ei tahdo antaa meidän nojata mihinkään joko töihin taikka

sanoihin, jotka ihmiset ovat antaneet; ei mihinkään olleesen taikka

olevaiseen, joka on hänestä itsestä erotettu. 'Yhdistys Jumalan

kanssa,' sanoi äitini, 'on lunastuksen pää-määrä ja tarkoitus.' 'Sinä,

Herra olet verelläs meitä Jumalalle lunastanut.' Jumala rakastaa meitä

liiaksi salliaksensa, että jokin meille palkitsisi henkemme yhdistyksen

hänen itsensä kanssa."

* * * * *

Näyttää siltä, kuin äidilläni ja Bettyllä Lontoossa ollessamme olisi

ollut monta yksivakaista pakinaa keskenänsä. Alusta nämät pakinat

olivat varsin sotaista luontoa, ja riita oli kiivas ja kuuma, mutta

joku päivä oli Betty sanonut, että hänen päätänsä vimmasi, ja että hän

pelkäsi tulevansa hulluksi, jos hänen alin-omaa täytyi samassa paikassa

tehdä samaa kiertokulkua, niinkuin hän luuli missis'in ja hänen kaiken

aikaa tehneen. Hän oli sentähden ehdoitellut, että pitkien puhetten

verosta lukisivat raamattua yhdessä ja rukoukseksi käyttäisivät

muutamia mr Wesleyn virsiä, ja ihmeellistä oli ollut, sanoi äitini,

kuinka paljon paremmin he sen jälkeen toinen toisensa ymmärsivät.

"Sillä," jatkoi äitini, "totta puhuakseni, minä en koskaan unhoita

sitä, minkä Betty sairaana ollessani kerta puhui minulle vakuutuksesta."

Joku ilta yhteisen raamatun lukemisen jälkeen oli heidän välillänsä

tapahtunut pakina, josta äitini seuraavalla tavalla kertoi minulle:

He olivat lukeneet Room. 8:nnen luvun, ja muun ohessa painaneet

mieleensä ensimmäisen värsyn: "niin ei ole nyt mitään kadotusta niissä,

jotka ovat Jesuksessa Kristuksessa" ja 16:nnen värsyn: "Se henki

todistaa meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapset." Silloin

oli Betty kertonut äidilleni, mitä hän ennen on puhunut minulle, kuinka

hän monen viikkoisen pimeyden ja surkeuden jälkeen, jolla välin hänen

syntiensä taakka oli painanut hänet maahan, vihdoin oli saanut nähdä

syntikuormansa toisen hartioille sälytettynä. Silmänräpäyksessä hän oli

tuntenut sydämensä siitä keventyneeksi, mutta kiitollisuudella,

rakkaudella ja rauhalla täytetyksi. Hän oli tuntenut, että Vapahtaja

oli kantanut hänen syntinsä, ja että ne nyt olivat pois-kannetut ja

anteeksi-annetut.

Äitini oli vastannut hänelle ja sanonut, että hän puolestaan

ristinpuuhun katsoessaan useasti oli tuntenut sydämensä

kiitollisuudesta ja ilosta sulaneeksi, mutta että hänen syntiensä muisto

sitten taas oli lannistanut häntä, ja hän päätti sentähden

korkeimmallaan voivansa toivoa, että toivo lopulta voittaisi pelvon,

Jumalan laupeus hänen syntinsä, ja että hänelle kenties kuolinvuoteella

suotaisiin heikko, vapiseva toivo rauhassa täältä eritä. Hän ei

suinkaan kieltänyt, että vakuutus semmoinen kuin se, mistä Betty puhui,

voi tulla muutamien ihmisten osaksi, mutta hänen luullaksensa ainoastaan

suurten pyhimysten taikka erin-omaisten uskonsankarien. Ainakaan hän ei

koskaan ollut muuta ajatellut, kuin että hänen itse olisi liian rohkeaa

mitään semmoista odottaakaan.

Mutta Betty ei sanonut voivansa ajatella, että Kaikkivaltias tahtoisi,

että hänen lapsensa köysi kaulassa kinastaisivat mailman lävitse,

tietämättä, eivätkö lopulta tulisi hirtetyiksi. Jos kaikkivaltiaan

Jumalan palvelu ei olisi sen parempi, moni hänen luullaksensa ei siihen

taipuisikaan. Hän oli varsin varma, ettei mikään helläsydäminen isä

tällä tavalla kohtelisi häijyintäkään lastansa, joka tahtoo tehdä

parannusta, saatikka sitten hyvä Jumala itse.

"Mutta," oli äitini sanonut, "hellinkin isä voi nähdä lapsensa

kärsivän, jos kärsimys on lapselle hyödyksi. Mitä enemmän Jumala

rakastaa meitä, sitä huokeampi hänen on nähdä huoliamme, kun nämät vaan

kerta meille riemuksi kääntyvät. Ja näin pahoja ja kapinallisia

ollessamme meidän lienee paras odottaa anteeksi-antamusta, siksi kuin

emme enää voi syntiä tehdä."

"Tuo missis, ei kumminkaan ole ollut teidän tapanne eikä liioin

masterinkaan," säisti Betty.

"Parempi kenties, jos olisi ollut," sanoi äitini surumielisesti Jackia

muistellen.

"Mutta", jatkoi Betty, "kun tiedän, että minä puolestani en koskaan

tahtoisi palvella herraa, joka ei saisi taloansa muulla toimilla

hallituksi kuin palvelioitansa ja palveliattariansa vanginvartian

tavalla väijymällä eikä koskaan puhuisi heille hyvää sanaa sen

pelvosta, että unhottaisivat asemansa. Yksin eläimetkin hupsu-parat,

tuntevat erotuksen. Ja mitä master Jackiin tulee," lisäsi hän

leppeämmällä, änkyttävällä äänellä, "minä en voi kieltää, että jos te,

missis, ja master kohtelisitte häntä heittiönä, ettekä koskaan hukkaisi

häneen ystävällistä katsetta taikka tervehdystä, vaan istuisitte kuin

tuomio-istuimella, antaen hänen kumartaa ja pitää kauniita puheita

teille, ja sitten lähettäisitte hänet saamaan ruokaa kyökkiin Rogerin

ja minun kanssani, minä master Jackin siassa lähtisin matkaani

uudestaan onneani etsimään; ja mitä minuun itse tulee, minä kohta

pötkisin tieheni, minäkin." Betty oli omasta kuvauksestaan purskahtanut

itkemään, mutta näytti äkkiä kääntyvän toiselle tolalle, hymyili ja

sanoi:

"Oi missis, mikä vanha hupsu minä olen, kun taidan ajatellakaan, että

te ja master voisitte tuommoista ilveilystä pitää. Yksin Rogerkin,

vaivainen raukka, seisoisi ja nauraisi ja odottaisi, mikä perästä

tulisikaan, ja koira hän vinkuisi ja liehakoitsisi master Jackille, ja

juoksisi hänen luotansa teidän luoksenne, ikäänkuin hän tahtoisi kysyä:

'Kuinka, ettekö näe, että se on nuori master?' Mutta master Jack itse

olisi ensimmäinen tuntemaan isänsä ja äitinsä valepu'ussakin, ja

ennenkuin te, missis, taikka master olisitte ennättäneet lausua

yhdenkään sanan, hän olisi teidän jalkojenne juuressa -- ei, teidän

kaulassanne, ja te itkisitte ilosta hänen tähtensä."

