VII.

Minä luulen, ettei kenelläkään ole ollut niin monenmoista onnea

ilonmaljaansa sekotettuna kuin minulla. Minä voin nyt tuskin päästä

pidemmälle jumalisuuden-harjoituksissani kuin "kunnioituksen" ja

"kiitoksen" pykälään, sitä lukematta, että minun täytyy tunnustaa, että

minä en ole ollut kylliksi kiitollinen.

Sillä Hugh tulee isänsä apulaiseksi, ja pastori Spencer on sanonut

äidilleni, että Hugh luultavasti saa viran hänen jälkeensä, niin että

meille tulee suuri ilo, Hugh'ille ja minulle, kun saamme elämämme

tehtäväksi kaiken aikamme kaikille niille, jotka lapsuudestamme asti

ovat meidät tunteneet, tehdä kaikkea hyvää mitä voimme, jopa kaikella

mahdollisella tavallakin. Muitten kutsumuksena on sotia kuninkaan

väessä, laatia lakia taikka valvoa lakien noudattamista, ostaa ja myydä

taikka niinkuin Bettyn, kirnuta voita ja pestä permantoja, ja

ainoastaan silloin-tällöin askareista päästyänsä tehdä hyvää, mutta

aina ja alati tehdä, mikä todellisen hyvää on, tulee olemaan

Hugh'in ja minun pää-asiallisena toimena, meidän virkanamme, meidän

harrastuksenamme aina ja joka elämämme päivänä. Aamulla meidän täytyy

ajatella, kutka seurakuntalaisistamme tarvitsevat apua ja lohdutusta,

kutka ovat varotettavat luopumaan pahasta menostansa ja oikealle tielle

astumaan. Me saamme alati tehdä työtä muitten edestä. Me emme saa pitää

mitään itsekästä ajatusta taikka mitään itsekkäitä tarkoituksia.

Köyhimmätkin saavat tuta, että heille pappilassa aina on avoin ovi,

josta heitä ei koskaan ajeta pois. Ne jotka ovat syvimmälle vaipuneet,

saavat tuta, että _siellä_ aina on käsi, joka ei pelkää saastuvansa

heitä koskiessansa ja heitä heidän lankeemuksestansa nostaessansa.

Ja kaikki tämä ei ole mikään romantillinen puuha, vaan suora

velvollisuutemme, joka on sitä suloisempi.

Sillä Hugh sanoo häväistykseksi niille lahjoille, jotka vanhuudesta

ovat pyhiin tarkoituksiin annetut, kun papisto pitää tulojansa

tavallisen kauppa-ansion taikka perinnön taikkapa maallisesta virasta

lankeevan palkan veroisina. Ne ovat pyhitettyjä tuloja, hän sanoo, ja

kun niistä olemme ottaneet sen verran, kuin yksinkertaiseen ja

vaatimattomaan talouteen tarvitsemme, meidän tulee antaa loput

kirkolle ja köyhille. Kaikki kristityt ovat kyllä pyhitettyjen

tavarain haltioita, mutta ennen kaikkia papit. Häpeä olisi, hän

päättää, jos ero paavillisen ja meidän papistomme välillä olisi

ainoastaan siinä, että meidän pappimme ovat maalistuneet ainoastaan

toimellisiksi maanviljeliöiksi taikka pikku pohatoiksi. Se ei ole

velvollisuuden-tunnossa ja pyhyydessä, jossa meidän tulee entisen ajan

papistosta eritä; meidän tulee pikemmin näissä katsannoissa voittaa

heidät.

Minä pelkään, että papinrouvat useasti matkaansaattavat hämmminkiä.

Minä toivon, että minä en tule esteeksi Hugh'ille! Minä en saa estää

häntä, kun hänen virkansa sitä vaatii, lähtemästä ulos myöhään

iltasilla taikka pimeitten, myrskyisten öitten selkään, vaikka hän

näyttäisi väsyneeltäkin ja voipuneelta päivän työstä. Minä en saa antaa

jonkun vaimollisen pelvon asettaa esteitä hänen käynnillensä sairasten

luona, olkoon tauti kuinka vaarallinen ja tarttuva tahansa. Olisinko

minä vähemmän rohkea kuin sotamiehen taikka köyhän kalastajan vaimo?

Miehet ovat luodut panemaan henkensä alttiiksi ja kuluttamaan voimansa

kutsumuksessansa, sanoo Hugh; ja jos papin kutsumus olisi ilman vaaraa

ja vaivaa, se ei olisi niin miehuullinen kuin merimiehen taikka

vuorityöläisen eikä niinmuodoin niin kristillinenkään.

Tätä minun on helppo päättää, mutta ei yhtä helppo pitää, kun vaara ja

kiusaus tulee. Mutta jos tahdomme siunausta työstämme, emme saa ryhtyä

siihen, Hugh sanoo, niinkuin menisimme paratiisiin, vaan niinkuin

lähtisimme sotaretkelle. Ja sitten se tulee olemaan _me_, aina _me_! ja

siinä on suuri ero.

Mutta kuinka raskitsisinkaan tätä onnea vastaan-ottaa, jos siitä olisi

jotakin vahinkoa äidilleni, jos huomaisin, että hänen leppeät silmänsä

joskus miettiväisinä ja murheellisina lepäisivät minussa, jos näkisin

niitten välisti tulevan täyteen kyyneliä, samalla kuin hän itse on niin

peräti heikko? Mutta tämä tuskin erottaakaan minua hänestä -- aluksi

kumminkaan, sillä me saamme ensimmäisen kotimme tämän rakkaan katon

alla, niin että siitä sekä äidilleni että isällenikin on hyötyä. Sillä

minulla on joku, jonka kanssa voin kaikista asioista neuvotella (ja

tämä on toinen erin-omainen siunaus). Hugh tietää jo kaikki meistä

kaikista. Hän on pitänyt äitiäni silmällä yhtä levotonna kuin minä; ja

me voimme yhdessä ajatella parasta keinoa auttamaan Jackia, ilman että

minun tarvitsee puhua mitään enempää siitä, josta tuskin olisin voinut

puhua Hugh'illekaan, ellei hän itse olisi tietänyt siitä jo ennestään.

Hugh ei ole peräti ilman toivoa Jackin suhteen, vaikka hän tunteekin

kaikki; mutta hän sanoo hänen olevan niinkuin kulkia, joka tarvitsee

väkevää huutoa herätäksensä.

Isälläni ja Bettyllä on niin paljon tekemistä niitten huonetten

korjaamisesta ja siivoomisesta vanhassa osassa rakennuksesta, jotka

tulevat meidän asunnoksemme -- vanhat iloiset huoneet isot kivitakat

tulensioina, ja yksi niistä tuolla tornissa korkea, holvikaarinen

akkuna seinässä tulee Hugh'in omaksi kammioksi. Tästä akkunasta näkyy

aukeaman kautta vuorten välissä suuren, aavan meren siinto --

päivänpaisteisina päivinä kirkas valon juomu ja iltaisin tumma

purpurapilvi auringonlaskun kullastamalla pohjalla, ja aina, Hugh

sanoo, rajaton tie ajatuksen kulkea ulos suureen, avaraan mailmaan.

Hugh ja minä olemme hakeneet kaikki sälyhuoneen vanhat, kauan kätkyneet

tavarat ja niitten joukosta onkineet kaikenmoisia kalleuksia vanhojen

tammituolien hahmossa, jotka ainoastaan tarvitsevat saada selkänsä

parannetuiksi, sekä pöytien muodossa, jotka ainoastaan tarvitsevat

jonkun uuden jalan varsin tukeviksi ja muhkeiksi tullaksensa.

Bettyllä ei ole juuri korkeaa ajatusta näistä löydöistämme. Hän väittää

jyrkästi, että kaikki tyyni tuskin on 10:en killingin arvoista.

Kuvaveistokset ja muinais-kalut eivät hänen silmissänsä maksa niin

mitään.

Paljon enemmän Betty ottaa osaa äitini kanssa kangasten ja muitten

semmoisten ostamiseen, vaikka hän sanoo, että kaikki tuommoiset kalut

tämän mailman aikaan ainoastaan ovat hämmähäkin verkkoa sen verralla,

mitä esi-isäimme aikana olivat, jolloin master'in äidin-äidin-äidin

morsiushame kelpasi master'ille pu'uksi ja sen jälkeen pantiin

päällyseksi parhaalle tuolille, ja yhtä kaikki lopultakin vielä näytti

varsin uudelta.

Näitä keskusteltaessa vanha ystävyys äitini ja Bettyn välillä on tullut

uudistetuksi. Järkevillä, vanhoihin kiinnittyneillä mielipiteillänsä

villa- ja aivinakankaista Betty isoksi osiksi on voittanut takaisin sen

luottamuksen, jonka hän käsityksillänsä metodistalaisuudesta ja

mieltymyksellänsä metodistoihin oli kadottanut.

Hugh sanoi joku päivä sitten, että, jos mr John Wesley tuntisi äitiäni,

hän epäilemättä pitäisi häntä mitä pyhimpänä naisena, ja hän uskoo

varmasti, että jos äitini tuntisi mr John Wesley'ä, hänen uutteraa

elämäänsä, hänen täydellistä antautumistansa Jumalan tahdon alle, hänen

hyväntekeväisyyttänsä, hänen hyväntahtoisuuttansa kaikkia ihmisiä

kohtaan sekä hänen arvon-antoansa kirkolliselle jumalanpalvelukselle,

hän varmaankin kunnioittaisi häntä miehenä, joka seisoo apostoleja

hyvin lähellä. Uskonpuhdistajille, Hugh sanoo, on suurena koetuksena,

että aikakauden parhaat miehet ja etevimmät naiset niin usein soimaavat

ja ymmärtävät heitä väärin.

Hugh sanoo, että jos äitini olisi elänyt Martti Luteruksen aikana, hän

varmaankin luostarissansa olisi rukoillut hänen edestänsä niinkuin

tuhlaaja-pojan edestä, sillä välin kuin hän itse olisi elänyt samasta

uskosta, jonka puolesta Luterus koko elinkautensa taisteli.

"Mutta jos äitini olisi elänyt luostarissa, Hugh," minä sanoin, "hän ei

olisi ollut naimisissa, vaan olisi ollut nunna ja paavilainen eikä

liioin niin oivallinen, kuin hän nyt on."

Hugh hymyili ja sanoi:

"Mutta, Kitty, mr Wesley päättää, että muutamat kaikkein pyhimmistä

ihmisistä, jotka ikinä ovat eläneet mailmassa, ovat olleet

roomalais- katolisia."

"Se lienee ollut silloin, kun ei ollut mitään muuta, jota ihmisten

olisi sopinut olla," minä sanoin.

"Ei," vastasi Hugh, "mr Wesley sanoo: Minä en uskalla yhteisestä

kirkosta sulkea pois niitä seurakuntia, joissa välisti, jopa useastikin

julistetaan epäraamatullisia opinkappaleita, joita ei voi todistaa

yhtä-pitäviksi Jumalan puhtaan sanan kanssa; eikä liioin kaikkia

niitäkään, joissa sakramentteja ei oikein jaeta (niinkuin roomalaisessa

kirkossa) taikka mitä muita lienevätkin, joilla on yksi usko, yksi

kaste ja yksi Jumala ja meidän kaikkien Isä."

