VIII.

Se _on_ murhe, todellinen murhe, tämä Hugh'in ja seurakunnan muuttunut

ja odottamaton väli, ja minun ei auta ajatteleminen, ettei niin ole

laita.

Sillä minä olen todellakin koettanut saada itseni uskomaan, että

elämämme voi tulla yhtä onnelliseksi ja yhtä hyödylliseksi muualla kuin

täällä, ja se on välisti onnistunutkin; mutta sitten tulee yhä

uudestaan minun eteeni, kuinka rakas tämä vanha kotini minulle on,

kuinka hyvänä kansa pitää "master Hugh'in" ja kuinka mahdotonta

kenenkään toisen on meikäläisille olla sitä, miksi hän olisi voinut

tulla, taikka hänen kellenkään muille tulla siksi, mitä hän

meikäläisille jo on ollut.

Minä olen sentähden tullut siihen päätökseen, että on paras tunnustaa

Hugh'ille ja itselleni, että se on murhe, ja tunnustaa tämä myöskin

Jumalalle ja sitten kaikesta sydämestäni antaa itseni ja kaikki

omaiseni Herran haltuun ja olla hänen pyhälle tahdollensa alammainen.

Minä olen myöskin paljon ajatellut, mitä alammaisuus oikeastaan lienee,

ja tuleeko meidän todellakin _pitää_ kaikesta, joka meille tapahtuu,

eikä ainoastaan ottaa sitä valittamatta ja nurisematta vastaan.

Mutta Hugh sanoo, että alammaisuus ei seiso siinä, että sanomme

karvasta makeaksi taikka koetamme sitä semmoiseksi tuntea, vaan siinä,

että ilman valittamatta otamme vastaan katkeran, kuinka vähän se meitä

miellyttääkin, vakuutettuna, että kaikkein raskainkin on jotakin

todellisen hyvää, koska se on Jumala, joka sen lähettää.

Meidän tulee, sanoo hän, antaa sydämemme _elävänä_ uhrina Jumalalle,

kaikin riemuinensa, murheinensa, pelkoinensa ja toivoinensa, juuri

semmoisena kuin se on; ei kuivettuneena tunnottomuuden pesäksi taikka

jähmettyneenä jäykkien, pakollisten päätösten jäiseksi aine-joukoksi.

Hän sanoo hyväksi itsekoettelemisen keinoksi jokaisessa murheessa

asettaa itsellemme kysymys: "Tahtoisimmeko, jos saisimme, ottaa onnemme

ohjat Jumalan kädestä itse hallitaksemme?"

Ja tämän koetuksen minä pidän aivan lohdullisena; sillä jos Herra

Jumala tänä päivänä sanoisi meille: "Valitkaat minkä parhaaksi

katsotte," minä olen varma, että niin Hugh kuin minäkin kaikesta

sydämestämme vastaisimme: "Herra, me emme voi nähdä, mikä paras on.

valitse sinä meidän edestämme!" Ja Hän _onkin_, sitä meidän

mielivaltaamme jättämättä, meidän edestämme jo valinnut, ja se on juuri

ykskaikki.

Se oli valoinen ja ihana tulevaisuus, joka aukeni meille, kun mr

Spencerin kuoltua Hugh'in luultiin tulevan hänen jälkeiseksensä. Meillä

oli niin monet tuumat, Hugh'illa ja minulla, kuinka kävisimme

jok'ainoassa seurakunnan pienessä mökissä, kuinka puhuisimme sairasten

ja vanhojen kanssa, kuinka kokoisimme pienet lapset ympärillemme ja

opettaisimme heitä, ja kuinka kutsuisimme miehiä ja naisia kirkkoon

kokoontumaan. Minä näin jo vanhan Herran-huoneemme täynnä yksivakaisia,

miettiviä kasvoja, kasvoja semmoisia kuin olimme nähneet Gwennap Pitin

luonna, täynnä ihmisjoukkoja, jotka Hugh'in huulilta halukkaasti

vastaan-ottaisivat elämän sanaa, kiivaudessaan ja rakkaudessaan

valmiina, niinkuin P. Paavali kerta sanoi: "kaivamaan silmänsä ja

antamaan ne hänelle."

Ja äitini istuisi siellä ja isäni myöskin ja kerta kenties myöskin Jack

-- kaikki tuossa rakkaassa vanhassa penkissä ja kuultelisivat sunnuntai

sunnuntailta ja löytäisivät hänen sanoistansa apua ja lohdutusta.

Mutta minä en saa tätä niin paljon ajatella. Suurena siunauksena on,

että äitini ei enää ajattele niin pahaa metodistoista, kuin hän ennen

ajatteli, sillä siinä tapauksessa häntä kovasti surettaisi, että Hugh

on kadottanut paikan siitä syystä, että huuto-isäntä oli kuullut

hänessä olevan "vaarallista taipumusta metodistalaisuuteen."

Orpana Ewelyn on tästä peräti suutuksissa, sillä hän tuntee varsin

hyvin sen papin, joka on tänne Hugh'in asemesta määrätty. Se on hänen

sukulaisensa, vanha isäsetä, joka tähän virkaan vaihettaa paikkansa

Lontoon itä-osassa. Ewelyn sanoo häntä kuivaksi, vanhaksi mieheksi,

joka katsoo kanssa-käymistä inhimillisten olentojen kanssa

välttämättömäksi, mutta ikäväksi esteeksi rakkaille opinnoillensa.

Miehet ja naiset, sanoo hän, alkavat vasta silloin käydä hänelle

hauskoiksi, kun noin tuhannen vuotta ovat olleet haudassansa, ja hänen

saarnansa tulevat luultavasti käsittämään oppineita tutkintoja siitä,

kuinka sopimatonta ja vaarallista on varastaa ja nousta esivaltaa

vastaan, taikka nerollisia mietteitä oppiriidoista kirkolliskokouksen

edellä, joita Betty saa sovitella, niin paljon kuin hän kykenee.

Hugh puhui minulle tästä ensin kahden kesken ollessamme. Me olimme

tehneet kävelymatkan pienelle luolallemme. Laskuvesi oli

matalimmallaan, ja me olimme kävelleet kiiltävää hiekkaa pitkin

lahdelman suuhun asti. Aallot palpattivat rantaa vastaan, ikäänkuin

olisivat oivaltaneet, että kaikki heidän työnsä oli turhaa, ja

jonkunlaisella synkällä mieli-alalla ainoastaan pitkittivät

palpattamistansa, ikäänkuin heidän olisi täytynyt jatkaa sotaa, jonka

menestymisestä ei ollut mitään toivoa.

Kun näin kävelimme edes-takaisin rantaa pitkin, Hugh kertoi minulle

siitä muutoksesta, joka teki koko tulevaisuutemme niin epätietoiseksi.

Mutta hän kertoi siitä tavalla semmoisella, joka pani minun tuntemaan

jonkunlaista surullista mieli-hyvää. Minä tunsin tämän olevan

ensimmäinen murhe, joka oli meidän yhteisesti kannettavana. Suurena

apuna kaikessa surussa on se, että löytyy joku toinen, jota täytyy

lohduttaa ja auttaa kuormaa kantamaan.

Ilman sitä paljas läsnä-olo on tuommoisena sanomattomana apuna ja

lohdutuksena, ja vasta sittenkuin hän on jättänyt minut yksin, minä

tunnen, kuinka kova tämä koetus on.

Pienen ajan päästä sanoi Hugh:

"Kitty, muistatko sitä iltaa, jona olimme laivassa Bristolista

palatessamme, ja minä puhuin siitä, kuinka Jumala kutsuu meitä

saarnaamaan evankeliumia niille, jotka eivät koskaan ennen ole siitä

kuulleet?"

Minä muistin sen aivan hyvin; paljas muistutus siitä melkein masensi

minut. Hän oli puhunut kolmenlaisesta kutsumuksesta: Kutsumuksesta

Jumalan sanassa evankeliumia saarnaamaan; kutsumuksesta sydämessä ja

kutsumuksesta ulkonaisissa oloissa. Ainoastaan viimeistä puuttui

häneltä silloin. Minä käsitin aivan selvästi, että häneltä nyt ei

puuttunut toista enempää kuin toistakaan.

"Monet toimittavat Jumalan töitä täällä kotona, mutta pakanamailmassa

verrattain harvat; ja kun tämä ainoa paikka maan päällä, joka oli

meidän kotinamme, ja johon olimme niin lujilla siteillä sidotut, että

olisi ollut väärin niitä katkaista, ei enää ole meille avoinna, -- mitä

tulee minun tehdä?"

"Oi, älä pyydäkään minua sitä päättämään, Hugh!" minä sanoin, "päätä

itse, ja minä olon varma, että se on oikein."