Äitini oli hetken aikaa ollut ääneti, ja sortuneella äänellä oli Betty

jatkanut:

"Ja Jumala Kaikkivaltias on vielä paljon parempi, hän, Isä

evankeliumissa ei istunut alallaan huoneesensa suljettuna, odottaen

poikaa takaisin tulevaksi, eikä hän liioin tuimistanut kasvojansa ja

hankkinut pitää hänelle nuhdesaarnaa siitä, mikä hän oli ollut, ja mikä

hänestä tulisi. Hänen ainoa pelkonsa oli, että nuorukaisparka häpeisi

takaisin tullaksensa. Hän meni sentähden akkunaan katsomaan, eikö häntä

näkyisi, ja sillä silmänräpäyksellä, jolla hän huomasi hänet, hän

riensi pitkän matkan häntä vastaan, niin että palaisivat yhdessä ja

jok'ainoa sielu koko talossa näkisi, että kadonnut, mutta takaisin

palannut poika-raiska oli tervetullut. Hän keskeytti kerrassaan sen

kauniin puheen, jonka nuorukainen oli ajatellut tuolla vieraalla

maalla, langeten hänen kaulaansa ja suudellen häntä enemmän äidin kuin

isän tavalla. Ja sitten hän pani palveliat ja palveliattaret liikkeelle

valmistamaan ilojuhlaa, ja lopuksi soitettiin ja tanssittiin kuin

häitä pidettäessä. Se oli toista, se, kuin jos hän olisi antanut

poika-poloisen paljailla polvillaan, ruumis tuskin ryysyihin verhottuna

ja jalat kengätönnä leivän palasta kerjätä. Isä ei pelännyt pojan

tulevan liian perehtyneeksi. Hän päin-vastoin koetti häntä kaikin

tavoin perehdyttää, ja Herra Jesus sanoo, että se on juuri _tätä_, kuin

Kaikkivaltias tuntee, kun joku meistä palaa takaisin hänen luoksensa.

Hän tuntee täydellisesti isänhuoneen, joka on enemmän kuin kukaan

meistä vielä tekee," niin Betty päätti selityksensä.

Äitini myönnytti, että vertaus tuhlaaja-pojasta todellakin varsin

yksinkertaisesti kuvasi Jumalan isänrakkautta katuvaisia syntisiä

vastaan-ottaessaan. Mutta kuinka voimmekaan tietää, olemmeko todella

katuvaisia? On niin helppo pettyä ja itsestämme uskoa kaikki, minkä

toivomme.

"Minulle puolestani," sanoi Betty, "se ei suinkaan ollut helppo; mitä

enemmän minä toivoin, sitä vähemmän taisin päästä toivetteni perille."

"Tämä saattaa olla muutamien ihmisten laita," päätti äitini,

"vilpittömien ja totisten kristittyjen, jotka ovat varovaisia

käytöksessään ja rehellisiä itseänsä vastaan; mutta kuka vastaa niistä

hairauksista, joihin hilpeät, herkkäluontoiset ihmiset voivat langeta,

jos heille sanotaan, että kristillisen elämän alku seisoo syntien

anteeksi-saamisen tunnossa?"

"Kieltämättä," sanoi Betty, "löytyy ihmisiä, jotka pettävät itseänsä,

ja semmoisia tulee kaikkina aikoinakin löytymään. Apostolitkaan eivät

voineet siihen mitään. Mutta heidän varotuksensa tämmöisille ihmisille

eivät koskaan päätyneet sanoilla: 'menkäät pois,' vaan sanoilla:

'kääntäkäät takaisin;' ja ihmisten käy aina huokeammaksi täyttä totta

kääntää takaisin, jos vaikka ainoastaan jonkun tunninkin ovat olleet

oikeassa käsityksessä ja oikealle taholle kääntyneet. Minun luullakseni

pienikin silmäys siihen kauheaan asiaan, jonka nimenä on _synti_,

ja siihen ihmeelliseen, jonka nimenä on _armo_, tekee ihmiselle

huokeammaksi kääntää takaisin, kuin jos hän kaiken aikansa olisi elänyt

kuin järjetön luontokappale eikä koskaan tämmöisiä ajatellutkaan."

Äitini ei ollut voinut tätä ainetta heittää, ennenkuin hän kysyi,

kuinka väärä ilo olisi totisesta erotettava.

Tähän Betty oli vastannut melkein näin:

"Niin paljon kuin minä ymmärrän, totisen ilon täytyy olla ilo

semmoinen, joka tekee meidät halullisiksi antamaan koko mailman

itseämme polkea, ilman että siitä ollenkaan huolimme. Totinen ilo

saattaa meidät niin mieltyneiksi, että voisimme antaa anteeksi

katkerimmille vihollisillemmekin, ja ettei yksikään ihminen voisi tehdä

meille mitään, joka ansaitsisi vihollisuuden nimeä, koska, jos vaan

tuntisivat, mitä me itse tunnemme, silmänräpäyksessä tulisivat

ystäviksemme ja veljiksemme. Totinen ilo nostaa meidät korkealle tämän

mailman kaikkien riemujen ylitse, niinkuin ainoastaan olisivat vanhoja,

unhoittuneita unelmia, ja panee meidät mieluisasti taipumaan jokaisen

kuorman taikka koetuksen alle mailmassa sen kalliin käden tähden, joka

laskee ikeen päällemme. Tämä ilo tekee, että tunnemme itsemme

halvemmiksi ja mahdottomammiksi kuin yksikään ihminen mailmassa, koska

olemme unhoittaneet ja loukanneet Hänen, joka meidän edestämme on

mennyt kuolemaan; mutta se saattaa meidät tuntemaan itsemme

korkeammiksi kuin kaikki kuninkaat mailmassa, koska kuninkaitten

kuningas rakastaa meitä. Se on ilo, josta koko mailma ei saa meiltä

riitetyksi, mutta jonka pienin synti voi himmentää ja saastuttaa. Jos

aina voisimme tässä ilossa pysyä, se tekisi meidät lakeiksi kuin

lampaat, ahkeriksi kuin mehiläiset ja onnellisiksi kuin enkelit. Me

tulisimme silloin urhoollisiksi kuin master ja lempeiksi kuin te,

missis. Jos sen kadotamme, meillä ei ole muuta neuvoa kuin kääntää

takaisin ja uudestaan etsiä sitä sieltä, mistä sen ensin löysimme,

kääntää takaisin Herran Kristuksen luo, joka on sen ansainnut, ja

Kaikkivaltiaan luo, joka sen meille lahjoitti. Sillä ilman tätä iloa

olemme heikot kuin Simson, koska hänen hiuksensa olivat kerityt;

