IX.

Huhtikuulla 1750.

Jumalan kiitos, että taas olemme kotona, jota kuukausi sitten tuskin

taisin toivoakaan.

8:na p:nä maaliskuuta, perjantai-aamuna, Hackneyssa vielä ollessamme

minä kavahdin unestani aikaisessa aamuhämärässä, kun vielä ei ollut

täysi päivä, jyskeestä ja ryskeestä, joka ensi hämmästyksessä sai minut

siihen luuloon, että uudestaan olin isäni ja Hugh'in kanssa merellä, ja

että laiva oli joutunut karille ja mennyt tuhansiksi palasiksi.

Minä kavahdin silmänräpäyksessä vuoteeltani hämärästä uppoomisen

pelvosta, mutta minä en koskaan unhoita sitä täydellistä turvattomuuden

tuntoa, joka tuli minun päälleni huomatessani, että se oli täti

Hendersonin iso, puna-uutiminen sänky, joka näin tärisi -- että se oli

ison, kiiltävän tammikaapin ovet, jotka lensivät auki, ja että se oli

vanha valkoinen vesikannu ja vati, jotka käsittämättömällä tavalla

kilisivät toinen toistansa vastaan.

Se ajatus nousi silmänräpäyksessä mieleeni, että se oli maa, joka

järisi, että se oli vakaa vanha maa, joka liikkui levotonna kuin

vellova vesi!

Ensimmäiseksi työkseni minä viskasin polvilleni sänkyni viereen. Minä

jätin itseni Jumalan haltuun, ja minä tunsin löytyvän jotakin, joka ei

voi hukkua, vaikka taivas ja maa hukkuisivat.

Sitten seurasi taas kova täräys, ja maa huojui. Takka tärisi, vesikannu

kaatui ja särkyi, ja vanha tammikaappi horjui ja näytti olevan

lankeemaisillaan. Tässä vanhojen tuttujen huonekalujen oudossa

liikunnossa oli jotakin paljon pelottavampaa, kuin jos se olisi ollut

tykinjyrinää taikka jotakin muuta erinomaista ryskettä.

Mutta kaiken tämän melun keskellä, sen välistä, sen takaa ja sen alta,

kuului kaukaista jyminää, niinkuin ukkosen käydessä, mutta se ei

kuitenkaan ollut ukkonen, sillä se ei tullut ylhäältä, vaan alhaalta,

se näytti luikahtavan täräyksittäin maan lävitse.

Minä nousin seisoalle, käärin ison kappani ympärilleni ja kiiruhdin

äitini huoneesen. Säikähtyneet palveliat olivat jo koossa rappujen

suussa huutaen, että mailman loppu oli tullut, ja vääntäen käsiänsä

haluten tietää, kuinka mistress'in kävisi, joka oli lähtenyt mr Wesleyn

varhaiseen rukouskokoukseen. Setä Henderson ilmestyi yölakki päässä ja

peitto ympärillä ja kohta sen jälkeen isäni iso sotakaapu yllä.

Kaikki olivat syösseet kokoon samasta vaistonmaisesta tunteesta, joka

panee peljästyneet eläimet etsimään toinen toisensa seuraa, kun joku

vaara on tarjona. Kenenkään ei tullut mieleen kynttilää virittää.

Minä pujahdin äitini vuoteen ääreen, lankesin polvilleni ja suljin

hänen pienen kätensä omaani. "Rakastettuni," sanoi hän, "minä olen niin

kiitollinen, että olemme yhdessä. Jos ainoastaan Jack olisi täällä,

Kitty! Jos ainoastaan tietäisin hänen tulevan pelastetuksi, mitä ikinä

tapahtuneekin! Kitty, olkaamme hiljaa ja rukoilkaamme Jackin edestä!"

Niinkuin useammat muutkin meistä äitini luuli viimeisen päivän

tulleeksi.

Nyt seurasi taas täräys ja kauhea maan-alainen jyminä ja sen jälkeen

hirveä jyske päämme päällä ja haikea parku kaikilta tahoilta, syvät

huokaukset ja tuskalliset huudot: "Herra, armahda meitä!" sitten uusi

täräys ja uudet valitushuudot.

Äitini ei puhunut mitään, vaan pani ainoastaan kädet ristiin rukousta

varten.

Sitten kaikki taas kävi hiljaiseksi, huudot taukosivat ja

hiljaisuudessa kuului tuulen humina isossa jalavassa akkunan edessä, ja

me näimme, kuinka hämärä vähitellen muuttui valkoiseksi päiväksi.

Äitini sanoi juhlallisesti:

"Niin, sen piti tapahtua aamuhetkenä, Kitty! Minä kumminkin olen aina

niin ajatellut. Oi lapsi, se ei ole sinne-päinkään niin kauhistavaa

kuin kuolema! Jos vaan voisin olla levollinen Jackin puolesta! Mitä on

salama, jyrinä ja taivaan ja maan hävitys eron suhteen ruumiin ja

sielun välillä, miehen ja vaimon, äidin ja lasten. Ja sitten," sanoi

hän, ikäänkuin tämä toivo olisi voittanut kaiken pelvon ja kaikki muut

toiveet: "Hänen tulonsa, Hänen kunniakas tulonsa! Hän on tuleva kerta,

ja hän tulee pian. Kuka voi sanoa, että se ei saata tapahtua koska

hyvänsä?"

Varsin omituista oli, että mahtava tapaus, joka sinä yönä säikähdytti

niin monta miestä herättäen heitä suruttomuuden unistansa, äidissäni

näytti synnyttävän rauhaa ja turvallisuutta, jota en koskaan ennen

ollut hänessä havainnut.

Jos jossakin toisessa tilaisuudessa kysymys: "Rakastatko minua?" olisi

hänelle asetettu, hän olisi vastannut: "Minä toivon rakastavani. Minä

pelkään, että rakkauteni on hyvin vähäinen, mutta minä toivon

kuitenkin, että sitä voi rakkaudeksi sanoa."

Mutta nyt kun hän todella luuli Herran olevan lähellä, hän ei ensinkään

näyttänyt ajattelevan itseänsä, vaan ainoastaan Häntä. Hän ei

_ajatellut_ rakkauttansa. Hän rakasti ja silmäili Jumalaa.

Minä muistan tuon kaiken niin selvästi siitä, että kaikki pelkoni ja

kaikki kauhistukseni pienen rukoukseni jälkeen vuoteeni vieressä

ihmeellisellä tavalla katosivat. Minä melkein häpesin itseäni, niinkuin

olisi se ollut kunnioituksen puutteesta, kun minä en voinut tuntea

samanlaista pelkoa kuin muut. Mutta kuinka olikin, huone seisoi yhtä

lujana kuin ennen perustuksillansa, vaikka se järisi kauheasti. Ja kun

kova jyske kuului, minä en voinut olla ajattelematta, että se oli

savutorvi, joka romahti maahan, sillä kohta sen jälkeen minä kuulin,

kuinka kiviä ja soraa vieri alas, ja kun ei mitään vahinkoa tapahtunut,

minä ajattelin: "Nyt on kaikki pudonnut, mikä pudota voi, ja vaara on

ohitse."

Minä melkein suutuin itseeni, että taisin olla niin kylmäkiskoinen,

mutta minä en voinut siihen mitään. Minä arvaan, että se oli sen

tähden, että minussa on niin vähän kuvatus-aistia.

Muutaman minutin päästä minä kuulin isäni käskevän äänen kaikuvan

kaikkien palkollisten huokausten ja valitushuutojen ylitse vaatien,

että joku toimittaisi hänelle tulukset. Sitten avasi hän oven ja astui

kynttilä kädessä huoneesen sanoen:

"Se on maanjäristys, vaikk'ei juuri kovakaan. Minä olen tuntenut paljon

ankarampia täräyksiä Länsi-Intiassa palvellessani. Kauhea jyske tuli

siitä, että savutorvi vanhassa osassa rakennusta kaatui. Vaara on tällä

haavaa ohitse, mutta se voi uudistua, ja meidän tarvitsee olla

varullamme."

Vähän aikaa sen jälkeen palasi täti Henderson kantotuolissaan mr

Wesleyn aamu-jumalanpalveluksesta.

Hän kertoi meille, että kaikki olivat olleet isossa rukoushuoneessa

koossa, kun seinät äkkiä rupesivat tärisemään, niin että luultiin koko

rakennuksen lankeevan ihmisten päähän. Sitten seurasi kauhistuksen ja

tuskan huutoa ja parkua. Mutta mr Charles Wesley korotti

silmänräpäyksessä äänensä melskeen ylitse sanoen: "_Sentähden emme

pelkää, jos vielä mailma hukkuisi, ja vuoret keskelle merta vajoisit,

sillä Herra Zebaot on kanssamme; Jakobin Jumala on linnamme, Sela_!"

Ewelyn oli myöskin siellä, sanoi täti Henderson, ja hän oli sanonut

"että kannattaisi yhden maanjäristyksen viikkoonsa, kun saisi nähdä

ihmisten sydämet niin kauhistuneena, kuin nyt olivat."

"Ewelyn on merkillinen tyttö, mutta hänessä on enemmän, kuin olisin

luullutkaan," arveli täti Henderson.

Ja minä ajattelin: "Kuinkapa toinen toistamme kummaksummekin, kun tuo

suuri päivä tulee, joka riisuu kaikki valepu'ut ja ottaa pois kaikki

varjoovat malat silmistämme!"

