V.

Minulla on tänäpänä ollut suuri ilo. Minulle on tullut kirje orpana

Ewelyniltä, ensimmäinen, jonka eläissäni olen saanut niitä kahta

lukematta, jotka Lontoossa ollessani tulivat äidiltäni, ja kaikkein

ensimmäinen, jonka olen saanut kotonani. Tämä onkin sentähden, kuten

luulen, arvoani Bettyn silmissä melkoisesti enentänyt. Minä silvin

parhaallani herneitä kyökin akkunassa, kun eräs herra tulla ratsasti

asunhuoneemme eteen ja kysyi, asuiko miss Trevylyan täällä.

"Mitä uuden-aikaisia puheentapoja!" [Naimattomia vallasnaisia

puhuteltiin Englannissa ennen nimeltä: "mistress (mrs); sana 'miss' oli

pääkaupungissa vast'ikään tullut käytäntöön. Suoment. muist.] mumisi

Betty itseksensä, 'miss Trevylyan,' entäs tuota! Jos mrs Trevylyania

haette, hän on täällä, ja te voitte häntä itseä puhutella."

Betty on yhä edelleen huonolla tuulella ja sulkee itsensä

läpitunkemattomaan salamielisyyteen.

Paljain päin ja kohteliaalla kumarruksella antoi ratsastaja minulle

nyt akkunasta Ewelynin kirjeen, johon tämä oli kirjoittanut tuon

uuden-aikaisen päällekirjoituksen.

"Minä olisin saanut sen paljoa ennemmin," sanoi hän, "mutta sitä oli

kohdannut monet esteet tiellä."

Kuninkaanposti oli ryöstetty Houslowin kankaalla, ja vaikka

"maantienritari" korjattuansa mitä laukussa oli rahoja, varsin

ritarillisesti oli antanut kirjeet takaisin, postinkuljettaja kuitenkin

vastusta tehdessään oli haavoittunut, ja tämä oli tehnyt muutaman

päivän viivytyksen. Sitten oli vesi noussut tielle ja rikkonut sillat;

ja kun kirje viho viimein oli tullut Falmouth'iin, oli poika, jonka

haltuun se annettiin, viikon päivät kantanut sitä taskussaan ja sillä

välin unhoittanut, kenelle se oli vietävä, ja kun hän ei voinut lukea

kirjoitusta, hän suuremmaksi vakuudeksi oli kantanut sen takaisin

postiin. Sinne kirje olisi voinut jäädä -- tiesi kuinka pitkäksi aikaa

-- jollei herra, joka nyt antoi sen minulle, olisi ottanut sitä perille

saattaaksensa kulkiessaan meidän ohitsemme matkalla edempänä olevaan

kotiinsa. Hevoiskavioin outo kopina oli houkutellut isäni alas pihalle,

ja hän ei helpottanut, ennen kuin hevonen oli pantu talliin, ja vieras

oli suostunut syömään päivällistä meidän kanssamme. Ja tällä oli sitten

niin paljon kertomista päivän valtiollisista ja muista asioista, jotka

kaikki suuresti kiinnittivät isäni ja Jackin mieltä, että kumminkin

kaksi taikka kolme tuntia kului, ennenkuin sain kalliin kirjeeni avata.

Jack kuunteli ahneesti vieraan uutisia ja huokaili vehkettä, joka

hänelle avasi uuden, toivotun tien mailmassa.

Erilaisilla tunteilla kuuli isäni vieraan kertomuksia. Häntä iloitti,

että Cumberlannin herttua oli "veisaavia skotlantilaisia" kurittanut,

mutta hänen mielihyvänsä väheni melkoisesti "franskalaisten koirien

voitoista." "Me opetimme heille toista Marlborough'in päivinä, sir,"

sanoi isäni. Käyttäen monta sotamiehen väkisanaa hän sitten puhui

kerjäläis-saksalaisista, jotka hannoverilaisen kuninkaan seurassa

olivat tulleet Englantiin. Hän kiitti Lontoon alhaison käytöstä, kun

hannoverilainen hovinainen sen vihaa asettaaksensa vaunuistansa oli

huutanut: "Hyvät ihmiset, me olemme tulleet tänne teidän parhaaksenne,"

ja tämä oli vastannut: "Teidän pitäisi hävetä ja tunnustaa, että olette

tulleet meitä myöskin nylkemään."