mutta sen takaisin saatuamme väkevät kuin hän, koska hän kantoi

kaupunginportit pois. Se on ilo, joka ei ole missään muualla kuin

Herran luona, mutta jos Herran löydämme, löydämme myöskin sen. Sitä ei

sovi ajatellakaan, että kun Kaikkivaltias käskee meidän kieltää mailman

ja sen riemut, hän ei antaisi meille sitä, mikä parempi on, ajassa ja

ijankaikkisuudessa nauttiaksemme. -- Ja" -- näin lopetti Betty -- "jos

alati koetamme omin voimin aaltojen vallasta kalliolle päästä, mutta

meidän ei koskaan onnistu saada vakavaa jalansiaa, kuinka voimme

kääntää takaisin ja kurottaa pelastavaa kättä sille, joka vielä on

laivassa taikka taistelee tyrskyjen keskellä?"

"Puhuitko hänelle jotakin muuta, äiti kulta?" minä kysyin.

"Bettylle en puhunut mitään, mutta minä menin ylös pieneen kammiooni,

lankesin polvilleni ja rukoilin Jumalaa minua neuvomaan."

"Ja sitten, äiti," minä kysyin.

"Sitten, Kitty, minä luin raamattuani, ajattelin ja rukoilin, ja

lopulta minä rupesin käsittämään synniksi olla Jumalan rakkauteen meitä

kohtaan uskomatta sekä meidän velvollisuudeksemme häntä kohtaan olla

iloisia."

Ja eikö tämä juuri ole se iloinen sanoma, se hyvä oppi, jonka

metodistat yli koko mailman levittävät, oppi, joka lupaa elämän, iloa

ja voimaa kaikille niille, jotka tahtovat sen vastaan-ottaa, ja joka

myöskin pitää lupauksensa? Eikö tämä iloinen sanoma ole oppi, joka ei

ainoastaan puhu luomisesta aikojen alussa täytettynä ja "sangen

hyvänä," vaan elävästä, läsnä-olevasta Luojasta ja Isästä, joka vielä

yhä luo ja uudistaa, ei ainoastaan tapahtuneesta, täytetystä

sovituksesta, vaan läsnä-olevasta, elävästä sovittajasta; ei ainoastaan

olleesta, ihmeellisestä hengenvuodatuksesta, vaan läsnäolevasta,

elävästä ja pyhästä Hengestä, joka nyt ja joka päivä, aina ja joka

paikassa, valaisee, pyhittää ja lohduttaa?

* * * * *

"Ei kiitollisna silloin vaan,

Kun rakkautes tuta saan,

Vaan valmihina ainiaan

Sun kunniaasi veisaamaan."

Minä heräsin tän'aamuna nämät mr Herbertin sanat mielessäni, ja jo

ennenkuin päivä oli korkeimmillaan, minä tunsin niitä tarvitsevani. Oli

tullut kirje Hugh'ilta. Jackin asiain järjestäminen ottaa enemmän

aikaa, kuin alusta luulimmekaan, ja sillä välin Hugh'illa on tarpeeksi

lähetystyötä neekeri-parkojen joukossa. Minun täytyy sentähden malttaa

mieleni, niin etten toivo häntä takaisin ennenkuin syksyllä, jolloin

hän vasta luulee voivansa palata, ja niin etten anna jälellä olevien

päivien olla ainoastaan autiona rajamaana kahden eri seudun välillä,

vaan koetan täyttää niitä hyödyllisellä työllä, jonka Jumala häntä

rukoillessani antaa minun toimittaa.

Pieni työ on jo tullut osakseni. Kun äitini ja minä aamupäivällä

kävimme Tobyn luona, hän suurena suosion-osoituksena minulta pyysi,

että hän joskus saisi tulla meidän luoksemme joksikin tunniksi, ja että

minä silloin vähän auttaisin häntä sisäluvussa. Vaikka hän kyllä

koettaa parastansa, hän katsoo tätä kovin raskaaksi ja vaivaloiseksi

työksi omin päinsä sekä hyvin epätietoiseksi keinoksi valistuksen

ja rakennuksen voittamiseen. Tänäpänä iltapäivällä hän tuli meille,

ja pienellä empimyksellä hän nyt ilmoitti minulle, minkä tähden

hän parhaasta päästä tahtoo lukutaidossa vaurastua. Hän on näet

sunnuntai-iltaisin ruvennut kokoomaan luoksensa muutamia poikia, jotka

muutoin karaisivat ympäri, opettaaksensa heitä lukemaan ja veisaamaan,

ja yrittäessään muita opettaa, hän on huomannut, mikä häneltä itseltä

puuttuu.

Tämä selittää ne äänet, jotka isäni ja minä kuulimme, kun viimis

sunnuntaina kävimme hänen mökkinsä puolessa. Laulu oli yleensä vilkas

ja sydämellinen, vaikka äänet välisti kävivät epävakaisiksi ja

melkoisesti erosivat toisistansa, mutta silloin Tobyn käskevä sana,

niinkuin johdattajan ainakin, taas kokosi hajonneet voimat, ja lopulta

kaikki yhdistyivät ikäänkuin jonkunlaiseen loppuköörin.

Ja minä sanoin Bettylle, että pieni opetus musiikissa, semmoisena kuin

kaikessa vaatimattomuudessani voin sitä antaa, kenties ei haittaisi

Tobya, jos hänestä tulee laulun-opettaja samalla kuin koulumestarikin.

"Varmaan enemmänkin, mrs Kitty," sanoi Betty. "Toby Treffry on

nimitetty paikallis-saarnaajaksi meidän piiriimme."

Tämän ilmoitti Betty, sillä välin kuin hän korjasi ruokia pöydästä,

eikä mikään olisi voinut panna äitini luottamusta metodistojen

laitoksiin kovemmalle koetukselle.

"Toby saarnaajana, vaikka hän itse tuskin osaa puhtaasti kirjaa lukea!"

huusi hän.

"Minun luullakseni, missis" sanoi Betty, "ihmiset paljon helpommin

oppivat lukemaan kirjaa kuin oppivat sitä, minkä Kaikkivaltias on

opettanut Tobylle, sielu-paralle. Syvyyksissä, joitten lävitse Toby on

käynyt, löytyy asioita, joista minun tietääkseni ei vielä koskaan ole

missään aapis-kirjassa puhuttu."

"Muille hyöty olkoon kuinka suuri tahansa," sanoi äitini, "mutta

Tobylle itselle mahtaa olla kovin vaarallista nousta opettajaksi, kun

hänellä vielä omasta puolestaan on niin paljon oppimista."