"Se on uhri, jonka ainoastaan voimme tehdä _yhteisesti_, Kitty," sanoi

Hugh.

"Minä en voi heittää isääni ja äitiäni, Hugh," minä sanoin. "Äitini on

nyt niin heikko, että meidän molempien täytyy yhdessä vaeltaa mailman

lävitse."

Muutaman minuutin kuluessa emme puhuneet sanaakaan. Minä tunsin, että

se oli uhri meille molemmille, jopa varsin kovakin. Viimein minä

rohkaisin itseäni lausumaan:

"Hugh, minä en voi arvata, mikä sinulle on oikein, mikä ei; sillä minä

en voi tietää, mitä sinä tunnet; mutta jos todellakin näet, että Jumala

vaatii tätä sinulta, sinä suorastaan olet velkapää tottelemaan. Ja

_minun_ velvollisuuteni on auttaa sinua päätöksessäsi, niin paljon kuin

kykenen. Ja sen minä tahdon tehdä, Hugh -- ja Jumala meitä molempia

auttakoon!"

Sitten puhui Hugh yhtä toista minun kiitoksekseni; ei juuri monilla

sanoilla, mutta paljon muutamilla; kuinka minä sopisin sankarin

vaimoksi, ja kuinka ei yksikään mies ole saanut niin hellää ja

urhoollista sydäntä turvaksensa, sydäntä, joka niin voisi johdattaa

hänen mieleensä, mikä oikea on. Ja minä pelkään olleeni niin mieletön,

että minä uskoin, mitä hän sanoi, ajattelemattakaan, kuinka paljon

minun kuitenkin täytyy lukea hänen rakkautensa, ja kuinka vähän oman

etevyyteni ansioksi. Sillä minä rupesin todellakin tuntemaan itseni

oikeaksi sankarittareksi, siksi kuin Hugh lähti pois ja minä tulin

kyökkiin ja sain nähdä Bettyn, joka seisoi ja kiillotteli vanhoja

tammituoleja, jotka Hugh ja minä olimme hakeneet sälyhuoneesta uuden

pienen kotimme varaksi. Tämä näky masensi kerrassaan kaiken rohkeuteni

ja pani minun pakenemaan pieneen kammiooni kyynelillä sydäntäni

keventämään. Minä sain nyt nähdä, mikä sankaritar minusta sankarin

vaimona olisi tullut.

Siitä on nyt viikon päivät, enkä minä vielä ole rohjennut Hugh'in

tuumia äidilleni mainita, tuskinpa luoda silmäni niihin rakkaisin

huoneisinkaan, jotka olivat minulle ja Hugh'ille aiotut.

Ewelynille olen puhunut kaikki. Hän puuttui kohta asiaan sillä

innostuksella, joka on hänen luonteellensa omituinen. Orpana Ewelynistä

olisi todellakin tullut kelpo sankarin vaimo, taikka sankaritar omasta

puolestansa. Hän puhuu niin kauniisti siitä suuresta ilosta, kun saa

julistaa tuota iloista sanomaa, joka voi tehdä Länsi-Intian orjat

vapaiksi, kun saa saarnata elämän evankeliumia Amerikan siirtolaisille,

jotka kenties eivät koskaan ennen ole siitä kuulleet taikka kumminkin

ainoastaan heikkona kaikuna esi-isiensä ajoilta. Kaikissa eteläisissä

siirtomaissa, sanoo hän, löytyy tuskin kaksikymmentä pappia, ja useat

niistä ovat semmoisia, jotka ovat paenneet pois siitä syystä, etteivät

kelvanneet Englannissa olemaan. Ja sitten, sanoo hän, siellä on kaikki

ne pahantekiät, jotka Englannista ovat maanpakolaisuuteen ajetut, ja

nämät levittävät myrkkyänsä kasvatusmaitten neekereihin.

"Kuinka suuresti he kaikki totuutta tarvitsevat," sanoi hän, "ja mikä

jalo tehtävä sitä heille julistaa!"

Orpana Ewelyn näyttää tuntevan noitten ihmisten ja heidän tarvettensa

puolesta, niinkuin hän itse olisi heidät nähnyt ja heihin tutustunut.

Minun on niin vaikea tuntea jotakin rakkauden- ja mieltymyksen-tapaista

outoja ihmis-joukkoja kohtaan. Jos olisin nähnyt yhden ainoan noista

orja-raukoista, jos olisin tuntenut yhden ainoan pahantekiä-paran

kiusaukset ja synnit, sitten olisi varsin toista. Täällä kotona minä

tunnen jok'ainoan miehen ja jok'ainoan naisen ja jok'ainoan pienen

lapsen, ja suuri ilo oli ajatella Hugh'ia heitä kaikkia opettamassa ja

auttamassa.

Kun Raamattu sanoo, "että Jumala rakasti mailmaa," sillä ainakin

ymmärrettänee, että hän tuntee ja rakastaa jokaista yksityistä miestä,

jokaista naista ja jokaista lasta koko mailmassa, -- rakastaa ja

surkuttelee itse-kutakin, hänen eri tarvettensa, hänen murheittensa,

riemujensa, luonteensa ja mielenlaatunsa mukaan. Mutta me? Kun sanomme

rakastavamme ihmis-joukkoja Amerikassa taikka muualla, joista emme

tunne yhtäkään miestä, mitä se merkitsee? Jos puolet heistä hukkuisivat

maanjäristykseen, minä kyllä en vuodattaisi niin monta kyyneltä, kuin

jos jotakin tapahtuisi Bettylle taikka Rogerille. Eikä sydämemme

myöskään tykytä nopeammin, kun kuulemme noitten kaukaisten onnesta ja

menestyksestä puhuttavan.

Jos kuulisin, että tuhannet heistä todellakin ovat katuneet syntejänsä,

saaneet anteeksi ja löytäneet rauhaa Herramme Jesuksen Kristuksen

uskossa, minä kyllä iloitsisin, mutta se ei täyttäisi koko sydäntäni

niin suurella riemulla, kuin jos saisin kuulla, että Toby Treffry

iloitsee Vapahtajastansa. ja tekee kaikkea hyvää, mitä hän voi,

katumuksensa vilpittömyyttä osoittaaksensa.

Pari päivää sitten rohkenin puhua tästä Hugh'in kanssa. Minä

pelkään minussa olevan suurena vikana, etten todellakaan voi rakastaa

ihmis-joukkoja, joitten jäseniä en ole koskaan nähnyt, niinkuin muut

kristityt näyttävät tekevän. Mutta eipä tuntunutkaan siltä, kuin Hugh

olisi siitä paljon piitannut, vaan hän sanoi ainoastaan:

"Kitty, meidän taivaallinen isämme rakastaa todellakin ihmis-joukkoja

ja itsekutakin ihmistä erityisesti. Vapahtajamme vuodatti kyyneliä

niitten kaikkien tähden ja kuoli heidän edestänsä. Ja rakastathan sinä

_Häntä_. Eikö siinä ole kylliksi taivuttamaan sinua kaikkia ihmisiä

auttamaan?"

Ja se auttoi, sillä minä tunsin siinä olevan kylliksi minua

taivuttamaan. Mikä runsas palkinto jokaisesta vaivasta ja jokaisesta

uhrauksesta, jos voisi nostaa yhden ainoan iloisen katseen Vapahtajan

silmiin, hänen, jonka pää meidän tähtemme lyötiin ja orjantappuroilla

kruunattiin. Ja hän on yhä edelleen sama Vapahtaja, ja ilo siitä, että

voimme tehdä hänelle mieliksi, on yhä edelleen sama ilo myöskin.

Minä olen nyt puhunut äidilleni tuumasta lähteä Amerikkaan

lähetyssaarnaajaksi. Eikä hän ole siitä pahoillansa. Hän sanoo useasti

ihmetelleensä, minkätähden Kristuksen valtakunta ei näytä levenevän,

vaan on rajoitettuna vähäiseen osaan maanpiiriä, kun muut osat siitä

vielä ovat pimeydessä. Hän sanoo että hän olisi pitänyt sitä suurimpana

kunniana, jos hänellä olisi ollut joku poika, joka tämmöisessä toimessa

olisi lähtenyt ulos kadotettujen ja viheliäisten luoksi.