Vaara ei vielä ollut ohitse. Sanansaattaja toisensa perästä toi

kertomuksia horjuvista muureista ja kaatuvista savutorvista, joita itse

olivat nähneet, sekä kummallisia, katkonaisia huhuja turmiosta ja

hävityksestä, josta ainoastaan olivat kuulleet puhuttavan.

Kello 8:alta täti Beauchampin vaunut ajoivat oven eteen, ja hän itse ja

Ewelyn astuivat ulos niistä. Hänen harmaat hiuksensa pistivät hänen

päähineensä alta sekavissa suortuvissa, hänen kasvonsa olivat

peljästyksestä kalveat ja julmat ja puuttuivat tavallista rusettansa.

"Sisar kultani," huusi hän hermotonna langeten täti Hendersonin syliin,

"savutorvet kaatuivat huonetten päältä Great Ormond Streetin varrella,

kattotiiliä sateli kaduille, ihmiset huusivat ja parkuivat, ja vaunuja

täynnä pakolaisia sekä miehiä hevosen selässä näkyi kaikkialla. Minä

olisin silmänräpäyksessä tahtonut heittää kaupungin, mutta sir John

katsoi sen vielä parin päivän kuluessa mahdottomaksi, ja sentähden olen

ensi yöksi paennut sinun luoksesi."

Täti Beauchamp-parka oli kovin heltynyt ja nöyristynyt. Hän kuunteli

mielellään kaikkia täti Hendersonin saarnoja (nyt kun hän rohkeni uskoa

itsensä turvapaikkaan päässeeksi), vaikka koskivat semmoisiakin asioita

kuin puuteria ja rusepurkkeja, mutta hän kielsi jyrkästi tahtovansa

tulla mr Wesleyn ensi aamujumalanpalvelukseen kello 5:eltä.

"Sisar Henderson kulta," huokasi hän, "sinä ja Kitty ja Ewelyn ja

kaikki muut olette tulleet niin hyviksi ja kilteiksi, ja minä olen

turhan-aikainen, mailmanmielinen, vanha nainen. Minä tunnen

tarvitsevani uskontoa, joka voi tehdä minut vähemmän araksi kohtaamaan

sitä, mikä tapahtua saattaa. Jos todellakin luulet, että se tekisi

minun turvalliseksi ja levolliseksi, minä mielelläni tahtoisin liittyä

mr Wesleyn taikka mr Whitefieldin sanankuulioihin taikkapa tehdä mitä

muuta tahansa. Mutta minä en vielä uskalla järkähtyneisin huoneisin

palata. Se on liikaa pyyntöä. Jos voisit saada selkoa jostakin, joka

saarnaisi paljaan taivaan alla, meidän sopisi lähteä sinne

vaunuissamme, ja sitten ei se olisi niin vaarallista."

"Sisar Beauchamp kulta," vastasi täti Henderson kiivastuneena, "me emme

voi vaunuissamme matkustaa taivaasen."

"Mitä sinä tarkoitat, sisar?" kysyi täti Beauchamp. "Eihän

metodistatkaan vaadi toivioretkiä, vai kuinka? Minä olen useasti

toivonut, että meillä protestanteillakin olisi jotain sentapaista. Lady

Talbot, jonka paaston-aikana on tapa paeta seura-elämästä, palaa aina

iloisena ja tyytyväisenä, sittenkuin hän koko vuodeksi on uskonnolliset

velvollisuutensa täyttänyt. Mutta metodistat eivät koskaan saa

tarpeeksi; he pitkittävät alati jumalisuuden-harjoituksiansa eivätkä

koskaan voi asettua rauhaan."

Näitä tämmöisiä mielipiteitä täti Henderson näytti niin hämmästyvän,

että hän ei kyennyt puhua mitään.

Äitini vastasi sentähden tavallisella hiljaisella ja säyseällä

tavallaan:

"Sisar Beauchamp rakas, raamattu ja kaikki hurskaat miehet sanovat,

että jumalisuus ei ole ainoastaan tuki ja turva kaikkea vaaraa ja

kaikkea pahaa vastaan, vaan että se myöskin on keppi ja sauva kaikissa

elämän murheissa, sydäntä virvottava lääke, jota emme koskaan voi olla

paitsi. Uskonnon korkeimpana tarkoituksena on johdattaa meitä Jumalan

luo, ja siellä meillä on riemumme ja rauhamme."

Kyyneliä nousi täti Beauchampin silmiin, mutta ne eivät nyt olleet

puistuttavia kyyneliä; hän katseli äitiäni silmäyksellä, joka muistutti

Ewelynin vakavaa, miettiväistä muotoa, ja hän sanoi leppeästi:

"Minä pelkään, etten tuota paljon ymmärrä, sisar Trevylyan, mutta minä

soisin, että sen tekisin."

Seuraavana iltana täti Beauchamp pyytämällä pyysi saada viedä isäni ja

äitini ja minun vaunuissansa muassaan Bath'iin.

Hän ei tahtonut viipyä hetkeäkään, sitten kuin sir John kerta oli

tullut valmiiksi, ja sydänyön aikana lähdimme matkaan. Soihdunkantajia

juoksi vaunujen vieressä pimeitä ja autioita katuja. Suuri kaupunki oli

kuin kuollut. Tällä kertaa emme kohdanneetkaan mitään juopuneita ja

melskaavia ihmis-parvia. Ainoastaan parissa paikkaa satuimme

jonkunlaisiin väkikokouksiin. Moorfields oli toinen paikka, jossa

joukko naisia ja lapsia oli koossa. He itkivät ja valittivat, mutta

siellä ei ollut ketään heitä lohduttamassa. Toinen paikka oli

Hyde Park, missä mr Whitefield saarnasi ihmis-joukolle, joka

peljästyksissään oli kokoontunut hänen ympärillensä niinkuin pienet

lapset äitinsä jalkojen juureen.

Se oli eriskummainen näky, joka ilmestyi meille, kun hiljaa ajoimme

öisen kokouksen sivutse. Tuolla-täällä lankesi soihtujen riehuva valo

kasvoille, joista monet olivat kyyneliä täynnä, sillä välin kuin

taampana seisova suuri kansan paljous ainoastaan veti huomiota

puoleensa sillä hiljaisuudella, jota nuot vakavasti kuuntelevat

ihmis-joukot koettivat noudattaa, ja jota ei mikään muu keskeyttänyt

kuin silloin-tällöin kuuluvat huokaukset ja valitukset taikka muutamat

tuskan huudot semmoiset kuin esim. "Herra, armahda minua syntistä!"

taikka "Mitä minun pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin."

Koko yönä emme puhuneet tuskin sanaakaan. Päivän valjetessa oli hyvin

omituista nähdä maantiet täynnä vaunuja, ratsastajia ja jalka-ihmisiä,

niinkuin olisi ollut piiritetystä kaupungista pakeneminen, kun samalla

tiesi, kuinka vähän apua pakenemisesta oli, kun vanha luja, järkkymätön

maa perustuksiansa myöten järisi.

Suloista oli minun nähdä sitä hellää ja sydämellistä kunnioitusta,

jonka molemmat tätini osoittivat äidilleni, ennenkuin heitimme Lontoon.

Kun täti Henderson iltaa ennen lähtöämme isoon koriin meille pani

sisälle joukon hyytelöitä ja rintamehuja (kätkien siihen samalla

ison pullon pienennetyistä simpsukoista tehtyä mielijuomaansa),

hän niin juhlallisella äänellä, kuin kysymyksenä olisi ollut

pyhimykseksi-tekeminen, lausui minulle: "Kitty lapseni, äitisi ja täti

Jeanie ovat parhaat naiset, jotka minä tunnen. He ovat niin hyviä

täydellisyyden esimerkkejä, kuin suinkin voin itselleni toivoakaan.

Asettukoot kuinka paljon tahansa itse oppia vastaan, heidän elämänsä

puhuu kuitenkin joka päivä heidän puoleensa. Ymmärräthän, lapsi

rakas, että mr Wesley ainoastaan puollustaa kristillistä eikä

aatamillista taikka enkelillistä täydellisyyttä. Hän myönnyttää,

että täydellisetkin voivat erhettyä päätöksissänsä, jonka äitisi

epäilemättä osoittaa sokealla kirkollisella innostuksellansa ja täti

Jeanie muutamilla pienillä presbyterillisillä hairauksilla. Mutta

äitisi kärsivällisyyttä, lempeyttä ja nöyryyttä, Kitty, ja hänen

mielentyyneyttänsä kaikissa vaaroissa minä en koskaan unhoita. Minä

olisin onnellinen, Kitty," jatkoi hän, sitoen viimeisen solmun

muutamaan kääreesensä, "jos kaikilla niillä eduilla, jotka minä nautin,

voisin olla semmoinen kuin hän. Kuinka hän on saattanut päästä niin

korkealle kannalle noilla pimeyden seuduilla, on enemmän kuin minä voin

käsittää."

"Mutta täti Henderson," minä rohkenin muistuttaa, "voihan Jumalan armo

löytää tien Cornwalliinkin!"

Ero äitini ja täti Jeanien välillä oli niinkuin jäähyväiset kahden

rakkaan sisaren välillä; muistoksi äitini antoi täti Jeanielle rakkaan

vanhan kappaleen Georg Herbertin virsiä, ja täti Jeanie antoi äidilleni

pienen vanhan vihon mr Samuel Rutherfordin kirjeitä.

