"Oi Kitty", sanoi hän, "hän toivoi, että minä en surisi! Oi rakasta
poika-parkaa, jos hän vaan olisi tietänyt, kuinka suuresti minä
rakastan häntä! Jos ainoastaan silmänräpäykseksi saisin hänet nähdä,
hänelle siitä puhuakseni! Minä pelkään, Kitty, että minä tein kodin
liian ikäväksi hänelle, mutta sen minä tein hyvässä tarkoituksessa.
Minä luulin varjelevani häntä kiusauksista, ja minä ylpeilin tyhmässä
sydämessäni sisar Beauchamp-paran rinnalla. Minulla on vähän
kerskailemista eikä paljon muuta lohdutuksen aihetta kuin John Wesleyn
saarnat, joita ensin lähdin kuulemaan Tom-paran tähden, ja välisti minä
käyn haastelemassa täti Jeanien ja vanhan puutarhurimme kanssa. He
puhuvat minulle kaikki hyvät, jotka Tom on sanonut ja tehnyt, ja me
itkemme häntä yhdessä. Sitä rakasta poikaa! Hän oli kiltti poika,
Kitty; kaikki palveliat pitivät hänestä. Oi, minä olisin kenties voinut
voittaa hänet. Kaikki voisi olla peräti toisenlaista, kuin se nyt on!
Mutta. nyt se on myöhäistä! Setäsi on ottanut kauppakumppaniksensa
erään veljenpoikansa Glasgowista, pahan ja monimutkaisen nuoren miehen,
joka ei koskaan naura eikä koskaan katso ihmisiä silmiin. Ja tämä
vieras istuu nyt meidän pöydässämme ja elää joka päivä herkullisesti,
sillä välin kuin meidän oma Tom reutoo ja tekee työtä kaukana avarassa
mailmassa leipäpalaa ansaitaksensa."
Täti Henderson parkaa! Minulla oli aivan vähän lohdutusta hänelle
antaa, mutta hän sanoi huojennukseksi saada puhuakin Tomista jonkun
semmoisen kanssa, joka piti hänestä niinkuin minä.
Täti Henderson on todellakin monessa katsannossa muuttunut. Hän on
leppeämpi ja nöyrempi, ja mikä vielä enemmän on, hänen sydämensä
näyttää käyneen avarammaksi ja hänen kätensä auliimmaksi. Hän on nyt
mr Wesleyn kiivaimpia sanankuulioita. Mutta minä en kuitenkaan voi
sanoa, että hänen esimerkkinsä korottaa metodismia rakkaan äitini
silmissä, joka ei tiedä, kuinka paljon murheet ja lempeämpi uskonto
kuitenkin ovat tädin muuttaneet, vaan joka ainoastaan näkee hänen vähän
riitaisen luontonsa ja hänen itse-viisautensa, jotka eivät vielä ole
täydellisesti murtuneet. Se vakuutus, että kaikki, mitä _hän_ tekee ja
uskoo ja sanoo, on ainoa oikea, on tosin tullut häirityksi hänen
huoneellisen elämänsä ja sen askaretten suhteen; mutta se on sitä
vastaan pujahtanut hänen uskontoonsa. Hän on varsin vakuutettu, että
metodismi ei ainoastaan ole hyvä oppi, vaan _ainoa_ hyvä: että mr
Wesleyn säätökset yhdistyksistä ja seurakunnista, kouluista ja
luokkakokouksista, vaatteista ja elantotavoista ovat totisen,
raamatullisen kristillisyyden ainoana kaavana koko mailmassa; että
hänen arminilaisetkin opinkappaleensa ovat totuutta, jopa ainoatakin
totuutta, josta kaikki kristityt kaikin puolin voisivat tulla
osallisiksi, ellei synti kovaksi onneksi pimittäisi heidän silmiänsä.