Orpana Ewelyn vaatii vaatimalla, että kaikki seuraisimme häntä

Lontoosen, kun hän palaa sinne. Hän sanoo, että äitini näyttää kovin

heikolta ja kivulloiselta, mutta hän on varma, että joku täti

Beauchampin oppineista lääkäreistä voisi hänen terveytensä palauttaa,

koska se ei näytä olevan pahasti pilalla. Paitsi sitä, sanoo hän, voi

ilmanvaihetus tehdä ihmeitä, erittäinkin niin vaivaloiselle yskälle,

kuin äitini on. Mutta Betty ei tahdo ottaa tätä korviinsakaan. Hän

sanoo, että se olisi Jumalan kiusaamista. Kaikkivaltias, sanoo hän,

tietää mikä missis'iä vaivaa, ja hän osaa hänet myöskin parantaa, jos

hän voi parantua, mutta jollei hän voi, kaikki matkat mailman toisesta

päästä toiseen ainoastaan väsyttävät ja pahentavat häntä. Kaikkein

vähemmin hän voisi uskoa mitään hyvää seuraavan oleskelemisesta

Lontoossa, jonka hän pitää kovin pahana paikkana, missä ihmiset

vaatettavat itsensä hurjasti ja elävät hekumassa.

Hän myönnyttää kyllä (vastauksena minun nöyrään muistutukseeni), että

meidän tulee käyttää niitä välikappaleita, jotka Jumala on meille

antanut, mutta hän ei saakaan uskotuksi, että ne seisovat siinä, että

ihmiset niinkuin hupsut, "kulkevat maita ja mantereita lääkärejä

etsimässä." Täällä on arominttua ja johanneksenkukkia ja koko joukko

muita terveellisiä kasveja, jotka Kaikkivaltias on istuttanut meidän

ovemme eteen. Ja tuolla Falmouth'issa on tohtori, joka viisikymmentä

vuotta on iskenyt suonta, laastaroinnut ja tohtoroinnut, ja jonka apua

kaikki ihmiset koko paikkakunnassa ovat hakeneet, ja jollei muutamat

ole paranneetkaan, onpa myöskin semmoisia, jotka eivät koskaan parane,

laastaroittakoon ja tohtoroittakoon heitä kuinka paljon tahansa. Hän

sanoo myöskin, että raamatussa seisoo yhtä toista lääkärien

halventamiseksi, mutta ei mitään heidän eduksensa. Kuningas Afa ei

parantunut heidän neuvoistansa, ja vaimo-parka evankeliumissa, joka

"oli paljon kärsinyt monelta parantajalta ja oli kustantanut kaiken

hyvyytensä, ei mitään apua tuntenut, vaan oli käynyt paljon

pahemmaksi." Hän toivoi, ettei missis'in kävisi samalla tavalla, mutta,

lisää hän, jos niin tapahtuisi, se ei olisi missis'iä, tuota rakasta,

hyväsydämistä ja hentoa sielua, jota hän siitä syyttäisi.

Ewelyn on kuitenkin saanut asian mieltänsä myöten kääntymään, ja viikon

päästä lähdemme matkaan.

Tänäpänä Hugh ja minä kävimme leski Treffryn luona hyvästi sanomassa.

Hän oli ulkona, mutta me tapasimme Tobyn kyyristyneenä takan ääressä

samassa toivottomassa tilassa, jossa Ewelyn ja minä edellisellä kertaa

olimme hänen äitinsä kohdanneet. Toby oli käynyt tuomarin luona

ryöstöjänsä takaisin antamassa, mutta oli kuitenkin vielä yhtä

alakuloinen.

"Master Hugh," sanoi hän käheällä ja kuivakiskoisella äänellä, (joka

saattoi minun ajattelemaan sanoja: 'Nesteheni kuivui, niinkuin kesällä

kuivuu'), "Master Hugh, minä luulen, että käsi, joka piti niin kovasti

rahakukkarosta kiinni, oli kuollut. Sanotaanpa että kuolleet kädet

pitävät noin kiinni. Mutta yhtä kaikki minä tahtoisin antaa koko

mailman, jos poika-raukka vaan jälleen olisi rannan hiekalla, niin että

voisin kantaa hänet tänne sisälle valkean ääreen ja koettaa saada häntä

henkiin, niinkuin äiti teki isän, kun hän oli hukkunut. Mitä ikinä hän

koettikin, hän ei saanut hänen silmiänsä taas auki, ja minä luulen,

ettemme olisi saaneet pojankaan silmiä auki. Oi master Hugh, sanokoot

pahat henget mitä sanovat, mutta minä en usko, että se olisi

onnistunut. Mutta voi, minä tahtoisin antaa koko mailman, jos vaan

saisin koettaa!"

"Toby," sanoi Hugh ystävällisesti, kumartuen alas ja tarttuen hänen

molempiin käsiinsä, niin että hänen kasvonsa tulivat vapaiksi, ja hän

katsoi ylös Hugh'iin. "Toby, sinä et koskaan enää saa nähdä pojan

kasvoja rannan hiekalla."

"Enkö minä sitä varsin hyvin tiedä, master Hugh?" vastasi Toby

epätoivon äänellä.

"Mutta, Toby," jatkoi Hugh, "jos poika ei vielä olisi ollut varsin

kuollut, vaan sinä olisit voinut saada hänet henkiin, miksi rikostasi

silloin sanottaisiin?"

"Oi, päästäkäät minua sitä lausumasta, master Hugh," huusi Toby, "minä

en voi, minä en voi, vaikka pahat henget kaiken yötä ovat sitä korvaani

soittaneet."

"Sinä olisit ollut murhaaja, Toby," sanoi Hugh pitkäänsä ja

juhlallisesti.

Tobyn värisi joka jäsen, hänen silmänsä tuijottivat ja hän avasi

huulensa, mutta ei saanut sanaakaan puhutuksi. Hän koetti kaikin voimin

temmata kätensä irti Hugh'in lujasta kouristuksesta kasvojansa niihin

kätkeäksensä. Mutta Hugh piti hänestä kiinni ja katsoi häneen

ystävällisellä, mutta läpitunkevalla katseella.

"Sinä olisit ollut murhaaja," kertoi hän. "Mutta löytyy

anteeksi-antamusta myöskin murhaajille. Ryöväri ristinpuussa oli

epäilemättä murhaaja, sillä hän tunnusti kärsivänsä töittensä ansion

jälkeen. Kuningas Taavetti teki murhaa ehdollansa. Tahdotko kuulla,

kuinka hän rukoili, kun hän tunsi, niinkuin sinä nyt tunnet?"

Hugh kertoi 51:en psalmin. Hänen puhuessaan tuijottava katsanto katosi

Tobyn silmistä. Hän kuunteli; sanat olivat läpitunkevat. Tultuansa

9:een värsyyn: "Puhdista minua isopilla, että minä puhdistuisin, pese

minua, että lumivalkeaksi tulisin," sanoi Hugh: "Isoppi oli kasvi,

jolla tapettuin elukkain verta priiskotettiin rikollisten päälle. Sen

rukouksen me ymmärrämme paremmin kuin kuningas Taavetti, Toby, sillä

sen jälkeen Herra Jesus todellakin on uhrannut itsensä meidän

edestämme; hänen verensä puhdistaa meidät _kaikista_ synneistämme ja

tekee meidät valkoisemmiksi kuin lumi, niin että voimme nousta ja alkaa

uutta elämää." Sitten luki hän psalmin päähän asti.

"Niinkuin näet, Toby, löytyy anteeksi-antamusta murhaajille. Olkoon

niin, että kiusaaja on oikeassa tuota kauheaa sanaa omaan-tuntoosi

kuiskuttaessansa. Mutta hän ei ole oikeassa sanoessaan: 'että sinulle

ei löydy anteeksi-antamusta.' Se on valhe, jolla hän pyytää sieluasi

murhata. Joka kauheaan totuuteen, jonka hän lausuu, sinun tulee vastata

sillä, että lasket sydämesi avoinna Jumalan eteen tunnustaen hänelle

kaikki, ja perkeleen valheesen sinun tulee vastata sillä totuudella,

että 'Jesuksen Kristuksen, Jumalan pojan, veri puhdistaa meitä kaikesta

synnistä.' Mikään muu ei auta, ja minä olen varma, että jos niin teet,

perkele pakenee pois sinusta, ja sinä pääset vapaaksi ja tulet

pelastetuksi."

Me laskimme polvillemme ja rukoilimme yhdessä, ja kun taas nousimme

ylös, Toby sanoi: "Jumala siunatkoon teitä, master Hugh. Te uskotte

todellakin, että löytyy toivoa!"

Ennenkuin lähdimme, Hugh otti leski Treffryn rukouskirjan ja käski

Tobyn oppia 51:en psalmin. Lähtiessämme hän istui ja tavaili niin

ahkeraan, kuin se olisi ollut vast'ikään taivaissa kirjoitettu ja

paki-parastaan häntä varten.

"Minä toivon," sanoi Hugh palatessamme, "etten ollut liian ankara

taikka liian pikainen tuomiossani, mutta minä tunsin, että poika-raukan

tuska oli liian totinen ja syvä varsin helposti parattavaksi, ja että

ainoana keinona oli ryhtyä häneen juurta jaksain. Tobylle on tällä

haavaa siunaukseksi, että hän ei osaa helposti ja sujuvasti lukea. Joka

värsy maksaa hänelle enemmän työtä ja vaivaa, kuin jos hän kantaisi

raskaimpaa taakkaa rannasta. Ponnistus on hänen hämmentyneen mielensä

asettava, niin että hän pian kykenee käsittää, mikä hänen syntinsä

oikein on. Ja sanat toivoakseni antavat hänen levottomalle

sydän-raiskallensa rauhaa."