"Se on suurena lohdutuksena," minä sanoin. "Mutta minä luulen tekevämme

oikeimmin, jollemme vaivaa päätämme sillä, mitä äitini olisi ollut, jos

hän olisi elänyt Luteruksen aikana. Aivoni ei mistään hämmenny niinkuin

ajatellessani, mitä olisi ollut, jollei jotakin olisi ollut.

Kiittäkäämme Jumalaa, ettei hän eikä kukaan muu meistä elänyt noina

pimeinä aikoina."

"Minä olen kiitollinen ja iloinen, ettet sinä kumminkaan sitä tehnyt,"

vastasi Hugh tuolla omituisen tyvenellä hymyllä, joka on iloisempi kuin

monen muun kaikkein iloisin nauru; "ellemme juuri kaikki," lisäsi hän,

"olisi eläneet yhtä haavaa siihen aikaan."

Mutta aikomukseni oli kirjoittaa Bettystä, ja niin olen näin pitkälle

ajatuksissani hairaantunut.

Joku ilta noin 14 päivää sitten isäni istui illallisen jälkeen salin

kulmassa mielihyvällä polttaen tupakkaa, jonka eräs merikapteini

nykyjään oli tuonut Virginiasta hänelle lahjaksi; hänellä oli

linnoitustaidon kirja avoinna edessänsä, ja äitini ja minä leikkasimme

ahkerasti vaatteita isolla pöydällä, kun Betty pöytää korjattuansa

äkkiarvaamatta julisti päätöksensä ruveta sen metodista-seurakunnan

yhteyteen, joka piti kokouksiansa kylässä.

Äitini sanoi yksivakaisesti:

"Teidän sopii tehdä kuinka tahdotte, Betty, ja minä luulen todellakin,

että tuo uusi uskonto tekeekin välttämättömäksi joka miehelle omaa

tahtoansa seurata."

Nämät olivat kovin jyrkkiä sanoja äitini huulilta lähteneiksi; mutta

vaikka hän on kaikkein lempein vaimollinen olento, hän kuitenkin varmaa

vakuutusta kysyttäessä on varsin järkähtämätön.

Hän jatkoi: "Minä tahdon kerran kaikista sanoa ajatukseni, Betty," ja

laskien sakset kädestänsä sekä puhuen tuolla matalalla, tyvenellä

äänellä, jota vastaan Jackin taikka minun ei koskaan tehnyt mieli

ruveta kiistämään, hän lausui: "Minä katson velvollisuudekseni varottaa

teitä. Minä en käsitä tuota rajujen mielenliikutusten ja oman tahdon

uskontoa. Uskonto, johon minä luotan, on se, joka tekee meidät

kykeneviksi tunteitamme hillitsemään ja omaa tahtoamme kieltämään."

"Missis," sanoi Betty matalalla, änkyttävällä äänellä, joka suuresti

erosi hänen tavallisesta puhe-tavastansa, "minä tahdon myöskin kerran

kaikista sanoa, mitä minä ajattelen. Jos tarkoitatte sitä, missis, että

eilen ripillä käydessäni en voinut kyyneliäni pidättää, minä saan

sanoa, että se oli minulle mahdotonta. Sen voin tuskin nytkään tuota

ajatellessani. Sillä siunattu Vapahtajamme itse oli siellä, minä tunsin

sen yhtä varmasti kuin vaimo, joka kyynelillänsä kasteli hänen

jalkojansa. Minä tunsin, että Herra antoi itsensä minulle osoittaen

minulle, että hän rakastaa minua ja on kuollut minun edestäni, ja että

syntini kaikki tyyni ovat anteeksi annetut. -- Eikö vanha leski

Jennifer itkemisellänsä ja huutamisellansa pannut koko kaupunkia

liikkeelle, kun hänen kadonnut poikansa, jonka hän luuli makaavan meren

pohjassa, palasi takaisin, ja eikö tämäkin itkenyt, vaikka hän oli iso

partasuu mies? Onko sitten ihmettä, jos minäkin, kun olen löytänyt

Jumalani, itken ilosta? Yksi asia on varma, ja se on, että minä olin

pahemmin haaksirikkoinen kuin Jenniferin poika, ja että Jumalani on

enemmän minulle, kuin äiti ja poika toisillensa. Jos tietäisitte,

kuinka kadotettu minä olin, ette ollenkaan minua ihmetteli. Te

ihmettelisitte silloin, että taisin olla niinkään tyvenellä mielellä

kuin olin."

Äitini oli hetken aikaa ääneti. Hänen rakkaat, miettiväiset silmänsä

kävivät kosteiksi, hän katsoi maahan ja sanoi hiljaisesti:

"Minä tiedän, Betty, että tuommoinen rauhan vakuutus ja tuommoinen ilo

on annettu muutamille, mutta ne ovat olleet suuria pyhimyksiä, ja minä

luulen, että se enimmästään on tapahtunut vähää ennen heidän

kuolemaansa."

"Missis," sanoi Betty teeskentelemättä, "minä olen varma, että minä en

ole mikään suuri pyhimys, enkä minä tiedä, olenko lähellä kuolemaakaan,

mutta sen tiedän, ettei kukaan muu kuin Herra itse voi antaa minulle

tämmöistä iloa, ja jos se nyt on minulle annettu, se kyllä voi tulla

kaikille muillekin annetuksi. John Nelson sanoo, että pappimme

saarnaavat siitä joka sunnuntai."

"Papitko sanoisivat joka sunnuntai, että joka mies voi tietää, että

hänen syntinsä ovat anteeksi annetut?" huudahti äitini.

"Niin, joka mies, joka katuu ja uskoo," sanoi Betty. "Mr John Nelson

antoi minun katsoa, mitä tuolla rukouskirjassa seisoo. 'Hän antaa

anteeksi kaikille niille, jotka sydämestänsä katuvat syntejänsä ja

vilpittömästi uskovat hänen pyhään evankeliumiinsa.' Ja missis, jos

joskus eläessäni olen tuntenut jotakin oikein hyvästi, se on murhetta

synneistäni ja kammoa niitten tähden, ja sanotaanpa, että juuri _tämä_

on katumusta. Ja jos olen uskonut jotakin mailmassa, se on sitä, että

siunattu Vapahtajamme on kuollut ristinpuussa syntisten edestä, ja John

Nelson sanoo, että juuri tämä on pyhä evankeliumi. Niin pian kuin

pastorimme nyt tulee siihen paikkaan, sydämeni tykyttää ilosta. Sillä

siinä ei seiso '_tahtoo_ antaa anteeksi,' vaan '_antaa anteeksi_,' ja

sepä tarkoittaneekin, että se tapahtuu nyt, niin että se on varsin

samaa minulle, kuin jos pastori sanoisi: 'Betty Roskelly, Jumala

kaikkivaltias on käskenyt minun julistaa sinulle, että hän meidän

Herran Jesuksen Kristuksen tähden antaa sinulle kaikki syntisi

anteeksi.' Ja missis, minä en huoli siitä, kuinka vähän minä saarnasta

käsitän, kun vaan tämä on selvän selvää. Kun pastori menee

saarnastuoliin, minä kyllä kuuntelen tekstisanoja (sillä ne ovat

parhaasta päästä minulle ymmärrettäviä), ja sitten ajattelen: 'Nyt hän

saarnaa oppineille, jotka ovat hänen itsensä kaltaisia, mutta minä olen

jo kuullut saarnani, ja siinä on kyllä,' ja sitten istun ja ajattelen

sitä ja olen varsin tyytyväinen."

Hetken äänettömyyden jälkeen äitini säisti: "Mutta, Betty, kun koko

elämä-ikänne joka sunnuntai olette noita sanoja kuulleet, mikä sitten

tekee, että synninpäästö teistä nyt näyttää olevan jotakin niin uutta

ja erin-omaista?"

"Minä en voi varsin tyystin tietää," vastasi Betty, "eikö se ole tuo

'nyt' ja 'minulle'. Ennen kuuntelin noita kaikkia, niinkuin pastori

olisi lukenut joitakin hyviä sanoja jostakin hyvästä, joka löytyi

jossakin kaukana mailmassa, ja joka kerta aikojen kuluessa annettaisiin

jollekin, en tietänyt oikein kenelle. Mutta kun sain silmiini, että se

on Jumala, joka _nyt_ antaa anteeksi _minulle_, asia kävi peräti

toiseksi."

"Mutta, Betty," sanoi äitini muuttaen ryntäystapaansa, "jos

kirkkorukoukset käsittävät sen, mikä niin täydellisesti tyydyttää

teitä, mitä viehätystä noissa äsken-keksityissä kokouksissa sitten on?"

"Kokoukset opettavat minua kirkkorukouksia käsittämään, vastasi Betty

vakavasti.

"Minä toivon, että todellakin käsitätte, Betty, ettekä petä itseänne,"

sanoi äitini, ja pidättäen itsellensä sillä tavalla viimeisen sanan,

hän lopetti riidan, ja Betty perääntyi huoneesta.

Illan kuluessa kun kaikki olimme koossa takkavalkean ympärillä, isäni

sanoi äidilleni:

"Ystäväni, minä tahtoisin antaa sinulle sen neuvon, ettet vasta-päin

rupeisi jumaluus-opillisiin väittelyihin Bettyn kanssa. Hän muutti

sukkelasti asemasi otteellansa kirkkorukouksista."

Äitini punastui hieman ja sanoi:

"Sinä tiedät, ystäväni, että me joka sunnuntai rukoilemme sekä riitaa

ja eripuraisuutta että väärää oppia vastaan, ja minä pelkään, että

ihmiset saattavat itsellensä jonkunlaista uskonnollista hulluutta tuon

uuden opin kautta."

"Ystäväni," puuttui isäni puheesen, "minä olen nähnyt koko joukon

uskontoja, mutta niitä kaikkia yhteen lukien en kuitenkaan liiaksi

uskontoa mailmassa. Minä en pelkää eripuraisuutta, joka tekee ihmiset

kirkolliseksi, eikä hulluutta, joka tekee heidät hyviksi palvelioiksi.

Me elämme kummallisia aikoja. Naapurimme kertoi minulle joku päivä

sitten, että John Greenfield-parka oli pantu vankeuteen. Minä kysyin

minkä tähden; sillä vaikka se raukka ennen oli juomari ja raivio, hän

nyt metodistoihin ruvettuansa on käynyt vakamieliseksi ja

raittiiksi. Hän sanoi: 'Mies olisi hyvä kyllä muutoin, mutta hänen

hävyttömyydellänsä ei ole mitään määrää. Ajatelkaat sir, että hän

sanoo, että hänen syntinsä ovat anteeksi annetut'. [John Wesleyn

päiväkirjasta.] Varma on kuitenkin, että löytyy vanhoja sotureja, jotka

mielellään tahtoisivat kantaa John Greenfieldin rankaistusta, jos

ainoastaan voisivat saada osaa hänen rikokseensa."