Ja kun vakuutus hänessä ei koskaan voi olla vaikutusta vailla, hän ei
ainoastaan hyljää kaikkia koristuksia turmeltuneesen mailmaan kuuluvana
sälynä, vaan katsoo myöskin velvollisuudeksensa kaikille, joitten
yhteyteen hän tulee, antaa selvä ja selkeä todistus mielipiteistänsä
tässä asiassa. Kullat, helmet ja kauniit vaatteet, sanoo hän, ovat
kielletyt naisilta, jotka tahtovat jumalisuutta ahkeroita, ja hän luo
sen ohessa salaisia silmäyksiä pieneen kultaneulaan (sisältävä
hiussuortuvan isäni päästä), jolla äitini on tapa pistää kiinni
kaulaliinansa. Ainoa koristus, jonka pyhä raamattu sallii naiselle, hän
kiivaasti ja jyrkästi väittää, on hiljainen ja siveä henki. Ja rakkaan
äitini hiljainen ja siveä henki on varmaan syvästi loukkaantunut
noista kovista hyökkäyksistä rakasta pientä muistolahjaa vastaan, joka
on hänen aviomiehensä ainoa lahja heidän hääpäivältänsä, ja jonka hän
siitä saakka on ainoana koristuksenansa kantanut.
Kiivaimmat taistelonsa täti Henderson kuitenkin taistelee
kylmäkiskoisen ja monimutkaisen skottlantilaisen veljenpojan kanssa.
Hän sanoo hänen olevan yhtä haavaa tulipunainen kalvinilainen, penseä
laodiceus ja jäykkä, jäinen antinomista. Hän ahdistaa hänen
opinkappaleitansa kiihkeillä ja katkerilla väitöksillä Jumalan
yleisestä rakkaudesta, ja siihen riitakumppani antaa vastaukseksi
kolkkoa, kiistämätöntä logillisuutta ijankaikkisesta entapäätöksestä,
pyhien valitsemuksesta ja muista syvällisistä asioista, siksi kuin
raamatun lauseita lentää heidän välillänsä enemmän niinkuin tykinkuulat
kuin niinkuin elämän vienot, virvottavat kastepisarat. Raamattu näyttää
käyneen piammastaan luvunlaskukirjaksi, ihmiset ainoastaan numeroiksi,
taivas ja helvetti jonkunlaiseksi pääsummaksi, Jumala itse ainoastaan
lu'un jäseneksi ja ijankaikkisuus numeroksi, joka antaa ajan
tyhjiköille arvoa.
Täti Hendersonin rakkaimpana opinkappaleena on pyhien täydellisyys
tässä elämässä. Hän on kovin suuttunut mähriläisille veljille siitä,
että nämät kieltävät tämän totuuden, väittäen, että elämän loppuun
saakka jäämme "vaivaisiksi syntisiksi," jotka joka päivä tarvitsemme
anteeksi-antamusta ja ainoastaan silloin voimme olla hyvässä turvassa,
kuin tykkänään itseämme epäilemme. Hänellä on monta varsin surkeaa
kertomusta heistä, ja hän lausuu monta kovaa sanaa tuosta heidän
"vaivaisesta syntisyydestänsä" ja sen seurauksista, vaikka siitä
päättäen, mitä Hugh kerta puhui minulle Herrnhutin veljesseurakunnasta
ja sen itsekieltoisesta työstä orjien ja maanpakolaisten keskellä
-- he elämässään näyttävät olevan suuria pyhimyksiä, vaikka
uskontunnustuksessaan ainoastaan ovat "vaivaisia syntisiä".
Tämä tädin suosima täydellisyyden oppi on kovaksi onneksi juuri ainoa,
jota vastaan äitini tunnon pakosta katsoo itsensä velvotetuksi
taistelemaan. Kuinka Jumalan rakkaus jokaista olentoa kohtaan sopii
yhteen entapäätöksen kanssa, ja kuinka valittuin välttämättömän
uskossa-pysymisen laita lienee, se on, sanoo hän, suuri salaisuus, jota
hän ei voi käsittää, ja josta hän sentähden ei tahdo riidellä. Mutta
väitöstä, että vaivainen, syntinen ihminen tässä elämässä voi päästä
niin pitkälle, että hänen joka päivä ei tarvitse tunnustaa syntejänsä
ja vastaan-ottaa anteeksi-antamusta, sitä hän ei millään muotoa voi
hyväksyä. Täti Henderson myönnyttää, että hän itse koskaan ei ole
asunut saman katon alla jonkun "täydellisen" kanssa, vaikka hänelle
luokkakokouksissa usein on semmoisia näytetty.