Bath'issa viivyimme pari päivää, ja sillä välin täti Beauchamp

virkistyi, väri palasi hänen poskillensa ja mieltymys korttileikkiin

uudistui, "sillä," sanoi hän äidilleni, "kuinka lieneekään, meillä

on velvollisuuksia lapsiamme ja seura-elämääkin kohtaan, ja uskonto

ei vaadi kumminkaan meitä protestantteja tekemään itseämme

linnunpelottimiksi."

Mutta samana aamuna kuin meidän oli lähdettävä, täti Beauchamp, kun

kävimme hänen vuoteensa ääressä hänelle hyvästi jättämässä, lausui

äidilleni:

"Sisar Trevylyan kulta, lupaa minulle, että jos joskus -- koska kaikki

olemme kuolevaisia -- kovasti sairastuisin -- ja viimeisten aikojen

kohtaukset ovatkin hermojani vaarallisesti koetelleet -- sinä silloin

tulet minun luokseni! Minä olen varma, että sinä voit tehdä minulle

enemmän kuin kukaan muu."

Ja hän ei saanut mitään lepoa, ennenkuin omissa vaunuissaan sai

lähettää meidät koko matkan Plymouth'iin saakka, vaikka ajaja mitä

kiivaimmin pani sitä vastaas vakuuttaen, että hän ei suinkaan ottaisi

vastataksensa, jos hevoset Devonshiren mä'issä pahenisivat, ja Ewelyn

sanoi, että semmoista vastaan-panoa suurivallan taitoa vastaan

perheessä ei koskaan ennen ollut kuultu eikä edes pidetty

mahdollisenakaan. Ja niin pääsimme kotia taas, ja äitini katsoo meidän

mailmaamme hyvin lämpimäksi ja ihanaksi aivan niinkuin Ewelynin on tapa

sanoa auringosta, että se maata lämmitettyänsä varmaankin löytää sen

hyvin hauskaksi ja herttaiseksi.

Täti Hendersonin olennossa oli jotakin omituisen hellää, kun hän jätti

jäähyväiset äidilleni ja minulle, ja kun sitten istuimme vaunuissa

odottaen niitten liikkeellelähtöä, hän vieläkin tuli meidän luoksemme

ja otti viipyvällä kiivaudella äitini käden, niinkuin hänellä nyt

viimeisessä hetkessä olisi ollut jotakin varsin erinäistä lausuttavana.

Mutta kuinka olikaan, hän ei voinut lausua yhtäkään sanaa, vaan

kuiskasi ainoastaan: "Jumala siunatkoon teitä molempia!"

Ja kun heitimme Bath'in, ja minä viimeisen kerran katsoin takaisin

Ewelyniä odottaen kohtaavani noita hänen loistavia katseitansa, hänen

silmänsä merkillisen miettiväisinä ja surullisina lepäsivät äidissäni,

hän purskahti äkkiä itkemään ja kääntyi pois.

Onko mahdollista, että me kaikki, isäni, äitini ja minä olemme

erhettyneet? Äitini sanoo tuntevansa itsensä vahvemmaksi ja paremmaksi,

ja matkalla hänen oli tapa moneen kertaan tuumailla, kuinka nyt

palaisimme entisiin oloihimme, ja kuinka hän nyt taas rupeisi nousemaan

ylös varhain aamuisilla. "Aamu-ilma tuolla kotonamme," sanoi hän, "on

niin virkistyttävä, vasta-lypsetystä maidosta on myöskin apua, ja

sitten, Kitty," lisäsi hän, "tahdomme lukea raamatun-kappaleitamme ja

rukoilla yhdessä. Kenties en ole etsinyt, niinkuin minun olisi pitänyt,

sitä erinäistä siunausta, joka on luvattu, 'kussa kaksi taikka kolme

tulee kokoon Jesuksen nimeen.' Ja sinä saat välisti lukea minulle

t:ri Watts'in ja mr Charles Wesleyn virsiä. Minä olen vanhan-aikainen

nais-parka, ja minä en koskaan saa käsitetyksi, minkätähden ihmiset

eivät tahdo tyytyä raamattuun ja rukouskirjaan, enkä myöskään, kuinka

yhdistyksissä ja luokkakokouksissa ilman vaaratta voivat sisimpiä

tunteitansa puhua, niinkuin täti Henderson kertoi. Mutta heidän

virsistänsä minä pidän, ja minä myönnän mielelläni, että meidän

kaikkien tulee kiittää metodistoja siitä, että auttavat oikealle uralle

ihmisiä, joita kukaan muu ei koskaan ole toivonut voivansa oikaista."

Vaikka äitini ei vielä ole jaksanut vanhoihin tapoihinsa palata, emme

kuitenkaan ole levottomia hänen tähtensä, koska se ei ole kuin varsin

luonnollista. Hän on väsynyt matkasta, parin päivän päästä hän kyllä

taas tointuu.

Mitä Bettyyn tulee, ei maksa vaivaa tiedustella, mitä hän ajattelee,

taikka huolia siitä, mitä hän puhuu, sillä hänen tapansa on katsoa

asiain pimeää puolta, erittäinkin kun muut ihmiset katsovat valkoista.

Bettyn ennustaja-arvo on kuitenkin melkoisesti kasvanut, sitten kuin

Lontoon-matka ei tuottanut toivottua parannusta.

Kotia lähestyessämme meitä kohtasi varsin surkea tervehdys. Alkoi

hämärtää, ja kaikki oli niin hiljaista ympärillämme, siksi kuin

kukkuloilta korvaamme kaikui matala virsi. Juhlallisesti ylenivät ja

alenivat vakaiset sävelet, niinkuin aallot nousevat ja laskevat

rauhallisena kesä-iltana. Välisti emme kuulleet mitään, siksi kuin

tulimme lähemmäksi, jolloin selkeästi taisimme erottaa virren syvät

sävelet, jota joukko miehiä, astuessaan verkallista kulkua kangasta

pitkin, veisasi. Hiljaisesta liikunnosta taisimme arvata, mitä musta,

surullinen joukko tiesi. Me emme puhuneet sanaakaan toisillemme. Mutta

kun olimme illallisella salissa, äitini kysyi Bettyltä, kuka

naapureistamme oli kuollut.

"Vanha leski Treffry," sanoi Betty. "Toby on taannoin liittynyt

metodistoihin, ja hänen luokkakumppaninsa kantoivat tänäpänä Treffryn

kirkkomaahan veisaten muutamia pastori Wesleyn virsiä matkalla."

"Se oli hyvin juhlallista ja teki suloisen vaikutuksen minuun," sanoi

äitini. "Se sai minun ajattelemaan, mitä isäni pienenä lapsena

ollessani minulle kertoi vanhimmasta kirkosta ja martyyrien

hautauksista."

"Vanha leski Treffry ei ollut mikään martyyri eikä juuri mikään

pyhimyskään," lausui Betty teeskentelemättä, "vaikka sanovat hänen

lopulta muuttuneen. Häntä ei voinut mikään auttaa. Se oli lavantautia.

Toby-parka oli varsin onneton. Hän teki hänen edestänsä kaikki, mitä

suinkin taisi, eikä säästänyt mitään kustannuksia; hänelle annettiin

viiniä, kylmää maitoa, omenoita ja sokerissa keitettyjä luumuja, niin

paljon kuin hän sai niellyksi. Mutta kaikki tämä ei auttanut mitään,

niinkuin tietysti ei mikään voikaan auttaa, kun Ijankaikkisen aika

tulee."

"Minä soisin, että olisimme palanneet vähän ennemmin," sanoi äitini.

"Minulla on erin-omaisen hyviä rohtoja lavantautia vastaan."

"Niin oli Falmouth'in tohtorillakin," virkahti Betty terävästi.

Trustyn tervehdys oli paljon hilpeämpi kuin Bettyn. Sitten kuin

hän tapansa mukaan hännällään voimiensa takaa oli ilmoittanut

tyytyväisyyttänsä ja käynyt rajoitetun pienen sanakirjansa lävitse,

kaikuvasta haukunnasta alkaen matalaan vinkunaan asti, hän pani loput

väkevät tunteensa hurjaan kiertämiseen kanapihassa, missä hänen

maltiton ja melskaava menetyksensä peloitti kana-parvet kauheasti

lentämään ja kaakottamaan, mutta jälkimmäisen osan iltaa hän pysyi

varsin siivona ja alallaan nuuskien kutakin meitä, siksi kuin hän

luultavasti tunsi itsensä täydellisesti tyytyväiseksi omalla,

omituisella tavalla hankkimaan tietoonsa poissa-olomme kaikista

vaiheista.

Ristiriitaisuus Bettyn sanojen ja töitten välillä ei koskaan ollut

silmään-pistävämpi kuin kotia palatessamme.

Jokainen pikku kapine, josta isälleni ja äidilleni, jopa minulle

itsellenikin, taisi olla jotakin hauskuuden lisäystä, oli tyyskästi

muistettu ja asetettu paikallensa, katetulle pöydälle, huoneisimme ja

kaikkialle; tuolit seisoivat juuri siinä, missä niitten tuli seisoa

silloin, kun mielestämme oli kaikkein hupaisinta; leivoksia ja

keitettyjä hedelmiä, joista kaikkein enimmän pidimme, oli juhlan

kaunistukseksi toimitettu; pieni tukku Virginian tupakkia oli pantu

isäni eteen ja äitini huoneesen hänen mielikirjansa pienelle pöydälle

hänen sänkynsä viereen; jok'ainoa nurkka jok'ainoassa huoneessa oli

puhdas ja siisti ja kantoi ahkeran puhdistamisen ja kirkastamisen

jälkeä. "Ilotervehdykset" loistivat kaikkialta, valkoisesta

pöytävaatteesta alkaen puhtaisin raiteihin asti, ja tirkistelivät

jok'ainoasta pienestä huonekalusta ja jok'ainoasta pienestä kapineesta

koko talossa.