Äitini kovuus riitaan ruvettaessa lauhtuu aina helposti, niin pian kuin

hän havaitsee jotain myönnytyksen merkkiä vastapuolelta. Se on niin

outo hänen luonnollensa, että ainoastaan ponnistus, joka siihen

kysytään, hetkeksi ja kun hän kerta oikein on päässyt alkuun, tekee

hänet yhä enemmän jäykäksi ja taipumattomaksi, juuri kuin olen

havainnut, että sotaan vielä harjaantumaton sotamies paljon tuimemmalla

ja sotaisemmalla katsannolla kantaa koettelematonta miekkaansa, kuin

isäni sitä säilää, jolla hän on suuren herttuan lipun alla taistellut.

Mutta kun äitini nyt näki isäni miettiväiset kasvot, hän mielellään ja

iloisesti laski aseensa, pani kätensä hiljaa hänen käsivarrellensa ja

sanoi:

"Rakastettuni, raamattu sanoo, että Jumalan tykönä on

anteeksi-antamusta kaikille." Ja matalammalla äänellä lisäsi hän: "Kun

minä nostan silmäni Vapahtajani ristin puoleen, näen hänen kärsivän ja

kuulen hänen puhuvan, minusta näyttää mahdottomalta, ettei Jumala

antaisi anteeksi, mutta kun taas katson itseäni ja syntejäni, tuntuu

mahdottomalta, että hän voisi sitä tehdä. Ja sentähden, rakastettuni,"

hän sanoi, "minä en löydä mitään muuta lohdutusta kuin sen, että yhä

uudestaan nostan silmäni Vapahtajani puoleen. Kenties on sinun sama

laita."

Isäni laski kätensä äitini käteen ja katsoi vakavalla hymyllä hänen

rakkaisin, puhtaisin ja helliin silmiinsä lausuen:

"Sinun syntisi, rakkaani, paljonpa ne todella painavatkin! Minä

tahtoisin juuri kuulla tunnustuksesi. Ajattelen, että ne tulisivat

kuulumaan melkein näin: 'Tänäpänä olen ollut liian maallinen ja liian

iloinen nähdessäni Kittyn niin onnellisena. Eilen suutuin liiaksi

nähdessäni mieheni niin kiivaana. Joka päivä rakastan omaisiani enemmän

kuin minun pitäisi ja teen heille kymmenen kertaa enemmän hyvää kuin

ansaitsevat!' Eikö tunnustuksesi tavallisesti ole tämmöisiä?"

Äitini näytti vähän levottomalta, kun isäni käänsi puheen näin keveälle

suunnalle, ja lähti kohta sen jälkeen maata. Mutta tän'aamuna hän sanoi

minulle, että minä en enää saisi tuota ajatella, se oli ainoastaan

totuttua tapaa, jonka isäni oli oppinut Flandernissa, eikä hän

ollenkaan epäillyt, että hän ajatteli paljon jumalisemmin kuin hän

puhui. Minä en liioin saisi ajatella mitään sen johdosta, mitä hän

puhui entisen elämänsä synneistä; jalompaa ja uskollisempaa sydäntä

kuin hänen ei koskaan ole ollut tykyttämässä, hän sanoi. "Urhoollisimmat

ovat aina myöskin parhaat ja jaloimmat. Paitsi sitä, Kitty," sanoi hän

lopuksi, "mitä ovatkaan naisten vaarat ja viettelykset miesten

vaikeuksien ja kiusausten verralla. Useampia naisia kuin miehiä voi

kenties rauhallisesti ja turvallisesti päästä taivaasen, mutta jokaisen

miehen, joka sinne pääsee, täytyy olla sankari ja kuningas, kykenevä

hallitsemaan kymmenen kaupunkia."

Mutta kun isäni ja minä olimme jääneet yksin, tämä lausui:

"Kitty, me elämme kummallisessa mailmassa. On miehiä, jotka rikkovat

jok'ainoata käskyä vastaan, ja kuitenkin viskaavat rehellisen miehen

vankeuteen sentähden, että hän tunnustaa syntinsä ja uskoo niitten

olevan anteeksi annetut. Ja tänäpänä aamulla kun kävin ulkona ennen

päivän valkenemista, minä kuulin vakavaa ja suloista veisua, ja kun

menin sinne, mistä se tuli, minä näin joukon köyhiä vuorityöläisiä,

jotka odottivat ulkopuolella John Wesleyn asumusta saadaksensa kuulla

saarnaa, ennenkuin lähtivät työhönsä, ja nyt veisasivat virsiä, siksi

kuin hän tuli ulos. Täällä on nyt Betty, joka, vaikka hänellä on

raiviottaren luonto, kuitenkin on tullut pyhimykseksi, ja äitisi, joka

sielulla puhtaalla kuin enkelin itkee syntejänsä! Niin, tämä kyllä on

kummallinen mailma, Kitty; mutta John Nelson tulee tätä tietä takaisin,

minä menen häntä kuulemaan. Minä en ole varma, eikö tuo väkevä

Yorkshirelainen saarnaa yhtä hyvin kuin muutamat muut, jotka tunnemme.

Bettyn mietteet tuosta '_nyt_' ja '_minulle_' eivät suinkaan ole

arvottomia."

"Isä," minä lausuin, "Hugh sanoo, että John Nelson on erin-omainen

saarnamies, ja moni pitää paljon Hugh'in omista saarnoista."

"Vai niin? Hugh on siis metodista hänkin!" sanoi isäni, hymysuin

taputtaen minua poskelle. "Mutta kuka _ei_ Hugh'in saarnoista

pitäisikään?"

Hall Farmissa on tällä haavaa yhtä etevä kuin harvoin nähty vieras.

Muutama päivä sitten ilmoitti orpana Ewelyn, että hän tahtoi käydä

meitä tervehtimässä.

"Minä tulen ilman kamarineitsyttä," kirjoitti hän; sillä Stubbs on

vakuutettu, että ihmiset Cornwallissa ovat pakanoita, jotka eivät

koskaan rukoile muuta kuin yhtä ainoata rukousta, sitä näet, että

laivat joutuisivat haaksirikkoon heidän rannoillansa. Hän luulee ilman

sitä, että he sitovat lyhtyjä hevosten häntiin, jotka merimiesparat

sitten turvaksensa pitävät leitsausvalkeina, sekä että rautaritarit,

kun laivat onnellisesti on saatu hukutetuiksi, surmaavat laivamiehet ja

sitten luultavasti syövät meidät suuhunsa, viimemainitusta hän ei

kuitenkaan ole varsin varma. Matkan suuria vaaroja ja vaivoja hän sitä

vastaan ei epäile. Valmiina kuin hän aina onkin uhraamaan itsensä minun

palveluksessani, hän nytkin olisi siihen mieluisa, mutta minusta tuntuu

kuin ei olisi varsin jalomielistä panna häntä niin kovalle koetukselle.

Minä olen sentähden kerraksi tehnyt itseni vapaaksi hänen

palveluksestansa, ja käskenyt hänen olla varsin huoletonna minun

suhteeni. Äiti sanoo myöskin, ettei maksa vaivaa pitää kamarineitsyttä

Cornwallissa, jonka hän nimittää 'Läntiseksi Barbariaksi,' ja jossa hän

luulee jokaisen pu'un, jota vaan tahdon käyttää, tulevan käymään

viimeisestä hovimuodista. Mutta, orpana Kitty, sinä ja minä tiedämme

paremmin. Äiti ei tunne miss Pawsey'a, mutta minä, joka tunnen hänet,

aion ottaa mukaani parhaat brokadivaatteeni, avarimmat pönkkähameeni ja

valituimmat pitsikörttini Falmouth'in muotiompelianne korjattaviksi.

"Mitä kaiken tämän komeuden näkiöihin tulee, mitä parempia näkiöitä

voisin pyytääkään kuin ritarillisinta kaikista hovimiehistä, setääni,

ja täydellisintä kaikista aatelisnaisista, tätiäni? -- puhumattakaan

ujostelevasta pikku orpanastani ja lähellä-asuvasta nuoresta

gentlemanista, joka minulle hänestä on ilmoittanut enemmän, kuin hänen

umpimielisyytensä on sallinut hänen itse tästä ilmoittaa. Kaikeksi

onneksi sydämelleni orpana Jack on sodassa, mutta niin ovatkin Betty ja

Trusty jälellä. Minä oikein vimmastun ilosta, Kitty orpana,

ajatellessani, että pian saan nähdä teidät kaikki. Minä arvaan, että

tuotatte mr Wesleyn minua rakentamaan.

Kaikkein rakkain orpanasi

Ewelyn Beauchamp."

Isäni pudisti päätänsä ja sanoi, että valitettavasti oli liian paljon

totta siinä, mitä Ewelyn kirjoitti ihmis-paroista Cornwallissa, niin

ettei niitä pitäisi tehdä leikin ja pilkan esineeksi.

Äitini heltyi Ewelynin korupuheesta isäni hovitapojen suhteen, mutta

oli muutoin ainoastaan puoliksi tyytyväinen kirjeesen eikä ensinkään

ilmoitukseen vieraisille-tulosta.

"Mitä merkillistä sekasotkua, Kitty!" sanoi hän. "Mr Wesley ja

Falmouth'in muoti-ompelia, pönkkähameet ja metodistat! Kuinka voimme

tulla toimeen tuommoisen hienohelmaisen rouvan -- nuoren tytön kanssa,

joka päälle päätteeksi niin vaarallisella kevytmielisyydellä puhuu

kirkosta? Minä soisin, ettet olisi antanut hänelle tuommoista käsitystä

minusta, rakas pikku Kitty-parka! Mitä hän ajatelleekaan? Mutta hän oli

kiltti sinua kohtaan, ja meidän tarvitsee tehdä parastamme."

Betty ei myöskään ollut juuri hyvillänsä, kun kuuli puhuttavan Ewelynin

ai'otusta tulosta.

"Onni kumminkin," hän arveli, "ettei kamarineitsyt tullut mukaan, sillä

hän oli kuullut, että Lontoon palveliattaret olivat paljon suurempia

hempukoita kuin heidän herrasväkensä. Ei sen puolesta, että hän

hempukoita pelkäisi, olkootpa sitten rouvia taikka palveliattaria,

sillä kenellä taisikaan olla jalompi veri suonissansa kuin

Trevylyaneilla? Kaikissa tapauksissa hän kyllä olisi antanut tuolle

hempukalle maistinpalan omasta luonteestaan, joka olisi tehnyt hänelle

oikein hyvää."

Kun minä kuitenkin hyvin tunsin nuot teräväkulmaiset "palat Bettyn

luonteessa," en voinut muuta kuin onnitella Stubbs-parkaa, joka oli

päässyt niistä. -- -- --

Orpana Ewelyn on ollut ainoastaan viikon päivät täällä, mutta on

kuitenkin jo voittanut jok'ainoan sydämen koko talossa, Bettystä

alkaen, joka jyrkistelee vasta-väitöksillä Trevylyanien kunniasta,

äitiini asti, joka oman puuttuvaisuutensa tunnossa vapisee orpana

Ewelynin suuruuden, sukkeluuden ja haira-uskoisuuden pelvosta.