Ja Hugh ja minä olisimme saaneet viettää koko elin-aikamme

ahkeroitessamme naapureitamme tällä tavalla heidän suruissansa ja

murheissansa auttaa ja lohduttaa! Mutta minä en tahdo valittaa. Jos

voisin nähdä koko elämäni tien eikä ainoastaan yhden pienen askeleen,

minä varmaankin soisin kaiken käyvän juuri niin, kuin Jumala on

määrännyt. Sentähden tahdon jättää itseni Hänen haltuunsa, joka

tässäkin silmänräpäyksessä näkee koko sen tien, jonka minun tulee

käydä.

Jackilta on nyt vihdoinkin tullut kirje. Se on lyhyt ja täynnä

loistavimpia toiveita. Hän on ollut kahdessa, kolmessa kahakassa, joita

hän suurimmalla tarkkuudella kuvailee. Hän ikävöitsee kiivaasti

tappeloa. Tähän asti hänen seikkailunsa hänelle ainoastaan ovat

tuottaneet jonkun naarman, vähän kunniaa ja monta ystävää. Parhaiksi

ystäviksensä hän sanoo muutamia nuoria aatelismiehiä, joitten nimille

Ewelyn pudistaa päätänsä. Ewelyn sanoo heitä Lontoossa hoettavan kovin

hurjiksi, ja yksi heistä on tunnettu pelaajaksi. Jack sanoo suurimmalla

säästäväisyydellä ja kotoa saatujen ystävällisten lähtölahjojen avulla

tuskin voivansa tulla palkallansa toimeen. Nuori upsieri ja vanhan

Cornwallin aatelismiehen poika, hän sanoo, ei saa olla kopeitten

onnenkohottamien halveksittavana, ja jos hän joskus vähän jääkin

takapajulle, joku hyvä onni ennen pitkää tulee hänelle osaksi ja kaikki

sen kautta taas säntilleen.

Hän ei vielä ole saanut viran-ylennystä. Mutta useampia kaupunkeja on

valloitettavana, ja paitsi sitä, sanoo hän, onpa jalompiakin

tarkoituksia mailmassa kuin ylennyksen voittaminen. Jälkikirjoituksesa

hän lisää:

Sanokaat Kittylle, että hänen ystävänsä metodistat ovat löytäneet tien

Flanderniinkin. Muutamat heistä ovat vuokranneet huoneen, johon tulevat

yhteen saarnaamaan ja mielensä perästä veisaamaan ja rukoilemaan.

Kumppanit tekevät armottomasti pilkkaa heistä, ja heitä pidetään

oikein pahanpäiväisesti; mutta tämän katsovat he osaksi siitä

martyyrikärsimisestä, joka apostolisena perintönä lankee heille, ja he

näyttävät pitävän sen oikeana kunniana. Mutta minun täytyy myöskin

mainita, että muutamat parhaista upsiereistamme, ja niitten joukossa

evestimmekään, ei salli heitä herjata. Evesti piti joku päivä sitten

aika nuhdesaarnan muutamille nuorille vänrikeille, jotka olivat tehneet

pilkkaa kersantista, joka oli metodista. "Hillitkäät leikkipuheenne,

siksi kuin olette kuulleet niin monta kuulaa viuhuvan ja kantaneet niin

paljon kruutia kuin hän." Hetken päästä jatkoi evesti: "Mastrichtissa

minä näin yhden heistä -- se oli Stamforth-parka, jonka sääri oli

ammuttu puhki. Ennenkuin hän rupesi metodistaksi, hän oli ollut kaiken

pahuuden alku, mutta siitä ajasta hänen käytöksensä oli varsin

moitteeton. Kun yksi hänen ystävistänsä -- he pitävät aina yhtä

niinkuin veljet -- kantoi kuolevan pojan pois, hän ei päästänyt

valituksen ääntä, vaan sanoi ainoastaan: 'Seiso lujana Herrassa!' Ja

minä olen kuullut heidän kovasti haavoitettuna huutavan: 'Minä menen

Vapahtajani luo, tule Herra tule pian!' Kun Clemens, yksi heidän

saarnaajistansa, sai kätensä poikki-ammutuksi, hän ei tahtonut heittää

tappeloa, vaan sanoi: 'Ei, minulla on vielä yksi käsi miekkaa

pitääkseni, enkä sentähden tahdo paeta.' Kun uusi kuula häneltä vei

toisenkin käden, sanoi hän: 'Minä olen niin onnellinen kuin olla voi,

kun ei vielä ole paratiisissa.' Muistanpa nähneeni toisenkin heidän

saarnaajistansa, John Evans'in, joka makasi poikin kanunaa kuoleman

omana; hänen molemmat jalkansa olivat poikki-ammutut, mutta hän ei

kuitenkaan lakannut Jumalaa ylistämästä, vaan ylisti ylistämistänsä,

siksi kuin hän ei enää saanut puhutuksi. Sen minä sanon urhoolliseksi

kuolemaksi, ja varmaankin olisi meidän kaikkein parempi kuin kenties

on, jos olisimme noitten ihmisten kaltaisia. Juomista ja kortinlyöntiä

ei pidetä gentlemanille sopimattomana, mutta minä en luulisi niitä

niinkään hyväksi valmistukseksi kuolemaan tappelukentällä taikka

tautivuoteella kuin virrenveisuuta ja saarnaa, jota te halveksitte.

Kumminkin," lisäsi evesti vähän pistäväisesti, "on aina helpompi pitää

koossa sotamiehiä, jotka tulevat rukoushuoneesta kuin semmoisia, jotka

tulevat viinikellarista, ja heidän kätensäkin ovat ylimalkain paljon

tukevampia. Mutta olkoon kuinka oli, minä tahdon rykmentissäni pitää

uskonnonvapautta." -- "Muutamat nuorista upsiereista," lopetti Jack,

"lähtivät tiehensä varsin häpeissään, sillä viime kahakassa ei ollut

juuri helppo löytää upsieria, joka oli tarpeeksi selkeä voidaksensa

osastoansa johdattaa. Me tiedämme kaikki, että evestimme ei ole leikin

mies."

"Minua iloittaa, että Jackilla on tuommoinen evesti," sanoi isäni.

"Mutta mitä metodistoihin tulee, he niinkuin heinäsirkat leviävät yli

koko mailman."

Huomenna lähdemme Lontoon-matkalle, isäni ja äitini, Hugh ja minä.

On myöhäinen, mutta ennenkuin panen sisälle kirjani, minun täytyy

siihen kirjoittaa muutamia sanoja, jotka orpana Ewelyn äskettäin lausui

minulle, ja jotka ovat tehneet minut niin onnelliseksi, kiitolliseksi

ja iloiseksi.

Me olimme puhuneet rakkaan äitini sairaudesta ja Lontoon-matkastamme.

Orpana Ewelyn sanoi silloin:

"Muistatko, orpana Kitty, kuinka minä hämmästyin sitä ajatustasi, että

sopisi rukoilla rakkaus-kirjeen johdosta? Sittemmin olen oppinut, että

Jumalalta saa rukoilla kaikkia. Ja kun niin teen, Kitty, ei mikään

näytä liian suurelta minun toimittaa taikka kestää, eikä mikään liian

vähäiseltä huolia ja holhota. Useasti olen ollut varsin menehtyä

ihmettelemiseen ja ihantelemiseen nähdessäni, kuinka semmoinen

majesteetti kuin Hän kuuntelee rukouksia semmoisia kuin minun. Mutta

sinun parissasi oltuani minä vähemmän ihmettelen sitä."

"Ihmettelet vähemmän Jumalan alentuvaisuutta?" minä sanoin.

"Niin, Kitty, minä ihmettelen vähemmän, mutta kunnioitan enemmän. Sillä

sinun kodissasi olen oppinut enemmän siitä, mikä oikea rakkaus on, kuin

milloinkaan olen tietänyt ennen. Ja minä huomaan, että rakkaus voi

selittää kaikki. Eipä ihmettäkään, että rakkaus huolehtii kaikkia ja on

valmis kaikkia uhraamaan. Ainoa, jota sopii ihmetellä, on _sitä

rakkautta_, että Jumala rakastaa meitä. Mutta hän tekee sen todellakin,

ja se selittää kaikki." Sitten hän otti minun molemmat käteni ja

katseli minua suurilla, tummilla silmillään ja tuolla miettiväisellä,

surumielisellä katseella, joka aina koskee sydämeeni, lausuen:

"Oi Kitty, kuinka paljon olen saanut sinulta oppia!"