Hän suuttui kuullessaan, että pretendentti Parisin operassa kuvailtiin

sankariksi, vaikka ylämaitten urheat ruhtinaat hänen asiansa tähden

olivat Tyburnissa hirtetyt. Mutta hän lohdutti itseänsä sillä, että se

oli noitten "hävyttömien papistain" tapaista, ja joi protestanttisen

perintö-oikeuden maljaa. Mutta hänen lojaalisuuttansa loukkasi taas

kertomukset kuninkaan ja Wales'in prinssin riidoista sekä muista

häpeällisistä hoviseikoista, joita minä en tahdo kertoa. "Kauheita

aikoja, sir," sanoi isäni, "maa ulkomaalaisten koirien käsissä ja

vankihuoneet täynnä kurjia taskuvarkaita, jotka varastavat uudestaan,

niin pian kuin pääsevät irti. Meidän on perikato edessä, kun whigit ja

jakobitat saavat meidät kukistetuksi. Hän virkistyi kuitenkin vähäisen

kuullessaan muutamista kirjanpainajista, joitten oli täytynyt

ylähuoneen edessä polvillaan pyytää anteeksi sitä, että olivat

rohjenneet painattaa kertomuksia parlamentin keskusteluista. 'Mokomat

heittiöt,' sanoi isäni, 'kehtaavat kertoa aatelismiesten sanoja.'"

Mutta hän lannistui taas kuullessaan metodistalaisista

maallikkosaarnaajista, jotka kaikkialla kokoovat suuria ihmisjoukkoja

ympärillensä. "Sir," sanoi hän, "minun aikanani olisi pidetty

lyhykäistä komentoa tuommoisten laiskurien kanssa, jotka heittävät

auran, muurilaastan taikka kraataripöydän kiertääksensä ympäri maata

saarnaamassa mitä hulluja heitä haluttaa. Painetin kärjellä olisimme

hajottaneet kuunteliat, ja saarnaajan olisimme panneet jalkapuuhun

ensi-tulevaa saarnaansa ajattelemaan. Papistat, sir, tietävät, kuinka

villittyjä haaveksioita tarvitsee pidellä, ja me protestantitko

antaisimme heidän voittaa meidät ja saattaa meitä häpeään?"

"Niin oikein, sir" vastasi vieras, "mutta uskoisitteko, että tänne

tullessani tapasin miehen, joka tunnetaan pahimmaksi metodistaksi, John

Nelsonin, niin-sanotun 'Yorkshirelaisen', ja tämä kertoi minulle

kohdanneensa kapteini Trevylyanin, joka oli osottanut itsensä

vieraanvaraisimmaksi herraksi, jonka hän milloinkaan oli nähnyt. Hän

oli antanut hänelle sen piirakan, joka hänellä oli muassaan omaa

päivällistänsä varten, ja ilman sitä käskenyt hänen poiketa sisälle

juustolle ja leivälle, niin usein kuin hän kulkisi hänen talonsa

sivutse."

Isäni näytti säikähtävän ristiriitaisuutta metodistoja vastaan viskatun

syytöksensä sekä suvaitsevaisuutensa välillä sitä ainoata metodistaa

kohtaan, jonka hän yksityisesti oli tavannut. Mutta hän malttoi pian

mielensä ja sanoi:

"Sir, se mies on oikea englantilainen ja kirkkoa kohtaan niin

uskollinen kuin te ja minä. Mies ilman sitä ruumiiltaan niin väkevä,

että yksi ainoa semmoinen soturi kuninkaalle olisi suuremmaksi avuksi

kuin koko joukko noita viheliäsiä hessiläisiä. Ja juuri ennenkuin

kohtasin hänet, kurja ja pelkurimainen alhaiso oli kavalasti

piirittänyt ja julmasti hakannut, potkinut ja sotkenut häntä, niin että

hän oli vähällä henkensä heittää."

"Hänen verta vuotava päänsä kolkutti kiviä vastaan, kun häntä tukasta

laahattiin pitkin katua, ja hän olisi viskattu kaivoon, jos lähellä

seisova jalomielinen nainen ei olisi lyönyt useampia noista

viheliäsistä raukoista maahan."

"Ja minä tunnustan, että yhtä mielelläni olisin paljastanut pääni

tuolle naiselle kuin itse kuninkaalle. Sen jälkeen nousi mies taas

rohkeasti ylös, astui taas hevosensa selkään ja ratsasti samana päivänä

neljäkymmentä penikulmaa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Niin

urheaa miestä, sir, ei yksikään oikea englantilainen, saatikka vanha

soturi herttuan ajoilta voisi olla kunnioittamatta. Paitsi sitä hänen

oli nälkä, ja tahtoisitteko että gentlemani ajaisi pois nälkäisen

matkustajan oveltansa? Todellakaan sitä en tekisi, vaikka se olisi

paavi itse taikka pretendentti. Eihän se minun vikani ole, jos mies

piirakastani vahvistuneena saarnaa semmoisia, joihin papit eivät

mielisty. Mies ei ole mikään teeskenteliä, siitä vastaan kunniallani.