"Missis," sanoi Betty, kunnioituksella, mutta samalla vakavasti, "minun

päättääkseni kestäisi tuomiopäivään saakka, jos ihmiset viipyisivät

muita opettamasta, siksi kuin itse tulevat täysi-oppineiksi. Ja

ihmisistä, jotka vasta silloin rupeevat muita opettamaan, kuin itse

ovat laanneet oppimasta, tulee tavallisesti julman ikävät opettajat.

Minun mielestäni ei mikään opetus voi olla elävämpi ja vilkkaampi, kuin

se, jonka opettaja itse eilen taikka tänäpänä on Kaikkivaltiaalta

saanut. Ilman sitä se ei suinkaan ollut Toby, joka itse nosti itsensä

opettajaksi, vaan se oli ihmiset, jotka tunsivat itsellään olleen

hyötyä siitä, mitä hän luokkakokouksissa oli puhunut, ja niin he

pyysivät häntä puhumaan, ja niin hän tuli saarnaajaksi. Sillä tavalla

sen asian laita on alusta loppuun asti."

Isäni muistutti:

"Sanankuuliat, joitten tekee mieli kuulla, ovat todellakin hyvä alku

saarnaajalle. Minulla ei ole mitään tämmöistä lahjojen ja voimien

koetusta vastaan, enkä minä luule, että kumminkaan suuret palkka-edut

ovat Tobya houkutelleet."

"Mitä Tobyn niinkuin muittenkin paikallis-saarnaajien palkkaan tulee,"

sanoi Betty kuivakiskoisesti, "se maallisessa katsannossa on varsin

kehno. Hän käy useasti kymmenen taikka kahdenkymmenenkin penikulman

päässä saarnaamassa. Sateella hän seisoo läpi-märkänä, antaen sitten

vaatteensa kuivaa ruumiin yllä. Se kyllä nuoruudessa käy laatuun,

mutta josta myöhemmin voi tulla paha perässä. Tällä haavaa Tobyn palkka

minun ymmärtääkseni seisoo väsyneissä jaloissa ja alinomaisessa

vaivan-näössä, ja vastapäin se tulee hänelle osaksi luuvalona ja

säilöstyksenä. Mutta hän tuntee itsensä tyytyväiseksi, hän, ja muut

myöskin. He ovat saaneet hyvän osan siitä palkasta, jonka täällä antaa

ja odottavat, ja loppu on heille tallella."

Mutta kun sitten Tobylta tiedustin hänen itse-uhraavaa työtänsä ja

palkka-etujansakin kysyin, hän vastasi punastuen ja änkyttäen eikä

vastannut niinkuin hän olisi tottunut kokouksissa puhumaan, mutta hän

kuitenkin sanoi: "Minä olen valittu koetteeksi saarnaajaksi yhdeksi

vuodeksi, mrs Kitty, ja mitä palkkaan tulee, se mielestäni on runsas,

jopa oikein ruhtinaallinenkin, niin että yksin matkoillani kulkiessani

rauhassa voin ylistää Herraa ja hänen hyvyyttänsä ja kaikkea sitä,

minkä olen saanut ihmisille julistaakseni puhumattakaan siitä ilosta,

että saan nähdä ihmisten sydämet liikutuksissa, ja siitä toivosta, että

kohta saan kohdata heidät Herran edessä ja siellä heidän kanssansa

hänen nimeänsä ylistää."

* * * * *

Viime-kuluneet viikot ovat olleet rikkaita tapauksista. Setä Beauchamp

kuoli äkkiä pari viikkoa sitten. Pelästys tuotti tädille halvauksen,

joka estää häntä sen koommin seura-elämään osaa ottamasta.

Orpana Ewelynille on langennut melkoiset tavarat, jotka hän

isän-äitinsä testamentin mukaan isänsä kuoltua saa yksin hallitaksensa.

Hän on ilmoittanut meille aikomuksensa, jollei mikään estäisi, äitinsä

kanssa käydä meidän luonamme. Heikkouden tilassaan täti Beauchamp alati

puhuu siitä lupauksesta, jonka hän sanoo "sisar Trevylyanin" antaneen

hänelle, että hän tarvetilassa tulisi häntä hoitamaan. Kun äitini

kuitenkin nyt on mahdoton heittää kotimme, katsotaan kaikilla matkan

vaikeuksillakin tädin terveydelle parhaaksi, että hän heittää Lontoon

ja joksikin ajaksi muuttaa maille meidän luoksemme. Äitini huolellinen

hoito tulee luultavasti tekemään tädin heikkojen ja kiihtyneitten

hermojen hyvää.

Betty ei tästä käynnistä pidä juuri parhaita toiveita. Rikkipassatut

Lontoon-palveliat, kamaripalvelia ja kamarineitsyt, ja päälliseksi

vanha rouva, joka maalaa kasvonsa kuin Isebel kuningatar, tuo kaikki ei

voi muuta kuin hänessä synnyttää todellisia pelkoja. "Todellakin",

sanoi hän tänäpänä, "tämä voi olla tarpeeksi selittämään kaikki pahat

enteet ja merkit, niin että siitä kenties pitäisi pikemmin iloitakin,

koska merkit kyllä olisivat voineet tietää paljon pahempaakin, kuin nyt

tapahtuu."

Nyt kun vieraamme ovat tulleet, Bettyn sydän on melkoisesti keventynyt,

varsinkin siitä, että "Lontoon-palvelia" on metodista ja ent.

vuorityömies, jonka Ewelyn on koroittanut palvelian arvoon ja virkaan;

että kamarineitsyt on kokonaan kiinni emännässänsä, että täti-parka on

heittänyt poskimaalinsa, ja että koko seura ennen pitkää tulee

pappilaan siirtämään.

Sillä orpana Ewelyn on Hugh'in hyväksi ostanut oikeuden seurakuntaan

ensi kerralla kutsua pappi, josta hän ei tahdo vastaan-ottaa mitään

kiitosta, koska hän sanoo tahtovansa anastaa virkatalon ja muuttaa

päärakennuksen orpolasten kodiksi, jättäen ainoastaan muutamia huoneita

itseänsä ja äitiänsä varten. Aluksi hän aikoo koota ympärillensä

muutamia turvattomia pieniä tyttöjä, jotka hän on tavannut Lontoossa,

ja joitten edestä hän toivoo voivansa jotain tehdä, sitten kuin hän on

muuttanut heidät pois suuren kaupungin kiusauksista ja turmeluksesta.