"Sinäkö olisit oppinut minulta, orpana Ewelyn," minä sanoin. "Sinä,

jolla on enemmän syvämielisiä aatteita yhtenä ainoana päivänä kuin

minulla koko vuotena."

"Sinä rakas, turhanpäiväinen pikku Kitty," sanoi Ewelyn, "luuletko,

että aatteet voivat tehdä ihmisiä viisaiksi?! Etkö tiedä, että yhdessä

ainoassa rakastavassa sydämessä on enemmän voimaa ja enemmän viisautta

kuin kaikissa viisaissa päissä koko mailmassa! Niin, enemmän voimaa,"

lisäsi hän, "sillä rakkauden verralla kaikki kappaleet ovat paljaita

varjoja; meillä ei todellakaan ole mitään, jollei rakkaus opeta meitä

niitä käyttämään. _Rakkauden_ verralla itse aatteet ainoastaan ovat

kuolleita kappalleita, joita on pantu liikkeelle, kun rakkaus on tuuli,

tuli, aurinko, joka liikuttaa ja virkistyttää kaikkia, mailman

käytinvoima, sen elähdyttävä mahti."

Kun täti Beauchampin vaunut olivat tulleet meitä vastaan Plymouth'iin,

matkamme Lontoosen oli niinkuin kiiruinen huviretki. Emännöitsiän

huolesta vaunuihin oli pakattu koko ruokakomero, putinkeja, Hollannin

piparkakkuja, Cheshiren juustoa, Neapelin korppuja, häränkieliä, kylmää

paistia, useampia pulloja väkevää olutta, mustaa kirsimarjaviiniä,

kanelivettä y.m., ja näihin kaikkiin olimme itse lisänneet useampia

Bettyn pieniä kotiteoksia, niinkuin piirakkoja ja putinkeja sekä pikku

varaston terveyden-kasveja ja lääke-aineita paki-parastaan äitiäni

varten. Kaksi vanhaa uskollista palveliaa hevosen selässä oli lähetetty

suojelukseksemme matkalla, ja pari työhevosta oli asetettu neljän

vaunuhevosen rinnalle vetämään raskaita vaunuja ylös Devonshiren

ahteita sekä syvistä rattaanvarhoista Sommersetshiren vesiperäisillä

suoseuduilla. Muun vartiaston ohessa Hugh, kaksi pistuolia vyöllä,

ratsasti vaunujen vieressä, ja isäni, joka istui sisällä meidän

kanssamme, kantoi myöskin ladattua pistuolia, niin että olisimme

voineet torjua kuinka monta maantienrosvoa tahansa, mutta koko matkalla

meillä ei ollut vähintäkään seikkailusta, paitsi että pari kertaa

olimme vajota liejuun taikka pimeässä joutua harhaan monilukuisille

syrjäteille.

Äitini oma-tunto melkein huolestui kaikesta siitä komusta ja loistosta,

joka matkalla ympäröitsi meitä, varsinkin kun ravintolan-isännät ja

emännät kumartaen ja niiaten tulivat vastaan-ottamaan käskyjä, joita

"Armo" suvaitsi antaa.

"Kitty," sanoi hän, "minä luulen todellakin, että minun täytyy

ilmoittaa heille, että vaunut eivät ole meidän. Minusta tuntuu kuin

olisin oikea petturi."

Mutta hän lohdutti itsensä kuitenkin ajatellessaan, että isäni

sukuperänsä puolesta oli oikeutettu pitämään komeita vaunuja, ja hän

jätti sentähden hänen tähtensä kaikki tämmöiset tunnustukset siksensä.

Lyhykäisinä seisahdushetkinä kestikievaripaikoissa hän ikäänkuin

jonkunlaisen vaiston johdosta sai kuulla niin monista naisten taudeista

ja kivuista, että Lontoosen tullessamme hänen pieni kasvi- ja

ryytivarastonsa oli melkoisesti vähentynyt.

Me emme ennättäneet perille, ennenkuin sydän-yön aikaan, kun kaikki

katulyhdyt olivat sammutetut, niin että vaunut töyssähtivät syviin

lätäkköihin ja kuoppiin, vaikka meillä oli kaksi ääretöntä vaunulyhtyä.

Pari vapa-ehtoista soihdunkantajaa enemmän peljästytti kuin rauhoitti

äitiäni vaunun-akkunain edessä valkeitansa heiluttamalla.

Hänen pelkonsa kasvoi, kun kohtasimme joukon ympäri-kiertäviä,

luikkaavia gentlemaneja, jotka palasivat kehnoista huvipaikoista ja nyt

osoittivat etevyyttänsä vanhoja palo-partioita nurin tuuppimalla,

katukylttejä maahan temmaamalla ja porttimerkkejä irti kiskomalla.

Varustettuna pistuoleilla, sapeleilla ja sauvoilla muutamat näistä

lähenivät vaunuja kiljuen kauheasti ja hohottaen kamalalla ja korkealla

äänellä. Hugh oli äskettäin heittänyt meidät majansa kohdalla, mutta

isäni, joka piti heitä rosvoina, puhutteli heitä muutamilla sotamiehen

väkisanoilla ja pani pistuolin yhden otsaa vasten, joka oli rohjennut

pistää päänsä vaunun-akkunasta, jonka jälkeen joukko äkkiä katosi,

jättäen naiset ällistelemään ja isäni polisin kelvottomuutta,

ministerien velttoutta ja koko tuota "kurjaa hannoverilaista

hallitsiasukua" suututtelemaan.

Suureksi huojennukseksi äidilleni pääsimme viimeinkin setä Beauchampin

asunnolle Great Ormond Streetin varrella. Äitini käski minun illan

hartaudenharjoituksiini lisätä 'Kiitokset myrskyn jälkeen' ja 'Voitosta

taikka pelastuksesta vihollisten käsistä.' "Sillä, Kitty," sanoi hän,

"minä luulin todellakin meidän jo olevan kuoleman omana ja katsoin

kaikki menetetyksi, sekä tavaramme että henkemme. Ja nyt kun olemme

turvassa, meidän tulee antaa kunnia Hänelle, joka yksin on pelastanut

meidät."

Matkalla oli Hugh'illa ja minulla ollut monta hiljaista ja suloista

pakinaa keskenämme. Viimeinen niistä oli eräänä iltana, kun aikaisin

olimme päässeet yöpaikkaan. Me kävimme silloin vähän kävelemässä

lähellä-olevassa metsässä. Siellä oli niin ihanaa ja niin hiljaista.

Ensimmäiset pienet kevät-esiköt alkoivat nostaa keltaista päätänsä

mättäältä. Me puhuimme Jackista ja hänen kirjeestänsä, ja minä

ilmoitin Hugh'ille levottomuuteni hänen väärien käsitystensä puolesta

raha-asioista ja erittäinkin hänen erhetyksensä suhteen siinä, että hän

katsoo jonkunlaiseksi jalomielisyydeksi tuhlata enemmän rahaa kuin

hänellä itsellä on, niin että hänen sitten täyttyy pyytää muitten apua.

Hugh vastasi: "Kovin työlästä on saada ihmisiä omistamaan vikoja, jotka

kuuluvat heidän alkuperäiseen luontoonsa. Jos joku, jolla on hellä

oma-tunto, sanoo pahan sanan, se voi huolettaa häntä useampia päiviä,

kun sitä vastaan toinen, joka on vähemmän arkatuntoinen, sata kertaa

päiväänsä tavalla tai toisella loukkaa perhettänsä ja läheisiänsä,

ilman että hänellä siitä on vähintäkään tunnon vaivaa. Totuutta

rakastava ei saa mitään lepoa, ennenkuin hän on ottanut takaisin

äkkinäisen ja puolettoman sanan, kun se, jonka tapana on kerskata ja

uhotella, voi lausua sata valetta ja antaa tuhannen väärää tietoa

päiväänsä siitä mitään oman-tunnon rasitusta tuntematta. Saituri, joka

koko elämä-ikänsä on pyytänyt rikastua muitten vahingolla, ja jonka

koko tehtävänä ainoastaan on ollut tavarain haaliminen kaikilla

mahdollisilla keinoilla, panee illalla varsin levollisna maata

vuoteellensa kiittäen Jumalaa, että hän ei ole niin rahan-ahne kuin

hänen köyhä naapurinsa, joka on pankkosetelin väärentänyt. On helppo

katua syntejä, joihin joku kova kiusaus on meitä langettanut, mutta

jotka eivät oikeastaan ole meidän luonnossamme; mutta näyttääpä siltä,

kuin ei mikään muu kuin Kaikkivaltiaan voima voisi opettaa meitä

tuntemaan _niitä_ syntejä, jotka kuuluvat meidän luontoomme ja

olentoomme. Se on kuitenkin nämät, joissa _syntimme_ oikeastaan

seisoo."

