VI.

Laululinnut ovat nyt parhaasta päästä lakanneet laulamasta ja

piipattavat ainoastaan varsin hiljaa, maltillisella ja käytöllisellä

tavalla hyviä neuvojansa pesän pienokaisille. Ainoastaan varekset,

joitten rakkaus näyttää olevan kokonaan asiallinen, niinkuin heillä

alin-omaa olisi "talon-pano ja neularahat" puuhana, niinkuin Ewelyn

sanoo, pitävät yhä entistä tapaansa. Vanhat rääkyvät opetuksiansa

nuorille, ja nuoret näyttävät varsin pauhaavalla tavalla keskustelevan

välissänsä, mitä vanhoilta ovat kuulleet. Epäilemättä luulevat nuoret

varekset kaikkein omituisimmilla todistuksilla kaikkein sukkelimpia

pulmia selittävänsä, vaikka varsin samoja keskusteluja varsin samalla

tavalla ja samalla nuotilla on pidetty monet vuosisadat, siitä saakka

kuin vareksilla mailmassa on ollut äänenvalta.

Minä tahtoisin juuri tietää, eikö meidän ajan monet pulmat

ja vastaväitökset, jotka meistä näyttävät niin uusilta ja

uuden-aikaisilta, sille, joka olisi elänyt seitsemäntoista miespolvea,

tuntuisi yhtä yksijonoisilta kuin varesten rääkynä minulle!

Ankarat syystuulet pitävät vitkallista, juhlallista huminaa jalavien

lakastuvissa lehdissä, niinkuin soittoniekka antaa kantelensa kaikua

hiljaiset, viipyvät jäähyväiset, ennenkuin hän laskee sen luotansa

murhepäiviksi. Sillä minusta tuntuu kuin tuulet surisivat työtä, jota

heidän täytyy toimittaa, huokaisivat ja valittaisivat metsissä, joita

käyvät hävittämään; ja niitten aaltojen ylitse, joita ne kuohuttavat,

kaikkui heidän kiihkeä huutonsa: "meitä ei luotu hävitystä varten.

Alusta emme kantaneet kuolemaa, vaan elämää siivillämme. Milloinka niin

tulee uudestaan? Milloin pääsemme rauhaan? Milloin maa huoahtaa ja

viihtyy? Milloin kaikki ikävät toimet päättyvät ja ainoastaan hyvän

harjoitus jää jälelle?"

Hugh Spencerin oli tapa sanoa, että meidän tulee kiittää Jumalaa siitä,

että se tehtävä, jonka hän on meille täällä maan päällä antanut, ei ole

koston ja hävityksen, vaan parannuksen ja lohdutuksen.

Kuinka paljon minä olen Hugh Spenceriltä oppinut! Minä arvaan, että hän

vastapäin ei tule paljon meidän parissamme olemaan. Hyvä, joka on

mailmassa toimitettava, näyttää olevan hänelle vaativana pakkona, ja

harvoja löytyykin sitä toimittamassa. Hänen sydämensä on niin avoin ja

lämmin, ja hän kykenee paljon suurempiin kuin useammat muut. Orpana

Ewelyn käsittää, mikä hän on!

Ja yhtä kaikki Hugh'in oli tapa sanoa, että tämä seurakunta on niinkuin

pikku mailma itsessään. Meistä kaikista hän on juuri semmoinen mies,

joka sopii meille, jota kansa yhä enemmän rakastaa, sitä myöten kuin

hän tulee enemmän tutuksi, ja näyttääpä olevan melkein synti viskata

pois kaikki se rakkaus, jonka nuoret ja vanhat hänen isänsä

seurakunnassa hänelle antavat. Onpa muitakin, jotka voivat saarnata

ulkona suuressa, avarassa mailmassa. Mutta täällä, tässä seurakunnassa,

ei kukaan näytä voivan olla, mikä hän on.

Minä tahtoisin mielelläni tietää, mitä se lienee, josta Ewelyn ja hän

molemmat niin paljon pitävät, ja jota edellinen ei tahtonut minulle

ilmoittaa!

Ennen Hugh'in oli tapa puhua minulle kaikki toivonsa ja tuumansa.

Mutta Ewelyn kykenee paljon paremmin kuin minä niitä käsittämään,

ja selkeällä, terävällä älyllään hän voi olla hänelle apuna niitä

varteen-pannessa. Ewelyn on kaikissa niin peräti toisenlainen kuin

minä, joka useasti vasta silloin osaan oikean, kun se jo on myöhäistä.

Kenties tunsi Hugh itsensä erehtyneeksi minusta sinä iltana merellä,

kuin hän puhui minulle kutsumuksestansa julistaa evankeliumia

pakanoille; silloin kuin tuo itsekäs suru tuli minun päälleni

ajatellessani, että hän ei enää olisi meidän kaikkien täällä kotona,

vaan suuren, avaran mailman tuolla ulkona. Kenties tuntee hän, että

minä en voi hänen suuria, ihmis-ystävällisiä tuumiansa käsittää. Ja

tietysti minä en sitä voi, niinkuin Ewelyn sen voisi. Ewelyn tietää

niin paljon enemmän, hän ajattelee niin paljon enemmän kuin minä.

Ewelynin aatetten ja tunnetten verralla minun näyttävät niin heikoilta,

niin vähäpätöisiltä kuin hieno tuulenleyhkä heleän, kaikuvan musiikin

rinnalla. Niin, Ewelyn näyttää juuri kuin luodulta Hugh Spenceriä

käsittämään ja auttamaan. Kohta kenties ilmoitetaan minulle, mikä tuo

suuri asia on, ja silloin minä en taas saa olla itsekäs, vaan minun

tulee koettaa kaikesta sydämestäni siihen perehtyä, sillä että se on

jotakin jaloa ja hyvää, siitä olen varma. -- -- --

Jack viimeinkin saanut paikan sotaväessä. Hän on varsin ilon innoissa

ja katselee holhoojan tavalla alas meihin kaikkiin. Joka miehelle

seurakunnassa hän jo jakaa luultuja tavaroita, jotka tulevat lankeemaan

hänelle kaupungeista, jotka hän aikoo valloittaa, sekä saalisrahoista,

jotka hän toivoo saavansa.

Isämme näyttää siirtyvän takaisin nuoruutensa aikoihin puhuessaan

Jackin kanssa niistä vaaroista ja seikkailuksista, joita kohden tämä

lähtee. Mutta vaikka hän kyllä selittää hänelle, että voiton päivät

ovat harvat, yön valvonnat monet ja päivän marsit pitkät, sotainen

innostus, joka tulee hänen päällensä, kun hän uudestansa taistelee

Marlborough'in taisteloja, kuitenkin paljon enemmän kiihdyttää Jackin

intoa ja rohkeutta, kuin tyvenet selitykset niitä voivatkaan

jäähdyttää.

Hauskaa on nähdä, kuinka hyvin isäni ja Jack sopivat keskenänsä, ja

kuinka ystävällisiksi ovat käyneet toinen toisellensa lukiessaan vanhaa

linnoitustaidon kirjaa sekä haastellessaan alin-omaa aseista ja

sotapu'uista.

Äitini ja minä nousemme sillä välin varhain aamulla ja panemme myöhään

illalla maata saadaksemme veli Jackia valmiiksi lähtemään. Ja monet

ovat ne kyynelet, jotka äitini silmistä tipahtavat pitkille saumoille

-- vaikka minä olen varma, että se on parempi meille molemmille, kuin

jos olisimme rikkaat ja voisimme palkata jonkun tekemään työtä, sillä

välin kuin itse istuisimme eroa suremassa. Meidän on huokeampi olla,

kun saamme vuodattaa koko sydämemme joka neulanpistämään, jonka hänen

edestänsä teemme, kun tunnemme, ettei mikään raha koskaan voisi maksaa

niitä pieniä tikkauksia, niitä huolellisia napinläpiä ja niitä taajoja

saumoja, jotka itse koetamme saada niin täydellisiksi kuin mahdollista.

Äitini hellät huolet ilmaantuvat joka neulanpistämästä, ja hän tuntee

siitä varmaankin huojennusta. Ja minä kätken ompelukseeni monenmoisia

tunteita; katumus jokaisesta pikaisesta sanasta, jokaisesta äkeästä

ajatuksesta, jokaisesta kovasta tuomiosta hänen pikku hairaustensa

suhteen yhdistyy pieniin tuumiini hänen onnensa edestä.

Mehiläis-pesistäni ja espanjalaisista kanoistani, joista minulla on

"neularahoja," on tänä vuonna ollut hyvät tulot, ja vähäisellä

tarkkuudella voin varsin hyvin saada villaisen hameeni kestämään vielä

tulevankin talven -- ja niin minulle karttuu oikein kaunis pieni

rahasumma Jackille annettavaksi.

Isäni näyttää Jackista ikäänkuin palaavan takaisin nuoruutensa

seikkailuksiin. Mutta äidistäni se ei ole takaisin-palaamista, vaan

pois-lähtemistä. Häntä kauhistaa, kun isäni iltaisin luettelee

tappeluita, puhuu linnoitustaidosta, muonavaroista, sotajoukkojen

suuruudesta, koko osasto sen maahan-hakkaamisesta j.n.e.