Minä ja Hugh, hän sanoo, saamme rakkaassa vanhassa kodissamme järjestää

kaikki mieltämme myöten. Hän tahtoo kuitenkin panna kuntoon hävinneen

osan rakennuksesta, missä meille määrätyt huoneet ovat. Muurarit ja

salvomiehet ovat jo täydessä toimessa, ja kun ei parannettavaa ole

peräti paljon, työ kyllä pian saadaan tehdyksi. Vanhat muurit ovat

yhtä lujia kuin rakennettaessa, ja niissä on ainoastaan siellä

täällä ulkonaisia vikoja, jotka vaativat korjaamista. Tärkeimmät

muutokset seisovat laatetten ja kattojen, akkunankehien ja

lasiruutujen uudistamisessa sekä Bettyn kanojen karkottamisessa, jotka

ylimuistoisista ajoista asti ovat tyhjissä ja asumattomissa vanhoissa

huoneissa vallinneet.

Työ on Ewelynin silmän alla jo hyvästi edistynyt, ja kun Hugh tulee

kotia, hänestä varmaankin on kuin taikasauvaa olisi huiskutettu tämän

rakkaan, vanhan paikan ylitse, niin viehättävän yhdenlaisena ja

kuitenkin niin toisennäköisenä se hänelle ilmestyy.

Ewelyn on kaikin puolin yksivakaisempi, suopeampi ja rauhallisempi kuin

koskaan ennen. Hänen luja tahdonvoimansa löytää työssä tyydytystä ja on

lakannut taukoomatta häntä alituiseen vastarintaan muitten tahtoa

vastaan pakoittamasta. Hän näyttää samalla enemmän kuningattaren

tapaiselta kulu milloinkaan, ja minä iloitsen nähdessäni, että kaikki

muut vaistonmaisesti taipuvat hänen valtansa alle -- paitsi ainoastaan

täti Beauchamp-parka, ja hänen sairashuoneessansa Ewelyn miellyttää

minua enemmän kuin missään muualla. Sedän kuolema sekä siitä syntynyt

suru ja muuttuneet olot ovat saattaneet täti-paran avuttoman äreyden ja

vastustuksen tilaan, joka tavallisesti osoittaa itsensä Ewelyniä

vastaan, ja jota on hyvin surkea katsella. Näyttää siltä kuin tädin

mielestä jokin aina olisi hänen toivettensa tiellä, ja tämän

hirmuvaltaisen jonkin edustajana näyttää olevan Ewelynin tahto. Välisti

hän toruu ja moittii häntä, niinkuin hänellä olisi pahankurinen lapsi

edessänsä; toisella kertaa hän itkee, vääntää käsiänsä ja rukoilee

tehdä tuota taikka tätä tavallaan mahdotonta, niinkuin hän itse olisi

lapsi Ewelyn kova ja taipumaton äiti.

Ja Ewelyn, joka muutoin kaikissa tiloissa on niin käskevä ja jyrkkä, on

tämän tautivuoteen ääressä nöyrä ja hellä ja kantaa kärsivällisesti

kaikki, mikä sairaan päähän pistää. Tavan-takaa, jonkun suuttumuksen,

katumuksen taikka ärtymyksen puuskan jälkeen, tädissä kuitenkin

ilmaantuu ikäänkuin kirkkaamman valon säen, osoittaen itsensä

kiitoksissa ja rakkaissa sanoissa sillä tavalla, että hän puhuttelee

Ewelyniä kuin pientä lasta, antaen hänelle lapsuuden lempinimiä, josta

tämä nousee vedet silmiin.

Lääkärit eivät sano tätä tautia kuolettavaksi, ja näyttääpä melkein

siltä, tuin äitini läsnä-olo ja hänen ystävällinen, mutta samalla vakaa

käytöksensä jo olisi ollut sairaalle hyväksi.

Hugh'in kotiin-tulon aika on käsissä. Joka päivä voi meille tuottaa

tietoja hänen laivastansa. Ewelyn jouduttaa valmistuksia pappilassa

äitinsä ja lasten vastaan-ottamiseksi. Kaksi puutarhaa päin antavaa

huonetta ovat jo koristetut kaikenmoisilla loistokaluilla, joihin hänen

äitinsä on tottunut: paitsi mukavia ja uhkeita huonekaluja siellä on

kiinalaisia vaasuja, kuvia kultaisilla alustoilla, hyvänhajuisista

puunlajeista tehtyjä lippaita, pehmeitä mattoja, leopardin- ja

tiikerintaljoja, peilejä kukkais-seppeletten muotoon leikatuilla

kehyksillä -- sanalla sanottu kaikki, mikä voi saattaa tädin tuntemaan

itsensä täällä yhtä peretyneeksi, kuin jos hänen akkunansa antaisivat

Great Ormond katua eikä pientä puutarhaa päin, joka tuskin on Atlantin

meren myrskyiltä suojattuna.

Muu osa rakennuksesta on jyrkkä vastakohta tässä mainittua vastaan.

Ewelynin huoneessa kaikki komeus seisoo ainoastaan kukkasissa ja

kirjoissa sekä merta päin antavassa näky-alassa. Huonekalut ovat

melkein yhtä yksinkertaisia kuin lastenkodon makuukammioissa ja

kouluhuoneessa.

Jokaisen pienen vuoteen vieressä seisoo pesinkaappi ja piironki, sievä

pieni kirjahylly päällä. Ne ovat kaikki yhtäläisiä. Ewelynin

tarkoituksena on vähitellen lisätä lahjojansa kirjoilla, maalauksilla

ja muilla semmoisilla, niin että lapset niin paljon kuin mahdollista

tuntisivat tämän kodiksensa, niinkuin hän sanoo, ei lainattujen nimien

taikka tekoheimolaisuuden vuoksi vaan tosi-olojen nojalla. Hänen

aikomuksensa on, sitä myöten kuin hän oppii lapsia tuntemaan, antaa

jokaiselle heistä omat pienet kapineensa, niin etteivät tuntisi

itseänsä ainoastaan numerolu'uiksi pääsummassa taikka kuolleiksi

kappaleiksi varasto-aitassa, vaan eläviksi pieniksi yksilöiksi hyvässä

perheessä. Hän aikoo joka lapselle antaa hedelmäpuun, lampaan taikka

kanan, niin että aikaisin oppisivat käsittämään yhteyttä omistamisen ja

hoitamisen sekä itsekieltämisen ja antamisen välillä. Hän tahtoo

myöskin kehoittaa heitä mieleensä johdattamaan entiset olonsa, niin

että tuntisivat, että vastaan-ottamisen kautta lastenkotoon eivät ole

tulleet luonnottomiin, Jumalan tavallisesta järjestyksestä eriäviin

oloihin siirretyiksi, vaan tärkeänä elämänsä aikana ainoastaan mailman

kiusauksista ja vaaroista säästetyiksi.

"Tämä, orpana Kitty," sanoi Ewelyn eräänä päivänä, "on vielä

kirjoittamaton lehti elämäni kirjassa, ja vuosien kuluttua on hauska

nähdä, sopiiko kirjoitus yhteen aikomusteni kanssa. Sillä vaikka

tapausten suunnitelma on minun kädessäni, niitten muodostuminen

tietysti ei riipu minusta."