Kaikki nämät kiistat ja riidat ovat pakottaneet äitiäni vielä lujemmin
kuin ennen, ja niinkuin hän itse sanoo, säikähtyneen lapsen lailla
liittymään omaan äitiinsä kirkkoon. Kun paaston-aika parhaallaan on
käsissä, hän ja minä joka päivä käymme aamu- ja iltarukouksissa lähellä
olevassa kirkossa, jota vastaan täti Henderson mr Wesleyn oppilaana
tosin ei voi tehdä mitään suoraa muistutusta, vaikka hän tulee
antaneeksi monta pientä viittausta kiinni-riippumisesta ulkonaisissa
menoissa ja niihin luottamisesta.
Sekä äitini että minä katsomme vanhan kirkon hiljaisuutta ja vanhojen
kirkkorukoustemme tyventä, juhlallista ja nöyryyttävää henkeä totiseksi
virvotukseksi. Minusta näyttää suureksi siunaukseksi, että meillä on
määrä-sanaiset kirkkorukoukset, joita hetken puoluemielisyys ei voi
käyttää aseiksi muita kristin-uskon tunnustajia vastaan. Kun
rukouskirjan tekiäin täytyi kirjoittaa rukouksia muita ihmisiä vastaan
(niinkuin esimerkiksi paavilaisia vastaan ruuti-liiton ja
kapinoitsioita vallan-uudistuksen johdosta), he kyllä tekivät niitä
varsin katkeriksi, jopa enemmän kiroustenkin kuin rukousten
kaltaisiksi; mutta kaikki tämä on nyt niin kauan aikaa sitten, että
katkeruus kokonaan on kadottanut tutkaimensa. Muuten rukouskirjassa ei
puhuta juuri paljon kiistasta ja riidasta paitsi perkelettä, mailmaa ja
omaa lihaamme vastaan.
Minä en kuitenkaan voi olla uskomatta, että ankarampia ja vähemmän
suloisia sanoja tarvitaan ihmisten herättämiseksi unestansa, niin että
huomaisivat oman kurjuutensa, oppisivat tuntemaan syvän tarpeen ja
niin kantaisivat sen rukouksessa Jumalan eteen.
Melkein huojennukselta tuntuu, kun täti Hendersonin riidanhimo
välisti kääntyy pois kaikenmoisista eksyväisistä kristityistä "sisar
Beauchamp-paran" puoskari-tohtoriin, niinkuin hän aivan vähäisellä
kunnioituksella nimittää sitä hyväntekeväistä ihmis-ystävää, joka ei
saanut äitiäni parannetuksi.
Täti Hendersonilla on omat ajatuksensa tämmöisistä asioista. Hän pitää
suorana hulluutena uskoa, että apteikin-tavarat voivat olla mitään
muuta kuin moskaa ja kaikenmoiset parannuskeinot, joita lääkärit
määräävät, mitään muuta kuin tyhjää vaivaa. Ja nämät mielipiteensä hän
panee varteen koetellen äitini kärsivällisyyttä semmoisella joukolla
pahoja pillerejä ja väsyttäviä määräyksiä, että isänikin eilen täytyi
ruveta hänelle ankaraa vastusta tekemään. Sitten kuin täti Henderson
varsin selvästi oli osoittanut, mitä vaarallisia seurauksia voi olla
siitä, että ("niinkuin kalvinistat") itsepintaisesti kieltää
käyttämästä terveellisiä ja luonnollisia välikappaleita taikka
("niinkuin mähriläiset veljet") istuu alallaan ja panee kädet ristiin,
hän näytti tehneen kaikki, mitä jaksoi, peri-aatettansa
noudattaaksensa, ja muuttui nyt ankarasta tohtoroitsiasta hyvin
helläksi hoitajaksi, joka tyrkyttää äidilleni lihakeite-hyytelöitä ja
kaikenmoisia sairashuoneen herkkuja, säästämättä sekä vaivoja että
kustannuksia vastahakoisen potilaansa hyväksi.