Kaikista näkyi, että Betty, vapaana jokapäiväisen elämän

tavallisista toimista, viikkokausia oli oleskellut pyykki-astiain,

pesoputikkien ja tomuhuiskujen ääressä, sekä että harjoja, vahaa, öljyä

ja suopaa ahkerasti oli talon suureksi eduksi ja hyödyksi käytetty.

Mutta menollaan ja sanoillaan Betty vastaan-otti meitä kuin

jonkunlaisia pahantekiöitä, jotka olivat karanneet kodistansa ja

velvollisuuksistansa, mutta jotka vihdoin olivat hulluutensa

huomanneet, ja nyt nöyrällä ja katuvaisella mielellä palasivat

takaisin. Minä tunsin päältäni, että Bettyllä oli jotakin sydämellään,

jonka hän ensimmäisessä sopivassa tilassa ilmoittaisi minulle. Aivan

oikein; eilen illalla, juuri kuin olin panna maata ja arkustani otin

kauniin, punaisiin sahvianikansiin sidotun kappaleen mr Wesleyn virsiä,

jonka orpana Ewelyn oli lähettänyt muistolahjaksi Bettylle, tämä astui

sisälle huoneesen.

"Niin, onpa kyllä syytä mrs Ewelyniä muistaa, mrs Kitty," sanoi hän.

"mutta Jumalan suuri ihme ja armo on kuitenkin, että missis milloinkaan

enää palasi kotia."

"Lääkärit sanovat hänen olevan parempi, ja hän itsekin tuntee itsensä

ripeämmäksi," minä sanoin.

"Rakas missis-parka," sanoi Betty, "on kohta valmis uskomaan, mitä

tohtorit taikka kuka muu hyvänsä koettaa hänen päähänsä panna. Mutta

kaikkien niitten näkyjen ja merkkien perästä, jotka minulla on ollut,

se kuitenkin on suuri armo, että kaikki taas olemme yhdessä, ja sen

enempää en tahdokaan sanoa."

"Mitä näkyjä ja merkkejä?" minä kysyin.

"Minä en ole taika-uskoinen, mrs Kitty," sanoi Betty. "Muutamat ihmiset

katselevat aina merkkejä ja ihmeitä, ja mahdollista kyllä on, että

semmoisia näkevätkin, mutta minä en ole niitä, en. Koko elämä-ijässäni

en ole mitään aavetta nähnyt, en ihmisen enkä eläimenkään muodossa,

vaikka äitini kyllä näki kaikenlaisia kummituksia, ja moni muukin,

jonka minä tunnen, on semmoisia nähnyt. Mutta minä en voi kieltää, että

kummallinen kuoleman hiljaisuus on vallinnut koko talossa nämät

viimeiset ajat. Ja koira ei ole ulvonut turhan vuoksi, niinkuin hän on

ulvonut. Ilonen hän oli, hupsu-parka, kun näki teidän palaavan

takaisin, ja kylläpä hänellä olikin syynsä. Sanotaan, että eläimet

toisinaan näkevät enemmän kuin ihmiset, ja sen minä puolestani uskon

heidän tekevänkin. Linnut eivät tule pilkko-pimeässä akkunaa

koputtamaan, ilman että niitä on lähetetty, eikä vanha yökkö huuda

ääntänsä sorroksiin ainoastaan omaksi huviksensa. Lautaset ei myöskään

putoo hyllyiltä, johon ovat tukevasti kuin kalliolle sioitetut; eikä

kellot soi, ilman että niitä pidellään, jollei jotakin erin-omaista ole

tulossa."

"Entä, jos se olisi ollut hiiret?"

"Hiiriä löytyy, mrs Kitty," vastasi Betty juhlallisesti, "mutta minun

uskoni on, että se ei ollut mikään hiiri, joka tuolla tavalla sydän-yön

aikana kolmeen otteesen veti kellonnuoraa, ei kumminkaan mikään

kuolevainen hiiri, sillä mitä eläimiä toisessa mailmassa on, sitä minä

en voi tietää."

Merkillinen vilu tuli minun päälleni Bettyn vakavasta äänestä, ja minä

lausuin viimein:

"Mutta Betty, mitä ikinä joudumme näkemäänkin, muistakaamme, että

toinen mailma on Jumalan mailma yhtä hyvin kuin tämäkin, ja ettei

mitään voi tapahtua vastoin hänen tahtoansa. Koko mailmassa ei ole

yhtään ainoata pientä pimeää soppea, jossa Hän ei ole läsnä, ja missä

hän on, siellä on kirkkaus."

"Niin, se onkin ollut ainoana lohdutuksenani, mrs Kitty," sanoi Betty.

"Epäilemättä on kirkasta joka paikassa, missä Kaikkivaltias on, mutta

paljon löytyy, joka minulle vielä on hämärää. Luuletteko, mrs Kitty,"

jatkoi hän kuiskuttavalla äänellä, "että minä olisin voinut kestää

täällä yksinäni niin kauan, kaiken tämän menon keskellä ja ilman muuta

seuraa kuin Roger, jolla ei ole niin paljon järkeä kuin koirallakaan,

jos minä en olisi nostanut silmiäni Kaikkivaltiaan puoleen, ja jos Hän

itse ei olisi opettanut minua _rukoilemaan_. Minä en muutoin ole juuri

pelkuri, mutta tällä välin tuskanhiki monta kertaa on pisoillut

otsastani, ja minä olen nyt niin armottoman iloinen, että kaikki taas

olette kotona!"

Nämät olivat Bettyn ensimmäiset tervehdyssanat. Ne lausuttuansa hän

heitti minut lähteäksensä maata omaan pieneen kammioonsa minun huoneeni

taa, mutta hetken päästä hän palasi takaisin ja sanoi:

"Ettehän sanoistani peräti säikähtäneetkään, mrs Kitty rakas. Kuinka

onkin, kaikki tyyni kenties oli ainoastaan vanhan leski Treffryn

tähden, ja ainakin meidän tulee turvata Jumalaan, mrs Kitty, meidän

tulee turvata Jumalaan."

Betty-paran kaikki lohdutus-yritykset ovat kuitenkin tehneet sydämeni

vielä tuskallisemmaksi, kuin hänen merkkinsä ja näkynsä tekivätkään. .

Minä olen aina suuresti rukoillut Jumalaa, etten pettäisi itseäni

ummistaen silmäni siltä, minkä Jumala lähettää minulle, vaan että

katsoisin sitä rohkeasti kasvoihin ja koettaisin kantaa kuormani

semmoisena kuin se on. Minusta on aina ollut, kuin meidän tulisi

kohdella kaikkia murheita, niinkuin mr Wesley sanoo kohtelevansa

alhaisoa. "Minä katson mielelläni," sanoo hän, "alhaisoa silmiin."

Mutta me emme kuitenkaan saa poiketa uraltamme, emme alhaisoa emmekä

murheitakaan kohdellaksemme. Se ei olisi totista rohkeutta. Se olisi

arkahermoista levottomuutta ja pelkoa, ettemme voi tietämättömyyttä

kestää emmekä odottaa, siksi kuin näemme mikä tulee. Minusta näyttää,

kuin kysyttäisiin paljon vähemmän rohkeutta vihollista vastaan

hyökätessä kuin hänen tuloansa odottaessa, ja yhtä kaikki se on juuri

tämmöistä kestävää rohkeutta, tämmöistä kärsivällisyyttä, kuin

kumminkin me naiset ennen kaikkia näytämme tarvitsevan.

Sitten ei ole vielä vuottakaan, kuin niitten suhteen, jotka minulle

maan päällä ovat rakkaimmat, äitini, isäni, Jackin ja Hugh'in, niin

sanoakseni vaelsin näkemisessä pikemmin kuin uskossa, sillä he olivat

silloin kaikki tyyni täällä. Mutta nyt on Jack sotaväessä Flandernissa

ja Hugh Atlantin merellä. Minä en tiedä, mikä heitä saattaa kohdata.

Äitini, kalliin äitini kanssa minä voin olla yhdessä jok'ainoa hetki,

minä voin seurata häntä silmilläni, ja minä voin jok'ainoassa pienessä

asiassa ahkeroita hänen tahtoansa täyttää, ja yhtä kaikki minusta

toisinaan tuntuu, kuin minun olisi paljon vaikeampi pitää kiinni

hänestä kuin sekä Hugh'ista että Jackista!

Minä pidän häntä silmällä yöt päivät, ja yhtä kaikki minä en voi sanoa,

pettääkö minua toivoni vai pelkoni.

Hänen terveytensä ei ole viime vuodesta sanottavasti parantunut, mutta

tänäpänä hän näyttää ripeämmältä kuin eilen, ja huomenna hän kenties on

vahvempi kuin tänään, ja niin hän vähitellen paranee paranemistansa ja

tulee vihdoin varsin terveeksi.