Ei, ei, jolla on semmoinen rohkeus rinnassa ja ääni niinkuin itse

jalopeuralla, se ei koskaan alentaisi itseänsä teeskenteliäksi. Ja

paitsi sitä," lisäsi hän leppeämmällä äänellä, "minä voin vakuuttaa

teille, että mitä hän puhui minulle, ei ensinkään ollut tyhjää

lorua, vaan selkeitä, oivallisia sanoja uskosta Vapahtajaamme ja

velvollisuuksistamme lähimmäistä kohtaan. Kunniani puolesta," jatkoi

hän kasvavalla yksivakaisuudella, "se teki minun hyvää. Mitä hän puhui

minulle oli semmoista, jota emme usein saa kuulla, vaan jonka meidän

kaikkien pitäisi panna mieleemme. Minä tunnen itseni siitä

kiitolliseksi ja toivon, etten sitä koskaan unhoita."

Isäni nöyrät ja vakavat sanat lopettivat kaikki leikkipuheet, ja pian

nousi vieras ylös, heitti kohteliaat jäähyväiset, ja lähti Jackin

kanssa hevostansa satuloitsemaan. Minulla oli nyt vapaus kiiruhtaa ylös

huoneeseni ja lukea _Orpana Ewelynin kirje_.

"Sydämellisesti rakastettu orpana Kitty!

"Minä arvaan, että sinulla ei ole enemmän tietoa siitä, kuinka paljon

sinun kallista, hellää, hentoa, hiljaista, suloista, järkevää ja

hauskaa pikku olentoasi täällä kaipaamme, kuin tulenliekillä on siitä,

kuinka kylmäksi sen sammuttua käy. Äitini vaikeroitsi sinun lähdettyäsi

vielä enemmän, kuin koska pikku villakoira uppoontui soppa-astiaan; hän

varoi, että vapisisit vilusta vetisillä suoseuduillanne, että olisit

hengen vaarassa raa'an kansan keskellä, ja että kovat merituulet

pieksisivät ihosi siniseksi ja punaiseksi. Ensiksi hän ihmetteli,

kuinka tuommoisilla oloilla semmoinen olento kuin sinä on voinut

syntyä, ja sitten kuinka mokomassa erämaassa olet voinut kasvaa

semmoiseksi kuin olet eli yletä punaisten intiaanien tasalta.

"Täti Henderson, jonka olen tavannut pari kertaa, surkuttelee, että

sinun jälleen täyttyy peittyä pimeyteen maassa semmoisessa, joka hänen

päättääksensä ei ole paljon parempi kuin pakanain asuttava; hän toivoo

kuitenkin, että se terve kasvatus, jonka sait Hackneyssa ollessasi,

tulisi joksikin hyödyksi sinulle ja myöskin sisar Trevylyan-paralle,

jolla on ollut niin vähän etuja aikanaan.

"Harry vannoo, että jos äitimme voisi löytää hänelle semmoisen tytön

kuin Kitty, hän tahtoisi naida huomispäivänä, mutta kuinka paljon hän

ylistää sinua ja esittää sinua kultaiseksi tarkoitusperäksi sen kautta

koroittaaksensa sitä tummaa väriä, jolla hän kuvaa tuota 'varsinaista

harsojen ja brokadien kokousta,' joka hänen huomioonsa saatetaan, sitä

en todellakaan saa selitetyksi!

"Isäni kulkee ympäri yhtä levotonna, kuin koska hänen metsästyksen

aikana jonkun asian tähden täytyy viipyä Lontoossa. Hän sanoo sinun

olevan vanhan, hyvän ajan tyttöjä, semmoisia, kuin hän muistelee

nuoruudestansa; ei liiaksi oppinut tehdäksesi järkevän miehen

onnelliseksi -- vaikka tuo ei saa franskalaisen tavalla puhua muoteista

taikka italialaisen seikkailian tavalla operoista ja maalauksista

taikkapa piispan tavalla kirkosta ja sen asioista.

"Katso vain, Kitty, ettet rupee ylpeilemään, kun sinulle kerron, että

sinun etevyyttäsi käytetään minua vastaan erään pohatan suhteen, jonka

laveat tilustukset ovat rajatuksin Beauchampin maitten kanssa, mutta

jonka omaisuudet eivät ole samassa suhteessa kirjeenvaihtajasi

mielipiteitä ja tunteita kohtaan. --- Mitä siihen hartaasen

kunnioitukseen tulee, jonka äitini kamarineitsyt antaa sinulle ja sinun

muistollesi, puhumattakaan täti Jeaniestä, ei itse panetuskaan sitä

vastaan voisi mitään muistutusta tehdä. Ylistäessään tuota 'kaikkein

rakkainta ja ystävällisintä nuorta neitiä' edellinen turvaa milloin

syntyperäiseen Devonshiren murteesensa, milloin nenäliinaansa

estääksensä kyynelten kastetta lankeemasta puuterijauhoille äitini

hiusrakennuksessa.