Bettyn vastaan-panosta huolimatta olimme sinä iltana, jona Ewelyniä

odotimme, kattaneet pöydän jokapäiväiseen saliin eikä vierashuoneesen.

Oli juuri alkanut hämärtämään. Takassa rehottavan paatsamavalkean

loiste otti punertavalla hohteellaan ja väräjävillä varjoillaan melkein

voiton katoovasta päivänvalosta. Isäni käveli edes-takaisin salissa ja

katsoi tavan-takaa akkunasta väittäen, että Ewelynin jo tunnin aikaa

sitten olisi pitänyt olla täällä. Arkahermoisella tarkkuudella äitini

kulki ympäri sioitellen kuppeja ja järjestäen lautasia pöydällä, kun

pihalta kuului hevois-kavioin kopina ja ilosta kajahtava ääni --

seuraavassa silmänräpäyksessä minä saatoin orpana Ewelynin sisälle

huoneesen.

Hänen katsantonsa oli niin valoisa ja heloittava, että minusta oli kuin

päivä olisi palannut takaisin hänen kanssansa, hänen poskensa hehkuivat

punastuneena ilmasta ja liikunnosta, höyhenet liehuivat hänen

hatussaan, hänen rikkaat, ruskeat hiuksensa kokoon-sidottuina

tulipunaisella rihmalla juoksivat muhkeissa kiehkuroissa hänen

mustansiniselle, hopealla sirotetulle hameellensa. Hän ei niin

sanoakseni lannistanut äitiäni liian suurella hilpeydellä taikka liian

kiivailla lemmen-osoituksilla! Hänen äänensä oli syvä ja matala

jonkunlaista hillittyä voimaa pohjalla, hänen käytöksensä tasainen ja

hiljainen. Hän puhutteli niin kunnioittavalla äänellä isääni ja

äitiäni, että sen täytyi voittaa rakkautta. Se on tämä tämmöinen orpana

Ewelynin etevyys, joka tekee, että hänen ystävällisyytensä tuntuu

_antavalta_ eikä _vaativalta_, -- voimallisen käden kaltaiselta, joka

pujottaa vyötäisillesi sinua hellästi suojellaksensa, pikemmin kuin

heikon köynnöksen tapaiselta, joka kiertyy ympärillesi tukea

etsiäksensä ja pystyssä itseänsä pysyttääksensä. Kunnioitus taikka

ihastus, jota hän osoittaa, on kuningattaren alentuvaisuutta, joka

kumartuu kättäsi suutelemaan.

Kun Trusty sillä ominaisella vaistolla, joka siaitsee hänen

kuonossansa, oli Ewelynin arvoa tutkinut, hän kohta otti sitä

tunnustaaksensa sillä eriskummaisella kielellä, jota hänen häntänsä

puhuu.

Tämä äänetön tutkinto on hänen tavallinen tervehdyksensä kaikille

oudoille, mutta mitä Ewelyniin tuli, hän tunsi jotakin erinäistä olevan

kysymyksessä. Niinkuin jokainen muukin Ewelynin suhteen ja vastoin

tavallista tuntoansa Trusty epäilemättä huomasi, että tässä

tuttavuudessa _vieraan_ suostumus oli jotakin vielä tärkeämpää kuin

_hänen omassa_. Hän istui sentähden varsin hiljaa Ewelynin vieressä

katsoen tarkasti hänen silmiinsä, siksi kuin tämä hienolla kädellään

kunnioitti häntä pienellä ystävällisellä taputuksella sanoen: "vai

niin, sinä olet Trusty sinä," jolloin hän varsin tyytyväisenä ja

hyvillään palasi takaisin lämpimään paikkaansa valkean edessä.

Kaikki ihmiset koko talossa ovat puhuneet minulle eri käsityksistänsä

Ewelynin olennosta.

Seuraavana aamuna, kun minä vein sisälle maidon äidilleni, hän sanoi:

"Minä en koskaan olisi uskonut Ewelyniä niin eteväksi, kuin sinä olet

häntä kuvannut. Hän näyttää rakkaalta, herttaiselta lapselta, ei

ollenkaan raivolta taikka rieholta eikä hiukkaakaan ylpeältä. Hänen

äänessään ei ole niin mitään, joka ilmoittaa, että hän taitaa muita

kieliä kuin omaansa; eikä hänen käytöksessään myöskään mitään, joka

osottaa vähintäkään taipumusta lahkolaisuuteen taikka puolettomuuteen.

Hänessä ei liioin ole mitään hienostuneen ladyn jälkeä, ja häntä

luulisi pikemmin kainoksi ja araksi. Meidän täytyy tehdä parastamme,

niin että hän tuntisi itsensä meillä perehtyneeksi. Hänen silmissään

on niin omituinen, yksivakainen ja miettivä katsanto," jatkoi äitini,

"jotakin, joka käy sydämelleni, koska se muistuttaa orpolasten

katsannosta. Kaikin loistoinensa hänen kotinsa kenties ei ole ollut

niin onnellinen kuin meidän. Minä tunnen itseni merkillisen

kiinnitetyksi häneen. Minussa on jonkunlaista tunnetta häntä kohtaan,

Kitty. Meidän täytyy tehdä kaikki, että hän tuntisi itsensä

onnelliseksi meillä."

Ikäänkuin olisi se äitini sydämelle jotakin outoa tuntea äidin tavalla!

Jokainen olento, jonka yhteyteen hän tulee, synnyttää hänessä

samanlaista mieli-alaa.

Mutta erin-omaista oli kuitenkin, että hän taisi havaita tuon

miettiväisen ja samalla surumielisen katsannon Ewelynin silmissä,

vaikka minä en koskaan ole hänelle puhunut sanaakaan täti

Beauchampista. Äitini on aina opettanut meitä, että olisi kavaluutta

levittää salaisuuksia kodeista, joissa meitä on vieraanvaraisuudella

vastaan-otettu.

Isäni oli muutamissa katsannoissa perin-vastaista mieltä.

"Tuo lapsi on erinomaisen hyvälahjainen. Minä luulen todellakin, että

hän aivan vähällä opetuksella yhtä hyvin perehtyisi sotataitoon kuin

minä itse. Hän tutustui yhtä helposti kertomukseeni Malplaquetin

suuresta tappelusta, kuin hän olisi ollut vanha soturi."

Betty ei ole puhunut paljon. Hän ei ole ihminen, joka tekee päätöksensä

ensi katsahduksella. Mutta eilen aamulla kun palasin lypsämästä, minä

tapasin orpana Ewelynin Bettyn luona maitohuoneessa, jopa semmoisella

tuttavuuden kannalla, johon minä ja Jack monet vuodet olimme saaneet

pyrkiä. Hän ahkeroitsi parhaallansa pienillä, hienoilla, valkoisilla

käsillänsä voikappaleen vanuttamista, ja hänen lihavat, valkoiset

käsivartensa olivat kyynärpäitä myöten paljaana.

Perästä-päin sanoi Betty minulle:

"Minä en tiedä, mitä mrs Ewelynistä olisi tullut, jos hän olisi saanut

järjellisen kasvatuksen mailla, mutta sen saatan sanoa, että hän ei ole

mikään hempukka. Luonnollisempaa ja ystävällisempää pientä tyttöä en

ole koskaan nähnyt. Hänen kätensä eivät ole ensinkään saamattomia, hän

olisi voinut tehdä kaikkia, kun vaan olisi saanut oppia pikku raukka!

Ja," jatkoi Betty teeskentelemättä, "se on enemmän kuin luulin, kun

ensiksi hänet näin liehuvin höyheninensä ja killuvin rihmoinensa, ja

hänen hameensa sitten, joka oli niinkuin kenraalin virkapuku kaikin

kiilto- ja korusälyinensä. Mutta kun kuulin hänen puhuvan pastori

Wesleystä ja hänen saarnoistansa ja samalla näin hänet itse tuommoiset

liehuttimet päässä, pitkät kiehkurat hartioilla, korkeakorkoiset,

punaiset kengät jalassa ja hame semmoinen päällä, joka oli juuri kuin

kanakoppi, se melkein oli enemmän, kuin minä jaksoin kestää."

"Mutta, Betty," minä sanoin, "nuot kappaleet eivät orpana Ewelynille

ole suuremmasta arvosta kuin minulle villahameeni ja kirjailtu

miehustani; äidilleni hieno valkoinen harsikkoliinanen, jonka hän niin

sievästi pistää kiinni uumansa ympäri, taikka teille, Betty,

pyhäkappanne ja päähineenne."

"Olkoon kuinka oli, mrs Kitty," sanoi Betty, "mutta minä olen sanonut

mrs Ewelynille ajatukseni, ja hän on myöskin sanonut minulle mielensä.

Minä toivon hänelle olevan siitä hyötyä, niinkuin luulen itsellenikin

olevan."

Tästä taisin ymmärtää, että Bettyllä ja orpana Ewelynillä oli ollut

pieni kahakka välillänsä.

Samana iltana, ennenkuin panimme maata, Ewelynillä ja minulla oli pitkä

pakina pienessä kammiossani. Äitini oli laitattanut vanhan juhlasängyn,

jonka virttyneisin uutimiin oli kudottuna Herodiaan tytär Johannes

Kastajan pää vadissa, ja antanut siirtää sen yhteen niistä huoneista,

jotka olivat meitä varten siivotut ja valkaistut. Orpana Ewelyn pyysi

kuitenkin päästä noin kauhistavasta seurasta. Ensi yön hän makasi

siellä yksin ja kertoi sitten, kuinka takkavalkean loiste oli

värähdellyt kamaloilla vanhoilla kuvilla, jotka sentähden

eriskummaisimmalla tavalla hehkuivat ja tuijottivat. Hän ei tietänyt,

hän sanoi, oliko tavaton hohde, joka tuli Herodiaan kasvoihin, juuri

kun Ewelyn oli nukkumaisillansa, ainoastaan hiilistön sammuvaa valoa

takasta vai kuningatar itsekö, joka rupesi elämään ja loi vihaiset,

murhanhimoiset silmänsä häneen. Hän pakeni sentähden minun luokseni.

Pakinamme alkoi Bettystä. Ewelyn sanoi:

"Minä pidän paljon teistä kaikista, Kitty, mutta minä en ole varma,

eikö Betty sittenkin ole paras ja viisain teistä; se, joka osoittaa

itsensä parhaaksi kaikista täkäläisistä ystävistäni. Täti Trevylyan

pilaa minua hellyydellänsä, eno kohteliaalla huomaavaisuudellansa ja

sinä, pikku Kitty, nöyryydelläsi ja myöntyväisyydelläsi."