Yhtä kaikki se on juuri silloin, kuin minä koetan mieltäni vähän

rohkaista, kuin pelkoni uudistuneella voimalla tunkevat päälleni.

Ja silloin, niinkuin nytkin minulla ainoastaan on yksi turva --

ainoastaan yksi!

Ajatteleminen voi karkottaa monta huolta ja huojentaa monta kuormaa,

mutta levottomuutta, tuskaa ja tietämättömyyttä vastaan, joitten syitä

ja seurauksia _emme voi_ tietää, minusta ei ole muuta apua kuin

ainoastaan rukous.

Mutta kuinka voisimmekaan kantaa sitä lannistavaa ajatusta: "_Sinä

tiedät sen_," -- sitä ajatusta, että löytyy yksi, joka tietää kaikki,

mikä meitä kohtaa, -- jos sydämemme pohjasta emme myöskin voisi sanoa:

"_Sinä rakastat meitä_," -- ja jos meillä ei olisi sitä vakuutusta,

että varmin kaikista on _Hänen_ rakkautensa, joka johdattaa ja

vallitsee kaikkia.

Eilen illalla kun äitini ja minä palasimme pienen luolamme läheltä,

missä äitini hetken aikaa oli istunut kalliolla meri-ilmaa

hengittämässä, joka on yhtä suloinen kuin maito ja tekee sydämen yhtä

iloiseksi kuin viini, me vierashuoneessamme tapasimme uuden pastorin,

orpana Ewelynin sukulaisen. Betty seisoi ovessa häntä puhutellen, ja

niin pian kuin vieras oli tervehtänyt meitä, hän kiihtyneellä ja

kummallisella äänellä (Ewelyn ei ole puhunut meille, että hän on niin

kiihkohermoinen) sanoi äidilleni:

"Palveliattarenne, rouvani, näyttää olevan järkevä ja ymmärtäväinen

ihminen, ja minua pahoittaa lausuessani, että hän on vahvistanut kaikki

ne pahat huhut, jotka seurakunnasta käyvät laivanryöstöjen ja muitten

laittomien vehketten suhteen, jotka näillä paikoilla lienevät

jokapäiväisenä tapana."

"Todellakin, herra pastori," sanoi äitini hymyillen, "me olemme monta

vuotta eläneet täällä levossa ja rauhassa, mutta Betty ei aina katso

mailmaa valkeimmalta puolelta."

"Rouvani, te lohdutatte minua aivan suuresti, sillä ne tiedot, jotka

tämä kunnon ihminen antoi minulle, olivat todellakin kauhistavia.

Pappi, rouvani," jatkoi hän ottaen näpillisen nuuskaa kultaisesta

tuosastaan, "saa kokea paljon tullessaan uuteen seurakuntaan, varsinkin

-- minä toivon, etten loukkaa teitä, rouvani -- varsinkin tullessaan

seurakuntaan, joka ei vielä ole päässyt sille sivistyksen kannalle,

jolla me Oxfordissa seisomme -- se tahtoo sanoa," jatkoi hän

ahkeroiten kiihkohermoisella tavalla sanojansa lieventää, niinkuin

hänellä olisi ollut joku kirjoitusharjoitus edessänsä korjattavana, "ei

kaikin puolin -- ei juuri kaikin puolin."

Koska väitös, kumminkin tässä rajoitetussa vuodossaan, oli varsin paha,

äitini ei voinut muuta kuin sanoa:

"Erotus on teistä varmaankin kovin suuri, herra pastori."

"Niin, rouvani," vastasi vieras, "onpa niinkin, minun täytyy, luulen,

tunnustaa, että se on suuri." Ja sitten kuin hän oli vahvistanut

itseänsä uudella nuuskanäpillisellä, hän suoraa päätä (niinkuin olen

havainnut kiihkohermoisten ihmisten tavallisesti tekevänkin) syöksi

sitä päämäärää kohden, johon hänen oli mieli tulla.

"Rouvani," alkoi hän, "minä olen kuullut, että täällä, tässä talossa,

joka sunnuntai pidetään kokouksia."

Äitini punastui ja nousi ylös. Pastorista oli nähtävästi kovin

raskasta, kun hänen ei käynyt suoraan jatkaminen, vaan täytyi odottaa

vastausta, sillä hän ei voinut olla varma siitä, että hänen rohkeutensa

kestäisi uudeksi hyökkäykseksi, ja hän kiiruhti sentähden lausumaan:

"Niin, rouvani, ja hartauskokouksia, joissa päälle päätteeksi nainen

toimittaa saarnavirkaa. Puhutaanpa myöskin, että noissa kokouksissa

viskataan kaikenmoisia pistosanoja papistoa vastaan; että niissä

huudetaan 'ihmeeksi,' jos joku piispa taikka kirkkoherra on saanut

jonkun hengen lahjan; ja että viimis sunnuntai-iltana mitä

loukkaavimmilla sanoilla oli lausuttu sitä toivoa, että papit kumminkin

elämällänsä, ellei saarnoillansakaan kunnioittaisivat Jumalaa.

Rouvani," jatkoi hän, sitten kuin hän luultavasti oli tyhjentänyt koko

sotavarastonsa ja langennut takaisin tavalliseen kiihkohermoiseen ja

kohteliaasen tapaansa, "rouvani, pappi, vieras ei tiedä, mitä hänen

tulee ajatella. Minä olisin ennemmin puhutellut kapteini Trevylyania

itse; mutta kun palveliattarenne, rouvani, sanoi hänen olevan ulkona,

minä en tahtonut odottaa, vaan käännyin teihin."

"Herra pastori," sanoi äitini, joka sillä välin oli palannut istumaan

ja saanut takaisin tavallisen mielentyyneytensä, "te olette menetelleet

sekä suorasti että tunnollisesti. Talvis-aikana meidän on ollut tapa

sunnuntai-iltoina koota palveliamme ja joitakuita sairaita ja vanhoja

naapureita heidän kanssansa liturgiaa ja kirkkorukouksia lukeaksemme."

"Liturgia ja kirkkorukoukset?! Aivan hyvä ja kiitettävä tapa, rouvani!"

huudahti pastori nähtävästi keventyneellä sydämellä. "Ja ainoastaan

joitakuita vanhuksia? Laillinen luku tietysti, ei useampia kuin

yhdeksän-neljättä?"

"Minä en ole niitä koskaan lukenut, herra pastori," vastasi äitini.

"Tietysti, tietysti, rouvani; mutta vast'edes teidän tarvitsee olla

tyyskä myöskin lu'un suhteen. Ajat, rouvani, ovat vaarallisia, ja nuot

metodistat näyttävät pesiintyneen myöskin tänne. Mutta tässä

tapauksessa ilmi-antaja varmaankin on erhettynyt."

"Kenties, äitini," minä rohkenin virkahtaa, "ilmiantaja on joku

semmoinen, joka ei itse kuulu kirkkoon. Meidän on aina tapa lukea

rukous: 'Oi Jumala, Sinä joka yksin ihmeitä teet, vuodata Pyhä Henkesi

kaikkien piispojen ja opettajien päälle!' -- Viimis sunnuntaina isäni

luki litanian, ja siinä seisoo, niinkuin muistat: 'Että kaikki piispat,

sananpalveliat ja kuuliat terveellisessä opissa ja pyhässä elämässä

pitäisit ja varjelisit.'"

"Todella", sanoi pastori iloiten näin helposti asiasta pääsevänsä,

"tämän nuoren neiden muistutus osoittaa suurta älyä. Päälle-kantaja

itse on kenties vaarallinen ihminen, nonkonformista taikka ehkäpä

metodistakin."

Samassa silmänräpäyksessä astui isäni sisään, ja klareti-putelin

ääressä sekä pakinoilla Marlborough'in verrattomasta suuruudesta ja

aikojen turmeluksesta kaikki epäsopu tykkänään poistui. Syttyvä aine,

joka kuitenkin oli saattaa eripuraisuuden tuli taas vireille, oli

orpana Ewelynin nimi, sillä kun hänestä ja meidän sukulaisuudestamme

hänen kanssansa mainitsimme, pastorimme sanoi häntä nuoreksi ihmiseksi,

jolla on suuret lahjat, mutta joka on taipunut hyvin vaarallisiin

mielipiteisin.

Viimein hän kuitenkin monilla kumarruksilla otti jäähyväiset lausuen:

"Rouvani, kunnon ihmiset ja erinomainen vieraan-varaisuus, jonka tämän

katon alla olen tavannut, ovat melkoiseni vähentäneet sitä mielipahaa,

jonka palveliattarenne kertomukset minussa herättivät. Hänen

käsityksensä seurakunnan siveellisestä tilasta oli todella suuressa

määrässä huolettava, jopa kauhistavakin."

Kun pastori oli lähtenyt, ja äitini oli kertonut isälleni, mitä asiaa

hänellä oli ollut, hän lisäsi:

"Merkillistä, että kukaan voi sekottaa minua metodistoihin taikka

syyttää minua hartauskokousten pitämisestä. Todellakin merkillistä,"

kertoi hän liikutetulla äänellä.

"Merkillistä kyllä, rakastettuni," sanoi isäni pieni ilkamoinen

vilkutus silmässään, "mutta minä olen monesti huomannut, että se on

juuri kaikkein varullisimmat ihmiset, jotka joutuvat kaikkein pahimpiin

selkkauksiin."