Se on juuri kaikkinaisten menojen ja semmoisten suhteen, kuin suurin
muutos ilmaantuu, jonka Tomin pakeneminen ja mr Wesleyn saarnat ovat
täti Hendersonissa matkaan-saattaneet.
Kun Tom on poissa, hänellä mielestään ei ole ketään, jolle tavaroita
kokoisi. "Miksikä", sanoo hän, "minä säästäisin mitään tuolle
antinomiselle skottlantilaiselle, joka luultavasti on paatunut
jakobiita, kun hänellä vaan olisi rohkeutta sitä omistaa?"
Ja mr Wesleyn oppi ei ole paljas mystisyys, joka katselee taivasta
kukkulalta, johon ainoastaan sunnuntaisin noustaan, eikä liioin mikään
käskyjen ja kieltojen rintavarustus. Mitä se on, on henki ja elämä,
yllyke tekemään työtä rakkaudessa, vaatimus rakastamaan työllä; se avaa
sydämen, käden ja kukkaron, se opettaa ja taivuttaa antamaan runsaasti
ja ilolla; ja se matkaan-saattaa lopuksi yhdistyksen rikasten ja
köyhien välillä, siteen semmoisen, jonka nimenä on yhteisyys uskossa ja
vaikutus rakkaudessa.
Ilahduttavin muutos täti Hendersonin luona on kuitenkin tapahtunut
kyökissä, sillä palkollisia ei enää pidetä jonkunlaisina elävinä
luutina taikka keittokoneina, vaan "sisarina," ja köyhiä, sairaita
ja vanhoja ruokitaan auliisti ja vastaan-otetaan ja hoidetaan
vieraan-varaisuudella.
Minä olen tyyskästi ottanut vaarin setä Hendersonista, ja minä olen
varma, että Tomin lähtö huolettaa häntä melkein enemmän kuin tätiä. Hän
on tavallista miettiväisempi ja sanattomampi, ja puuttuu asioihin
vähemmän kuin ennen. Kun hänen veljenpoikansa palaa rahamarkkinoilta ja
puhuu kauppasuhteista, laina-asioista y.m., hän kuulee pakollisella ja
jäykällä huomiolla, joka suuresti eriää hänen entisestä vilkkaasta, jos
kohta hillitystä mielihalustansa kaikkiin, jotka voittoa ja tappiota
koskivat.
Ja mikä tekee hänet niin erin-omaisen helläksi minua kohtaan? Hän on
aina ollut myötä-tuntoinen ja ystävällinen, mutta kun nyt tarjoon
hänelle piipun taikka asetan jakkaran hänen luuvaloisen jalkansa alle,
hänen äänensä aina vapisee, kun hän kiittää minua. Ja kerta hän sanoi
äidilleni, että _tytär_ on Jumalan hyvä lahja täällä maan päällä.
Ja hänen hiuksensa ovat käyneet niin valkoisiksi, niin valkoisiksi!
Oi, orpana Tom on menetellyt kovin väärin, hän on tehnyt kovin suuren
erhetyksen! Minä olen varma, että hän ei koskaan saa mitään lepoa ja
rauhaa taikka oikein tunne, mitä Jumalan rakkaus on, ennenkuin hän
nöyryyttää itsensä ja palaa takaisin, kuinka raskasta se hänestä
lieneekin. Välisti minä kuitenkin luulen, vaikka minä en tohdi ruveta
mitään arvelemaan siitä tiestä, jota Jumala ihmeellisessä rakkaudessaan
tahtoo itse-kutakin johdattaa, että Tomin ensin täytyy oppia tuntemaan
taivaallisen isänsä rakkautta ja anteeksi-antamusta ja sitten palata
kotia ja tunnustaa ja parantaa itsensä ja oppia rakastamaan maallista
isäänsä. Jos hän tätä oppisi, minä en epäile, että kaikki kääntyisivät
hyvin-päin.