"Ystäväni," sanoi äitini joku päivä, "sinä puhut sotajoukoista,

tappeluista ja muista semmoisista asioista niin tyvenesti, kuin kysymys

ei olisi ihmisistä, ja sinä unhoitat, että Jackimmekin tulee siihen

kaareen."

Isäni hymyili sääliväisesti ja pitkitti yhtä tyvenesti. Jack nauroi ja

suuteli hellästi äitiämme lausuen:

"Minä en rupee siihen kaareen -- minä en ai'o antaa hakata itseäni

maahan."

Mutta äitini ei enää jaksanut noita sotaisia puheita kuunnella; me

otimme sentähden kynttilän, siirsimme sen pienelle pöydälle lähemmäksi

tulensiaa, ja istuimme sen ääreen työtämme jatkamaan.

Minä voin ymmärtää, että miesten välisti täytyy heittää meidät ja

lähteä pois tehtäväänsä mailmassa täyttämään; mutta minusta on vähän

kovaa, kun he iloitsevat lähtöänsä.

Ja yhtä kaikki, kun minä puhuin siitä äidilleni, hän vastasi.

"Minä en suinkaan tahtoisi, että Jack olisi vähemmän kiivas taikka

vähemmän iloitsisi lähtöänsä. Miksi naisia onkaan, ellei sentähden,

että olisivat miehille apuna niitä kuormia huojentamassa, joita heidän

täytyy kantaa? Miehet tekevät työtä ja uurastavat meidän edestämme

ulkona mailmassa, ja jos meilläkin kodissamme on kuormamme

kannettavana, tehkäämme se ilolla ja älkäämme valituksillamme taikka

raskasmielisyydellämme heitä estäkö."

"Mutta äiti," minä sanoin, "minusta on kiittämätöntä vanhoja, hyviä

päiviä vastaan, kun niistä voi niin helposti erota."

"Vanhat, hyvät päivät ovat menneet," sanoi äitini. "Miehet eivät saa

istua elämän tielle suljettua uraa ikävällä katselemaan. Naisen ei

myöskään tule sitä tehdä, ja kristillinen nainen, Kitty" lisäsi hän

lempeästi, "ei saakaan sitä tehdä. Sinä tiedät, että meilläkin on

vaatimuksena: 'eteen-päin', ja mihin askelemme johdattavatkin, silmämme

alati tulee olla siinä päämäärässä kiinni."

"Äiti kulta", minä sanoin, "jospa ainoastaan voisimme olla varmat

siitä, että tämä askel Jackille todellakin on edistyksen askel.

Sotaväessä on kovin monta vaaraa, eikö niin?"

"Mikä tekee sinut niin epätoivoiseksi, lapsi?" sanoi äitini. "Se ei ole

sinun tapaistasi, ja se on kuin sinulla olisi liian vähän luottamusta

Jackiin. Älkäämme istuko mahdollisia vaaroja murhehtimassa. Jos

semmoisia tulee, silloin meidän tulee rukoilla -- muuta apua en tiedä."

Minä en raskinnut hänelle yksityistä pelkoani lausua. Paitsi sitä se ei

olisi ollut oikein Jackia kohtaan. -- -- --

Hän on lähtenyt; hän on todellakin poissa, ja äänettömyys ja hiljaisuus

on tullut levottomuuden ja homman siaan. Isäni pelko näyttää olevan

suurempi kuin hänen toivonsa. Hän kulkee levotonna edestakaisin,

aukaisee kirjansa, lukee muutaman rivin "linnoitustaidosta", lyö kirjan

äkkiä taas kiinni ja laskee sen tuskallisna luotansa. Sitten seisoo hän

hetken aikaa akkunassa, viheltää, katselee ilmaa ja ihmettelee, kuinka

poika-parka menestyy merellä.

Ja Trusty, joka tuntee että jotakin puuttuu, menee ovelle ja katselee

hänkin ilmaa ja tuulta.

Hän näyttää ihmettelevältä, huiskuttaa levotonna ja miettiväisenä

häntäänsä, palaa takaisin takkavalkealle, istuu sen eteen kuumimpaan

paikkaan, tuijottaa hiilikkoa ja sanoo niin selkeästi kuin koira

suinkin saa sanotuksi, että kaikki tyyni hänestä on käsittämätöntä.

Äitini taas käy tavan-takaa kammiossaan portinvajan päällä ja palaa

sieltä aina vaaleana ja rauhallisena, pieni kehoitussana isälle taikka

ystävällinen pieni muistutus pellolla ja niityllä toimitettavista

töistä suussa.

Trusty näyttää silloin luulevan, että kaikki taas on säällään, panee

maata hänen jalkojensa juureen ja nukkuu taas levollista unta.

Minä tahtoisin mielelläni, että _minäkin_ voisin luulla niinkuin hän,

mutta kun ajattelen Jackia, minä en pääse häntä murhehtimasta. Päivää

ennen kuin hän lähti, minä menin ylös hänen huoneesensa, juuri kuin hän

pani kalujansa sisään, ja pistin hänen käteensä pienen tullon kaksi

guineaa sisällä. Minä pelkäsin hänen katsovan sitä uhraukseksi, jonka

tähden minä sanoin: "Jack, kas tässä, mitä mehiläis-pesät ja

espanjalaiset kanat, joita olet auttanut minua hoitamaan, ovat

tuottaneet, ja sen lisänä hiukan siitäkin, mitä setä Henderson antoi

minulle. Rahat voisivat kenties olla sinulle joksikin hyödyksi."

Päästääkseni häntä minua kiittämästä, kiiruhdin rapuista, mutta Jack

tuli perässäni, pani rahat takaisin käteeni ja sanoi nauraen:

"Todellakaan, pikku sisareni, minä en voi tuota pienen pientä tuloa

sinulta riistää. Hugh Spencer on kuitenkin kunnon ystävä, minä

kirjoitin ja pyysin hänen lainaamaan minulle ainoastaan muutaman

punnan, ja hän lähetti minulle kymmenen. Aikomukseni on ensimmäisistä

saalisrahoista, jotka lankeevat minulle, maksaa hänelle velka takaisin.

Vaikka on pieni kyllä gentlemanin elää. Ja ilman sitä hyräilevä vanha

Betty väkisin on tahtonut lahjoittaa minulle viisi guineaa, ja kun minä

en sanonut niitä ottavani, hän vakuutti, että ne olivat meidän

palveluksessamme ansaitut, ja että master'in pojan tarvitsisi elää

Trevylyanin tavalla. 'Mihinkä hän ne muutoin panisikaan,' hän sanoi.

'Hän oli ollut hupsu, kun oli niitä kokoonhaalinut.' Lopuksi tuli, että

minä katsoin velvollisuudekseni ottaa rahat vanhalta sielulta sekä

hänen tunteitansa säästääkseni että myöskin osoittaakseni, että minä en

kanna vanhaa vihaa häntä vastaan entisten torien tähden. Sinä näet

sentähden, Kitty sisar, että näinkin hyvin varustetulla kukkarolla

olisi varsin turhaa tarjoukseesi suostua." Havaittuansa, kuten luulen,

että minä näytin pettyneeltä, hän kuitenkin otti tullon kädestäni, piti

itse toisen guinean, pani toisen takaisin ja sanoi hyväntekiän

alentavaisuudella: "No, pikku sisar-parkani, enhän minä sinua tahdo

pahoittaa. Minä tahdon pitää toisen muistona taikka ostaa sinulle

jotakin markkinalahjaa; toisella sinun, jos tahdot, sopii maksaa Hugh

Spencerille kirsikanpunainen rihma taikka joku muu pieni rätinki,"

lisäsi hän, "joka kenties on mennyt muistostani."

Ja niin hän palasi panemaan sisään kalujansa siinä luulossa, että hän

oli ollut sekä tarkkatuntoinen että antelias. Mutta minä olin häpeästä

melkein maahan vaipua. Lainata Hugh'ilta; ottaa Bettyn hiellä ja väellä

ansaitut säästörahat -- mitä vasta seuraisikaan? Ja sitten nuot kauheat

sanat: "Joku muu pieni rätinki" -- kuinka lyijynraskaana ne sydämelleni

lankesivat.

Minä jäin neuvotonna seisomaan. Tavallisella suopealla hymyllään hän

kääntyi takaisin minun puoleeni ja sanoi: "Kuinka, Kitty? Onko mitään

muuta, jonka taidan sinun edestäsi tehdä?"

"Jack," minä sanoin koettaen mieltäni rohkaista, sillä minä en millään

muotoa tahtonut näinä viimeisinä hetkinä häntä pahoittaa, "jos voisit

muistaa, mistä joku muu pieni rätinki saattaa tulla, puhu minulle

kaikki suoraan!"

"Lapsi kulta," sanoi Jack, "kuinka sitä tämä kiiruussa voisin? Anna

olla -- niin, onpa yhdet kengänsoljet jotka tuonnoin Falmouthissa

käydessäni näin Mooses-nimisen juutalaisen luona, ihka uutta mallia ja

erinomaisen kauniit, juuri semmoiset, kuin tiedän isäni mielellään

näkevän minulla, mutta minä en tahtonut häntä tuommoisilla pienillä

vaivata. Eikä se tee mitään; Mooses on rikas ja voi odottaa. -- Mutta

juutalaisten ei ole tapa mielellään odottaa, ja sepä se pahin onkin.