Toisella kertaa, kun yhdessä kävelimme rantaa pitkin, hän äkkiä lausui:

"Orpana Kitty, mr Wesleyllä on hyvin kehno ajatus siitä Jumalan

lahjasta, joka sanotaan rikkaudeksi; hän katsoo sitä vähä-arvoisimmaksi

kaikista asioista. Mutta minä puolestani en voi muuta kuin pitää sitä

suurena lahjana, verrattomana etuna sille, joka vielä on nuori ja

vapaa. Ainoastaan harvat saavat mitään omaisuutta mieltänsä myöten

hallittavaksi, ennenkuin heidän tapansa ja tarpeensa jo ovat niin

muodostuneet, että luulevat tarvitsevansa kaikki, mikä heillä on, ja

sentähden eivät pidä itsensä likimainkaan rikkaina. Minun sitä vastaan

on toinen laita. Tunteeni ja taipumukseni ovat yksinkertaisia. Minä en

tunne mitään komeuden iloa eikä mitään loiston tarvetta. Jumala on

antanut minulle nuoruuden ja terveyden lahjan, ja ilman sitä," lisäsi

hän vapisevalla äänellä, "hän on antanut minun vähän luoda silmäni

tämän mailman suureen kurjuuteen ja hätään ja jo elämäni kynnyksellä

kasvoista kasvoihin nähdä kuolemankin. Ja koko mailmassa ei ole mitään,

joka tekisi minut niin onnelliseksi, -- niin oikein onnelliseksi --

kuin koska saan antaa _itseni_ ja kaikki tyyni mikä minulla on, koko

elin-aikanani kaikkia hyljättyjä, murheellisia, turvattomia ja

kadonneita auttaakseni ja lohduttaakseni, pelastaakseni ja hoitaakseni.

Ja sitten kun kaiken tämän ohessa saan antaa heidän tuntea ja

tunnustaa, että apu ja rakkaus, jonka minussa löysivät, ainoastaan oli

pieni pisara Jumalan oman rakkauden ja voiman suuresta, loppumattomasta

lähteestä."

Puhuessaan hän katseli merta pitkin länteen päin, missä taivaan ranta

paloi laskevan auringon sädevalossa. Kirkkautta, loistoa ja tulta

vastaan hänen omassa silmässään ja hänen kauniissa, heloittavissa

kasvoissaan taivaan kajastus minusta kuitenkin oli ainoastaan kuollut

ja himeä. Kirkkaus hänen kasvoissaan -- niin minusta tuntui -- oli

heijastus siitä auringosta, joka on näkymätön ja ijankaikkinen, ja

niitten loisto ei ollut illan vaan aamun ruskoa.

* * * * *

Kun Ewelyn ja minä sinä iltana viipyen seisoimme yhdessä meren

rannalla, minä auringon laskettua huomasin pilvenjänkän, joka hiljaa

nousi taivaanrannan ylitse. Kotia palatessamme tuuli antoi kuulla noita

eriskummallisia, oikullisia ja raivokkaita puuskauksia, jotka isäni

sanoo niitten keveäin joukkojen kaltaisiksi, jotka ryntäystä tehdessä

lähetetään suuremmille voimille tietä raivaamaan.

Minä tunsin itseni sanomattoman tuskalliseksi, ja minä tiesin, että

joka mies tunsi niinkuin minäkin, koska kaikki illan kuluessa kiivaasti

koettivat pitää puhetta voimassa asioilla semmoisilla kuin Ewelynin

puuhat pappilassa, käsillä olevat työmme, isäni sotaseikkailukset

j.n.e. Puhuttiin kaikista muista, paitsi Hugh'ista ja tuulesta, joka

nyt oli lakannut satunnaisista puuskauksistansa, mutta yhä ajoi aaltoja

rantaa vastaan, ja samalla kuin sade virtana hnhtoi akkunaruutuja,

kuulimme lainetten kauhean kohinan mereltä.

Huolettomalla äänellä sanoi Ewelyn minulle hyvää yötä, niinkuin ainakin

ja niinkuin ei kukaan rakastetuistamme olisi ollut ulkona merellä.

Äitini ei pannut kysymykseenkään tulla minun huoneeseni taikka käskeä

minua luoksensa, niinkuin hänen muutoin levottomuuden ja pelvon hetkinä

oli tapa tehdä. Ainoastaan isäni äänessä oli hellä pieni täristys, kun

hän palasi ulkoa tuulta ja sen vaiheita tiedustelemasta.

"Tämä myrsky," sanoi hän, "ei ole äkki-arvaamaton ilmaus, eikä mikään

hyvä merimies ole voinut olla sitä ennakolta odottamatta. Se on

kasvanut eilis-illasta saakka, ja jokainen, joka tuntee rantamme, pysyy

epäilemättä kaukana niistä taikka viipyy jonkun sataman suojassa."

Mutta paljon myöhemmin minä kuulin äitini oven hiljaa sulkeentuvan ja

äänten puhuvan matalaan ja nähtävästi tärkeistä asioista. Kaikki aistit

jänteessä minä nyt kuulin Ewelynin äänettömät askelet, kun hän huoneeni

ohitse pistäysi omaansa.

Ainoastaan Betty rohkeni minua puhutella. Hän koputti oveani ja tuli

sisään, kun minä vielä seisoin akkunassa myrskyä kuuntelemassa.

"Mrs Kitty kultani," sanoi hän tuolla vanhalla, käskevällä äänellä,

joka siirsi minut takaisin lapsuuteni aikoihin ja kerrassaan teki minut

nöyräksi ja lakeaksi, "mrs Kitty lintuni, te ette saa seisoa tuossa

tuolla tavalla kuuntelemassa ja tuijottamassa," ja sitten hän rupesi

avaamaan hamenauhojani, juuri kuin lapsena ollessani. "Tämmöisinä öinä

ei kukaan näe eikä kuule mitään. -- Minä olen kuullut tuulen ulvovan ja

pauhaavan samalla tavalla ennenkin, enkä olisi voinut muuta uskoa, kuin

että ihmiset olivat hengen hädässä, mutta kun aamu tuli ja minä

kuulustelin, ei ollutkaan mitään tapahtunut. Olkaat sentähden huoleti,

Kitty rakas, älkäät epäilkö, vaan koettakaat saada unta silmiinne, mrs

Kitty."

Kuinka kiitolliseksi minä tunsin itseni Bettyä kohtaan siitä

hienotuntoisuuden puutteesta, joka pani hänen teeskentelemättömällä

osan-otollaan yht'äkkiä käymään minuun käsiksi, ja joka sai minun

laskemaan pääni hänen rintaansa vastaan lapsen tavalla itkeäkseni.

"Minä en epäile, Betty," minä niiskutin. "Minkätähden niin tekisinkään?

Kenties laiva vielä ei ole lähtenyt Amerikasta, taikka kenties se nyt

on jossakin satamassa lähellä kotia."