Meillä on pieni salainen toivo, Hugh'illa ja minulla, Tomin suhteen.
(Hugh on joku viikko sitten lähtenyt matkaan, mutta minä en vielä saa
kerrotuksi erostamme, se oli niin ikävä, niin raskas!). Me toivomme,
että hän ja Tom kohtaavat toinen toisensa, sillä Hugh tietää kaikki
Tomin asiat, ja vaikka Amerikka on hyvin laaja, se ei ole niin asuttu,
sanoo Hugh, kuin Cornwallikaan. Minä luulen todellakin helpommaksi
saada selko toinen toisestaan tuolla kotona suomaillamme kuin tämän
suuren väkirikkaan Lontoon touhussa ja tungossa.
Se ei kuitenkaan ole mihinkään onnelliseen sattumukseen, johon Hugh ja
minä tässä katsannossa luotamme. Minun kävi niinkuin vähän huokeammaksi
erota Hugh'hista ajatellessani sitä meidän pientä tuumaamme, että hän
kokisi saada selkoa orpana Tom-parasta ja pelastaa hänet. Se tekee
minut ikäänkuin vähän varmemmaksi Hugh'in turvallisuudesta, ja tämä
pieni rakkauden tuuma on minusta melkein kuin joku suoja hänen
ympärillänsä.
Minä tiedän kuitenkin, että Hugh'illa on paljon parempikin suoja. Ja
minä en usko, että Jumala pitää huolta hänestä ainoastaan sen tähden,
että hänellä on tämä ainoa hyvä työ toimitettavana, vaan sen tähden,
että Jumala rakastaa meitä molempia -- oi, niin hellästi --- ja sen
tähden, että me rakastamme häntä ja turvaamme häneen.
Kaikista niistä, jotka äitini on oppinut Lontoossa tuntemaan, hän
kaikkein enimmän pitää vanhasta täti Jeaniesta. Niin pian kun häntä
kaipaan, minä aina tiedän, missä hän on, ja kun puutarhan kautta menen
täti Jeanien luo, minä aina tapaan äitini hänen vuoteensa ääressä (hän
ei nyt enää pääse vuoteeltansa) laulamassa Georg Herbertin rakkaita
virsiä taikka lukemassa täti Jeanien slottlantilaisia mielilauluja ja
vielä useammin itse pyhää raamattua.
Nämät kaksi ovat erin-omaisesti rakastuneet toinen toiseensa, joka on
hyvin suloista minun nähdä.
Eräänä päivänä äitini sanoi suuresti kummastelevansa niitä monia
kiistoja ja riitoja, joista viimeisin aikoihin olemme kuulleet niin
paljon puhuttavan.