Minä tahtoisin kuitenkin ennemmin maksaa miss Pawseyn, joka joku päivä

sitten hyväntahtoisesti antoi minulle puolen guineaa, kun minun

virkanimitykseni vuoksi täytyi tarjota klasi viiniä muutamille

tuttaville. Niin, Kitty, ehkäpä ensin tahtoisit maksaa miss Pawseyn! --

Jos jotain muuta olisi, sinä kyllä saat siitä aikanansa tietää. Minä

olen ilmoittanut, ettei kukaan vaivaisi isääni, vaan kysyisi sinua

erityisesti, ja kun niin tapahtuu, sinä tiedät, mitä se tarkoittaa, ja

voit suorittaa asian häntä taikka äitiämme häiritsemättä. Mutta olipa

hyvä, että tulin sinulle tästä maininneeksi, sillä kirjoittaa en siitä

tietysti voisi, ja nyt minulla ei enää ole mitään sydämelläni."

Seuraavana aamuna, kun Jack ratsasti pois isäni kanssa, hän vähensi

vauhtia, seisahti, kääntyi takaisin, nosti sotalakkiansa, viittasi

minut luoksensa ja kuiskaisi korvaani:

"Älä nyt itke ruusuja poskiltasi, siksi kuin palaan Flandernista,

jolloin sinun täytyy tulla hoviin ritarislyöntiäni katsomaan. Niinpian

kuin onni minua auttaa, minä lähetän Hugh'ille hänen rahansa -- ellei

hän silloin ole piispa eikä tarvitse niitä. Sitten minä tahdon hankkia

Bettylle eläkerahan, jolla hän voi elää niinkuin herttuatar. Sinä

saat nähdä, Kitty, että minä teen teidät kaikki rikkaiksi, ja että

kaikki saatte iloita siitä avusta, jonka olette sankarille hänen

vastuksissansa tarjonneet. Niin, noista kaikista tulee melkein oikea

noitajuttu."

Hän ratsasti sitten takaisin isääni liittyäksensä, ja minä palasin

äitini luo.

"Mitä hän sinulle sanoi, Kitty?" kysyi tämä, "oliko hän mitään

unhoittanut?"

"Hän sanoi, että meidän kaikkien täytyy tulla hoviin hänen

ritariksi-lyöntiänsä katsomaan," minä vastasin, "että hän tekee meidät

kaikki rikkaiksi, ja että noista kaikista tulee melkein oikea

noitajuttu."

"Lapsi-parka," sanoi äitini, ja kauan hillityt kyynelet juoksivat nyt

tulvanaan, sillä välin kun hän johdatti mieleensä Jackin jalomielisiä

tuumia. "Lapsi-parka, hän on aina niin täynnä toivoa ja hyviä

aikomuksia."

Mutta minä en saanut yhtäkään kyyneltä vuodatetuksi. Minä seisoin kuin

kivipatsas. Jackin salaisuuden taakka painoi sydäntäni, niin että se

oli kuin rintaani kutistunut. Mutta samalla minusta tuntui petolliselta

äitini mieltä rohkaista, kun taisin olla vanna, että jos sanoisin

hänelle kaikki, hän ei olisi iloisempi kuin minäkään. Mitä minun

tuleekaan tehdä? Tuo yksi guinea riittää miss Pawseyn ja ehkäpä

juutalaisenkin sovittamiseksi, jos voin hänet tavata. Mutta Bettyn ja

Hugh Spencerin suhteen olen peräti neuvottomassa. Kuinka saan heidät

maksetuksi? Ja sen täytyy kuitenkin tapahtua. Minä tekisin mielelläni

yöt päivät työtä voidakseni suorittaa, mitä Jack on heille velkaa, jos

ainoastaan tietäisin, kuinka sen tulee tapahtua. Mutta viisitoista

guineaa! Onhan siinä koko omaisuus! Kuinka voisin äitini tietämättä

yhtäkään killinkiä ansaita? Ja ilman sitä, olisiko oikein äitini ja

isäni tiedotta moista yrittää?

Ewelyn voisi auttaa minua! Mutta minä en saisi sitä häneltä pyydetyksi

ilman Jackia ilmoittamatta.

Ja kuinka taidan koskaan olla varma, eikö kukaan tule minua

"erityisesti" kysymään?

Eikö isäni ja äitini pitäisi tästä tietää?

Ja kuitenkin -- äitini sydän siitä pakahtuisi? Minä en saa sitä hänelle

vielä sanotuksi, ei ennenkuin eron murhe on vähän helpoittanut. Sillä

tämä uusi murhe en minusta semmoinen, että se ei voi koskaan

helpoittaa. Se ei ole rahat, ei velka, ei maksamisen vaikeus: se on

Jack itse, joka on tuo suuri murhe.

Mitä vasta seuranneekaan?

Yksin en jaksa tätä kantaa. Mitä ikinä tapahtuukin, yksi asia on selvä:

Jumala ei voi tahtoa, että minä teen väärin. Täytyy sentähden löytyä

joku neuvo, neuvo semmoinen, joka on ainoa oikea.

Ja Jumala tuntee sen. Minä tahdon kysyä ja Hän vastaa minulle, minä

tahdon rukoilla, ja Hän kuulee minua. Hän auttaa minua löytämään tämän

neuvon, ja sen löydettyäni Hän antaa minulle voimaa sitä noudattaa, --

kuinka pimeä, kuinka vaikea se lieneekin.

Täti Jeanie sanoi, ettemme saa katsoa pidemmälle eteemme kuin ensi

askeleesen. Mutta tämän askelen meidän kuitenkin täytyy nähdä, niin

totta kuin Jumala on totinen ja on luvannut meitä johdattaa.

Eilen illalla, kun jo olin pannut maata, Betty suureksi

hämmästyksekseni tuli sisälle huoneeseni; hänen kasvonsa olivat tuimat

ja rumentuneet, ja hän sanoi:

"Mrs Kitty, minä en kestä kauan. Käyköön kuinka käy -- minun täytyy

vielä kerta kuulla Yorkshiren miestä! Kello kuudelta huomen-aamulla hän

saarnaa tuolla alhaalla tanterella, ja minä ehdin takaisin, siksi kuin

missis tarvitsee minua. Jos hän suuttuu, minä en voi sitä auttaa, sillä

minulla ei ole mitään lepoa yöllä eikä päivällä. Mitä mies puhui,

polttaa suonissani niinkuin tuli, ja minun täytyy kuulla häntä

uudestaan. Minun täytyy tavalla tai toisella hukkua, ja jos niin on,

minä kumminkin tahdon tietää: mitenkä?"

Hän palasi takaisin huoneesensa, mutta minä en saanut unta. Nuot

hävinneet, tuimat kasvot olivat alati edessäni kummitellen kuin

murhatun hahmo. Minusta tuntui kuin ei olisi hyvä päästää häntä yksin

Yorkshiren miestä kuulemaan.

Kun Betty sentähden seuraavana aamuna hiljaa hiipi ulos huoneeni

kautta, hän tapasi minut vaatteissa ja valmiina vastoin kaikkia

muistutuksia häntä seuraamaan.

Kokokous-paikkana oli pieni notkelma kummun kukkulalla. Me olimme

varhain liikkeellä, ja kun istuimme siellä mättäällä kapat yllämme

saarnaajaa odottaen, minusta oli kuin en koskaan olisi ollut paikassa,

joka oli enemmän temppelin kaltainen. Päivä alkoi valjeta idästä, ja

minä en tiedä juhlallisempaa näköä kuin päivänkoite. Auringon lasku

komuinensa loistoinensa, viipyvällä väririkkaudellaan häikäisee silmää;

tuikkivin tähtikruunuinensa, korkeana ja majesteetillisena, taivuttaa

mieltämme ihastukseen; mutta mikään ei minusta ole niin juhlallista ja

suurenlaista, kuin koska päivänkoite hiljaa ja verkalleen levittää

siipensä uinailevan mailman ylitse. Vielä ei ollut mitään loistoa;

ainoastaan hiljaisen valon tasaista koitetta valkeuden salaisesta

lähteestä taivaan kannelle leviten; siten ja yhä edelleen mahtava

valonvirta huokeasti, huomaamatta, mutta kuitenkin alati kasvavana,

siksi kuin muodottomien, salaperäisten sumuväretten vienot hattarat

muuttuivat purpuraväriseksi rajaksi, jonka takaa kultaisen

sädevalon hohde pilkisti katsojan silmään, joka vähää sitä ennen

simpsukanvärisenä oli värähtelevää valoansa öiselle taivaalle

levittänyt, alkoi vaaleta ja tähtiseuroinensa auringonpaisteesen

kadota; taivas oli pelkkää kirkkautta ja maa täynnä elämää ja

värinloistoa. Heräävien lintuparvien hiljaista viserrystä kuului

metsästä, aaltojen kaukaista kohinaa ulapalta aukealta ja tuulten

huminaa keskeisten rämetten laajoilta aloilta.

Minusta oli kuin en olisi muuta saarnaa tarvinnutkaan. Mutta

päivänkoitteen juhlallisuudella, aaltojen vaikeroitsevalla äänellä,

tuulten huminalla ja lintujen laululla: noilla kaikilla ei ole voimaa

levotonta omaa-tuntoa sen kuormista vapauttaa.