"Ja täti Jeanie kievahtaa korkealle Skottlannin ja raamatun kukkuloille

kertoessaan, kuinka tuo ihastuttava, sydäntä-voittava lapsi, tuo pikku

karitsa, joka päivä tuli kuulemaan vanhaa mummua kuin hän; kuinka hän

antoi hänen tuntea itsensä ikäänkuin ympäröityksi ylämaitten ilmalta

palauttaen hänen korvaansa ja muistoonsa aikaa kuluneitten aikojen

suloista kaikua.

"Kitty kultani, minä tahtoisin antaa kaikki, mitä minulla suinkin on,

voidakseni kuljettaa muassani kaikkialla sitä raikasta ja lempeää

ilmaa, joka on sinulle omituinen! Sinua ympäröitsee, sinä pikku

lumooja, jotakin paljon suloisempaa ja virkistyttävämpää kuin kaikki

sukkeluus, kaikki nero ja kaikki taide, jonka Lontoon kiitetty mailma

käsittää, ja se onkin tuota vastaan niinkuin tuulenhenki kevät-aamuna

mailla Lontoon salongin haju-aineilla täytetyn ilman verralla. Mitä

tämä onkaan muuta, kuin että sinä olet -- juuri oma luonnollinen

'itsesi'. Niin, mitään haju-ainetta ei löydy semmoista kuin raikkaus

eikä mitään hyvää hajua semmoista kuin totuus!

"Ja tämä, orpana Kitty, antaa myöskin selitystä muutamiin minun

vaikeuksiini. Elämä -- minä tarkoitan sisällistä, hengellistä elämää --

ei ole minulle niin tasaista, kuin sinä ehkä luulet, ja kuin itsekin

toivoin, kuin kuulin Mr Whitefieldin ihmeellistä saarnaa. Kenties

pitäisi ennemmin sanoa: se ei ole niin yksinkertaista. Mitä minä

ajattelin oli, että minua kohtaisi kovuutta ja vastusta, mutta sitä

levottomuutta ja sitä hämminkiä, johon olen joutunut, minä en

odottanut.

"Vaikeuteni, Kitty, eivät ole hauskoja, mieltäylentäviä,

semmoisia, jotka voisivat synnyttää myötätuntoisuuden kyyneliä ja

hyväntahtoisuuden kehoittavaa hyvää hengellisessä teeseurassa. Eikä

kukaan ihminen ole nähnyt vaivaa minusta martyyria tehdä. Minä luulen,

että se olisi miellyttänyt minua, ja kenties tämä juuri on syynä

siihen, että se ei ole tapahtunut. Alusta äitini kyllä oli vähän

pahoillaan, mutta nähtyänsä, että minä en antanut vaatettaa itseäni

niinkuin kveekari taikka pitää esityksiä tynnyristä, hän tunsi

huojennusta ja näyttää nyt katsovan minua pikemmin paremmaksi kuin

pahemmaksi kuin ennen. Harry sanoo, että kaikki tytöt, jotka eivät tule

naiduksi, ovat langeta johonkin hulluuteen, ja jos tulevatkin, ehkäpä

sittenkin. Hän on varma, että joku uusi oikku tulee poistamaan tämän.

Isäni sanoo, että naisilla tarvitsee olla huvituksensa, ja että, jos

minä puolestani mielelläni kannan soppaa vanhoille mummuille ja luen

raamattua heille, se on paljon parempi, kuin että kulkisin satoja

penikulmia veden tähden, niinkuin eräs nuori nainen muutamia päiviä

sitten teki, ja hän katsoo ensin-mainitun huvituksen kaikin puolin

paremmaksi. Hänen oman äitinsä oli tapa jakaa ihmisille soppaa ja

karvaita rohtoja, ja luultavasti pitävät nämät enemmän raamatusta kuin

rohdoista. Minä olen yleisesti katsoen hyvä lapsi, hän sanoo, ja jos

mailla käyn hänen kanssansa ajelemassa ja muuten en rupee 'pyhän

näköiseksi', hänellä ei ole mitään huvituksiani vastaan kaupungissa

muistuttamista. Vieläpä hän joku päivä sitten sanoi, että hän pitää

nuorille naisille paljon parempana kuunnella saarnoja lady Huntingdonin

luona kuin tuota ilkeää hälinää italialaisessa operassa. Mutta, Kitty,

vaikka hän puhuu noin kevytmielisesti välisti, ajattelepas, että hän

tuonain illalla, kun hän oli ottanut kynttilänsä, suudellut minua ja

sanonut 'hyvää yötä', vielä lisäsi:

"'Lapsi, jos sinun tekee mieli seurata minua hetken matkaa huomenna,

minä tahtoisin heittää sinut metsänvartian luoksi. Hänen vanha vaimonsa

on kovin kipeä, ja hän sanoi minulle, että kun viimein olit siellä,

sinä puhuit hänelle niin, että se teki hänen sydämensä hyvää, ja minä

olen ajatellut, että sinä voisit tehdä sen vielä kerran. Hän on

rehellinen vanha sielu ja sanoo, että sinä muistutat häntä täti Maud

vainajasta, joka oli parhaita naisia mailmassa.'

"Sinä näet sentähden, Kitty, että minulla on aivan vähän toivoa päästä

martyyriksi.

"Vaikeuteni tulevat juuri itse tunnustajien puolelta. Niissä on

mielestäni niin paljon totuttua tapaa, niin monta teeskenneltyä

puheenpartta, niin paljon vääristeltyä ja muodollista olentoa, juuri

kuin Hengen hedelmät olisivat vaksista tehtyjä eikä todellisia, eläviä

ja luonnollisia.

"Sinun, Kitty, on kaikki peräti toisin. Sinä pidät siitä, josta pidät,

rakastat niitä, joita rakastat, etkä ainoastaan koeta pitää siitä,

josta sinun tulee pitää, ja pakottaa itseäsi jonkunlaiseen rakkauden

puhtiin niitä kohtaan, joita sinun tulee rakastaa.

"Vaikeaa on selittää, mitä oikein tarkoitan. Mitä minä tahtoisin sanoa

on, että minun mielestäni n.s. jumaliset ihmiset varmaankin varsin

kunnioitettavista syistä helposti taipuvat luonnottomaan olentoon ollen

vähällä kadottaa kaiken omituisuutensa ja vapautensa.

"Tätä en huomaa mr Whitefieldissa eikä lady Huntingdonissa, en täti

Jeaniessa eikä suloisessa Kitty orpanaisessani.

"Lady Huntingdon on ilman epäilemättä kuningatar; Mutta

kuninkaallisiakin henkilöitä täytyy löytyä. Se on mr Whitefieldin

seuraajat, lady Huntingdonin hovilaiset, jotka tuottavat minulle

levottomuutta ja huolta.

"He leikkailevat ja muodostavat, niinkuin sakseilla hollantilaisten

puutarhojen pensas-aitoja kuritetaan; he katselevat epäluuloisella

tyytymättömyydellä jokaista nousevaa vesaa, joka tahtoo nauttia

luonnollista oikeuttansa vapaasti yletä. Se on tämä, joka

sanomattomasti tuskastuttaa ja kiusaa minua.

"Heidän seuroissansa tuntuu minusta välisti kuin olisin viskattu

mortteliin ja mantelimäsäksi survottu; kuin kaikki luonnolliset värini

olisivat epämääräiseksi, yksitoikkoiseksi harmaaksi sekotetut; kuin

kaikki ääneni sävelet vasten tahtoani pakotettaisiin messuavaisten

katolisten pappien jonotukseksi. Aivan kummallista on, että kaikilla

uskonnollisilla oppilahvoilla on sama taipumus yksitoikkoisuuteen.

Raamatussa minä sitä vastaan en havaitse mitään tämmöistä yhtä vähän

kuin luonnossakaan.

"Ja Bath'issa ollessani, ennenkuin pääsimme ulos vapaasen,

luonnolliseen elämään maille, tunsin itseni sangen kapinalliseksi, ja

nyt kun jälleen olemme Lontoossa, minun päälleni uudestaan tulee

niinkuin lumous. Minä olen vakaasti päättänyt, etten anna survoa

itseäni mäsäksi. Suurimpana vaarana on kuitenkin, että tulen käymiseen

ja muutun kokonaan etikaksi.

"Jos ainoastaan voisin pysyä kiinni Vapahtajassani ja hänen Pyhässä

Hengessänsä, minä saisin kumpaakin vältetyksi. Jesuksen Kristuksen

seuraaminen on vapautta, kehittymistä ja kasvamista. Hänen

tunnustajiensa seuraaminen on kopioitsemista, jälittelemistä ja

kutistumista. Ja se on Hänen seuraamiseensa, alituiseen kulkemiseen

hänen jäljissään ilman mitään inhimillistä olentoa hänen ja meidän

välillämme, johon olemme kutsutut, ja tämä koskee kaikkia, nuorinta,

heikointa ja viheliäisintäkin. Se koskee sinua ja minua, yhtä hyvin

kain lady Huntingdonia, mr Whitefieldiä, mr Wesley'ä ja P. Paavalia.