"Mistress Trevylyan rakas," sanoi täti Jeanie, "minä luulen että jos
voisimme nähdä takaisin entisiin aikoihin, me kyllä huomaisimme, että
aina on ollut samanlaista. Apostoli Paavalilla oli aikanaan paljon
kiusausta kansasta ja sen katkerista oppiriidoista. Muutamat uskoivat
ylösnousemuksen jo tapahtuneeksi, ja kummallisempaa aatetta en luule
koskaan vaivaisen syntisen päähän pistäneen. On vähemmän vaikeaa
uskoa itseämme taikka muita täydellisiksi kuin luulla, että
olemme nousseet kuolleista; vaikka minä en tahdo sanoa, että se on
vähemmän vaarallista. Mutta, lapseni," jatkoi täti Jeanie, joka
seitsemänkymmenen vuotiaana välisti unhoittaa eron äitini ja minun
ijälläni -- "lapseni, minä luulisin olevan suureksi avuksi kaikissa
riidoissa kristittyin välillä, jos sen siaan että kokevat tutkia,
kuinka suuria erhetyksiä muut tekevät, pyytäisivät ottaa selkoa siitä,
mitä nämät oikeastaan tarkoittavat. Mitä tähän täydellisyyden-oppiin
erittäin tulee, mistress Henderson sai minun jotenkin levottomaksi, kun
hän ensin siihen rupesi. Mutta sitten ajattelin, että mr John Wesley on
hyvä mies, joka varmaankin tarkoittaa hyvää, ja että tämä hänen oppinsa
kenties ei olekaan varsin kaukana oikeasta tiestä, kun vaan voimme sen
käsittää. Mutta hän on suurella tahdonvoimalla varustettu mies, muutoin
hän ei olisi tehnyt taikka kestänyt, mitä hän on, ja hänen tahtonsa on
kenties seonnut yhteen hänen uskontonsa kanssa ja pannut hänen
lausumaan enemmän, kuin jos ihmiset alusta alkain olisivat ahkeroinneet
häntä oikein ymmärtää. Ja kun olin tätä tarkoin miettinyt, tulinpa
ajatelleeksi, että mr Wesley kenties oli nähnyt liian paljon semmoisia,
jotka puhuvat anteeksi antamuksesta, niinkuin tekisi se synnin pieneksi
ja keveäksi -- sen siaan, että se tekee pyhityksen mahdolliseksi, joka
epäilemättä on sen oikea tarkoitus -- niinkuin heidän syntinsä olisivat
yhtä välttämättömät kuin sade ja päivänpaiste. Ja kun mr Wesley näki
tämän, hänen jalo sydämensä arvatakseni nousi sitä vastaan, ja hän
sanoi kenties näin: 'Te ette ole kutsutut säilyttämään syntiä taikka
sitä ainoastaan katumaan, te olette kutsutut tulemaan pyhiksi ja
täydellisiksi. Semmoisiksi, miksi Jumala kutsuu meitä, semmoisiksi hän
todellakin tahtoo meidät, ja hän tahtoo itse tehdä meidät siihen
mahdollisiksi.' Tämä se on, mitä mr Wesley minun luullakseni tarkoittaa
täydellisyydellä. Loppu seurasi itsestänsä, kun hän rupesi muodostamaan
ja suunnittelemaan toiveitansa opinkappaleiksi, jotka lähetetään ulos
mailman lävitse kulkemaan. Se vahingoittaa huonetta arvaamattomasti,
kun siitä kodin verosta tehdään linna, niinkuin eläessäni useasti olen
nähnyt; kun lastenkamarit muutetaan varastohuoneiksi ja hauska liesi
vartiopaikaksi; kun kanunansuita ammottaa akkunoista, mistä pieniä
lastenkasvoja ennen hymyili, ja puutarhan aitaukset tehdään
paalutuksiksi. Ja opinkappaleemme pahenevat yhtä paljon kuin huoneemme,
kun niittenkin täytyy tulla sodan hävityksille alttiiksi. Niitä käy
sitten tuskin enää tunteminenkaan."
Tämä oli pitkä puhe täti Jeanien suusta lähteneeksi, mutta se tyydytti
suuresti äitiäni, niinikään sekin, mitä hän joku päivä lausui
kalvinillisista ja arminilaisista riidoista.
"Jumala varjelkoon minua", sanoi täti Jeanie, "ajattelemasta Jumalan
ijankaikkista totuutta niin pieneksi, että minä voisin sen korkeutta
taikka syvyyttä nähdä. Mutta minä luulen välisti, että vaikeudet
parhaasta päästä tulevat siitä, että ihmiset unhoittavat Jumalan
läsnä-olon. Evankeliumeissa kuuluu enimmästään: '_Minä_' ja '_te' ja
'_nyt_'. Mutta kun oppineet miehet kirjoittavat uskonnollisista
asioista, he siitä tekevät: '_Hän_' ja '_he_' ja '_silloin_', ja siinä
on koko erotus. Herra sanoo meille: 'Tulkaat nyt', 'tulkaat te', ja
meidän 'nyt' on _tänäpänä_, mutta Hänen kaikessa ijankaikkisuudessa.