Tämä toimi, sanoo Hugh Spencer, ei ole uskottu enkeleille eikä

luonnolle, vaan vaivaisille, erhettyville, syntisille ihmis-olennoille,

jotka itse ovat kokeneet, mimmoista on tätä kuormaa kantaa.

John Nelson oli jo siellä. Hän seisoi ja piti yksivakaista keskustelua

pienen ihmisjoukon kanssa, joka oli kokoontunut hänen ympärillensä.

Suurella mielihalulla minä katselin noita avoimia, uskollisia kasvoja,

tuota korkeaa, voimallista vartaloa muistellen, kuinka väkivalta oli

lyönyt hänet maahan, sotkenut ja hakannut häntä sen Herran tähden, jota

hän tunnusti, ja kuinka hän uudestaan oli pannut itsensä saman vaaran

alttiiksi samalle raivokkaalle roskaväelle samaa armon ja pelastuksen

sanomaa julistaaksensa.

Joukko kasvoi kasvamistaan. Sinne pujahti muutamia ympärillä olevista

asumuksista; miehiä matkalla vuorikaivoksiin, päiväläisiä ulkotöihin

mennessä, pieniä joukkoja naisia ja lapsia köyhissä vaatteissa

lähisistä kylistä.

Muutaman minuutin perästä saarnaajan ympärillä oli noin kaksisataa

kuuliaa; hän seisoi pienellä kummulla ja vallitsi äänellään ja

vartalollaan koko ympäristön. Hänen puheensa oli enemmän niinkuin

tavallinen haastelu kuin niinkuin saarna. Hän sanoi tahtovansa kertoa

jotakin omista kokemuksistansa, jos siitä voisi murheellisille

sieluille olla kehoitusta ja lohdutusta.

"Kun minä olin noin yhdeksän tahi kymmenen vuoden vanha," sanoi hän,

"minä, niin usein kuin vaan olin yksin, tunsin suurta kauhistusta

kuolemaa ja tuomiota ajatellessani. Muutamana sunnuntai-iltana, kun

istuin ulkona kedolla isäni vieressä, joka minulle luki Ilmestyskirjan

kahtakymmentä lukua, sana tuli minun päälleni semmoisella valolla ja

voimalla, että oli kuin nuoli olisi tunkenut sydämeni lävitse. Minä

lankesin kasvoilleni ja itkin niin kauan, että maa, missä makasin,

kastui kyynelistäni. Kun isäni jatkoi lukemista, minusta oli kuin

olisin nähnyt edessäni kaikki tyyni, vaikka silmäni olivat kiinni, ja

näkö oli niin kauhistava, että olisin tahtonut tukkia korvani

kuulemasta, mutta minä en uskaltanut. Kun hän tuli yhteentoista

värsyyn, minä rupesin vapisemaan sanoista, jotka hän luki: '_Ja minä

näin suuren valkian istuimen, ja sen päällä istuvan, jonka kasvoin

edessä maa ja taivas pakeni, eikä heille siaa löydetty. Ja minä näin

kuolleet, sekä pienet että suuret, seisovan Jumalan kasvoin edessä, ja

kirja avattiin, joka on elämän; ja kuolleet tuomittiin niistä, mitä

kirjoissa oli kirjoitettu, töittensä jälkeen_.' Oi, mikä näkö tämä oli!

Oli niinkuin olisin nähnyt Herran Jesuksen istuvan istuimellaan

kaksitoista apostolia ympärillänsä; iso kirja oli hänen kädessänsä ja

noin kymmenen askelta istuimesta oli väli-aita, johon Aatamin lapset

astuivat esiin. Kun seisahtuivat vastapäätä istuinta, jokainen heistä

avasi rintansa yhtä nopeasti, kuin olisivat avanneet paidan, joka

peitti sitä. Yhdessä kirjan lehdessä oli kirjoitettuna Jumalan lasten

nimet; toisessa niitten, jotka eivät pääsisi taivaasen. Minusta oli

kuin _ei Herra eikä apostolit olisi puhuneet mitään_; mutta joka mies,

joka tuli aidan eteen, _vertasi itse omaa-tuntoansa kirjaan_, ja

kääntyi sen jälkeen takaisin joko riemusta veisaten taikka tuskasta

itkien ja voivotellen. Niitten määrä, jotka menivät oikealle puolelle,

oli ainoastaan niinkuin kaita puro; mutta niitten, jotka menivät

vasemmalle, niinkuin leveä ja väkevä virta.

"Siitä ajasta asti seurasi minua omassa-tunnossani alati Jumalan

todistus synnistä, ja kun vaan tein jotain ehdollista rikosta joko

Jumalaa taikka ihmisiä vastaan, minä perästä-päin tavallisesti tulin

kovin peljästyneeksi ja vuodatin yksinäisyydessä monta katkeraa

kyyneltä, mutta kun taas olin seurakumppanieni parissa, minä pyyhkäisin

kyyneleni ja syöksin uudestaan hulluuteen ja syntiin. Mutta oi, kun

taas jäin yksin, minkä helvetin minä löysin sydämestäni, ja mitä hyviä

päätöksiä minä tein! Mutta kun kiusaus tuli, päätösteni kävi niinkuin

tappurain, joihin tuli koskee.

"Kun olin täyttänyt kuusitoista vuotta, isäni sairastui, mutta niin

häijy kuin olinkin, minä kuitenkin rukoilin Jumalaa armollisesti

säästämään isäni hengen äitini ja pienten lasten tähden; mutta Herra ei

tahtonut rukoustani kuulla. Kolme päivää ennen loppuansa isäni sanoi

äidilleni: 'Älä minua sure, sillä minulla on rauha Jumalan kanssa, ja

Hän pitää huolta sinusta ja lapsistamme.' Minä ihmettelin suuresti,

kuinka hän taisi tietää, että hänellä oli rauha Jumalan kanssa!

"Huolestuneena olin kerta eräässä tallissa, nukuin ja näin unta, että

rukoilin Jumalaa tekemään minut onnelliseksi. Mutta minä ajattelin:

'_Mikä voikaan minut onnelliseksi tehdä_?' Ja minä olin näkevinäni

profeta Jeremiaan seisovan korkealla kalliolla Jerusalemin vasemmalla

portilla. Hänen kasvonsa olivat tuimat ja suurella voimalla nuhteli hän

neuvostoa ja vanhimpia heidän synneistänsä, joka niin suututti heitä,

että syöksivät hänet kalliolta alas siihen paikkaan, johon oli tapa

viskata tapettuin elukkain veri. Ja olipa niinkuin olisivat sotkeneet

häntä jalkojensa alla, mutta hänen ihonsa ei muuttunut, ja hän ei

lakannut huutamasta ja julistamasta heille, että, jolleivät tekisi

parannusta ja kunnioittaisi Herran nimeä, he itse hukkuisivat ja heidän

kaupunkinsa kukistuisivat. Hän näytti kaiken aikaa ja kaikkea heidän

rääkkäystänsä kärsiessään niin hiljaiselta ja tyytyväiseltä, että minä

unissani huudahdin: 'Oi Jumala, tee minut Jeremiaan kaltaiseksi!' Ja

siitä asti Herra joksikin pienen pieneksi osaksi on antanut minun juoda

samaa kalkkia kuin hän."

Sitten hän oli rukoillut Jumalaa antamaan hänelle hyvän vaimon, ja

vaikka hän saikin juuri semmoisen, joka hänelle oli kaikkein sopivin ja

paras, minkä pyytää taisi, hän kuitenkin tämän rukouksensa

täyttämisenkin jälkeen etsi enemmän syntisiä huvituksia kuin Jumalaa.

Ne eivät kuitenkaan tuottaneet hänelle mitään totista iloa, ja

menestyneen metsästyspäivän jälkeen hän useasti tunsi itsensä niin

onnettomaksi, että oli lyödä pyssynsä pirstaksi. Hänen omatuntonsa ei

ollut rauhaa löytänyt. Hän kulki talosta taloon työtä etsimässä,

rukoili Herran johdatusta, ja hänen rukouksensa kuultiin nytkin. Samana

päivänä kuin hän tuli Lontoosen, hän sai työtä siellä, mutta synnin

kuorma oli vieläkin raskaana hänen sydämellänsä. Viiteenkymmeneen

kertaan päiväänsä hän huusi armoa. Päivätyön jälkeen hän istui yksin,

luki ja rukoili. Hän ei tahtonut ruveta juopumukseen niinkuin hänen

kumppaninsa, jonka tähden nämät pilkkasivat ja kirosivat häntä, mutta

hän kantoi kaiken tämän sanaakaan lausumatta. Mutta kun kumppanit

ottivat hänen työkalunsa sanoen, että jos hän ei tahtoisi juoda heidän

kanssansa, hän ei kumminkaan saisi tehdä työtä, sillä välin kuin he

joivat, hän vihastui ja taisteli uljaasti heidän kanssansa. Sitten hän

annettiin olla rauhassa, mutta se keskeytti ajaksi hänen sielunsa

levottomuuden; sanan käyttäminen ja rukous jäivät nyt myöskin laimiin.