"Mutta kas Betty, hän tietää paremmin hän. Tänäpänä hän oikein on

sanonut minulle totuuden. Kun minä aamulla pyysin hänen opettamaan

minua voita kirnuamaan, sanoi hän: 'Mrs Ewelyn, minä tahdon opettaa

teille mitä osaan, vaikka melkein luulen, ettette kelpaa mihinkään

muuhun kuin leikittelemään. Mutta ennenkuin alotamme, minun täytyy

sanoa teille, mikä kauan on ollut sydämelläni. Leikitelkäät, mrs

Ewelyn, jos tahdotte, vapaasti masterin kanssa sotaa ja tappeloa,

missis'in kanssa ompelukoulua ja minun kanssani voinkirnuamista, mutta

minä puolestani en voi kärsiä, että kukaan leikittelee uskonnon kanssa,

ja se ei ole muuta kulu leikittelemistä, kun puhutte mr Wesleystä ja

hänen ihmeellisistä saarnoistansa, sillä välin kuin nuot pitsit ja

höyhenet liehuvat kasvojenne ympärillä, ja sillä välin kuin käydä

hipsutatte pienissä punaisissa kengissänne. Raamattu on selkeä tässä

katsannossa, ja minä olen hakenut paikan, joka juuri sopii teihin.'"

"Hän antoi minulle ison raamattunsa, ja minä luin: 'Ja Herra sanoo:

että Sionin tyttäret ovat ylpiät, ja käyvät kenossa kauloin,

killusilminä, kävelevät ja astua sipsuttelevat, niinkuin jalat sidotut

olisit; on siis Herra tekevä Sionin tytärten päät rupisiksi, ja Herra

on paljastava heidän hipiänsä. Silloin on Herra ottava solkien

kaunistukset pois, ja verkkohunnut ja kaulakorlut, korvahelmet ja

rannerenkaat ja verkot, kalliit pääliinat ja polukset ja vyöt ja

lemausastiat ja taikakalut, sormukset ja nenärenkaat, juhlavaatteet ja

kaaput ja vaipat ja kukkarot, peilit ja liinaiset alushameet, ja

päänauhat ja silmiverkot j.n.e.' (Jes. 3: 16-25).

"'Mutta, Betty,' minä sanoin, 'enhän minä tuommoisia korennuksia kanna;

minulla ei ole renkaita nenässäni eikä kulkusia kengissäni.'

"'Naurakaat vaan, mrs Ewelyn,' sanoi Betty yksivakaisesti, 'mutta minä

puolestani en pidä tätä naurettavana. Jos se olisi kirjoitettu meidän

aikoihin, olisi myöskin teidän killuvia hiuskorennuksianne, teidän

pitsireunuksianne ja pönkkähameitanne mainittu, se on varma.'

"'Ja se kirjoitettiin silloin teille ja minulle yhtä varmasti, kuin jos

se olisi tänäpänä kirjoitettu. Mutta pastori Wesleyn saarnat eivät ole

mikään leikin-asia,' lopetti hän, 'ja jos olisitte niitten vaikutusta

sydämessänne tunteneet, niinkuin minä puolestani olen tuntenut, te

kyllä huomaisitte oikeaksi, mitä minä sanon, mutta siksi kuin saatte

sen tuntea, minä en mielelläni puhu teidän kanssanne tämmöisistä

asioista.'

"Ja mitä sinä vastasit, orpana Ewelyn?" minä kysyin.

"Minä suutuin," sanoi Ewelyn, "sillä minun mielestäni Betty oli kova ja

armoton, ja minä sanoin:

"Minä olen tuntenut pastori Wesleyn saarnojen vaikutuksen, Betty, ja

olen häneltä oppinut, että ylpeyttä ja turhamielisyyttä voi löytyä

muissakin kuin niissä, jotka käyttävät pääkorennuksia ja

pitsireunuksia.

"'Me olemme suuressa sodassa, ja vilpillinen taistelee sekä viekkaudella

ja petoksella että terävillä keihäillä, eikä ole varsin varma, että

olemme saaneet hänestä voiton, vaikka olemme karkoittaneet hänet, niin

ettemme voi häntä nähdä. Me olemme kenties ainoastaan ajaneet hänet

_sisälle_ linnoitukseen, sydämemme pohjukkaan. Ja Betty,' minä lisäsin,

'vihollinen itse linnoituksessa on pahempi kuin aukealla kedolla.'"

"Ja mitä Betty vastasi?" minä kysyin.

"Ei juuri mitään," sanoi Ewelyn, "hän puhui ainoastaan jotakin siitä,

'että nuoret ihmiset tahtovat olla kovin viisaita ja ymmärtäväisiä

näihin aikoihin,' ja rupesi sitten antamaan minulle ensimmäisen

opetustunnin voinvalmistuksessa. Mutta kun minä sittemmin olin lähteä

maitohuoneesta, sanoi hän: 'Mrs Ewelyn, minä en tahdo sanoa, että minä

en ole itserakas ja ylpeä. Kenties olisi parempi, että joka mies

enemmän katsoisi itseänsä.' Minä pudistin sydämellisesti hänen

kättänsä, ja minä tunnen, että meistä tulee hyvät ystävät."

(_Syrjään kirjoitettu muistutus_. Minä huomasin, että Ewelyn siitä

päivästä saakka kaiken aikaa meillä ollessansa käytti yksinkertaisimpia

ja yksivakaisimpia vaatteita, mitkä hänellä oli muassaan).

Hetken äänettömyyden jälkeen orpana Ewelyn matalalla ja leppeällä

äänellä jatkoi:

"Kitty orpana, minä en nyt enää ihmettele, kuinka sinä voit olla

tuommoinen rakas ja kiltti pikku olento, kuin sinä olet. Minä en

ymmärrä, kuinka tämmöisessä kodissa olisit voinutkaan olla lempeäksi,

herttaiseksi ja hyväksi kasvamatta. Minä rakastan teitä kaikkia

sanomattomasti. Täti Trevylyania seuraa juuri semmoinen suloinen,

ihmeellinen ja ryytimäinen pyhyyden tuoksu, kuin vanha Yrjö Herbert

mielellään olisi tahtonut kätkeä noihin merkillisiin hajuvaasuihinsa,

omiin herttaisiin vanhoihin lauluihinsa; jonkunlainen pyhäksi

suitsutukseksi sekotettujen ruusulehtien ja itämaisten ryytien lemu. Ja

noilla pitkillä kävelymatkoilla kukkuloilla ja tanterilla, jotka eno

Trevylyan ja minä useasti teemme, me pidämme pitkiä pakinoita, joita

armas äitisi, Kitty, luultavasti säikähtäisi. Isäsi tahtoo

niin mielellään kuulla Wesleystä, John Nelsonista ja heidän

yksinkertaisista, kaunistelemattomista saarnoistansa, heidän

miehuudestansa ja pelkäämättömyydestänsä alhaisoa kohtaan, sekä siitä

kärsivällisyydestä, jolla vaivoja ja vastuksia kestävät. Hän lausui

joku päivä, että hän ennen oli pitänyt uskonnon kauniina pukuna, joka

naisille semmoisille kuin äitisi (kuinka hän rakastaa häntä, Kitty!)

antaa ainoastaan vielä suuremman hempeyden; juhlakoristuksena, jonka

nämät pyhä- ja juhlapäivinä ja niinkuin oli syytä toivoa, myöskin

taivaassa ottavat päällensä. Mutta uskontoa kaikille vuoden päiville,

semmoista, joka sopisi kaikkien kannettavaksi ja myöskin jokapäiväisen

elämän tasaiselle menolle; uskontoa, jolla mies vyöttää itsensä

tappelotanterella, vuorikaivoksessa ja kalavenheessä -- uskontoa

semmoista hän ei sanonut koskaan ajatelleensakaan, ennenkuin hän oli

kuullut John Nelsonia."

Hyvin hauskaa on näyttää orpana Ewelynille kaikki vanhat

mielipaikkamme. Hän on enemmän ihastunut vaaraisiin merenrantoihimme,

kuin koskaan uskalsin toivoakaan. Useasti ilmaisee hän minulle ennen

havaitsematonta kauneutta esineissä, joihin olen niin tottunut, että

niitä tuskin huomaankaan. Kuinka häntä viehätti näky-ala siitä

varjoisesta, piiloisesta paikasta, jonka sanomme "Robinson Crusoen

luolaksi!" Sieltä näkee valkoista hiekkaa pitkin ja kauas eteen-päin

suurelle, aavalle merelle, joka lukemattomina laineina aaltoilee

taivaanrantaa kohden, missä se sulaa yhteen agatin-värisen taivaanlaen

kanssa synnyttäen smaragdin-vihreän valon piirin. Hän ei sanonut

voineensa ajatellakaan, mikä sädevalon tulva tässä mailmassa virtaa

meitä vastaan, ennenkuin hän tuosta ihmeellisestä luolasta loi silmänsä

sitä kohden.

"Ajattelepas, orpana Kitty," sanoi hän, "että jok'ainoana elämämme

hetkenä kuljemme tämmöisessä kauneuden ja valon mailmassa, ilman että

siitä tiedämmekään, ja ihmiset sanovat tätä kuitenkin 'jokapäiväiseksi

elämäksi' ja 'jokapäiväiseksi mailmaksi.' Emmekö voi vähän ymmärtää,

minkätähden Jumala katsoo meille hyödylliseksi antaa meidän joskus

vaeltaa varjossa ja pimeydessä!"

Useasti sanoo hän toivovansa, että joku suurista vanhoista

mestareistamme voisi olla täällä näitä näky-aloja kankaalle

siirtämässä: -- meren smaragdin- ja ametistin-tapaisilla

värivivahduksillansa, eriskummaiset vuorenhuiput, kaarisillat jylhien

vaarojen keskellä, joita vastaan lumivalkeat aallot tyrskyttävät, ja

pienen aukeaman viheriäisessä, metsäisessä laaksossamme, jonka kautta

silmämme tähtää meren loistavaa siintoa. Ewelyn ja isäni tahtovat

mielellään verrata näitä kaikkia suurten mestarien maalauksiin, jotka

jälkimmäinen on nähnyt Flandernissa ja edellinen erityisissä Lontoon

suurissa taulusaleissa.

Ewelynille nämät esineet kuitenkin tuottavat toisenlaista nautintoa

kuin minulle. Kun hänen on tapa seisahtua ja ihastuksissa huudahtaa:

"Oi, mikä näky-ala, mikä kultaisen valon tulva, mitkä aiheet Cuypin

penselille! Kuinka Claude Lorrain olisi kuvannut vastakohtaa pilven ja

vaarojen välillä j.n.e.," minä tavallisesti kummastelen omaa

kankeuttani, minä kun katselen kaikkia tunteettomasti, niin laimeasti.