"Ja jos kokonaan, rehellisesti ja yksin-omaisesti annamme itsemme

Herran Kristuksen haltuun yksinään, hän kyllä kehittää sielumme ja

sydämemme sisältä ulospäin, perimmästä juuresta alkaen, ja tämä on

_kasvamista_, kun sitä vastaan apumiesten leikkaaminen ja muodostaminen

ulkoa sisään-päin on _katkomista_. Hän itse antaa joka siemenelle oman

kehitys-muotonsa. Eikö niin, kallis Kitty? Kuinka toivoisinkin sinua

puhutella, sillä minä voin yhtä vähän tyytyä muitten ihmisten

ajatuksen- ja puheentapaan, kuin minä voin hyväksyä heidän

vaateparttansa, ja minä tahtoisin kovin mielelläni tietää, kuinka

paljon siitä on oikein taikka väärin.

"Esimerkiksi tuonain illalla tapahtui, että lady Emily -- -- --

"Näin pitkälle olin kirjoittanut, kun sain tilaisuutta kuulla mr John

Wesley'ä. Saarna näytti olevan paki-parastaan minua varten. Aineena oli

'parjaus', ja minä voin vakuuttaa sinulle, että sen tutka sattui

sydämeeni.

"Mikä taivaallinen katsanto hänen kasvoissaan! Piirteet hienot, lujat

ja kuitenkin nuorteat, kasvot juuri semmoiset, että niistä tulee

vakuutetuksi, että hänen äitinsä on ollut kauniinnäköinen (yhden hänen

äiti-tädeistänsä sir Peter Lely on päivän kaunottarena maalannut).

Niissä ei kuitenkaan ole mitään naisenlaista, ellei samalla tavalla

kuin enkelin kasvoissa täytyy olla jotakin nais-luontoista.

Silmänluontinsa ei ole taivuttava, vaan käskevä; hänen kaunis suunsa on

samanlainen kuin ajattelemme roomalaisella sotapäälliköllä olleeksi, ja

itsehallitsemisen voima, joka on kaiken muun voiman sinetti, on

jokaiseen hänen piirteesensä kuvattuna. Jos hänen muodossansa ja

olennossansa jotakin puuttui, se minusta oli juuri se, ettei mitään

puuttunut; kaikki oli melkein liiaksi enkelintapaista. Milloinkaan ei

olisi voinut havaita sitä hellää vivahdusta, sitä heikkoa kohtaa, joka

olisi tehnyt hänet tukea tarvitsevaksi, sen verosta että hän itse tukee

muita. Hän näyttää puhuvan melkein liian paljon niinkuin taivaan

asumuksista; ei tosin semmoisena, joka on outo tämän mailman

kokemuksille, vaan semmoisena, joka on ne kaikki läpikäynyt. Hänen

sanoissansa oli kaikkein suurin ankaruus liitettynä kaikkein syvimmän

myötätuntoisuuden kanssa: molemmat silminnähtävästi rakkauden

ilmauksia. Kirkkaus, joka lepäsi hänen kasvoillaan, oli enemmän

tasaisen, lujan ja tyvenen hyväntahtoisuuden päivänpaistetta kuin

itkullisen, vaihettelevan mielihartauden, toivoa ja pelkoa säteilevää

loistoa. Nuot harvat uurteet hänen otsassaan osoittivat pikemmin

nerollista ajatusta, kuin tuskallista huolta. Tautivuoteella

sairashuoneessa minä päivittelisin hänen pyhässä katseessaan niinkuin

enkelin hymyssä; mutta minä en usko, että hän minulle olisi taikka edes

tahtoisi olla enemmän, vaikka olisin hänen oma sisarensa taikka hänen

oman perheensä jäsen.

"Joka sunnuntai tahtoisin kuulla mr Wesley'ä, vakuutettuna kuin

olenkin, että joka kerralta yhä enemmän tulisin 'salaisia vikojani'

havaitsemaan, yhä enemmän nöyryytetyksi synnintunnosta ja ylennetyksi

voiton lupauksesta.

"Ja yhtä kaikki, jos maanantaina kävisin pyytämässä hänen neuvoansa

johonkin vaikeuteen, minä en ole varma, ymmärtäisikö hän minua. Minä en

ole varma, eikö hän tulisi sydäntäni likemmäksi saarnastuolissa kuin

kotona; eikö hän, sen siaan että hän saarnassaan antaa minun tuntea

itseni syytetyksi ja tuomituksi, niinkuin ihka yksin olisin häntä

kuulemassa, jos seisoisin erilläni kasvoista kasvoihin hänen edessänsä,

pikemmin pitäisi minua ainoastaan ykkösenä siinä suuressa joukossa,

jota ei kukaan lukea taida, kuin minuna itsenä eikä minäkään muuna.