Silloin tuli sairaus ja sen ohessa pelko kuolemasta ja vielä enemmän

tuomiosta ja siitä, mikä sen perästä seuraisi. Hän parani kuitenkin

mutta hänen oma-tuntonsa, joka nyt oli herännyt, kalvoi häntä yöt

päivät. Hän menestyi kaikissa, mutta hän tunsi, että hänellä vielä oli

jotakin opittavana, jota hän ei ollut ennen oppinut; "_Minä en

tietänyt_," sanoi hän, "_että se oli tuo suuri rakkauden läksy Jumalaa

ja lähimmäistä kohtaan_."

Hän rupesi miettimään, mitä häneltä puuttui onnelliseksi itseänsä

tunteaksensa, sillä tähän asti hän oli ollut erämaahan eksynyt mies,

joka ei voi tietä löytää. Hyvä terveys, hyvä vaimo, kultaa ja hopeaa,

mutta ei mitään lepoa. "Oi," huusi hän itseksensä: "että minä olisin

härkä taikka lammas!" Hän olisi ennen tahtonut antaa hirttää itsensä,

kuin vielä elää kolmekymmentä semmoista vuotta. Mutta tuomion ajatus

tuli taas hänen päällensä, ja hän huudahti: "Oi, etten olisi

syntynytkään!" Hänestä oli kuin armon päivä olisi loppunut, hän kun oli

niin monta päätöstä tehnyt ja ne kaikki taas rikkonut.

"Minä yritin kuitenkin," jatkoi hän, "vieläkin ruveta uudestaan;

_Jumala_, minä ajattelin, _ei ole voinut luoda ihmistä tuommoiseksi

pulmaksi itsellensä taikka heittää hänet noin oman onnensa nojaan_;

uskonnossa lienee kuitenkin jotakin, jota minä en tunne, mutta joka voi

ihmisen sielua tyydyttää ja rauhoittaa, muutoin hänen tilansa on

huonompi kuin järjettömien eläinten."

Kun John Nelson puhui nämä sanat, Betty nosti alaspainunutta päätänsä,

hänen päähineensä putosi taaksepäin, ja hän ei hetkeksikään lakannut

puhujaa silmäämästä.

"Kaikissa näissä huolissa," jatkoi hän, "minulla ei ollut ketään, jolle

olisin voinut sydämeni tyhjentää, minä kuljin edes-takaisin kedolla

syvissä ajatuksissa, kirkosta kirkkoon, mutta en löytänyt mitään lepoa.

Eräs pappi saarnasi siitä, kuinka ihminen, joka eläessään on tehnyt

velvollisuutensa Jumalaa ja lähimmäistänsä kohtaan, kuolinvuoteellansa

hyvin käytettyä aikaansa katsellessaan löytää iloa ja rauhaa

sydämessänsä. Oi, kuinka tämä saarna tunki köyhän, särjetyn sydämeni

lävitse, sillä kun katselin _omaa_ elämääni, minä en nähnyt yhtäkään

päivää, jona en ollut laiminlyönyt jotakin, jonka minun olisi pitänyt

tehdä, taikka tehnyt jotakin, jonka minun olisi pitänyt jättää

tekemättä.

"Sitten kuulin toisen saarnan, jossa sanottiin, ettei yksikään ihminen

lankeemuksen jälkeen voisi täydellisesti Jumalan tahtoa tehdä; mutta

Jumala vaatisi kuitenkin, että ihminen tekisi kaikki, mitä hän voi, ja

sitten Kristus täyttäisi, mitä puuttuu; mutta jollei ihminen tekisi,

mitä hän voi, hän välttämättömästi hukkuisi. Hänellä ei silloin olisi

mitään oikeutta odottaa itsellensä osaa Kristuksen ansiosta. Tässä

tapauksessa, minä ajattelin, täytyy varmaankin jok'ainoan sielun tulla

kadotetuksi, sillä eihän koskaan ole ollut sitä miestä, joka on tehnyt

kaikki, mitä hän on voinut taikka välttänyt kaikkia, mikä väärää on.

Oi, mikä kuolettava oppi tämä synnin kiusaamalle sielulleni oli!"

Sitten oli hän koettanut etsiä johtoa ja valoa kaikenlaisilta

uskontunnustajilta paitsi juutalaisilta, mutta oi, apua ei löytynyt

mistään.

"Viimein," sanoi hän, "tuli mr Whitefield keväällä Moorfieldsiin, ja

minä menin sinne häntä kuulemaan. Hän oli minusta mies, joka osaa

soittokaluansa mestarillisesti käyttää, hänen saarnansa miellytti

minua, ja minä pidin hänestä paljon, niin että jos joku koetti häntä

hätyyttää, minä kohta olin valmis häntä puollustamaan."

Mutta hänen kauttansa pelastus ei kuitenkaan tullut, "vaikka", hän

sanoi, "minä sain vähän armon toivoa, niin että tunsin itseni

kehoitetuksi rukoilemaan ja raamattua lukemaan. Minä olin kuitenkin ja

pysyin yhä edelleen eksyneenä lintuna, siksi kuin pastori Wesley tuli

ja saarnasi ensimmäisen saarnansa Moorfieldsissa. Oi, silloin siunattu

aamu koitti sielulleni! Kohta kun hän oli astunut esiin, hän lykkäsi

hiuksensa taa-päin, käänsi kasvonsa sinne, missä minä seisoin, ja loi

silmänsä minuun, kuten minä luulin. Jo ennenkuin hän oli puhunut

sanaakaan, hänen paljas katsantonsa hämmästytti minua niin kovasti,

että sydämeni rupesi hakkaamaan niinkuin kellon heiluri, ja kun hän

puhui, minä luulin jok'ainoan sanan tarkoittavan minua."

Tähän Betty nyykähytti päätänsä myönnytyksen merkiksi lausuen

itseksensä: "Niin, niin se oli! -- Juuri hänen tapaistansa!"

"Kun hän oli lopettanut," jatkoi puhuja, "minä sanoin itsekseni: 'Tuo

mies voi lukea sydämen salaisuudet.' Mutta siinä ei vielä ollut kaikki,

sillä hän osoitti minulle myöskin pelastuksen välikappaleen, Jesuksen

Kristuksen veren."

"Siitä hetkestä sydämeni täyttyi lohdutuksella toivon kautta, että

Jumala Kristuksen tähden tahtoi armahtaa minua."

Taistelu ei kuitenkaan vielä ollut ohitse; hänen pikainen luontonsa sai

useasti vallan hänestä, ja hänen sydämensä tuli taas kovaksi kuin kivi.

Hän tunsi itsensä mahdottomaksi syömään ja juomaan. "Kuinka," niin

kysyi hän itseltänsä, "semmoinen vaivainen kuin minä Jumalan lahjoja

nauttisi?" Ja hän päätti olla sekä syömättä että juomatta, siksi kuin

hän oli löytänyt Jumalan valtakunnan. Kyyneliä, suuria kuin

sadepisarat, tippuivat hänen poskillensa, hän makasi polvillansa

Jumalan edessä, mutta tunsi itsensä mykäksi ja mahdottomaksi edes

kantamaan yhtäkään rukousta, hän piti itsensä pahantekiänä, joka seisoi

tuomarinsa edessä, ja lannistuneena syntivelkansa tunnusta hän kokonaan

antoi itsensä Jumalan mielivaltaan sanoen: "Tapahtukoon, Herra, sinun

tahtosi, tulkoon kadotus taikka pelastus -- tässä minä olen!"

"Sinä silmänräpäyksenä," sanoi hän, "tuli Jesus Kristus

ristiin-naulittuna syntieni edestä, niin selvästi hengellisten silmieni

eteen, kuin olisin nähnyt hänet ruumiillisesti, ja minä tunsin itseni

_yht'äkkiä_ vapautetuksi kaikesta tuskallisesta pelvosta ja täytetyksi

hiljaisella ilolla ja rauhalla. Minä taisin nyt ilman kauhistusta

sanoa: 'Minun Herrani ja minun Jumalani!' Minä taisin nyt huudahtaa:

'_Minä kiitän sinua, Herra, että olet ollut minulle vihainen; mutta

vihas on palannut, ja sinä lohdutat minua. Katso, Jumala on minun

autuuteni, minä olen turvassa enkä mitään pelkää; sillä Herra on

väkevyyteni ja virteni, ja hän on autuuteni_.' Sydämeni suli

rakkaudesta Jumalaa ja joka ihmissielua kohtaan; vaimoni ja lasteni,

äitini, sisarten ja veljieni perässä vihollisillani oli ensimmäinen sia

rukouksissani, ja minä huusin: Oi Herra, anna minun löytää iloni

heissä, ja anna heidän Sinun lunastavan ja vapahtavan rakkautesi tuta."

"Iltapuolella minä avasin kirjan, jossa seisoo: 'Joka meitä rakasti ja

on meidät verellänsä synneistämme pessyt' ja se liikutti minua niin

syvästi, etten kyyneliltäni saanut luetuksi. Ja sitten mr Wesleyn

saarnatessa minä en voinut muuta kuin itkeä ja kiittää ja ylistää

Jumalaa, joka oli lähettänyt tämän palveliansa osoittamaan minulle

autuuden tietä. Koko päivänä minä en syönyt enkä juonut, sillä niinkuin

ennen, kun Jumalan käsi oli raskaana minun päälläni, en jaksanut mitään

nauttia, niin olin taas nyt, sitten kuin olin löytänyt rauhan, niin

täynnä rakkauden mannaa, etten ollenkaan tuntenut katoovaista leipää

kaipaavani."