"Oikeinpa pelkään, Hugh," minä sanoin, "että Jack vielä ylpeileekin

muitten kustannuksella anteliaana ja jalomielisenä ollessaan.

Ja sen siitä päättäen, minkä luulen olevan hänen itsekkäisimpiä

luonnon-omaisuuksiansa. Mikä voikaan häntä herättää?"

"Sen voi ainoastaan _yksi_ ääni," vastasi Hugh vakavasti; "mutta me

emme saata sanoa, kuinka se on tapahtuva. Välisti ihminen herää

syntejänsä tuntemaan sen kautta, että hän lankee johonkin erityiseen

syntiin, joka sotii hänen luontoansa vastaan; välisti sen kautta, että

hän saa nähdä totisen hurskauden, jonka ivakuvana hänen omat syntinsä

ovat."

"Mitä sinä puhut tietämättömyydestämme oman itsemme suhteen," minä

sanoin, "on todellakin kauhistavaa. Kuinka voimme koskaan oppia

itseämme oikein tuntemaan?"

"Minä en tiedä, pääsemmekö koskaan sille erälle," vastasi Hugh, "yhtä

vähän kuin silloinkaan itse voimme itseämme muuttaa. On rukous, joka

minusta näyttää olevan ainoa sydäntemme mittaaja: 'Tutki minua,

Jumalani, ja koettele sydämeni; kiusaa minua ja ymmärrä, kuinka minä

ajattelen. Ja katso jos lienen pahalla tien, niin saata minua

ijankaikkiselle tielle.' Ja Jumala kuulee meitä ja täyttää rukouksemme.

Sadekuuroillaan ja rajuilmoillaan hän etsiskelee sydämiämme, puhdistaa

ja uudistaa joka sopen. Sopimattomilla puhdistuskeinoillamme," lisäsi

hän, "me itse sitä vastaan sokeudessamme ainoastaan matkaan-saatamme

häiriötä; mutta kun Jumala antaa katseensa langeta, maa pehmenee; hänen

sateensa ja hänen tuulensa tekevät sen hedelmälliseksi. Tuon pienen

kevät-esikön, Kitty," sanoi hän osoittaen pientä kukkaista, joka

tirkisti suuren vanhan puun raosta, "ankara ja tarkka puutarhuri

varmaankin olisi repinyt pois sen multa-hiukan ohessa, joka pienelle

kukkas-olennolle antoi tyyssiaa ja ravintoa, ja sen kautta koko pieni

kauneuden mailma olisi mennyt hukkaan. Ei mikään silmä paitsi Jumalan

ole kylliksi tarkka tutkimaan sydäntä eikä mikään käsi paitsi Hänen

kylliksi varovainen ja hellä sitä koettelemaan. Välikappale, jolla

parhaiten voimme toinen toistamme auttaa, on rukous."

Minä tulen aina niin toivorikkaaksi ja turvalliseksi, kun Jumalan

kanssa puhuu tuommoisista asioista. Jo siitä on apua, että hän

paljastaa pelkoni, ja kuinka paljon enemmän sitten hänen valaisevista

opetuksistansa ja neuvoistansa. Raskaaksi tulee hänestä erota, mutta

hän on saanut isäni ja äitini suostumuksen naida minut, sitten kuin hän

on tehnyt muutamia lähetysmatkoja Amerikkaan. Mutta kun asiaa oikein

ajattelen, se ei tulekaan raskaammaksi minulle kuin merimiehen taikka

sotamiehen morsiamelle. Sitä ei sentähden saa miksikään uhraukseksi

sanoa.

Alusta täti Beauchamp oli täynnä hilpeimpiä toiveita äitini terveyden

suhteen. Hän oli itse, väitti hän, voinut erin-omaisen hyvin eräästä

"enkelin-keitteeksi" sanotusta lääkkeestä, joka -- kumminkin ajaksi --

oli parantanut kaikkein pakottavimman päänporotuksen ja kaikkein

rasittavimmat röyhtäykset, jopa kaikki ja jokaisen niistä erilaisista

ja selittämättömistä, keskenään ristiriitaisista taudeista, joille hän

heikolla hermorakennuksellaan oli ollut altisna. Hän tunsi ilman sitä

verrattoman lääkärin, joka teki varsin ihmeitä, vaikka muut lääkärit

olivat niin ahdasmielisiä ja kateisia, että pitivät etevää ja taitavaa

virkaveljeänsä pilkkana. Sitten kuin tämä ihmiskunnan hyväntekiä oli

kulkenut ympäri mailla kuuden hevosen vetämissä vaunuissa, neljä

palveliaa sinisessä, ja neljä keltaisessa liverissä muassaan,

kaikkialla seurattuna kiitollisen kansan kyyneliltä ja siunauksilta,

hän oli ottanut asuntonsa Lontoossa kootuista varoistansa elääksensä.

Valistuneitten ihmisten hartaasta pyynnöstä, jotka olivat ymmärtäneet

panna arvoa hänen ansioihinsa, hän kuitenkin muutamien ylhäis-sukuisten

ystävien hyväksi jatkoi yksityistä sairaanhoitoansa.

"Eräänä päivänä," jatkoi täti Beauchamp, "hän näytti minulle Egyptin

sultanilta vastaan-otetun patentin, Persian keisarilta tulleen

kunniarahan ja Bantamin kuninkaalta saadun kirjallisen todistuksen,

mutta tämä oli ainoastaan varsin erinäistä suosion-osoitusta. Tuo

oivallinen olento ei edes tiedä, mikä turhamielisyys on, ja hän karttaa

kaikkea, joka voi vivahtaa kerskaamiseen."

Puoliväkisin mainio mies vihdoin suostui ottamaan tietoa äitini

taudista.

Koeteltuansa hänen suontansa "sillä verrattomalla tavalla, joka on

hänelle omituinen, tieteellisesti ja samalla hellästi," kuten täti

Beauchamp lausui, ja tehtyänsä muutamia kysymyksiä (ainoastaan näön

vuoksi, sillä hän tiesi ennakolta kaikki vastaukset, sanoi täti) hän

taivaanvärisen, kirjatun jakkunsa lakkarista otti pillerirasian, jonka

hän sanoi jostakin vaistontapaisesta tunteesta pistäneen poveensa

aamulla, ja joka sisälsi ihan ainoan lääkkeen äitini kipuihin.

Tämmöinen ennallinen tieto, yhdistettynä niin läpitunkevalla silmällä,

oli täti Beauchampin sanojen mukaan melkein ylenluonnollinen.

Parantaja vastasi häveliäästi, että semmoinen kiitos oli peräti

ansaitsematon. "Lääkärin lahja," lisäsi hän, "on yhtä vähän kuin

runouden ja kauneudenkin (tässä hän syvästi kumarsi tätiäni) omalla

tahdolla hankittava. Se on synnynnäinen, sitä ei saa opituksi eikä

jaetuksi. Hän luopui sentähden nöyrästi kaikesta omasta ansiosta."

Hyvin tyyskästi lueteltuansa äitini taudin merkit, joka tapahtui

englannin kielellä, vaikka se minun korvissani kuului pelkältä

latinalta, ja joka yhtä paljon ihastutti täti Beauchampia kuin se

hämmennytti minua, lääkäri jätti meidän hyvästi vakuuttaen äidilleni,

että pillerit ja luja luottamus häneen oli melkein kaikki, mitä äitini

tarvitsi taudistansa kokonaan päästäksensä.

Mutta olkoonpa nyt, että luottamus lääkäriin ei ole täydellinen, taikka

että äitini ei ole kylliksi ylhäinen niin korkeille ja erin-omaisille

lääkkeille, taikka että Bettyn lääkintä-opilliset käsitykset lopulta

eivät kuitenkaan ole hullumpia, varma on vaan, että äitini kävi

huonommaksi eikä paremmaksi. Katujen kolina väsyttää ja häiritsee

häntä, ja täti Beauchampia suututtaa, ettei kuulu parannusta, joka

saattaisi ihmeelliset pillerit ansaittuun kunniaansa. Huomenna olemme

sentähden päättäneet lähteä täti Hendersonin luo, missä kumminkin

voimme odottaa levollisempaa oloa.

Minusta Great Ormond Streetin perhe ei näytä varsin samalta, kuin koska

viimein täältä lähdin. Ewelynin täytyy kärsiä paljon enemmän, kuin hän

koskaan on minulle ilmoittanut. Ei niin, kuin hänen olisi suoraa vainoa

kestettävänä, vaan tuommoisia jokapäiväisiä pikku-kiusallisuuksia,

joita useasti voi olla paljon vaikeampi kärsiä; noita nimettömiä

pikku-harineja, jotka niinkuin kärpäset ryhtyvät juuri semmoisiin

tasaisiin ja maltillisiin olentoihin kuin Ewelyn.