"Mahdollista kyllä, lapsi, mutta se ei ole ainoastaan tämä, josta

voitte tuottaa lohdutusta, lintuseni. Meidän tulee nostaa silmämme

Herran Kaikkivaltiaan puoleen."

"Niin minä teenkin, niin minä todella teenkin. Mutta hän ei ole tämän

erityisen tapauksen suhteen antanut mitään erityistä lupausta taikka

juuri tätä vaaraa vastaan mitään varmaa vakuutusta -- vai kuinka?"

"Minä en voi sanoa, mrs Kitty, että uskoisin hänen sitä tehneen, mutta

hän on luvannut pitää huolta meistä, ja hän tahtoo, että kaikissa

luotamme häneen. Ja varma on, että hän ennemmin parantaa kuin

haavoittaa. Hänen lupauksensa ovat kyllä suuria, mutta itse hän

kuitenkin on paljon suurempi ja korkeampi kuin kaikki, minkä hän antaa.

Ja paitsi sitä hän aina tekee enemmän kuin hän puhuu, enemmän eikä

koskaan vähemmän, sillä hän on parempi kuin sanoilla sanoa voi. Ja nyt,

mrs Kitty," niin lopetti hän, "minä heitän teidät yksin hänen

kanssansa. Se tulee olemaan teille hyväksi, sillä minun luullakseni

kaikki suuret taistelot parhaiten taistellaan yksinäisyydessä

Kaikkivaltiaan kanssa. Ja te saatte tuta, että kun notkistatte polvenne

hänen astinlautansa edessä ja annatte itsenne kokonanne ja täydestä

sydämestänne hänelle, te ette tarvitse muita lupauksia kuin ne, jotka

jo ovat annetut -- ei yhtäkään ainoata. Sillä kaikille sanoille koko

mailmassa on pantu rajansa ja aina löytyy jotakin, johon ne eivät

ulotu, mutta Jumalan rakkaus ei löydä loppua missään, vaan tulvaa niin

pitkälle, kuin ihmisen murheet menevät."

Ja kun hän oli heittänyt minut, minä tunsin, että mitä hän oli puhunut,

oli totta. Minä havaitsin, että kaikki lupaukset ovat suljetut tuohon

ainoaan: "En minä sinua hylkää;" että kaikki pelastuksen toivo on

heikko suoraa luottamusta vastaan itse pelastajaan.

Ja vaikka minun täytyisi tuntea tämän illan opetukset kahta

katkerampinakin, minä en kuitenkaan tahtoisi niitä muistostani

poistetuksi.

Sillä lopulta minä taisin sammuttaa kynttiläni ja pimeässä pelkäämättä

panna maata, kuinka ankarasti myrsky raivoisikin piesten huonettani,

joka tärisi siansa myöten. Säikähtämättä taisin kuulla, kuinka vanhojen

jalavien oksat natisivat ja ratisivat, ja kuinka tuulet vinkuivat

niitten välissä, sillä myrskyssä ei enää ollut mitään peloittavaa. Minä

taisin sulkea itseni niihin käsiin, jotka olivat myrskyn lähettäneet,

ja etsiä turvaa itselleni ja omaisilleni Jumalan luona.

Ja tämä oli todellakin kova koetus. Sillä tietysti minun olisi

ollut paljon huokeampi seisoa Hugh'in rinnalla, hänen kanssansa

merellä aallosta aaltoon viskattuna, sillä välin kuin laiva natisi

liitoksissaan, kuin yksinäni ja hyvässä suojassa niinkuin nyt

tähystellä tuulia ja kuulla niitten syöksevän laaksoon, sitten kuin

merellä olivat voimansa hukanneet.

Aamulla, kun parhaallaan panin vaatteet päälleni, Betty tuli sisään

minun luokseni kalveana ja silmät tuijoksissa. Toby, sanoi hän, oli

juuri palannut vuorilta ja puhunut, että mereltä näkyi mastoton laiva

englantilaista mallia, joka oli joutunut uraltansa ja nyt kauhealla

vauhdilla ajoi kallioita päin sen lahden suussa, jonka äärellä hänen

mökkinsä seisoi. Hän oli palata sinne parin luokkalaisensa kanssa

laivaväen edestä rukoilemaan, ja he tahtoivat katsoa, mistä paikasta

parhaiten voisivat päästä haaksirikkoisia apuun.

Kun tämmöinen tapaturma oli tulossa, kukaan meistä ei voinut jäädä

kotiin. Isäni ja Roger liittyivät niihin vanhoihin merimiehiin ja

kalastajiin, jotka olivat vuorilla tähystämässä, ja Ewelyn ja minä

koetimme seurata heitä, mutta tuulen ankaruus teki sen meille

mahdottomaksi. Me emme voineet sitä kestää. Päätettiin sentähden, että

äitini ja Bettyn kanssa jäisimme Tobyn mökkiin katsomaan valkeata ja

toimittamaan vaippoja, peittoja ja kaikenlaista muuta, joka voisi tulla

tarpeelliseksi, jos haaksirikkoiset saataisiin pelastetuiksi.

Lyhyt pieni silmänräpäys ylhäällä vuorilla oli kuitenkin ollut kylliksi

ikipäiviksi muistoomme kiinnittämään kauhea näky, joka mereltä astui

silmäämme.

Mastotonna ja ohjatonna onneton laiva maanmiehemme muassaan ajoi

rantoja päin, joita nämät niin kauan ja niin hartaasti olivat

ikävöinneet, mutta -- ainoastaan niitten lähistössä hukkuaksensa.

Kukaan meistä ei puhunut sanaakaan valmistuksia kiivaasti

puuhatessamme, eikä liioin niinä vielä kauheampinakaan hetkinä, joina

emme tehneet mitään, koska kaikki, minkä taisimme tehdä, jo oli saatu

tehdyksi.

Hetken ajan päästä Toby tuli ovelle ja huusi:

"Meillä on toivo -- älkäät lakatko rukoilemasta! Laiva on istunut

kahden kallion väliin, ja jos se ainoastaan voi pysyä koossa, siksi

kuin pakoveden aika tulee, onpa toivo!"

Huokaus, niiskutus pääsi kaikkien meidän sydämistämme ja huojensi

ahdistustamme. Me lankesimme yhdessä polvillemme, mutta kukaan meistä

ei saanut sanaakaan puhutuksi.

Pian palasi Toby.

"He viittaavat," sanoi hän. "Me olemme viitanneet takaisin, että

pysyisivät alallaan ja odottaisivat. Mutta joko eivät voi meitä kuulla

taikka laiva ei tahdo pysyä koossa. Yksi heistä sitoo köyden

ympärillensä mereen karataksensa. Me voimme rannalta nähdä hänet. He

kuulisivat meidät, jos tuuli ja aallot eivät pauhaisi niin kovasti."