Saarnaaja jatkoi, mutta minä en kuullut sen enempää, sillä Betty istui

kädet ristissä ja silmät täynnä kyyneliä; hänen kasvonsa, jotka

vast'ikään olivat niin rumistuneet, näyttivät nyt iloisilta ja

toivokkailta, niin että luulin ilman vaaraa voivani heittää hänet.

Minä käskin hänet jäädä ja lupasin toimittaa kaikki, siksi kuin hän

palaisi. Kun menin alas kunnaalta, äänet seurasivat minua alusta

hiljaisina ja katkonaisina, mutta pian voimallisina ja kirkkaina

selkeässä aamu-ilmassa. Minusta oli kuin en koskaan olisi suloisempaa

musiikia kuullut, ja kun viritin valkeata ja puuhasin suurusta, minä

kaiken aikaa veisasin sydämessäni rukoillen Jumalaa, että ihana virsi

Betty-parankin rinnassa kajahtaisi.

Ennenkuin kukaan oli häntä kaivannut, hän jo oli kotona.

Koko päivän hän toimitti tavallisia askareitansa, hänen kasvonsa

näyttivät rauhallisemmilta, mutta hän ei puhunut mitään, ja Bettyn

äänettömyys on semmoinen, että kenenkään muun kuin hänen itse ei ole

hyvä sitä rikkoa.

Illalla, kun äitini ja minä istuimme yksin takkavalkean ääressä, ja

minä olin tunnustaa hänelle, että olin käynyt Bettyn kanssa

aamukokouksessa, Betty itse tuli ja toi sisään illallisen. Hän viipyi

viipymistään, kunnes en luullut hänen aikovan lähteä, ennenkuin isäni

tulisi sisään, ja sentähden rupesin pelkäämään, että minun täytyisi

mennä maata tunnustukseni taakka sydämellä. Äkkiä hän kuitenkin

seisahtui ja sanoi:

"Missis, paras lienee tunnustaa asia suorastaan. Huomenna minä taas

lähden kuulemaan Yorkshiren miestä. Minun ei auta vastaan-seisominen.

Minä olen koettanut, mutta se ei menesty."

Minun täytyi nyt ruveta Bettyn puhetta parsimaan, niin selkeästi kuin

suinkin taisin, tunnustaen samalla sen osan, joka minulla itsellä oli

salaisuudessa.

Äitini näytti kovin huolestuneelta ja sanoi:

"Kitty, tuota en olisi sinulta odottanut."

"Mrs Kitty," virkahti Betty, "tuli pitämään vaaria minusta. Hän pelkäsi

minun joutuvan suunniltani, ja niin olinkin hetken aikaa, uskokaat se.

Kitty tuli estämään minua onnettomuudesta."

"Betty," sanoi äitini hyvin yksivakaisesti, "minä en voi sallia, että

kuljette tuommoisissa paikoissa. Te tiedätte, että minä en koskaan estä

ketään kirkosta, ja siellä saatte käydä niin usein kuin tahdotte, ja

minä vastaan, että pastori Spencer on hyvä saarnamies. Kirkossa on

ilman sitä myöskin tekstit ja rukoukset, ja mitä muuta tarvitaankaan?"

"Minä en tahdo sanoa mitään pahaa meidän pastorista," vastasi Betty,

"yhtä vähän kuin kuninkaasta ja parlamentista, ja minä en epäile, että

mitä hän puhuu, tavallaan on varsin hyvää. Mutta siitä asti kuin kuulin

pastori Wesleyn, minulla on ollut alituista huolta ja tuskaa

sydämessäni, ja pastori Spencerin saarnat voivat yhtä vähän ottaa pois

tämän huolen, kuin ne voivat ottaa aran hampaan suustani. Sitä ei sovi

odottaakaan, että niin pehmeät sanat voisivat käydä niin kovasti

kiinni. Mutta Yorkshirelaisen, ne sen voivat ne. Minun tuli parempi

olla, kun kuulin hänet tänäpänä, ja minun täytyy kuulla häntä uudestaan

huomenna. Sitten, missis, kun pääsen kuormasta, joka nyt painaa minua,

sitten tahdon istua tyytyväisenä pastori Spenceriä kuulemassa. Sillä

kyllä hänenkin saarnojansa auttaa kuunnella, ja välisti ne minusta ovat

olleet kuin oikea musiiki. Mutta musiiki, se ei voi estää kipeää

sydäntä kirvelemästä."

"Mutta sen voi raamattu, Betty, ja raamattua saamme kuulla joka pyhä

kirkossa."

"Niin, niin saamme; mutta Yorkshirelaisenkin sanat ovat raamatusta. Hän

tietää ilman sitä noukkia esiin pala palalta, mitä kullenkin sopii;

noukkia esiin, järjestää ja käyttää, mitä kullostikin tarvitaan, aivan

niinkuin te, missis, teitte rohtojen, kun minä loukkasin kylkeni. Ne

olivat kyllä ennenkin seisoneet tuolla alhaalla kryytimaassa

varsillansa, mutta minä olisin voinut kulkea niitten keskellä

tuomiopäivään saakka, ilman että niistä olisin tuntenut vähintäkään

vaikutusta kylkeeni."

Äitini huokasi.

"Katsokaat, Betty, ettette nouki ulos niitä tekstejä, jotka

miellyttävät teitä, sen siaan että ottaisitte vastaan ne, jotka

_hyödyttäisivät_ teitä. Karvaat kasvit ovat useasti terveellisemmät

kuin makeat."

"Karvaitakin," sanoi Betty, "olen maistanut. Mutta uskoni on kuitenkin,

että makeat ovat tehneet minulle enemmän hyvää."

"Mutta minä en voi myönnyttää, että se on oikein, minä en voi siihen

suostua," vastasi äitini vieläkin kerta.

"Oi missis," sanoi Betty, "te ette voi, minä en koskaan odottanutkaan,

että voisitte! Mutta minä katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa asia

teille."

Äitini pudisti päätänsä ja Betty lähti; sillä pidemmälle kuin tähän

suoraan vastaväitökseen hänen emännällinen valtansa Bettyn ylitse ei

ulottunut.

Seuraavana aamuna Betty taas lähti matkaan, palasi takaisin eikä

puhunut mitään. Ruoka oli moitteetonta; permannot ilman vähintäkään

likapilkkua. Isäni atriat tuotiin minutilla pöytään. Mutta kyökissä

vallitsi ennen tuntematon hiljaisuus, ja lauvantaina vanha Roger sanoi

minulle:

"Mrs Kitty, minä en voi ymmärtää, mikä Bettyyn on tullut. Hän on julman

säyseä ja hiljainen kuin lammas. Ei pahaa sanaa koko viikkona, ja minä

en voi ymmärtää, mitä se tietää. Oikein minua vähän peloittaa.

Sanotaan, että Bettyn-luontoiset ihmiset käyvät semmoisiksi, kun heidän

tulee aika kuolla. Ja iltaisin hän istuu ja kokoilee sanoja isosta

raamatusta, jonka toitte muassanne Lontoosta, mrs Kitty. Se on oikein

ikävää, ja minä en ole tahtonut häiritä missis'iä, sillä hän panee

kaikki niin sydämellensä, mutta teille, mrs Kitty, minä päätin sen

sanoa. Metodistat ovat vaarallista väkeä, ja tuolla kotona Dartmoressa

sanovat, että he tietävät enemmän, kuin heidän pitäisi tietää, ja en

minä suinkaan tahtoisi, että he lumoisivat Bettyn! Minusta hänen

kielensä kyllä oli vähän terävä välisti, mutta nyt on julman hiljaista

kyökissä ja juuri kuin vähän kamalaa täällä yksinäisyydessä. Minä

tahtoisin antaa vaikka mitä, kun kuulisin hänen taas hiukan pauhaavan."

Joka toinen sunnuntai-iltapäivä on aina ollut ihastuksenani.

Kun on liian pitkä matka siihen kappelikirkkoon, missä silloin

ilta-jumalanpalvelusta pidetään, olemme kaikki kotona; isäni ja Jack

ovat Trustyn kanssa kedolla kävelemässä, äitini istuu yksin omassa

rakkaassa kammiossaan portin vajan päällä, ja minä vietän aikaani joko

omassa huoneessani taikka isossa omenapuussa puutarhassa.

Viimis sunnuntaina istuin niinkuin omassa akkunassani. Se oli auki, ja

ilma oli niin tyven, että kukkien ympäri pyörivien mehiläisten surina

selvästi koski korvaani. Mutta niitä oli ainoastaan muutamia, ja heillä

oli luultavasti joku pieni sunnuntaitoimi omin päinsä ja omassa

vapaudessaan.

Oli niin hiljaista, että melkein olin kuulevinani, kuinka laihot

pellolla vienojen tuulenleyhkien vallassa keinuivat, ja selvästi

kuulinkin, kuinka Daisy kahmi ruohoa pienessä haassa puutarhan

vieressä. Ja näitten katkonaisten äänten välissä kuulin pienen puron

lakkaamatonta lirinää kivi-ojassa, joka johdattaa ruuheen, mistä elukat

juotetaan.