Mutta kun joku päivä tuota Hugh'ille valitin, hän vastasi minulle

sanoen:

"Kankeutta eihän ole sekään, Kitty, että kun näet äitisi lempeät

kasvot, sinun ei tule mieleen huudahtaa: 'Mikä kumman kaunis muoto!' Ja

yhtä-kaikki minä olen varma, että Rafael ei koskaan maalannut kasvoja,

joissa olisi ollut enemmän pyhää puhtautta ja suloa kuin hänen

silmissänsä. Mutta ne ovat _äitisi_ kasvot, ja sinun ei tarvitse

ihmetellä niitä, sillä sinä tunnet ne varsin hyvin. Niitten herttainen

kauneus on loistanut silmääsi ja sydämeesi siitä saakka, kuin sinä olit

pieni lapsi; se on tullut osaksi omasta olennostasi. Niin on myöskin

luonnon laita. Ewelyn sitä vastaan on tottunut näkemään mailmaa

korkeakaarisista akkunoista, ja hänellä on tarpeeksi kauneuden-aistia

huomataksensa, että se on paljon suurempi kuin mikään taulusali. Mutta

taulusali -- mestariteosten kokous se hänelle kuitenkin on. Sinä,

Kitty, olet ollut onnellisempi. Sinun ei ole tarvinnut lähteä luonnon

kauneutta ja sen ihmeitä näyttelössä katselemaan; sinä olet kasvanut

niitten joukossa, sinä olet toimittanut tavallisia askareitasi niitten

keskellä, ne ovat olleet niin sanoakseni kukkina jokapäiväisellä

polullasi, ystävällisinä seininä, jotka ovat majaasi ympäröinneet,

hyvin tunnettuna kattona, joka on kaartanut sen ylitse. Sinä olet

elänyt ikäänkuin koti-elämää luonnon omilla rinnoilla. Lapsuudestasi

asti sen ihanat kasvot niinkuin oman äitisi silmät ovat loistaneet

sinun ylitsesi. Luonto ei sinulle ole ainoastaan maalattu taulu; se on

ystäväsi. Sinä et ihmettele ja huudahda: 'Oi, kuinka ihanaa!' Sinä

rakastat ja nautit. Luonnon kauneus on löytänyt tien sydämeesi, se on

tunkenut sydämesi pohjukkaan. Kauniin ja oivallisen ihanteleminen tekee

meidän hyvää: sen rakastaminen on kuitenkin paljon enemmän. Me

lähenemme _sen kaltaisiksi_, jota ihantelemme; tulemme _yhdeksi_ sen

kanssa, jota rakastamme."

Minä uskon kyllä todeksi, mitä Hugh sanoo, vaikka hänen rakkautensa

epäilemättä antaa hänen sanoillensa väriä.

Minä olen niin kiitollinen, että olen saanut osakseni elää

vaatimattomalla tavallamme. Kun aamulla lähden ulos Daisy'a lypsämään,

kuinka ihanaa on nähdä auringonnousu, ei suurenlaisena tauluna, jonka

tähden kerran eläessään vaivaa itseänsä aikaisemmin kuin tavallista

liikkeelle, vaan elävänä näkynä, jota tietää odottaa. Sitten päivän

pienten askareitten jälkeen nähdä auringonlasku, ei harvinaisena,

hämmästyttävänä näky-alana, vaan hiljaisen yön valoisana, hyvin

tunnettuna porttina. Kuinka suloista kuulla lintujen laulua, ei

viritettynä hetkeksi, niinkuin laulajaisia varten, vaan jokapäiväisenä

aamu- ja iltavirtenä oman pienen akkunani edessä, ja kuinka

suosiollista kuulla samojen vanhojen vareksien rääkyvän samoissa

vanhoissa jalavissa ja nähdä samojen rastasten vuodesta vuoteen

tekevän pesänsä samoihin vanhoihin orapihlaja-aitoihin.

Ewelyn kertoi minulle tänäpänä kirkkohistoriallisesta pakinasta, joka

hänellä oli ollut Bettyn kanssa monista pyhimyksistä, St. Justista, St.

Neotista, St. Ives'istä, y.m. Bettyn mielipiteenä näyttää olevan se,

että nämät siihen aikaan olivat, mitä John Wesley ja John Nelson nyt

ovat, Kaikkivaltiaan lähettiläitä kansan herätykseksi; ja hän tahtoo

mielellään tietää, vaipuvatko metodistatkin kerta uneen, niinkuin

vanhojen pyhimysten seuraajat lienevät vaipuneet, niin että uusia

pyhimyksiä taas täytyy tulla heitä herättämään.

Kaikkein enimmin minä kuitenkin ihmettelen Ewelyniä, kun hän puhuu

Hugh'in kanssa. Millä innostuksella hän tutustuu hänen jalomielisiin

tarkoituksiinsa, hänen iloisiin ja laajalle ulottuviin toiveisinsa

ihmiskunnan suhteen. Ennen tunsin itseni Ewelynin rinnalla kääpiöksi,

mutta nyt, Jumalan kiitos! minä en enää tunnekaan itseäni semmoiseksi,

vaan ainoastaan vähemmän suureksi olennoksi kuin hän, olennoksi, jolle

on määrätty alhaisempi sia, mutta joka on niin tyytyväinen tähän

halpaan asemaansa, niin onnellinen ja niin kiitollinen hiljaisesta

kasvannostaan.

Välisti minä kuitenkin pelkään, että tulen tekemään mailman Hugh'ille

ahtaaksi; että vähäpätöisyydelläni tulen rajoittamaan hänen

tarkoituksiansa ja huomaamatta vetämään hänet alas siihen alhaisempaan

piiriin, joka on minun: Se ei sovi hänelle! Kun hän ja Ewelyn

haastelevat, he näyttävät ylentävän ja jalostuttavan toisiansa. Minulla

sitä vastaan ei ole mitään synnyttävää voimaa, minä en voi aatteita

herättää ja kasvattaa. Kaikki mitä voin, on ottaa osaa heidän

tarkoituksiinsa ja yksinkertaisella pienellä tavallani auttaa heitä

tehtäviänsä suorittamaan. Minä pelkään, että Ewelyn Hugh'ille olisi

sopinut paljon paremmin kuin minä. Mutta minä en saa sitä muutetuksi.

Minun ei käynyt Hugh'in edestä valitseminen.

Ja hän valitsi _minut_ -- eikä mitään perikuvallista naista, joka olisi

sopinut kymmenen kertaa paremmin hänelle; vaan minut, minut, pikku

Kitty Trevylyanin, juuri semmoisena kuin olen. Valitseminen ei ollut

minun vallassani, vaan hänen, ja kun niinmuodoin ei ole ollenkaan

epäilemistä, että kaikki on oikein, minä olen niin huoleton, niin

turvallinen, ja tunnen niin syvää ja sanomatonta iloa. Minun tulee

ainoastaan ottaa vastaan, olla onnellinen, kiittää Jumalaa sekä

rakastaa Häntä ja kaikkia ihmisiä nyt paljon enemmän kuin milloinkaan.

Me olemme tehneet niin ihastuttavan pienen matkan rannikkoa pitkin,

isäni, Ewelyn ja minä, ja palatessamme olimme mr Wesleyn suurta

ketosaarnaa Gwennap Pitin luona kuulemassa, ja koska se tapahtui varsin

sattumalta tieltä poikkeematta, äitini ei voi siitä suuttua. Minua

iloittaa suuresti, että niin sovistui. Sillä minkään hinnan edestä minä

en tahtoisi mitään huvia, ei edes semmoistakaan, joka kantaa uskonnon

muotoa, jos äitini siitä huolestuisi. Ja vaikka mr Wesleyn ketosaarnat

Bettylle ja tuhansille muille ovat paljon enemmän kuin uskonnollista

huvia, minä en voi käsittää, että ne Ewelynille ja minulle ovat

saman-arvoisia.

Me olimme kaikki hevosen selässä, minä nais-satulassa isäni takana.

Ewelynillä oli polkkahevonen, ja onneksi hän sillä erää oli niin

yksinkertaisessa pu'ussa, että se ei kääntänyt huomiota hänen

puoleensa. Tämä oli hyvin lohdullista, sillä minun täytyy tunnustaa,

että orpana Ewelynin ensimmäinen käynti meidän kirkossa oli

seurakunnalle melkoiseksi häiriöksi. Hän oli erinomaisena ilmiönä

suuressa hatussaan tekokukat päällä, kallis-arvoisessa sinipunervassa

silkkileningissään, joka oli sidottu ylös köynnöksiin viheriäisen

brokadihameen päälle, samettikapassaan, uljaassa leopardin-nahkaisessa

puuhkiossaan, korkeakorkoisissa kengissään ja tulipunaisissa sukissaan,

ja minä olisin tuntenut itseni onnettomaksi nähdessäni hänen

tämmöisessä asussa mr Wesleyn läpi-tunkevien silmien edessä Gwennapin

luona.

Kuinka vähän köyhät kolarit Carn Math'in yksinäisiä kukkuloita laajalta

ja leveältä puratessaan ajattelivatkaan, että siihen silloin tekivät

kirkkoa kymmenille tuhansille sanankuulioille! Paikalle tullessamme

tuhansia ihmisiä jo oli koossa joko pienissä joukoissa vilkkaasti

keskustellen taikka istuen ääneti kalliolla taikka maassa, kaikki

saarnaajaa odottaen. Yhä useampia tulvasi tulvaamistansa -- koko

perheitä yksinäisistä mökeistä nummelta; äitejä pienet lapset sylissä

ja isiä taluttaen isompia kädestä, kaikki heittäen kotinsa autioksi ja

tyhjäksi: vuorikaivoksista joukottain miehiä likaisilla kasvoilla ja

likaisissa vaatteissa, rannoilta ahavoittuneita kalastajia, naisia ja

lapsia kaiken-ikäisiä. Harvat näyttivät huolettomilta ja kankeilta,

monet kiivailta ja harrastuneilta, useat levottomilta ja raivoisilta,

heidän karkeat kasvonsa olivat eläväiset, heidän silmänsä vilkkaat ja

heidän hiuksensa siivoomatta ja sukimatta. Ewelyn kuiskasi minulle:

"Mr Wesleyn siassa minä paljon ennemmin saarnaisin tälle raa'alle,

sivistymättömälle joukolle, kuin kivikoville, kylmäkiskoisille

sanankuulioille keskimmäisissä maakunnissa taikka hienolle,

sievistyneelle seuralle jossakin Lontoon salissa. Noissa silmissä on

tulta, Kitty; noihin kasvoihin on koko elämäkerta kirjoitettuna --

pimeitä lehtiä kenties joukossa, mutta niissä kuitenkin totuutta. Minun

luullakseni John Nelson täällä sopisi paremmin kuin John Wesley."

Mutta hän astui nyt esiin, tuo sorea pieni vakavalla olennolla,

hiljaisilla, hyväntahtoisilla kasvoilla, sievässä, papillisessa pu'ussa

ja isot hopeasoljet kengissä.

Kun hän seisoi tuolla noitten tuhansien oppimattomien ja

sivistymättömien ihmisten kiihkeän huomion esineenä, niin maltillisena,

niin tyvenenä, niin papillisena, minä melkein yhdyin Ewelynin

mielipiteesen ja rupesin kaipaamaan rotevaa Yorkshireläistä

voimallisella varrellaan, osaavilla iskuillaan, nopealla

kekseliäisyydellään ja oppimattomalla kaunopuheliaisuudellaan.

Mutta niin pian kuin mr Wesley alkoi puhua, tämä kaipaus katosi. Tyven,

miehuullinen ääni, vakava, maltillinen esitystapa antoi jokaiselle

sanalle vaativan ja käskevän luonnon. Muutamassa silmänräpäyksessä koko

suuri kokous oli sulaa hiljaisuutta ja äänettömyyttä.