Nyt emme enää voineet jäädä mökkiin. Ewelyn ja minä palasimme Tobyn

kanssa siihen kohtaan lahdelmaa, joka oli lähimpänä laivaa.

"Hän toivoo pääsevänsä meidän luoksemme ja saavansa toiset köydellä

maihin," sanoi Toby. "Mutta se ei koskaan menesty. Meri on liian

ankara."

Ja sitten sanoi hän matalammalla äänellä: "Hänen täytyy olla rannikolle

tuttu. Hän kiipee niljakkaita kallioita myöten siitä ainoasta paikasta,

josta se on mahdollista -- juuri siitä, mitä mr Hugh'in ja minun oli

tapa käydä linnunpesiä hakemassa."

Hän vaikeni, ja hänen silmänsä kääntyivät minuun.

"Oi mrs Kitty, rohvaiskaat mielenne, rohvaiskaat mielenne," sanoi hän;

"mr Hugh tietää kyllä, mitä hän tekee, ja Herra ei anna hänen hukkua."

Mies, jota silmillämme seurasimme, luiskahti nyt kalliolta ja katosi.

Merimiehet nostivat huudon. Vielä toisenkin. Hän näkyi taas aalloilla.

Tuli pitkä, matala mumina merimiesten joukossa ja sen perästä kauhea

äänettömyys. Mikä sitten tapahtui, minä en tiedä. Sumu piiritti minua,

ottaen jokaisen äänen ja jokaisen esineen pois tuntuvistani.

Kun taas tulin taidolleni, minä olin Tobyn tuvassa nojaten päätäni

äitini rintaa vastaan, ja kun katsoin ympärilleni, minä havaitsin

miehen pitkällään Tobyn pienessä sängyssä, joka oli siirretty

lähemmäksi takkaa, ja Tobyn ja Bettyn hänen käsiänsä ja jalkojansa

ahkerasti hieromassa. Hänen kasvonsa olivat kalmeat ja liikkumattomat.

Mutta hiljaa, melkein ennenkuin vielä olin täydellä tunnolla,

ummistuneet silmäluomet aukenivat, ja raukea silmä kääntyi minuun.

Silmänräpäyksessä minä makasin polvillani Hugh'in edessä.

Koko tunnin aikaa oli kaikin tavoin koetettu häntä henkiin, mutta se

oli vasta viime hetkenä, ennenkuin minä heräsin, kuin ensimmäinen

hengenveto, ensimmäinen pieni värinkajastus ilmoitti hengen

palanneeksi.

Mutta kun olin polvillani hänen vieressänsä, hänen rintansa hiljaa

nousi, hänen silmänsä aukenivat, hänen katseensa lepäsivät sanomattoman

suloisella tyyneydellä minun kasvoillani, ja hän pikemmin huokasi kuin

lausui kysymyksen: "Ovatko toisetkin pelastetut?"

Ja Toby sanoi: "Kaikki, kaikki, ja Jumala siunatkoon teitä, master

Hugh. Aallot, joitten luulimme viskaavan teidät kuolleena rantaan,

eivät katkaisseet köyttä, joka oli laivassa kiinni. Rohkeimmat

pelastettiin kohta ja pakoveden tultua toisetkin kaikki samalla

tavalla."

Nyt oli Hugh tyytyväinen eikä tehnyt useampia kysymyksiä, vaan piti

ainoastaan kiinni kädestäni ja sulki taas silmänsä. Hänen huulensa

liikkuivat, kyyneliä pujahti hänen silmäluomiensa alta ja syvimmän

rauhan ilmaus leveni hänen kasvoillensa.

Ja vielä kerran ennen yötä lankesimme kaikki polvillemme hänen

vuoteensa viereen; haaksirikkoon joutunut laivaväki oli koossa oven

suussa, ja selkeillä, jos kohta heikoillakin sanoilla Hugh kiitti

Jumalaa, jonka hyvyys on joka aamu uusi, ja jonka laupeus pysyy

ijankaikkisesti.

Tällä tavalla oli Jumala yhtä haavaa vastannut tuhansiin rukouksiin;

jotka olivat häntä kohden nousseet. Tobyn takan ääressä hukkunut sai

henkensä takaisin, ja sen kautta laivarosvon ja kuoleman asumus muuttui

elämän kynnykseksi, ryövärien luola rukoushuoneeksi.

Ja minä olin saanut takaisin Hugh'in. Se oli ensimmäinen

jumalanpalvelus, jossa Hugh johdatti seurakuntansa rukouksia ja

kiitos-uhreja. "Onnellinen matka oli hänelle annettu," niinkuin

P. Paavalille ennen aikaan, jopa yli kaiken mitä olisimme voineet

pyytää taikka ajatellakin.

Haaksirikkoisena rannalle viskattuna, veljiensä tähden kuolemaisillaan,

hän oli päässyt kotimaahansa jalommalla voitolla, kuin jos hän olisi

ollut laivaton päällikkö, ja häntä olisi kuninkaallisilla

tervehdyslaukauksilla vastaan-otettu. Ne "amen" sanat, jotka hänen

ensimmäistä uhripalvelustansa seurasivat, olivat niitten änkyttämiä,

joitten tähden hän oli pannut henkensä alttiiksi.

Me katsoimme tämän lupausrikkaaksi merkiksi.

Kun elämän myrskyt ovat voitetut, ja me heräämme ensimmäistä

kiitosvirttämme toisella rannalla veisaamaan, kohtaammeko siellä

silloin joukon miehiä ja naisia, pelastettuja vielä onnettomammasta

haaksirikosta kuin tämä, vuodattamasta sydämensä kiitollisuutta, ei

meille, vaan Hänelle, joka on rakastanut meitä ja lunastanut meitä

Jumalalle omalla verellänsä; Hänelle, joka ei ainoastaan ole pelastanut

meitä synnistä ja helvetistä, vaan meille myöskin avannut tien

taivaasen ja Jumalan luo?

Sillä maan päällä nämät myrskyt eivät koskaan lakkaa. Ja sittenkin kuin

Whitefield, molemmat Wesleyt, Nelson ja Silas Todd ovat maan päältä

kadonneet ja heidän kanssansa kaikki muutkin, jotka olivat heidän

apulaisinansa haaksirikkoisia sieluja pelastaessa ja kuolevia sydämiä

henkiin saattaessa, myrsky ja haaksirikot, sanoo Hugh, uudistuvat.

Sillä siksi kuin taivas ja maa hukkuvat, kestää pelastustyökin, suvusta

sukuun, päivästä päivään. Mutta myrskyn ohessa, sanoo Hugh, Jumala

myöskin lähettää voimia pelastustyöhön -- vanhaan pelastustyöhön

vanhoista vaaroista, ja heleänä ja kauniina kaikuu lunastuksen

ijankaikkisesti uusi laulu, niinkuin se ensi kerran kaikui joka

sydämessä, joka sai sen taivaasta oppia.