Kevät pikku lintujen liverrysten ja rakennuspuuhien ohessa oli mennyt;

kesä tuleennuttavan päivänpaisteensa ja elon-aika huoltensa ja

riemujensa ohessa niinikään. Auringolla ei ollut muuta tointa kuin

kultaisen kirkkautensa syvyydestä täytetylle työllensä, kypsyttämille

hedelmillensä hymyileminen.

Ja maa oli lopettanut vuosityönsä ja käynyt levolle; se lepäsi niin

hiljaa kuin uupuneet elukat lämpimässä valossa, jonka aurinko levitti

tanterelle akkunani edessä.

Oli niin juhlallinen lepo, niin pyhä hiljaisuus oli kaikkien ylitse

levinneenä, että minä luulin käsittäväni, mitä raamatussa tarkoitetaan

"Jumalan siipien varjolla." Sillä kun "Jumala" ja "varjo" mainitaan

yhdessä, varjolla ei voida tarkoittaa pimeyttä, vaan suojelusta, turvaa

ja lepoa. Minusta oli nyt kuin koko maa olisi levännyt lämpimien,

suojelevien äidinsiipien alla.

Raamattuni, jota vast'ikään olin lukenut, oli vielä avoinna polvellani.

Se ei ollut katkeamatonta ajatuksenjuoksua, selvää rukousta; koko

sydämeni lepäsi hiljaa Jumalan edessä niinkuin maa auringonpaisteessa,

tuntien kuitenkin Jumalan läsnä-olon, niinkuin lapsi tuntee äitinsä

hymyä; mutta sillä hetkellä minä en pyytänyt mitään, en kaivannut

mitään, en tahtonut mitään -- se oli hiljaista, häiritsemätöntä lepoa

rakkaudessa.

Olipa juuri kuin olisin herännyt, kun matala mumina akkunani alta koski

korvaani ja taas pani ajatukseni liikkeelle.

Se oli naisen ääni, se tuli avoimesta kyökin-akkunasta oman akkunani

alta, ja kun kurotin ulos kuulemaan, minä huomasin, että se oli Bettyn

ääni.

Minä menin ulos pihalle, ja kun kuljin kyökin-akkunan ohitse, minä näin

Bettyn iso raamattu avoinna edessänsä pöydällä. Kissa päivitteli

ovenkynnyksellä, ja Trusty oli köyristynyt ruohottuneelle kivi-sillalle

sen alla.

Betty istui kumartuneena kirjan yli, ja hänen paksut sormensa, niin

tottuneita työhön, eivät tietysti voineet olla palvelusta tekemättä niin

tärkeässä toimessa, kuin lukeminen oli. Hänen huulensa seurasivat

sormien verkallista osoitusta, ikäänkuin olisi hän useammalla kuin

yhdellä tavalla tahtonut vakuuttaa itseänsä sen vaikutuksen

todenperäisyydestä, jonka kirjaimet hänessä synnyttivät. Tuolla kun

istuikin luettavaansa kiinnittyneenä, minä huomasin, kuinka paljon

voimaa oli hänen lujilla, mukavilla huulillansa, hänen leveällä,

kulmaisella otsallansa, josta harmaat hiukset olivat pois-lykätyt, sekä

kaikissa muissakin piirteissä hänen tarkoin merkityissä kasvoissansa.

Kun minä lähenin, hän nosti silmänsä Trustyn liikuntoon, joka

soinnullisella pienellä haukotuksella oikaisi koipiansa ja nousi ylös

minua tervehtimään.

Silmämme kohtasivat toisiansa, Bettyn ja minun. Hän näytti katsovan

tarpeelliseksi ruveta pieneen puollustukseen ja lausui:

"Mrs Kitty, minä olen ainoastaan katsonut, onko totta, mitä Yorkshiren

mies puhui."

Minä en voinut olla Berean jaloja naisia ajattelematta, ja nojaten

akkunanlautaa vasten minä kuuntelin.

"Sillä nähkäät, kultani," jatkoi hän, "jos _hänen_ sanansa tekisivät

sydämeni vaikka kuinka onnelliseksi, mitä se auttaisi, jos mitä hän

puhui, olisi ollut ainoastaan hänen omaa puhettansa? Mutta jos se

seisoo tässä, se on Herran puhetta, kas sitten se pitää paikkansa."

"Hänen sanansa kevensivät siis sydäntänne, Betty," minä sanoin.

"Kultani," vastasi hän, "se ei ollut hänen sanojansa, ei ensinkään! Se

seisoo kaikki tyyni _tässä_ (osoittaen raamattua) ja on seisonut siinä

vuosisatoja, ennenkuin synnyinkään, mutta asia on, että minä en ole

sitä koskaan ennen huomannut."

Betty käänsi nyt kirjan niin, että minä sain nähdyksi, ja lykkäsi

sitten sormellansa pitkin seuraavia rivejä:

"_Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat; itsekukin meistä

poikkesi omalle tiellensä; mutta Herra heitti kaikki vääryytemme hänen

päällensä_."

"Sitä on paljon, paljon enemmän," sanoi hän, "mutta minä palaan aina

tähän, sillä se oli se, joka paransi sydämeni."

Hänen silmänsä olivat kosteat ja hänen äänensä leppeä, kun hän jatkoi:

"Mrs Kitty, parannuskeino oli melkein yhtä pikainen kuin tauti. Juuri

niinkuin mr Wesleyn sanat silmänräpäyksessä tunkivat sydämeni syvyyteen

tehden sen yhdeksi ainoaksi, isoksi haavaksi, kun minä tunsin itseni

kokonaan syntiseksi ja kadotetuksi, niin _nämät_ sanat menivät suoraan

haavan pohjaan valaen siihen terveyden balsamia, niin että missä tuska

oli ollut kovin, siellä riemu nyt tuli suurimmaksi. Jokainen

murhepisara näytti sulaantuvan vielä suurempaan ilopisaraan. Sillä

tietäkäät, mrs Kitty, se ei ollut mitään mielenkuvitusta, vaan

todellista näkemistä. Minä näin kalliin Vapahtajan itse sydämessäni ja

kaikki syntini hänen päällensä sälytettynä, ja kun hän riippui siellä

ristinpuussa, kalveana, verta vuodattavana ja runneltuna syntieni

kuormasta, hän näytti lempeillä silmillään lausuvan minulle:

"_Tämän kaiken kannan mielelläni sinun edestäsi_."

"Sinä hetkenä minä tunsin, että kaikki oli hyvin. Minä en saata sanoa,

että tunsin sydämeni keveäksi, sillä olipa niinkuin sen päällä olisi

ollut toinen taakka, rakkauden ja kiitollisuuden, paljon suurempi kuin

vanha, tuskan ja synnin; mutta nähkäät, se oli niin suloinen, niin

suloinen, tuo uusi taakka, ja minä en olisi koko mailman edestä

tahtonut sitä keveämmäksi tuntea."

Minä en saanut puhutuksi, vaan kumarruin ainoastaan Bettyn käden yli,

jonka pidin omassani. Me olimme kauan aikaa ääneti, ja sitten minä

kysyin:

"Betty, puhuttelitteko John Nelsonia, sanoitteko hänelle kaikki?"

"Hän tuli kysymään minulta," sanoi Betty. "Minä olin pannut mieleeni,

että minun tähteni ei saisi tulla mitään itkemistä ja rukoilemista ja

veisaamista, mutta minä olin niin ilon innossa, etten huolinut, mitä

minusta sanottiin, vaan istuin ja itkin ilosta kuin hupsu, kun mr

Nelson tuli minun luokseni ja kysyi minulta varsin hiljaisesti ja

suopeasti, puuttuiko minulta mitään. Ei mitään, minä sanoin, mutta

kiittäkäät Jumalaa minun edestäni, sillä minä kiitän Jumalaa teidän

edestänne, niin kauan kuin elän. Sitten hän kysyi minulta, kuinka minun

oli, ja minä sanoin hänelle kaikki tyyni, niinkuin minä olen sanonut

sen teille, mrs Kitty. Hän näytti kovin tyytyväiseltä ja sanoi, että se

oli kääntymistä, lisäten sitten jotakin sisällisestä todistuksesta,

'Hengen todistuksesta,' niinkuin kirjassa seisoo. Mutta mitä se

tarkoitti, minä en käsittänyt enempää kuin äsken-syntynyt lapsi, ja sen

minä sanoin hänelle. Minä tiesin ainoastaan, että sydämeni oli ollut

niin raskas kuin hengiltä tuomitun murhaajan, ja että minä nyt olin

niin onnellinen kuin lapsi, joka on saanut anteeksi, ja tämän kaiken

nähtyäni siunatun Herran sydämessäni. Ja ne, jotka seisoivat minun

ympärilläni, hymyilivät ystävällisesti ja sanoivat, että siinä oli

kylliksi, ja mitä muuta minun tarvitsi oppia, minä saisin tietää, jos

lukisin raamattuani ja kävisin kirkossa. Herra opettaisi silloin itse

minua. Mutta minä tunsin, etten voinut oppia enempää sillä erällä, vaan

jätin heidät kaikki hyvästi ja lähdin sitten yksin kotia. Sillä

nähkäät, mrs Kitty, minä pelkäsin kadottavani tuon suuren ilon, jos

liian paljon siitä puhuisin. Minä tunsin saaneeni kalliin tavaran

sydämeeni, ja minä ikävöitsin päästä kotia sitä katselemaan kuin

vakuuttumaan siitä, että kaikki oli totta, ja kaikki oli minun."