"Mutta, Betty," minä tän'amuna sanoin, "mitä puhuittekaan pastorille,

joka pani hänen niin säikähtymään ja peljästymään seurakuntamme

suhteen?"

"Mrs Kitty," vastasi Betty, "minä puhuin kaikki, mikä mieleeni tuli, ja

kaikki, minkä suinkin muistin; kuinka lyhtyjä sidotaan hevosten

häntiin, että laivat eksyisivät ja joutuisivat karille, kuinka

laivaväki murhataan ja kuninkaan miehet ammutaan, salametsästäjistä ja

varkaista ja vuorityömiesten riidoista ja tappeluksista ja kaikesta,

mitä pahinta näinä viimeisenä kolmenakymmenenä vuotena on tapahtunut.

Minä olin päättänyt, että hänen piti saada ne tietää. Mikä oikeus

hänellä, enemmän kuin kellään muullakaan muukalaisella, oli tulla tänne

meidän seuduillemme, tähän meidän omaan seurakuntaamme nuuskimaan ja

nenustelemaan ja ajamaan pois mr Hugh, joka oli voittanut jok'ikisen

ihmisen, jok'ikisen miehen, vaimon ja lapsen sydämen koko

seurakunnassa! Minä soisin ainoastaan, että voisin peloittaa tuon

vanhan herran tipo tiehensä täältä."

Huomatessani, että Betty nyt oli kaikkein parhaalla tuulellansa, minä

käytin tilaisuutta häneltä kysyäkseni, mitä hän ajatteli mr Wesleyn

täydellisyyden-opista.

"Mrs Kitty", vastasi Betty, "minulla on omat ajatukseni siitä asiasta,

ja ne minä tahdon sanoa teille," ja sitten hän rupesi leikkaamaan

koristuksia torttutaikinaan tavalla semmoisella, joka aina osoittaa,

että häneltä on pitkä puhe odotettavana. "Ensiksikin, lapsi-rakas,

minun uskoni on, että, jos ihmistä ei pidetä hulluna, kun häntä

ymmärretään, häntä ei myöskään saa uskoa hulluksi, kun häntä ei

ymmärretä, vaan silloin tulee kokea saada selvä siitä, mitä hän

tarkoittaa. Se on minun tapani, mrs Kitty; muut ihmiset tekevät toisin,

mutta se ei koske minuun. Kun nyt, lapsi rakas, kuulin ihmisten

puhuvan, että pastori Wesley oli sanonut, että maan päällä löytyi

muutamia kuolevaisia ihmis-parkoja, jotka olivat lakanneet syntiä

tekemästä, minä sanoin itsekseni: 'Pastori Wesley ei ole hullu, se on

varmempi kuin mikään muu, ja sen tähden hänellä täytyy olla joku

tarkoitus, mitä hän sanoo.' Ja sitten minä sanoin muutamille, jotka

tuota kummeksivat: 'Onko hän sanonut, että _te_ olette täydelliset ja

olette lakannut syntiä tekemästä.' Ja kun vastasivat: 'ei', minä

sanoin: 'no siinä hän kumminkin oli oikeassa.' Ja se rauhoitti heitä

ajaksi. Sitten sain olla rauhassa ja miettiä asiaa itsekseni.

"Ja, mrs Kitty," jatkoi hän, "minun uskoni, on, että pastori Wesleyn

tarkoitus on tämä: hän on kenties nähnyt muutamien ihmisten istuvan ja

valittavan ja vaikeroitsevan syntejänsä, niinkuin heidän syntinsä

olisivat jonkunlaista luuvaloa heidän käsivarsissansa ja säärissänsä,

ja niinkuin heillä ei olisi muuta tekemistä kuin niitä perässänsä

laahata. _Minä_ olen nähnyt semmoisia, mrs Kitty, sen minun täytyy

tunnustaa, minä olen kuullut ihmisten, jotka sanovat itseänsä

kristityiksi, puhuvan pikaisuudestansa taikka kankeudestansa eli, kuten

sanovat, 'lihastansa,' niinkuin heidän lihansa ei olisi heidän koko

olentonsa, vaan joku paha eläin, jota heidän täytyy kantaa muassaan, ja

jonka välisti täytyy haukkua ja purra, ilman että se on heidän vikansa.

Jos muutamien ihmisten kanssa puhuu heidän synneistänsä, he pudistavat

päätänsä ja sanovat: 'Niin, me olemme vaivaisia syntisiä, ja lihamme on

heikko, mutta kun pääsemme taivaasen, kaikki kääntyy hyväksi. Me emme

saata toivoa tulevamme täydellisiksi tässä elämässä.' Jos pastori

Wesley on sattunut näkemään joitakuita tämmöisiä, minä arvaan, että hän

on julmasti suuttunut, sillä se on todellakin ilkeää ja on monta kertaa

harmittanut minua. Minä ajattelen, että hän on mennyt heidän luoksensa

ja omalla suoralla ja vilkkaalla tavallaan sanonut heille: 'Tyhmät

sielu-parat, sillä tiellä ette koskaan pääse taivaasen, ja jollette

_tänä hetkenä_ tahdo luopua synnistä, saatte nähdä että _kuolema_

vähitellen käsittää sydämenne. Nouskaat ja sotikaat niinkuin miehet

syntejänne vastaan. Kaikkivaltiaan tarkoituksena ei koskaan ole ollut,

että yhä edelleen tekisitte syntiä ja valittaisitte, valittaisitte ja

tekisitte syntiä. Hän sanoo, että teidän tulee olla _pyhät_, että

teidän tulee olla _täydelliset_, ja mitä Kaikkivaltias sanoo, sitä hän

todella tarkoittaakin. 'Menkäät ja koettakaat, ja te saatte nähdä, että

hän auttaa teitä.' Ja jos koettavat, Kaikkivaltias auttaa heitä, ja sen

siaan että alati valittivat ja tekivät syntiä, he veisaavat ja tekevät,

mikä oikea on. He rakastavat Herraa ja rakastavat toisiansa. Se,"

jatkoi Betty, "on mitä minä luulen pastori Wesleyn tarkoittavan

täydellisyydellä."

"Muutamat ihmiset," lisäsi hän hetken aikaa vaiti oltuaan, "näyttävät

katsovan taivaasen-pääsemistä jonkunlaiseksi ilman-alan muuttamiseksi,

joka kerrassaan tekee heidän sielunsa terveiksi; niinkuin toiset

luulevat ruumiinsa silmänräpäyksessä paranevan, kun vaan tulevat

Lontoosen. Pastori Wesley sanoo, että ijankaikkisuuden ja ijankaikkisen

elämän ja syntien-anteeksi saamisen ja pyhyyden ja taivaan itse täytyy

alkaa sielussa _täällä alhaalla maan päällä ja nyt_, muutoin ne eivät

koskaan ala _siellä ylhäälläkään ja silloin_. Ja, mrs Kitty," jatkoi

hän, "se on minun luuloni pastori Wesleyn täydellisyyden-opista. Jos

hän tarkoittaa jotakin muuta taikka jotakin väärää, se ei koske minuun,

sillä, mrs Kitty rakas, pastori Wesley ei ole raamattu, ja se ei ole

hänen tuomio-istuimensa edessä, jossa kerta seisomme."

Kun Betty tällä tavalla oli lausunut kaikki, mikä hänellä sillä haavaa

oli sydämellänsä, hän laski torttutaikinansa vadille, pani sen uuniin

ja lähti pois.

Hän näytti mietinnöillänsä tulleen melkein samaan päätökseen kuin täti

Jeanie.

Äitini sanoi tän'amuna, että tarttumisen vaara nyt varmaankin oli

ohitse, niin että voisimme käydä katsomassa, kuinka Toby Treffry-paran

laita oli.

"Minä en voi kestää sitä ajatusta," sanoi hän, "että hänen nyt täytyy

olla yksin tuossa kolkossa paikassa kaikkien niitten synkkien ajatusten

kanssa, jotka hänellä oli silloin, kun sinä, Kitty, ja Hugh Spencer

kävitte häntä tervehtimässä. Minä olen varma, että hänen on hyvin

ikävä, ja että hänen täytyy monta pientä mukavuutta kaivata."

Me lähdimme sentähden matkaan, äitini ja minä. Äitini istui vanhan

harmaan konkarimme selässä, ja hänellä oli pieni kori kaikenlaisia

virvokkeita satulan pu'assa. Me tapasimme mökin oven avoinna, mutta

huoneen tyhjänä ihmisistä. Vanha aasi seisoi silmät kiinni, levon,

hoivan ja tyytyväisyyden ilmaus kasvoissaan, oven edessä. Kun menin

muutaman askeleen mökistä rantaa päin, minä kuulin hiljaisen veisun

äänen tasaisten vasaranlyöntien välissä aaltojen pulistessa rauhallisen

kesä-illan tyvenyydessä rantaa vastaan.

Parin minutin kuluttua kohtasimme Tobyn, jonka vene oli pienen matkan

päässä. Me päästimme konkarin nurmikolle, tyhjensimme pienen korimme

Tobyn helmaan ja istuimme kalliolle hänen viereensä.

Kaikki oli muuttunut, mökistä alkaen Tobyn vaatteisin asti. Kaikki oli

siistimpää kuin ennen. Äitini ei voinut olla tästä hyväksymällä

huomauttamatta.

"Niin, missis," sanoi Toby ujoudesta vähän vastausta viivytellen, "se

on todellakin niin. On niinkuin vähän hauskempaa sisältäni, Jumalan

kiitos!"