Ennenkuin rukous ja saarna olivat alkaneet, minä ajattelin, kuinka

pieni se tila oli, jonka nuot tuhatlukuiset ihmiset ison, epätasaisen

suomaan laajasta alasta ottivat. Mutta kun saarna oli alkanut, ja minä

katselin ympärilleni kuuntelevien olentojen suurta joukkoa, noita

yksivakaisia, kysyviä kasvoja, sekä isot kukkulat ja tanteret että maa

ja taivaanlakikin kävivät vähäisiksi yhden ainoan kuolemattoman hetken

verralla niistä monista, jotka siellä olivat koossa.

Mr Wesley ei ennättänyt monta sanaa lausua, ennenkuin minä lakkasin

ympärilleni kokoontunutta kansaa katselemasta. Silmäni kiinnittyivät

erottamattomasti noihin hyväntahtoisin kasvoihin ihmisrakkaalla

katsannollaan, ja minä kuuntelin taukoomatta sitä liikuttavaa ääntä,

joka ennenkuin vielä kauan olinkaan näin katsellut ja kuunnellut, minä

tykkänään unhotin mr Wesleyn itse sen kaikki-voittavan rakkauden ja

armon edestä, jota hän julisti.

Se oli tuota vanhaa ja kuitenkin ijankaikkisesti uutta, että kaikki

ihmiset luonnostaan ovat eksyneitä, hukkaan menneitä lampaita, ja että

paimen oli tullut etsimään, mitä kadonnut oli, että hän, joka olisi

voinut vaatia maksoa, on maksanut kaikki; että tie ijankaikkiseen

elämään, joka synnin tähden välkkyvällä miekalla katkaistiin, nyt

taas oli avoinna ja vapaana. Miekka oli tunkenut sen sydämeen, joka

vapa-ehtoisesti uhrasi itsensä meidän edestämme; se oli nyt sinne

haudattu, ja sen välke hänen kalliilla verellänsä sammutettu. Tie ei

ollut ainoastaan avoinna, se oli avoinna _kaikille_, ja saarnaaja

kehoitti yksivakaisesti sanankuulioitansa tällä uudella ja elävällä

tiellä palaamaan takaisin Jumalan luo.

Pian käänsivät kuitenkin hillityt niiskutukset ja pidätetty itku

huomioni taas ympärilläni oleviin ihmis-joukkoihin. Useammat

kuuntelivat äänettömällä ja hiljaisella tarkkuudella, yksivakaisuudella

ja tyyneydellä, joka ilmoitti itsensä lakkaamattomassa silmäilemisessä

saarnaajan puoleen, ja josta myöskin vettyneet silmät, murheelliset

taikka ilosta hehkuvat kasvot kantoivat todistusta.

Useat rupesivat huutamaan, muutamat ainoastaan hiljaa, mutta muutamat

täyttä kurkkua, ja yht'äkkiä koko kokous näytti purskahtavan itkemään,

niin että tuskin taisi saarnaajan ääntä selittää. Useat kätkivät

kasvonsa käsiinsä ja niiskuttivat täyttä suuta, toiset korottivat

innostuksissa äänensä ja ylistivät Jumalaa. Välisti lahti syvä,

yksi-ääninen "Amen" niinkuin yhdestä suusta noilta tuhansilta huulilta.

Naisia ja pari vahvaa, uljasta miestäkin kaatui maahan niinkuin ukkosen

iskeminä; nämät kannettiin kohta pois, toiset taidotonna, toiset

täristen niinkuin kuoleman tuskasta.

Saarnan jälkeen veisattiin virsi. Minä en koskaan unhoita sitä mahtavaa

vaikutusta, jonka tämä teki minuun. Oli kuin joku sulku äkkiä olisi

avattu, kun koko tuon suuren, tarkkaavan ihmis-joukon hillitty

mielen-liikutus puhkesi hartaan, ihastuttavan virren tulvaksi. Virsi

kuului näin:

Oi kuule, Herra, huutoni

Ja armos mulle lainaa,

Jos sie et ole turvani,

Mun synti maahan painaa,

Suo mulle rauha, lohdutus,

Sa, jok' oot pelkkä rakkaus.

Ma äänen kuulen suloisen,

Se vastauksen antaa:

"Äl' itke, Poika ainoinen

Sun syntis kaikki kantaa!"

Ja pilvet synkät haihtuvat,

Ja idän portit aukeevat.

Kun kuulin tämän virren tuhansien ihmisten suusta, jotka eivät koskaan

olleet muuta iloa maistaneet kuin järjettömien eläinten, minä

riemastuin, niin että mielelläni olisin tahtonut paljain jaloin käydä

sata penikulmaa siihen osaa ottaakseni. Sitten kun katselin, kuinka

monessa noista tuhansista luonnollinen arkuus antoi siaa ilolle, niin

että tunkivat saarnaajan luo hänen kättänsä pusertamaan ja häneltä yhtä

ainoata kehoitussanaa vastaan-ottamaan, johon ainoastaan saivat

vastatuksi niiskutuksilla ja tuolla: "Herra siunatkoon teitä," jopa

ainoastaan sanattomilla kyynelilläkin; kun näin toiset halullisna

ilmoittamaan heränneitten omien-tuntojensa huolet ja valmiina

omistamaan lääke, jonka voimaa eivät vielä oikein tunteneet, ja kun

lopuksi kuulin mr Wesleyn ystävälliset, kärsivälliset ja jokaiselle

niin hyvin soveltuvat sanat -- siinä oli jotakin, jota en mistään

hinnasta olisi tahtonut olla kuulematta ja näkemättä. Ja kun kasvavassa

hämärässä ratsastimme kotia ihmis-joukkojen välissä, jotka nyt erosivat

kaikille haaroille, sanoi isäni:

"Ihmiset, jotka eivät tunne mr Wesley'ä eikä ole hänen saarnojensa

vaikutusta nähneet, voivat niistä kenties kaikenmoisia turhia

jaaritella, aivan niinkuin poika-lärpät kotonansa jostakin tappelosta

jahnaavat. Mutta olkoon kuinka oli, tämä ei ole leikintekoa. Hänen

sanoissansa on voima semmoinen kuin tappelossa taikka ukkosen ilmassa,

ja Kitty," lisäsi hän hiljaa kääntyen minuun, tuolla kun istuin

pienessä satulassani hänen takanansa, "minä luulen todellakin, että se

voima on taivaasta kotoisin, niin totta kuin Jumala minua auttakoon,

minä en koskaan enää tahdo puhua näitä miehiä vastaan."

Ja seuraavana iltana, kun istuimme takkavalkean ympärillä ja uudestaan

olimme kertoneet koko tapauksen, äitini sanoi leppeästi:

"Minä pelkään ainoastaan, että koko tuo innostus kerta loppuu jättäen

ihmis-raukat vielä kylmemmiksi ja kovemmiksi kuin ennen."

Isäni vastasi:

"Kultani, parempaa naista kuin sinä ei löydy kunnassa, ja hyvin pieni

puuska voisi silmänräpäyksessä siirtää sinut suoraa päätä taivaasen;

mutta sinun tulee tietää, että ihmisiä on, jotka tarvitsevat aika

kolauksen kadotuksen tieltä kääntyäksensä. Ilman tuommoista saarnaa

yhdeksänkymmenettä osaa noista ihmisistä ei rukoilisi ainoatakaan

rukousta, ellei juuri: 'Herra auta meitä' haaksirikon taikka

maanjäristyksen aikana, ja epäiltävää on, ovatko koskaan ajatelleet

kirkkoa muuksi kuin paikaksi, jossa heitä on vihitty, ja jonka juurella

kerta saavat hautansa."

"Niin kyllä ystäväni," sanoi äitini. "Mutta me saamme nähdä. Heidän

hedelmistänsä te tunnette heidät."

"Vaimo," sanoi isäni hiukan suutuksissa, "minä olen _nähnyt_ hedelmiä.

Sen minä sanon hyväksi hedelmäksi, kun tuhannet ihmiset itkevät

syntejänsä, niinkuin tavallisesti itkevät muita huoliansa; kun

tuntevat, jos kohta ainoastaan hetkeksikin, että synti on suurin suru

ja Jumalan anteeksi-antamus ja Hänen rakkautensa suurin riemu."

Ewelyn virkahti:

"Ja, täti, jospa ainoastaan kymmenen noista kymmenestä tuhannesta

uskovat totuuden sanaan ja sen kautta elävät ijankaikkisesti, sanokaat,

eikö siinäkin jo ole hedelmää?"

"Tietysti," vastasi äitini suopeasti, mutta äänen vivahduksella, joka

käsitti aivan vähän toivoa. "Minä olen kuitenkin varsin vanhan-aikainen

ja tunnustan hartauskokouksia pelkääväni."

Mutta perästä-päin, kun äitini Bettylle lausui epäilyksiänsä tämän

hengellisen innostuksen suhteen ja sen ohessa pelkoansa, että nuot

äkkiä syntyneet tunteet yhtä äkkiä katoisivat, Betty vastasi:

"Jumala siunatkoon teitä, missis, kyllä ne katoovat;

yhdeksänkymmentä-yhdeksän sadasta menee tietysti hukkaan. Niin taivaan

sateenkin käy. Se juoksee takaisin mereen, valaa kalliot ja häviää

tietämättömiin. Mutta ne harvat pisarat, jotka eivät juokse pois,

panevat tanteret vihertämään ja laihot tuleentumaan."

Kauan aikaa on muutamien köyhien naapuriemme ollut tapana talvisaikana

joka sunnuntai-ilta kokoontua takkavalkean ympärille meidän salihin

kuulemaan, kuinka äitini heille lukee osia ilta-kirkonmenoista,

varsinkin virret ja rukoukset, semmoisia kappaleita kirkkopostillasta,

joita hän luulee heidän ymmärtävän, sekä niitä näitä muistakin

hartauskirjoistamme. Me olemme liian kaukana kirkosta voidaksemme kaksi

kertaa päiväänsä siellä käydä, ja vanhemmille ja kivuloisemmille

naapureillemme jo yhdessäkin kerrassa on liiaksi. Isäni arvelee,

että vanhat legendat saattavat olla aivan oikeassa siinä, että

sielunvihollinen olisi katsonut paikat useammille kirkoillemme

Cornwallissa, koska ne melkein aina ovat raketut sinne, mihin on

vaikeinta päästä.

Viimis sunnuntai oli ensimmäinen tältä talvelta, jona pieni seuramme

oli koossa. Isäni oli tämmöisinä iltoina tavallisesti nähnyt

tarpeelliseksi toimittaa jotakin ulkona kedolla, mutta tänä iltana hän

käveli levotonna edes-takaisin huoneessa hänelle varsin oudolla

tavalla, sillä välin kuin äitini myöskin hermokiihkoisessa ja

tuskallisessa tilassa käänteli kirjansa lehtiä. Äitini käski hänet

luoksensa, he puhuivat pari silmänräpäystä hiljaa keskenänsä, ja kun

vanhat miehet ja naiset tulla kömpivät sisälle huoneesen, monen

kasvoissa oli hämmästystä havaittavana, ja he kuiskasivat toisillensa:

"Kapteini aikoo tän'iltana varmaankin itse ruveta papiksi täällä."