"Te puhuitte _näkemisestä_, Betty," minä sanoin, "entä, jos se vaan

olisi ollutkin jotain näköä taikka unta?"

"Ei" sanoi Betty, "semmoista minä en tarvinnut. Ja minä havaitsin

varsin oikeaksi, että Jumala opettaa minua kirkossa. Merkillistä, etten

koskaan ennen ole tullut huomanneeksi, että kaikki mitä Nelson puhui,

seisoo myöskin rukouksissa. Ne olivat minusta kaikki tänäpänä niin

selkeät, mutta sitä en tohdi sanoa, että taisin käsittää kaikki, mitä

pastori saarnassaan puhui. Mutta oi kuinka onnellista meille

tietämättömille paroille, että raamatun sanat ovat niin selkeän

selkeät!"

Minä heitin nyt Bettyn mietintöjänsä jatkamaan ja lähdin ylös äitini

luo viettämään sitä kallista pikku hetkeä, joka oli jälellä, ennenkuin

isäni ja Jack palaisivat kedolta. Minä luulin vapaasti voimani kertoa

hänelle, mitä Betty oli puhunut minulle, ja hän näytti käyvän siitä

liikutetuksi. Suurella yksivakaisuudella sanoi hän:

"Minä en tiedä, mitä meillä voisi olla tätä vastaan sanomista, Kitty.

Isäsi pitää John Nelsonia merkillisenä miehenä. Kaikki mikä panee

ihmisen hillitsemään luontoansa, rakastamaan raamattua ja käymään

kirkossa, täytyy olla hyvää. Mutta minä luulen Bettyn tekevän oikein

siinä, että hän tahtoo olla itseksensä eikä puhua liiaksi. Minusta on

kuin tarvitsisimme kaiken voiman, jonka uskonto meille antaa,

voidaksemme tehdä työtä ja kärsiä, niin että meillä ei ole suurta aikaa

liikutuksiin ja puheisin tuhlata."

"Mutta, äiti kulta," minä sanoin, "eikö se ole rakkaus, joka valmistaa

meitä sekä tekemään työtä että kärsimään, ja eikö rakkaudella ole

riemujansa niinkuin murheitansakin?"

"Niin kyllä"' vastasi äitini miettiväisesti, "monta murhetta, mutta

monta riemuakin. Ja kuitenkin, Kitty, rakkaus, ei _osoita_ itseänsä

murheissa eikä riemuissa, joihin aina hämmentyy niin paljon

itsekkäisyyttä, vaan velvollisuuden tunnossa. Jumala sanoo, että hän

vaatii 'kuuliaisuutta' eikä 'uhria' ja minä ajattelen sillä

tarkoitettavan, että Jumala ei tahdo tuota taikka tätä harrasten

liikutusten suitsutusta, vaan oman tahdon uhrausta, sillä kuuliaisuus

ei ole muuta kuin itse-uhrausta."

"Mutta, äiti," minä sanoin, "jos rakkaus on niin suuri, että se tekee

kuuliaisuuden riemuksi, voiko tämä ainoastaan olla erhetystä?"

"Se olisi taivaan valtakunta itse," huusi äitini. Sitten sanoi hän

tavallisella hiljaisella ja lempeällä tavallaan:

"Mutta minä luulen, että ainoastaan kaikkein suurimmat pyhimykset maan

päällä ovat tuota kokeneet eikä hekään alin-omaa ja lakkaamatta."

"Mutta, äiti," minä vastasin, "eikö niin, että mitä enemmän Jumalan

suhteen olemme niinkuin pienet lapset, sitä taipuvampia olemme myöskin

kuuliaisuuteen."

"Kenties, Kitty," sanoi äitini hymyillen, "pienet lapset, ne ne juuri

oikeita pyhimyksiä ovatkin."

"Äiti," minä sanoin, "eihän meidän tarvitse Bettyä hänen tunteissansa

häiritä? Hän näyttää niin hiljaiselta ja niin onnelliselta uskossansa."

"Minä luulen, että meidän tarvitsee odottaa ja nähdä," sanoi äitini, ja

siihen päättyi puheemme.

Onko mahdollista, että se oli eilen aamulla, kuin minä istuin

salin-akkunan loukossa ja parsin äitini villävanttuita, ja Hugh Spencer

tuli sisään ja minua tervehdettyänsä kysyi äitiäni ja kohta sen jälkeen

meni häntä etsimään?

Minusta tuntuu kuin siitä olisi paljon pidempi aika.

Minua kummastutti, että hänellä ei ollut minulle mitään sanomista,

vaikka emme olleet moneen kuukauteen toisiamme nähneet, ja hän sillä

välin oli vihitty papiksi. Minä päätin hänen olevan kokonaan kiinni

siinä, josta hän ja Ewelyn niin paljon pitävät. Nyt minä luulin hänen

tahtovan siitä äitini kanssa neuvotella, koska hän kenties katsoi

minua liian kokemattomaksi ja liian lapsenmaiseksi hänelle mitään

neuvoa antamaan.

Minä tunsin itseni melkein loukatuksi, mutta rupesin sitten pelkäämään,

että olin mielipahaani ilmoittanut vastaan-ottaen häntä oudosti ja

tylysti. Ja minä päätin hänen palatessaan (jos hän todellakin palaisi)

puhutella häntä aivan niinkuin tavallisesti. Mikä oikeus minulla

olikaan tuntea itseäni loukatuksi? Kieltämättä äitini kaikin puolin oli

paljon parempi neuvon-antaja kuin minä, ja helposti ymmärrettävä oli,

että Ewelynin mielipiteet olivat suuremmasta arvosta kuin minun. Mutta

sen perästä ajatukseni rupesivat käymään toista suuntaa. Viime aikaan

olin yhä enemmän tullut siihen vakuutukseen, että paras ja suorin keino

päästä rätingeistä, olisi neuvotella Hugh Spencerin kanssa. Hän tiesi

ennakolta pahimman osan asiasta, kun Jack itse oli kirjoittanut hänelle

pyytäen häneltä rahaa lainaksi. Minä olin jo maksanut miss Pawseyn ja

ajattelin pyytääkseni Hugh'ia tekemään suoritusta Mooses juutalaisen

kanssa ja ottamaan loput rahani siitä, mitä hän itse oli lainannut.

(Tietysti minä en sanoisi, että rahat olivat minun.) Minä istuin juuri

ja tuumailin, kuinka minun olisi parhaiten alkaminen, muodostaen joukon

vastauksia yhtä moniin luultuihin muistutuksiin Hugh'in puolelta, kun

tämä taas astui sisälle saliin.

Hän oli yksin, ja minä en tahtonut silmänräpäystäkään hukata. Silmiäni

työstäni nostamatta, (sillä asia koski Jackin hyvää nimeä ja mainetta,

ja se oli arka paikka, niin että tunsin itseni varsin kiihtyneeksi),

minä ilman mitään valmistuksia, unhoittaen kaikki, mitä olin päättänyt

sanoa, rupesin peräti hullusta päästä. Minä puhuin hyvin pikaisesti, ja

minä tunsin että kasvoni lensivät tulipunaisiksi lausuessani:

"Hugh, joku aika sitten osti Jack minulle kirsikanpunaisen

silkkirihman; hän sanoi, että sinä maksoit sen, ja hän jätti minulle

hiukan rahaa -- -- kumminkin puhui hän siitä minulle."

"Ja sinä et tahtoisi ottaa niin paljon kuin pientä silkkirihmaakaan

minulta, Kitty?" kysyi Hugh.

Vielä en ollut hänen puoleensa katsonut, vaan jatkoin:

"Se ei ollut siitä, josta Jack erittäin puhui minulle, vaan se oli

muista rahoista, jotka sinä olet lainannut hänelle, ja jotka minä

tahtoisin vähitellen maksaa takaisin."

Tähän minä vaikenin, sillä minua hämmennytti suuresti vaikeus olla

valhetta lausumatta, mutta samalla myöskin ilmoittamatta, että tahdoin

maksaa Jackin rätingit omista rahoistani.

Hugh rupesi nyt puhumaan. Hänen äänensä oli lempeä ja matala, sillä hän

seisoi varsin vieressäni, ja hän sanoi:

"Kitty, minä tulin puhumaan sinulle peräti toisesta asiasta."

Silloin minä nostin silmäni, sillä minä ajattelin Ewelynin kirjettä.

Sinä iltana emme puhuneet sanaakaan sen enempää Jackin rätingeistä.

Mitä me puhuimme, minä en todellakaan saa kerrotuksi.

Kun Hugh oli lähtenyt kotiin, ja äitini tuli sisään, hänkään ei puhunut

paljon mitään.

Hän likisti minua ainoastaan sydäntänsä vasten ja kuiskasi:

"Kitty, lapseni, rakastettuni!"

Siitä aamusta saakka minä en ole murehtinut sitä, josta Hugh ja Ewelyn

molemmat niin paljon pitävät.

Oi kuitenkin! Tätä Hugh on monet vuodet toivonut!

Ainoa murheeni on, etten ole likimainkaan Hugh'ia ja hänen rakkauttansa

ansaitseva.

Mutta Jumala voi tehdä minut semmoiseksi aikaa myöten.