"Sinä luulet siis, että se on mr Wesley ja metodismi, jotka ovat sinua

tähän auttaneet, Toby," sanoi äitini.

"Jumala siunatkoon teitä, minä tiedän sen varmaan. Se ei kuitenkaan ole

ainoastaan nämät," lisäsi hän pienellä empimyksellä, lykäten hiukset

pois otsastansa ja luoden erin-omaisen silmäyksen minuun, "se on osaksi

myöskin te, mrs Kitty, ja master Hugh. Kaikkein ensimmäinen asia, joka

luullakseni teki minun hyvää, oli kun näin mr. Kittyn suuttuvan vanhan

aasin tähden." Monilla sanoilla kertoi hän nyt meille, kuinka minä

eräänä aamuna useampia vuosia sitten olin tullut häntä vastaan, juuri

kuin hän ruoski aasiansa, ja kuinka minä olin häntä siitä kovasti

nuhdellut, mutta sitten näyttänyt hyvältä ja antanut hänen juoda

vasta-lypsettyä maitoa, sekä kuinka hän silloin oli ratsastanut nauraen

itseksensä nuorten naisten äreyttä, mutta samalla kuitenkin ihmetellen,

kuinka minä taisin huolia siitä, että eläintä rääkättiin taikka että

hänen itse oli nälkä.

Varsin merkillistä oli, lisäsi hän, kuinka minun sanani ja katseeni

olivat hänen sydämeensä koskeneet. Ne näyttivät hänessä herättäneen sen

ajatuksen, että löytyy jotakin, joka sanotaan oikeaksi ja vääräksi, ja

että oikean täytyy olla lempeyttä ja hyvyyttä; ja siitä ajasta saakka,

sanoi hän, hän ei koskaan nostanut kättänsä aasia vastaan tuntematta

lempeää ja ystävällistä kättä, joka veti häntä takaisin, ja vähitellen

hän oli huomannut, mikä hänestä näytti hyvin merkilliseltä, että aasi

tunsi sekä hyvät että pahat sanat.

Ja sitten master Hugh'in oli ollut tapa lähteä ulos venheellä hänen

kanssansa, ja sitä vastaan että Toby oli opettanut häntä kalastamaan ja

purjehtimaan, hän oli tarjonnut opettamaan Tobya lukemaan. Äkäisellä

tavallaan Toby silloin oli vastannut, ettei maksaisi vaivaa

koettaakaan, ja ettei hän itse enempää kuin hänen äitinsäkään katsonut

siitä olevan mitään hyötyä; mutta hän ei kuitenkaan ollut tahtonut

master Hugh'ia pahoittaa. Ja niin master Hugh oli opettanut hänelle

monta hyvää raamatun lausetta, ja vaikka hän ei silloin suurin

piitannut niistä, ne kuitenkin sittemmin monta kertaa olivat tulleet

hänen mieleensä, ollen nuoranpäänä, joka oli pitänyt hänen sielunsa

veden päällä. Suuri totuus, jonka hän oli oppinut Hugh'ilta, ja joka

oli painunut hänen sydämeensä, oli se, että hyvyys ja laupeus ei ole

ainoastaan naisten kaunistuksena ja hempuna, vaan miehenkin kunniana.

Kaiken tämän aikana hän kuitenkin oli kolkkoa ja hurjaa elämäänsä

pitkittänyt. Hänen kotinsa oli aina ollut laivanryöstäjien ja

vallattomien veijarien pesänä. Poikana ollessaan Toby vuoteeltansa

takahuoneesta myrskyisinä öinä useasti oli kuullut kiivaitten äänten

keskustelevan siitä saaliista, joka myrskyn jälkeen olisi koottavana,

onnellisista haaksirikoista, jotka rannoilla tapahtuisivat, ja niistä

hyvistä voitoista, jotka niitten kautta syntyisivät -- niinkuin

laiva-raiskat, jotka ajelivat tyrskyjen keskellä, eivät olisi olleet

inhimillisten olentojen suojana taikka ponnistelevien, vapisevien

ihmis-käsien johdossa, vaan ainoastaan täynnä kuollutta kauppakalua,

paki-parastaan heitä varten. Sanoista, jotka hän silloin kuuli,

kaikuivat, kuten Toby sanoi, muutamat vielä tänäpänä hänen korvissaan:

"Se ajaa oikopäätä kallioille." "Ettekö, naapuri, saa auttaa sitä

matkalle ystävällisellä pienellä valkealla akkunassanne?" "Se meni

pohjaan kuin kivi!" taikka, "Se taistelee kovan taistelon," --

"valkeata, ampukaat pojat -- mikä estää?" "Kas niin, se sai

tarpeeksensa -- aallot tekevät lopun." -- "Se tuottaa Jumalan viljaa

onnelliselle kansalle huomis-aamuna."

Ja sitten varhain päivän koittaessa hän oli kuullut tynnyrien

salavihkaista vierittämistä vajaan hänen pään-alasensa lähellä.

Aikaa voittaen hän itse kasvoi osan-ottajaksi vaarin-pitämiseen,

tepastelemiseen ja ryöstämiseen; hän rupesi katsomaan aaltoja

liittolaisiksensa ja rantaa elopelloksensa. Lopulta hän tuli niin

paatuneeksi, että hän katseli haaksirikkoa melkein samoilla tunteilla

kuin makrillin-pyyntöä.

Laivaväki teki vastusta, semmoinen oli hänen johtopäätöksensä, ja niin

tekivät kalatkin. Tietysti se ei ollut kummankaan mieleen, mutta

laivojen kohtalona oli enimmästään, päivänä tai toisena, vähää ennemmin

tai myöhemmin, rannalla tai toisella, joutua haaksirikkoon, aivan

niinkuin kalat olivat luodut verkoilla tai toisilla pyydettäväksi, ja

jos muutamat ihmiset siitä hyötyivät, miksikä ei hänkin? Hänellä oli

kuitenkin joku hämärä tunto siitä, että tuommoinen keino ei ollut juuri

niin luvallinen kuin kalastus, jonka tähden hän ei tullut siitä

maininneeksi, ja hän tiesi, että "ylhäällä Lontoossa," oli _jokin_,

joka vastusti mokomia vehkeitä, ja että odottamaton ukkosen nuoli

toisinaan iski johonkin onnenheittiöön -- jos kohta ei aina pahimpaan

eikä juuri silloin, kuin pahin työ tehtiin.

Ja hän tiesi sen ohessa, että ylhäällä taivaassa oli _jokin_, joka

niinikään äkki-arvaamatta, niinkuin iso vesiratas siihen istuessa,

runnellen ja hävittäen lankee pahantekiän päälle.

Hänellä oli myöskin epäselvä tunto jonkunlaisesta salaisesta yhteydestä

tuon suuren hävittävän ja kostavan _jonkin_ ja niitten kymmenen käskyn

välillä, jotka hän osasi ulkoa. Ja tämä tunto se oli, joka sai hänen

vapisemaan kun hänen täytyi kulkea yksinäisen kirkkomaan kautta tahi

pimein-päin liikkua oudoissa paikoissa taikka hänen korvaansa sattui

joku erinomainen kolina, ja se muuttui kirventeleväksi kivuksi, kun hän

hukkuneitten päältä löysi liinavaatteen, joka oli huolellisilla käsillä

merkattu, taikka pienen rakkaan muistolahjan tahi koristuksen, naisen

taikka lapsen hiussuortuva sisällä, joka osoitti, että kuolleella

kotimaassaan oli läheisiä, jotka rakastivat ja ikävöitsivät häntä --

kivuksi, joka kävi varsin kärsimättömäksi sen merimies-pojan kuoleman

jälkeen, jonka kasvoja hän ei koskaan voinut unhoittaa.

Ja sitten, sanoi hän, tuli pastori Wesley ja saarnasi rannoilla niillä

seuduin, ja silloin hän sai tuta, että: tuo _jokin_, joka seisoi häntä

vastaan ylhäällä taivaassa, ei ollut mikään kuollut kone, vaan elävä

Jumala, jonka silmät ovat niinkuin tulenliekit, ja joka katselee

kaikkiin paikkoihin, kaikkiin pahoihin ja hyviin, tutkien jok'ainoan

sydämen ja jok'ainoan työn. Hän sai havaita, että se on synti, jota

Jumala vastustaa ja kammoo, ja että synnin harjoittaminen on vääryyden

harjoittamista muita ihmisiä kohtaan taikka sen hyvän laimin-lyömistä,

jonka voimme heille tehdä. Hän sai havaita, että Herran teissä ei ole

pienintäkään epävakuutta, vaan kaikkein vakavinta totuutta, että

rankaistus ennemmin taikka myöhemmin seuraa syntiä, ja että kaikkein

pahin, joka täällä maan päällä voi syntistä kohdata, ainoastaan on kuin

hyttysen purema sen madon suhteen, joka ei kuole, ja sen tulen, joka ei

sammu. Hän oppi käsittämään, että helvetin kauheimmat tuskat ovat ne,

jotka alkavat _olevana hetkenä_: lakkaamattomien tunnonvaivojen

kalvaus, Jumalan tunto, hänen tutkivan katseensa tunto, jota emme voi

paeta, ja joka tunkee sydämemme mustaan pilkkuun, jonka hän tietää ja

me itse myöskin tiedämme, ja jota emme voi peittää eikä pyyhkiä pois.