"Mutta minä palaan takaisin saarnaan, josta en suinkaan tahdo mieltäni

luovuttaa.

"Hän alkoi näillä sanoilla:

"'Ei kenestäkään pahaa puhua,' sanoo suuri apostoli, ja se on käsky

yhtä ankara kuin: 'Ei sinun pidä tappaman.' Mutta kuinka monta

kristityistäkään pitää tällä käskyllä lukua? Vieläpä kuinka monta

onkaan niitä, jotka sen edes ymmärtävät. Mitä on sitten 'puhua pahaa?'

Se ei ole samaa kuin valhe taikka perätön parjaus. Kaikki mitä ihminen

lausuu saattaa olla niin totta kuin raamattu itse, ja yhtä kaikki sen

kertominen voi olla pahan-puhumista lähimmäisestä. Sillä se että

puhutaan pahaa ei ole enempää eikä vähempää kuin että puhutaan pahaa

poissa-olevasta, että kerrotaan jotakin häijyä, jonka joku on tehnyt

taikka sanonut, joka sitä kerrottaessa ei ole läsnä. Vanhemmassa

kielessämme sitä merkittiin erinomaisen sopivalla sanalla, sitä näet

nimitettiin 'panetukseksi.' Eikä liioin ole mitään varsinaista erotusta

tämän ja sen välillä mitä tavallisesti sanotaan 'kielittelemiseksi.'

Jos esitys tapahtuu leppeällä ja hiljaisella tavalla, melkeinpä

kuiskaten hyvänsuonnin osoituksella ja sen toivon lausumalla, ettei

asian liene niin huonosti kuin näyttäisi, sitä sanotaan

'korvankuiskuttelemiseksi.' Mutta olkoonpa tapa erinlainen, asia on

kuitenkin sama, kun toiselle jutellaan jotakin semmoisesta ihmisestä,

joka on poissa eikä sentähden itse voi puhua puolestansa.

"Ja kuinka tavallinen ja yleinen tämä synti on, ja kuinkapa helposti

siihen lankee rikas ja köyhä, viisas ja hullu, oppinut ja oppimaton!

Kuinka harvoin pidetäänkään pidempää pakinaa, jossa pahan-puhuminen

lähimmäisestä ei ole tähdellisenä osana.

"Se on juuri tämän synnin tavallisuus, joka tekee sen niin

vaaralliseksi, niin vaikeaksi välttää. Jollemme syvästi tunne sen

vaarallisuutta ja alati ole varuillamme sitä vastaan, emme suinkaan

pääse sen vuolteesen joutumasta. Tässä tapauksessa on piammastaan koko

ihmiskunta tavallaan käynyt liittoon meitä vastaan. Paitsi sitä tämä

paha tapa saa puollustusta ja yllykettä sisältäpäin niinkuin ulkoakin:

Ihmisessä on tuskin ainoatakaan pahaa omaisuutta, joka siinä ei löydä

tyydytystä: vihamme, ylpeytemme, kostonhimomme.

"On sitä vaikeampi karttaa lähimmäisestä pahaa puhumasta, kun semmoinen

puhe pulahtaa huuliltamme ikäänkuin valepuvussa. Me puhumme niin

yksivakaisesta, jalosta, etten sanoisi 'pyhästä' hartaudesta, kuten

luulemme, ja noitten kurjien olentojen halveksiminen näyttää meistä

varsin oikeutetulta. Me teemme syntiä sulasta vihasta syntiä vastaan ja

palvelemme perkelettä pelkästä kiivaudesta Jumalan puolesta.

"Sittenkuin tauti oli asian-omaisesti ilmi saatettu, mr Wesley ei

jättänyt parannuskeinoa osoittamatta.

"'Ensiksikin, jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele

häntä sinun ja hänen välillänne yksinäisyydessä. Tämä,' hän sanoi,

'vaatii kaikkien suurinta leppeyttä, nöyryyttä ja rakkautta. Jos hän

nousee totuutta vastaan, häntä ei koskaan saada tunnustamaan sitä,

paitsi hiljaisuudella. Puhu yhä edelleen siinä rakkauden hengessä, jota

veden tulva ei voi sammuttaa. _Jollei rakkaus itse tule voitetuksi, se

voittaa kaikki_. Kuka taitaakaan sen valtaa selittää?'

"'Tämä on keino, johon Herra käskee meidät ruveta ensiksi,' jatkoi mr

Wesley; 'muuta neuvoa ei meille sallita.'