Isäni selkeässä, syvässä ja miehuullisessa äänessä oli pientä

täristystä, kun hän alkoi:

"Rakkaat veljet," mutta kun hän laski polvillensa ja rukoili:

"Kaikkivaltias ja laupias Jumala, me olemme eksyneet niinkuin lampaat

ja poikenneet pois sinun teiltäsi" -- täristys oli kadonnut, ja

vakavalla äänellä hän luki synnintunnustuksen ja rukoukset.

Minä en koskaan suuremmalla ilolla ottanut osaa mihinkään iltavirteen

kuin noina sunnuntaina, jolloin vanhat tärisevät äänet yhdistyivät

meidän ääntemme kanssa, mutta tänä iltana oli vielä suloisempaa kuin

tavallisesti. Kun naapurit olivat lähteneet, ei kukaan puhunut

sanaakaan muutoksesta.

Äitini istui koko illan ääneti, mutta hänen silmänsä vilkahtivat

tavan-takaa, ja kun Ewelyn hyvää yötä sanoessaan hiukan ivallisesti

lausui:

"Täti Trevylyan kulta, minä pidän niin paljon pienistä

hartauskokouksistanne," äitini ei puollustanut itseänsä, vaan sanoi

ainoastaan:

"Minä en ole liian vanha oppimaan, ja minulla on vielä paljon

oppimista. Mutta Jumala varjelkoon minua panemasta heikkoa kättäni

ainoatakaan hänen hyvää työtänsä vastaan ihmisten joukossa."

Ja äitini huulilta sanat semmoiset kuin nämät eivät merkitse vähän.

Yhtä paljon kuin Ewelyn ihailee jylhiä rantamaisemiamme, yhtä paljon

huvittaa häntä pienet matkamme kalastajien ja kolarien mökeille

lähisissä kylissä.

Tänäpänä olemme käyneet Tobyn äidin, vanhan leski Treffryn luona. Hänen

mökkinsä seisoo varsin yksinään pienen lahdelman päässä, korkeat

kalliot molemmin puolin, joitten äärimmäiset kulmat meri on leikellyt

monenmoisille, eriskummaisille muodoille, joitten väliin rannan

kuohuvat pyörteet tunkevat. Tyynimmälläkin ilmalla nousuveden

lakkaamaton pakoitus tekee nämät ahtaat solukat alin-omaisiksi

taistelupaikoiksi; sepäillen toinen toistansa kuolettavassa ottelossa

aallot nousevat korkealle ilmaan, milloin väkevänä suihkuna, milloin

ruiskuvana vaahtona, kauhealla loiskeella huuhtoen mustia kallioita,

sitten taas teräväpäisistä syrjistä paetaksensa, alla-oleviin pimeisin

kallioihin syöstäksensä ja takaisin-työntyvän aallon kanssa pyörivään

kuolontaisteloon kääntyäksensä. Mutta myrskyllä, kun tuulet sekaantuvat

otteloon, silloin taistelo todellakin on kauhistava, niinkuin moni

laiva on saanut tuta, kun sen lujat tammet elementtien julmassa

taistelossa, jopa ainoastaan niinkuin sivuttamalla ja leikillä, ovat

tuhanneksi pirtaksi särkyneet. Eriskummaisia jäännöksiä ajaa useasti

valkoiselle hietasärkälle sen lahdelman päähän, jonka rannalla leski

Treffryn mökki seisoo, eikä ihmettäkään, että pienessä asumuksessa saa

nähdä sievän pienen kokouksen eri kansojen käsiteoksia. Honturaan

mahongista ja kalliista intialaisesta puulajista tehtyjä kaluja, jotka

olisivat täti Beauchampin ylpeytenä ja hänen salinsa kaunistuksena,

seisoo siellä vanhojen horjuvien pöytien ja mäntyisten tuolien

keskellä.

Kahden viime vuoden kuluessa vanha eukko on sen verran virkistynyt,

että hän jaksaa pienessä tuvassaan liikkua. Tän'amuna tapasimme hänet

vanhalle ahkeralle ja toimelliselle olennolle peräti oudossa asennossa.

Hän oli kömpinyt muurin viereen ja istui siellä kyynärpäät polvilla,

kätkien kasvonsa käsiinsä. Lähisestä huoneesta kuului tavan-takaa

huokauksia ja valitushuutoja.

"Onko se luuvaloa taas?" minä kysyin.

"Pahempaa, paljon pahempaa, mrs Kitty," mumisi eukko liikahtamatta ja

tulostamme paljon huolimatta. "Toby on tullut hulluksi, ihan hulluksi

noitten metodistojen kautta. Hän palasi viimis viikolla jostakin heidän

saarnatilaisuudestansa, niinkuin hän ei olisi ollut täydellä taidolla,

ja semmoinen hän on ollut siitä asti. Hetken aikaa hän ammoo niinkuin

sonni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän itkee niinkuin kipeä lapsi,

ja sitten hän sanoo, että se ainoastaan on hänen syntiensä tähden.

Mutta eihän hänen syntinsä ole voineet olla pahempia kuin muittenkaan

ihmisten! Herra on laupias, ja jos Hän joskus lähettää meille jonkun

'siunauksen', hän varmaankin tahtoo, että meillä siitä olisi hyötyä.

Eihän se Toby ollut, joka nosti myrskyn, ei. Ja hän ei koskaan pannut

mitään pettävää valoa kallioille eikä työntänyt mitään venettä takaisin

merelle, niinkuin niin monen muun on tapa tehdä. Ja jollei hän aina ole

tehnyt kaikkia, minkä hän olisi voinut hukkuneita henkiin

saattaaksensa, eihän kukaan voi odottaakaan, että pakanojen ja

katolisten edestä tekisimme samaa kuin oman lihamme ja veremme edestä.

Ja tekisivätkö hekään sen enempää meidän edestämme? Ja jos Toby joskus

on haalinut kokoon vähäisen, mitä pahaa siinä olisi ollut? Mitä meidän

tarvitsee korjata kaluja ja kapineita kuolleille taikka noille Lontoon

herroille, jotka tulevat tänne paperinensa ja kyninensä pistämään

nokkaansa semmoisiin, joihin heidän ei tule mitään? Mitä he muuta

tekevätkään, kuin hävittävät meitä köyhiä raukkoja, joilla on

luonnollinen oikeus siihen mitä Luoja antaa rannoillemme nousta? Eilen

minä toimitin mr Hugh'in tänne, hän rukoili niin kuin enkeli, ja se

teki pojan vähän hyvää siksi kerraksi, mutta tänäpänä hän on huonompi

kuin koskaan, jopa peräti hullu, ja vannoo, että hän menee viemään

takaisin kaikki, mitä hän on koonnut. Ja se," jatkoi eukko puhjeten

ääneensä vaikeroitsemaan, "minusta on viskata pois Kaikkivaltiaan

lahjat."

Samassa silmänräpäyksessä näkyi Tobyn kalveat, laihat ja hurjat kasvot

takakamarin ovesta. Hänen äänensä oli kuitenkin vakava ja tasainen, kun

hän lausui:

"Mrs Kitty, minä puhuin tuosta master Hugh'ille, ja hän sanoi varsin

oikeaksi antaa otetut takaisin, ja niin sanoi pastori Wesley myöskin,

kun kävin häntä tuolla nummella kuulemassa. Hän sanoi, että raamattu

puhuu '_heidän_ mahdistansa, joka ei kuole, ja tulesta, joka ei sammu,'

ja että se merkitsee, että jokainen syntinen, joka joutuu helvettiin,

saa omat vaivansa omien syntiensä mukaan. Ja hän sanoi, että mato alkaa

kalvaa sieluamme jo _nyt_, kun heräämme syntejämme tuntemaan. Ja hän

oli tuskin sanonut sen, mrs Kitty, ennenkuin sydäntäni alkoi kalvaa, ja

siitä saakka kalvaminen ei ole lakannut hetkeksikään. Ja jos se nyt

viikon päivissä on saattanut minun epätoivoon ja hulluuteen, mitä se

sitten koko ijankaikkisuudessa tekeekään! Pastori Wesley sanoi, että

helvetissä kaikki olemme varsin valveilla, niin että aina tunnemme

syntimme ja vaivamme. Mutta, mrs Kitty, hän sanoi myöskin, että kaikki

voivat päästä sinne tulemasta, jopa minäkin. Hän sanoi, että voimme

saada syntimme anteeksi, että Kaikkivaltiaan anteeksi-antamus on niin

vapaa kuin taivaan ilma, ja että Herran Jesuksen veri voi pestä koko

mailman synnit valkoisiksi kuin lumi. Mutta hän ja master Hugh sanovat

molemmat, että Herra voi nähdä varsin lävitsemme, ja ettei löydy muuta

keinoa saada häntä uskomaan, että todellakin murhehdimme syntejämme,

kuin että luovumme niistä kokonaan ja palkitsemme, niin paljon kuin

voimme, mitä olemme rikkoneet. He sanovat, että synti ja helvetti

seuraavat toinen toistaan ja ovat peräti erottamattomat. Niin että

minun ei auta mikään muu kuin mennä antamaan itseni ilmi."

Ewelyn oli suuressa mielenliikutuksessa. Kun tulimme kotia ja kerroimme

tämän kaiken äidilleni, hän itki monta katkeraa kyyneltä ja sanoi

lopulta pyyhkien silmiänsä:

"Kitty kultani, minä en voi selittää, kuinka tämä sopii yhteen

kirkolliskokoustemme sääntöjen ja päätösten kanssa. Nämät ovat saaneet

alkunsa pyhistä miehistä, ja mr Wesley ei näytä panevan niihin niin

suurta arvoa, kuin olisi syytä toivoa. Ja sitäkään minä en voi pitää

viisaana, että tietämättömien ja oppimattomien miesten annetaan

saarnata ja opettaa. Mutta hänen sanansa ovat raamatun ja rukouskirjan

sanoja ja hänen vaikutuksensa on niinkuin Jumalan lähettämän enkelin.

Mitä voimmekaan muuta, kuin antaa Jumalalle kunnian?

"Minä olen pelännyt," jatkoi hän hetken päästä, "että mr Wesleyn

kiivaus olisi sokea ja hurja, ainakin hyväntahtoinen, mutta erhettynyt,

mutta kiivaus tuskin voikaan olla hurja, kun se tarkoittaa työtä

rakkaudessa, taikka sokea, kun se johdattaa niin monta miestä

valkeuteen."

"Mr Wesley sanoo," virkahti Ewelyn, "että oikea kiivaus on rakkauden,

ja että kaikki olkoonpa kuinka vakava tahansa, silloin on väärä, kun se

puhkuu katkeruutta eikä pala rakkaudesta."

Ja äitini sanoi miettiväisesti:

"Hänen kiivautensa on varmaankin koetusta kestävä. Suokoon Jumala, että

meidänkin niin tekisi."