"Ja tätä se oli, jota minä tunsin silloin," sanoi Toby, "kuin te, mrs

Kitty, tulitte äitiäni katsomaan ja kuulitte minun vaikeroitsevan

takakamarissa."

"Mutta onhan sinun nyt peräti toisin?" sanoi äitini.

"On kyllä," vastasi Toby juhlallisesti, "mutta syntini on sama kuin

ennen. Minä luulen ainoastaan, että sitä vihaan enemmän, se menee

harvoin ajatuksistani. Kuningas Taavetti sanoo: 'Syntini on aina

edessäni,' ja minä näen, että hän on oikeassa. Ja elävän Jumalan silmät

seuraavat minua joka paikassa ja tutkivat minut kokonani, ja minusta on

kuin sitä tekisivät yhä enemmän joka päivä, ja minä en nyt voi niitä

paeta rahtuakaan enemmän kuin ennen, mutta Jumalan kiitos, _minä en

sitä tahdokaan_. Siinä koko erotus -- minä en sitä tahdo. Minä en

kaiken mailman edestä tahtoisi päästä olemasta Jumalan silmien alla."

"Mutta mikä se oli, joka vihdoin sinut tähän auttoi?" kysyi äitini.

"Se oli raamattu ensiksi tietysti ja sitten virret, ja nehän ovatkin

parhaasta päästä raamatusta otetut ja sitten soitannolle laaditut, joka

tekee, että sävelten tavalla tunkevat sydämeen. Se oli virret ja mitä

luokkakokouksissa puhuttiin. Ennenkuin tulin niihin ja kuulin mitä

siellä lausuttiin, minä luulin olevani ihan yksinäni, niinkuin

haaksirikkoinen autiolla rannalla taikka pienellä hietasärkällä, johon

ei yksikään ihminen koskaan ole jalkaansa astunut, ja jonka

nousuvesi pala palalta huhtoo pois. Kun koetin tavata kokoon virret

veisukirjastani, minusta oli kuin olisin löytänyt jälkiä hiekassa, ja

olihan sekin jo jotain. Se opetti minulle, että suruni ei ollut mitään

hulluutta, niinkuin äiti-parkani sanoi, ei mitään hullua unta, vaan

juuri heräämistä kaikkein hulluimmasta unesta mailmassa. Se sai minun

käsittämään, että muut ihmiset olivat tunteneet samoja kuin minä, että

heillä oli ollut yhtä kova kamppaus kuin minulla, ja että olivat

_päässeet voitolle_. Mutta kun tulin luokkaan ja siellä kuulin virret,

olipa niinkuin olisin kuullut ääniä vuorten kukkuloilta, jotka

virkistyttivät minua ja osoittivat minulle tien, jota minun tuli käydä.

Meidän luokka-esimies ei ole mikään suuri puhuja, mutta hän on saanut

ihmeellisen hellän sydämen ja kauniin laulu-äänen, ja se on virret,

jotka ovat päättäneet pastori Wesleyn työn ja parantaneet haavat, jotka

hänen saarnansa iskivät.

"Armon syvyys, annatkos

Munkin osaa armohos?"

Tämä oli ensimmäinen joka tunki sydämeeni. Minä en kuullut sen enempää,

ja minä en saanut noita muutamia sanoja mielestäni useampaan päivään,

ennenkuin toinen virsi astui niitten siaan. Se oli seuraava:

Jesus, huuda luoksesi

Synnin teiltä syntinen,

Niinkuin ennen Pietari

Sun ma kielsin kieltäen,

Suo mun Pietarina myös

Katkerasti itkien

Jällen palata sun työs,

Sydän kivenkovuinen

Murra, Jesus armias,

Mulle ole laupias!

Syntivelka kyynelkäs

Poista olemattomaks',

Punaisella verellä,

Mua huuhdo valkeaks',

Kasvos käännä kirkkahat

Puoleheni välehen,

Siteet päästä raskahat,

Sydän kivenkovuinen

Murra, Jesus armias,

Mulle ole laupias!

Niinkuin ennen rukoilit:

"Anna anteeks', isäni!"

Ristinpuustas vakuutit

Täytetyksi toimesi,

Niin sa vastaat vieläkin,

Taivahistas katsoen

Synti-raukan suruihin,

Syömen kivenkovuisen

Murrat, Jesus armias,

Mulle olet laupias!

Tämä virsi, sanoi Toby, asetti uuden kuvan hänen sisällisten silmiensä

eteen. Poika-raukan kalveitten kasvojen verosta, jotka viime aikoina

yöt päivät olivat häntä vastaan tuijottaneet, hän nyt näki edessänsä

toiset kasvot, kasvot kalveat, vaan ei hengettömät, joitten silmät,

sisään-painuneina tuskasta ja täynnä rakkautta, sanomattomalla säälillä

olivat hänessä kiinni. Hän käsitti, että "_Jumala oli Kristuksessa ja

sovitti mailman itsensä kanssa_." Hän tunsi, että se oli vanhurskaan

tuomarin kasvot, jotka niin hellästi ja leppeästi katsoivat alas

ristinpuusta hänen päällensä, ja että Herra itse hänen siassaan oli

kärsinyt vaivoja, vielä suurempia, kuin mitä hän itse oli itsellensä

pelännyt. Hän tunsi, että hänen syntinsä olivat anteeksi annetut.

Hänen sydämensä oli pakahtua ilosta sovituksen suuresta salaisuudesta,

ja hän veisasi.

Sua, Jesus, kaunis kruununi,

Ma aina tahdon rakastaa,

Jos minkä kääntyis mailmani,

Jos vihas mua kauhistaa

Tai mulle olet suopuinen,

Sua rakastan ma kuitenkin --

Sa lahja olet ainoinen,

Jon voittaa pyydän sittenkin.

Missä ikinä hän kulki ja viipyi, hänestä oli kuin Vapahtajan kuolevat

kasvot kaikessa jumalisen rakkauden ja armon täydellisyydessä olisivat

kumartuneet alas hänen ylitsensä, ja kuin sanat: "se on täytetty! Isä

anna anteeksi!" olisivat täyttäneet koko mailman suloisella musiikilla.

Hän ei voinut mitään muuta nähdä eikä kuulla.

"Ja kuinka sinun nyt on?" kysyi äitini.

"Nyt, missis" vastasi Toby, "minä taas näen kaikki asiat, niinkuin

oikeastaan ovat, mutta onpa niinkuin kaikki olisivat sisällisesti

muuttuneet, vaikka ulkopuoli on sama. Kirous on otettu kaikista pois.

Kuolleen poika-raukan kasvot minä näen taas, mutta minä en enää pelkää

niitä, sillä ne ikäänkuin sanovat minulle: 'älä tee mitään minun

edestäni, Toby, se on myöhäistä, minä en tarvitse mitään: älä tee

mitään minun edestäni, vaan kaikkien muitten edestä minun tähteni.' Ja

molempien kasvot hämmentyvät minusta toisiinsa, hukkuneen poika-raukan

ja _Hänen_, ja ne sanat, jotka molemmat puhuvat, ovat ihan samat: 'Ei

mitään minun edestäni, minun on nyt kaikki hyvin, mutta kaikkien

muitten edestä minun tähteni.' Ja se on tätä," jatkoi Toby, "jota

toivon saavani tehdä, ennenkuin kuolen."

"Kuinka, Toby, mitä sinä tarkoitat?"

"Nähkäät, missis" vastasi Toby, "minä käyn nyt ja odotan haaksirikkoja

paljon enemmän kuin koskaan entisiin aikoihin. Minä etsiskelen

laivaväkeä enemmän kuin koskaan ennen lastia. Ja minä toivon varmasti,

että Herra ennen pitkää antaa minun pelastaa jonkun ihmis-paran, että

Hän antaa minun nähdä jonkun hengettömän sielun taas virkistyvän äitini

vanhan takan edessä. Ja silloin saan tuntea, kuinka kahdet kasvot

katsovat alas taivaasta minun päälleni, hukkuneen poika-raukan ja

siunatun Herran! Ja siinä olisi kyllä enkelillekin, jos enkeli koskaan

voisi tuntea sitä häpeää, sitä syntiä ja niitä katkeria soimauksia,

joita minä sydämessäni olen tuntenut, ja jotka tekevät sen minulle

autuudeksi, kun ainoastaan saan luoda silmäni Hänen pyhien kasvojensa

puoleen."

"Ja sillä välin?" kysyi äitini.

"Sillä välin? Nähkäät," vastasi Toby, "pastori Wesley sanoo, että

kaikkien Jumalan käskyjen summa on rakkaus; ja kun nyt tiedän Jumalalle

otolliseksi, että olemme hyväntahtoisia ja auttavaisia toinen toistamme

kohtaan, onpa oikein merkillistä, kuinka monta tilaisuutta olen saanut

hänen mieltänsä noudattaa. Tuskin yhtäkään päivää menee, ilman että

joku semmoinen tilaisuus ilmaantuu."

Pienellä harmaalla konkarillansa kotia ratsastaessaan äitini lausui:

"Kitty, Vapahtajamme sanoo: 'Viimeiset tulevat ensimmäisiksi,' ja minä

en luule koskaan niin hyvin käsittäneeni, mitä nämät sanat

tarkoittavat, kuin tänäpänä. Kun heitin Toby-paran ja akkunalla näin

avoimen raamatun, matala maja minusta tuntui yhtä pyhältä kuin korkea

kirkko."