Täti Beauchamp-parka on suuttunut ja äreä, ja valittaa alinomaa

Ewelyniä ja hänen "puolettomuuttansa." Orpana Harry, tuo miehevä

kilpa-ajoseurojen ja pelipöytien jäsen, puhuu suurella ylpeydellä

Ewelynin "metodistalaisuudesta," jonka hän pitää jonkunlaisena

vaimollisena omituisuutena taikka heikkoutena.

Setä Beauchamp pauhaa ja vaikeroitsee vuoroitellen. Hän suuttui

ankarasti, kun Ewelyn antoi rukkaset rikkaalle kartanon-isännälle,

josta hän muutamassa kirjeessään mainitsi, ja siitä asti setä on

kovasti kieltänyt häntä käymästä noissa "veisaavissa kokouksissa,"

miksi hän sanoo lady Huntingdonille, tabernakeliin taikka mr Wesleyn

ympärille kokoontuvia seuroja. Paitsi sitä hän on työntänyt kaikki

hänen hengelliset kirjansa tuleen. Mutta tämän Ewelyn pikemmin katsoo

avuksi kuin esteeksi, sillä juuri kuin hänen likempi tuttavuutensa

tämän kirjallisuuden kanssa katkaistiin, hän oli kiintynyt noihin

kiivaisin riitoihin kalvinillisista ja arminilaisista opinkappaleista,

ja hän sanoo paljon paremmaksi tuottaa elämän vettä itse lähteestä kuin

yksinäisistä vesisuonista. Kun vesisuonet taas tulevat hänelle

alttiiksi, hän toivoo niitten jälleen yhdistyneen ja kaiken mutansa ja

lietteensä heittäneen.

Vaikka olen nähnyt hänen poskensa punastuvan ja hänen huulensa

värisevän monesta katkerasta ja väärästä sanasta, hän ei kuitenkaan

millään muotoa tahdo, että häntä surkutellaan.

"Minua pahoittaa teidän kaikkien puolesta," minä rohkenin sanoa

hänelle, "ja minä soisin, että paremmin ymmärtäisitte toinen toisenne.

Sinulla on niin paljon kärsimistä, Ewelyn kulta."

"Minä en ole mikään martyri, orpana Kitty," vastasi Ewelyn, vähän

vanhaa ilkullisuutta sanoissaan, vaikka tämä nyt oli kääntynyt häntä

itseä vastaan, "ja minä pyydän, ettet koeta saattaa minua semmoiseksi

itseäni luulemaankaan. Puolet huolistani ovat oman tahtoni taikka

puuttuvan hienotuntoisuuteni synnyttämiä; ja toisesta puolesta ei

kannata puhuakaan. Minä luulen, että monesti jäämme osattomaksi pienten

huoltemme merkityksestä ja hyödystä sen kautta, että niille annamme

liian pitkät nimet. Me hankimme paloruiskun kynttilää sammuttaaksemme,

ja kynttilä jää luultavasti kuitenkin palamaan, sillä välin kuin itse

olemme omaan sadekuuroomme uppoontumaisillamme. Me käytämme miekkaa

piikkiä pois ottaaksemme, mutta ajamme sen sillä tavalla ainoastaan

vielä syvemmälle. Suuri asia on, että tiedämme millä kirjansivulla

läksymme seisoo, sillä jos etsimme kertotaulua logaritmien joukosta, me

luultavasti pidämme itseämme hyvin edistyneinä oppilaina, vaikkemme

oikein tiedä, onko kaksi kertaa kaksi neljä."

"Mutta orpana Ewelyn," minä sanoin, "toisaalta minä en usko oikeaksi,

että Jumalan kurittavaa vitsaa sanotaan pikku-asiaksi, sillä hänen

tarkoituksensa on kyllä, että se koskisi, jos siitä on jotakin hyötyä

odotettavana. Ja sillä välin kuin koetamme olla kaikkea kivun tunnetta

ilmaisematta, hän tietää että se kyllä koskee, ja odottaa ainoastaan

saavansa nähdä meidät jalkojensa juuressa lannistuneina, itkevinä ja

surusta heltyneinä. Silloin hän tahtoo ottaa pois kivun ja painaa meitä

isänsydäntänsä vastaan. Minä luulen kokeneeni tuota joskus, orpana

Ewelyn."

Ewelyn punastui kovasti, hänen huulensa värisivät, ja vähän itseksensä

taisteltuansa hän nosti tummat, kyynelillä täyttyneet silmänsä ja

lausui sortuneella äänellä:

"Todellakin, se kyllä koskee, Kitty, jopa kipeästikin, oikein kipeästi!

Kun asiaa oikein ajattelen, se kenties oli ylpeydestä eikä nöyryydestä,

kuin koetin saada itseäni uskomaan, että se ei koskenut. Mutta minä

pelkäsin suuresti hyvitteleväni itseäni sillä luulolla, että olisin

martyri, ja että kärsisin hyvien avujeni eikä vikojeni tähden. Jos sinä

olisit ollut minun siassani, Kitty," sanoi hän, "sinä kyllä olisit

saanut heidät sekä sinua että sinun uskontoasi rakastamaan."

"Kenties, Ewelyn," minä sanoin, "olisin saanut heidät itseeni

suostumaan; minun (niinkuin kaikkien sarvettomien, sorkattomien ja

piikittömien olentojen) on niin luonnollista päästä kaikista

vaikeuksista. Ja kenties olisin hyvitellyt itseäni sillä luulolla, että

moitteita välttämällä olin voittanut kunnioitusta ja arvon antoa

uskonnolle. Mutta Herra Jesus ei tehnyt joka miehelle mieliksi, ei

uskonnon eikä itsensäkään puolesta. Ja kun meillä todellakin on

vaikeuksia voitettavana, minä luulen, että jollemme poikkee oikealta

tieltä niitä välttääksemme -- meille olisi suureksi avuksi, jos

johdattaisimme mieleemme, mitä Hän puhui siitä, että meidän tulee ottaa

ristimme päällemme."

"Mutta, Kitty," sanoi Ewelyn, "uskallammeko rististä puhuakaan!

Ajattele, mitä se Hänelle oli -- häpeä, tuska ja kuolema, jopa enemmän

kuin kuolemakin. Ja yhtä-kaikki, saatanko minäkin sanoa pieniä

vastuksiani ristiksi?"

"Herra Jesus sanoi, että jokaisen, joka seuraa häntä, tulee ottaa

ristinsä päällensä," minä vastasin.

"Niin kyllä," sanoi Ewelyn mietiskellen. Nostaen silmänsä tuolla

loistavalla katseellaan jatkoi hän sitten:

"Kitty, mikään mailmassa ei saa minua uskomaan, että minä en paremmin

sopisi omaisteni kanssa, jos itse olisin parempi. Mutta kenties joku

vähäinen osa huolistani ei ole vältettävissä; ja jos tämä on ristini,

onpa todellakin huokeampi sitä ristiksi sanoakin, muistamalla, että jos

se painaa, se ei ole sen vuoksi, että se on niin raskas, vaan sen

vuoksi, että minä olen semmoinen lapsi ja niin tottumaton mitään

kestämään ja kantamaan. Kitty," jatkoi hän, "sinä et sentähden millään

muotoa minusta saa tehdä itkiää, joka uupuu kauniin ristin ihastuttavan

taakan alla, vaan katso minua semmoiseksi kuin olen: turhamaiseksi ja

saamattomaksi lapseksi, joka horjuu kuorman alla, jota muut ihmiset

voisivat pikku-sormellansakin nostaa. Mutta oi, Kitty," sanoi hän,

samalla kuin hänen kasvonsa äkkiä saivat tuskallisen katsannon, "mitä

kurjaa itsekkäisyyttä puhua _omista_ kuormistani! Ajattele sitä

tyhjyyttä, niitä tuskia ja sitä kipua, jota ne ihmiset tuntevat, jotka

ovat kuolla nälkään Jumalaa halatessaan, vaikka tämä heidän nälkänsä

heille itselle on tietämätön ja käsittämätön. He sanovat sitä

arkuudeksi, hermojen kiihoitukseksi, luuvalon vaikutukseksi, nuoruuden

levottomuudeksi, vanhuuden äreydeksi, elämän välttämättömäksi vaivaksi

ja miksi muuksi tahansa, mutta ei sielujen suureksi, luonnolliseksi

ikäväksi Jumalan perään, joka on heidän lankeemuksensa ja

kuolemattomuutensa todistuksena, ja jonka tarkoituksena on johdattaa

heitä takaisin Jumalan luo ravintoa saamaan. Kuinka voinkaan auttaa

omaisiani tätä käsittämään ja myönnyttämään?"