Minä tahtoisin mielelläni," lisäsi hän, "kuulla Wesleyä ja Georg
Whitefieldiä ja minun ja teidän vanhoja ystäviänne, mrs Trevylyan (mr
Herbertiä ja muita); minä tahtoisin kuulla heidän rukoilevan polvillaan
-- ei yhdessä muitten kanssa julkisessa kokouksessa, sillä julkiset
rukoukset ovat saarnoiksi jähmettyä -- vaan _yksin_ Jumalan edessä.
Minä luulen, että havaitsisimme rukoukset erinomaisen yksinkertaisiksi
ja erinomaisen yhtäläisiksi."
"Kenties," sanoi äitini, "ei olekaan kauan aikaa, ennenkuin saattekin
kuulla semmoisia rukouksia ja ottaa niihin osaa siellä, missä koko
suuren joukon rukoukset ovat yhtä yksinkertaisia kuin hiljaisessa,
yksinäisessä kammiossa, ja missä kaikki opimme näkemisestä, ei
menneistä eikä tulevaisista, vaan Jumalamme kasvoihin katselemisesta."
Mutta kun täti Jeanie ja äitini rupeevat puhumaan taivaasta, siinä on
melkein enemmän, kuin minä saan kannetuksi, heidän kasvonsa ikäänkuin
kirkastuvat, ja heidän äänensä kajahtavat niin syvää ja harrasta iloa,
että heidän molempien täytyykin olla taivasta hyvin lähellä, ja tämä
ajatus panee minun aina vapisemaan.
Äitini on kovin kalvea ja heikko eikä kaikilla tohtoreilla, kaikella
huolella ja hoidolla käy ollenkaan paremmaksi, niinkuin olimme
toivoneet.
Täti Jeanie sanoo minun olevan niitä, jotka aina tahtoisivat elää
maassa semmoisessa kuin Egypti, jota tulvavesi kauttaaltansa kostuttaa.
"Sinä kastelisit maata niin laajalta kuin voisit, lapsi kultani," sanoi
hän. "Mutta Herra ei tahdo sitä," lisäsi hän pannen käteni omaan
rakkaasen, laihaan vanhaan käteensä ja hymyillen minulle tavallisella
lempeällä hymyllänsä. "Herra ei tahdo maata semmoista kellenkään
meistä. Hän tahtoo, että elämme maassa, joka kostuu taivaan sateesta ja
kasteesta. Ja vaikka sinun täytyy kokea sekä nälkää että janoa, pikku
lapseni," jatkoi hän profetallisella silmäyksellä taivasta kohden,
niinkuin hän olisi katsellut näkymättömien kappaleetten kirkkautta,
"sinä kuitenkin lopulta tulet havaitsemaan, että tämä juuri on ollut
parasta, ja kerta, kerta, lapsi kultani -- minä saan kuulla sinun
tunnustavan sen. Yhdessä muutamme silloin tämän tunnustuksen virreksi,
kiitos- ja riemuvirreksi, sinä ja sinun omaisesi ja minä ja minun
omaiseni, ja siitä tulee virsi, jota kaikki pyhät enkelit ilolla
kuuntelevat. Ja jos suinkin voivat, he yhtyvät meidän kanssamme; jos
suinkin voivat," kertoi hän nousten istualle niinkuin joskus ennenkin
ollessaan niin kovasti liikutettuna, että koko hänen sydämensä hänen
tietämättänsä tyhjentyi rukoukseen: "sillä, Herra Jesus, sinä et
ottanut päällesi enkelien, vaan meidän luontomme, ainoastaan me ihmiset
voimme sanoa: 'Sinä olet johdattanut meitä koko tämän pitkän matkan
korven lävitse; Sinä olet nöyryyttänyt meitä nälällä ja ruokkinut meitä
mannalla. Sinä olet lunastanut meidät Jumalalle verelläsi.'"