"Sinä voit _rukoilla_, orpana Ewelyn, ja koko käytökselläsi osoittaa,

että sielusi on löytänyt rauhan Jumalassa, ja se aika on varmaankin

tuleva, jolloin sinä saat kertoa heille, kuinka se on tapahtunut. Ken

tietää, eikö katkerimmat sanat voi lähteä murheellisimmista sydämistä!

Epäilemättä Herran Jesuksen kova tuska ja hänen ristinpuuhun naulatut

kätensä alusta lisäsivät molempien ryövärien katkeruutta; mutta kun

seuraavassa silmänräpäyksessä kestävä kärsivällisyys otti voiton

tuskasta, rääväys toisessa heistä muuttui sanoiksi: 'Me saamme

töittemme ansion jälkeen;' pilkka tunnustukseksi: 'Tämä ei mitään

pahaa tehnyt;' sadatukset rukoukseksi: 'Herra, muista minua;' ja

ijankaikkisten tuskien kauhistava alkutunto autuudeksi Herran Jesuksen

vastauksessa: 'Tänäpänä olet sinä kanssani paratiisissa.' -- Oi

Ewelyn," minä sanoin, "ken tietää, kuinka lähellä se aika on, jolloin

sinäkin rukouksiisi saat riemullisen vastauksen? Ken tietää, kuinka

pian sinunkin ristisi muuttuu kukkia ja hedelmiä kantavaksi elämän

puuksi?"

Ewelyn ei hetken aikaan vastannut mitään; hän oli kätkenyt kasvonsa

käsiinsä. Mutta kun hän taas nosti silmänsä, hänen katsantonsa oli niin

kirkas, niin loistava ja kunnioitusta hehkuva, kuin pienen lapsen

rukoillessansa, ja hän sanoi:

"Kitty, minä luulen sen nyt paremmin käsittäväni. Tästä lähin minä en

koeta kantaa kuormaani, niinkuin se ei olisi niin mitään. Minä tahdon

tunnustaa itseni ja Jumalan edessä, että se rasittaa ja painaa, ja

sitten nöyrästi rukoilla häntä lievittämään taikka parantamaan, kuinka

hän itse katsoo parhaaksi minulle. Mutta toivo on askeleitani

keventävä, enemmän kuin ylpeys milloinkaan. Sillä ken tietää, kuinka

pian alkaa elämän puuna kukkia? Eikö tämä juuri kuulu kaikenmoiseen

ristiin, joka on Hänen oman ristinsä muruista koottu? Kitty, minä en

enää tahdo sanoa mitään 'ei niin miksikään'. Murheemme eivät ole

pikku-asioita, ne ovat kalliita siemeniä ijankaikkisiin riemuihin; ne

ovat meille puhdistavan ja valikoitsevan armon sulatusuuni, ja siksi ne

kenties tulevat muillekin."

Me olemme Hackneyssa, isäni, äitini ja minä. Tämäkin vakainen,

tesmällinen koti on muuttunut.

Orpana Tom on lähtenyt. Minä tiesin hänen menneen Amerikkaan, mutta

siksi kuin tulin tänne, minä luulin hänen olevan setä Hendersonin

asioissa.

Mutta kun sedältä kysyin Tomia, minä tuskin sain mitään vastausta, niin

että huomasin jotakin olevan rikki. Ensi kertana kun olin yksin tädin

kanssa, minä hämmästyksekseni näin, kuinka hänen kasvojensa kovuus ja

hänen olentonsa jäykkyys katosi; hän kätki kasvonsa käsiinsä ja

purskahti itkemään. Minä luulen, että tuskin olisin enemmän

hämmästynyt, jos korkean, harsokaulaisen ladyn kivikuva, joka seisoo

tuolla kotona kirkossamme, olisi ruvennut liikkumaan ja elämään,

taikka tuntenut itseäni enemmän neuvottomaksi, kuinka minun tulisi

osan-ottoani osoittaa.

"Voi Kitty," niiskutti hän, "Kitty lapseni, sinä pidit poika-polosesta,

sinä olit aina kiltti häntä kohtaan, ja hän piti sinusta, niinkuin veli

pitää sisarestansa. Minun täytyy puhua sinulle kaikki. Setäsi ei tahdo,

että hänen nimeänsä mainitaankaan. Hän sanoo häntä kiittämättömäksi

lapseksi, Absaloniksi, vakuuttaen, että hän puolestaan ei tahdo tehdä

niinkuin kuningas Taavetti vanhuuden heikkoudesta teki, hän ei tahdo

koskaan enää nähdä häntä kattonsa alla. Oi Tom-parkaani, kallista

poikaani, ainoata rakasta lastani!"

"Mutta mitä hän sitten on tehnyt," minä kysyin. "Eihän se mitään peräti

pahaa liene?"

"Ei," huusi täti kiivaasti, "sitä se ei ole. Se on setäsi kova, kolkko

ja synkkä uskonto, joka panee hänen tuomitsemaan Tomia, niinkuin hän

tekee. Oi Tom-parkaani," vaikeroitsi hän uudestaan, "villitettyä

poika-parkaani, jos tämän olisin ennakolta tietänyt, hän ei koskaan

olisi lähtenyt, niinkuin hän lähti."

Sitten kertoi hän minulle, kuinka Tom joku ilta oli tullut kotia ja

suoraan tunnustanut isällensä, että hänen oli tapa käydä teaterissa

ja muissa huvituspaikoissa, ja että hän sen kautta oli tullut pieniin

velkoihin; kuinka setä Henderson oli sanonut häntä valhetteliaksi

ja heittiöksi halaten tietää, kuinka monta syntiä hän kerta

alkuun päästyänsä vielä tunnustaisikaan; ja kuinka Tom oli käynyt

tulipunaiseksi ja vastannut, että hän ei koskaan olisi tunnustanut,

niinkuin hän nyt teki, ellei orpana Kittyn ja John Wesleyn tähden,

sillä hän uskoi, että heidän uskontonsa oli oikea, ja he olivat

osoittaneet hänelle, kuinka petollinen synti on. Ja se oli tämä pieni

jumalisuuden alku, jonka he olivat hänessä herättäneet, joka nyt oli

antanut hänelle rohkeutta puhua totta. Mutta silloin setä Henderson oli

vielä enemmän vihastunut ja sanonut John Wesleyä jakobiitaksi ja

arminilaiseksi ja Tomia varkaaksi ja ulkokullatuksi, mutta silloin Tom

oli vaalistunut ja sanonut, että, jos hän oli ollut ulkokullattu, hän

ei koskaan enää tulisi semmoiseksi; että hän ei enää astuisi jalkaansa

noihin farisealaisiin rukous-huoneisiin taikka rupeisi mihinkään

yhteyteen uskonnon kanssa, jolla ei ollut ystävällistä sanaa

kadonneelle pojalle. Mutta silloin setä Henderson oli peräti

kiivastunut ja käskenyt hänen mennä tiehensä eikä koskaan astua kotinsa

kynnyksen ylitse, ennenkuin hän tulisi polvillansa ja tunnustaisi

häpeevänsä ja antavan itsensä vanhempiensa tahdon alle.

"Minä en voinut puhua mitään, Kitty," jatkoi täti Henderson, "minä olin

niin sortunut ja hämilläni, etten tietänyt mitä ajatella, mutta minä

päätin aikaisin seuraavana aamuna mennä poika-paran luo hänen

huoneesensa ja koettaa häntä lohduttaa. Mutta kun tulin sinne, oi

Kitty, Kitty," ja hän purskahti taas katkerasti itkemään, "silloin hän

oli poissa, hänen vuoteensa oli kylmä, hän oli useampia tunteja sitten

heittänyt huoneensa! Hänen arkkunsa oli jälellä, ja siitä ei ollut kuin

pari paitaa poissa. Pöydällä oli kirje minulle. Minä olen kätkenyt sen

rinnoillani siitä saakka."

Täti antoi kirjeen minulle. Se kuului näin:

"Äiti rakas, paras lienee meidän erota. Minä toivon, että kirjani ja

vaatteeni riittävät velkoihini, jos isäni tahtoo ne myydä. (Tässä

seurasi velkojen luettelo -- ne eivät olleet isoja.) Minä toivon, että

sinä et suuresti sure katoomistani, sillä minä olen tehnyt sinulle

aivan vähän iloa. Minä kirjoitan, niin pian kuin saan jotakin

ilahduttavaa kertoakseni. Minä lähden Amerikan siirtomaihin. Kenties

saan elää näyttääkseni, etten ole semmoinen heittiö, kuin hän luulee, ja

tullakseni sinulle, äiti rakas, suuremmaksi iloksi kuin tähän asti olen

ollut.