"'Älä pyydä puollustaa vastakkaista menestystä lausumalla: 'Minä en

puhunut mitään kellenkään, ennenkuin tunsin itseni niin lannistuneeksi,

etten yksin saanut sitä kannetuksi.' Ja mihinkä keinoon olet ruvennut

tuosta kuormasta päästäksesi? Jumala soimaa sinua laiminlyömisen

synnistä, siitä, ettet ole sanonut veljellesi hänen vikaansa, ja sinä

lohdutat itseäsi ylitse-käymisellä ilmoittaen veljesi vian toiselle. Se

huojennus, joka voitetaan synnin kautta, on todellakin otettu.'

"Sen perästä varotti hän meitä kuuntelemasta pahaa puhetta

lähimmäisestämme. 'Kuuntelia,' hän sanoi, 'on yhtä syyllinen kuin

puhuja; joka vastaan-ottaa varastetun tavaran yhtä huono kuin varas.

Jollei olisi ketään pahaa puhetta kuuntelemassa, ei kukaan semmoista

puhuisikaan.'

"Saarnan loppu oli liki-pitäen seuraava:

"'Oi että kaikki te, jotka kärsitte herjausta ja kannatte metodistain

nimeä, kumminkin tässä asiassa antaisitte hyvän tavan esimerkkiä. Jos

teidän täytyy eritä muista, antakaat sen tapahtua sen kautta, ettette

kenestäkään puhu pahaa. Mitä siunatuita hedelmiä tämmöisestä

itsekieltämisestä sydämissämme saisimme tuta! Jos näin pitäisimme

rauhaa kaikkien ihmisten kanssa, kuinka oma rauhamme tulisi niinkuin

vedenvirta; jos näin osoittaisimme rakkautta lähimmäistämme kohtaan,

kuinka Jumalan rakkaus olisi ylenpalttinen meidän sieluissamme! Ja

minkä vaikutuksen se tekisi kaikkiin niihin, jotka ovat yhdistetyt

meidän Herramme Jesuksen Kristuksen nimessä! Kuinka veljellinen rakkaus

kasvaisi! Jos yksi jäsen kärsisi, kaikki muut myöskin kärsisivät; jos

yksi jäsen tulisi kunnioitetuksi, kaikki muut iloitsisivat.

Eikä siinä kuitenkaan vielä kaikki. Minkäpä vaikutuksen se tekisi

ajattelemattomaan, musertumattomaan mailmaan! Vielä kerran sen

täytyisi Julianus Apostatan kanssa huudahtaa: 'Katso, kuinka kristityt

rakastavat toinen toistansa!' Rakkaan Vapahtajamme viimeinen

ylimmäis-papillinen rukous tulisi täytetyksi, hänen valtakuntansa

lähestyisi. Herra jouduttakoon armossa tätä aikaa ja tehköön meidät

kelvollisiksi rakastamaan toinen toistamme, ei ainoastaan sanoilla ja

kielellä, vaan työssä ja totuudessa!'

"Siellä minä, kallis Kittyni, istuin kuritettuna ja nöyryytettynä,

mutta myöskin opetettuna ja ojennettuna, ja sinun ei sentähden

ollenkaan tarvitse pelätä, että saat tietää, mitä lady Emily tuonain

lausui. Mutta mitä siihen tulee, että minun pitäisi mennä hänelle

itselle yksityisesti siitä puhumaan, minä tuosta en ole varsin

selvillä. Mokoma rynnistys ei ole hauska, paitsi juuri riitaisille

luonnoille, ja tämä menetystapa tarjoo sentähden myöskin sen edun, että

se panee meidät ensin ajattelemaan puollustusta vialle, jota niin

suoralla tavalla hankimme ahdistaa. Ja kenties löytäisimme monesti

puollustuksessa enemmän totuutta kuin syytöksessä.

"Useasti minä kohtaan ystäväsi Hugh Spencerin. Isäni pitää hänestä

paljon ja tahtoo häntä mielellään nähdä. Kun olemme kahden kesken,

puhumme paljon metodistoista ja jostakin toisesta, johon molemmat

olemme suuresti mieltyneet.

"Kuinka mielelläni olisin tahtonut luoda silmäni siihen onnelliseen

kotiin, siihen Spworth'in pappilaan, missä Wesleyn kehto kerta seisoi!

Mitä siitä olen kuullut, saakoon tässäkin siaa, koska olen varma, että

sinä siihen mielistyt yhtä paljon kuin minäkin.

"Ahdistavan pakon verosta siellä vallitsi vapaus ja rauha. Viattomat,

virkistyttävät leikit vaihettelivat järjestetyn, ruumiin ja sielun

voimia vahvistavan työn kanssa; lasten kesken ei kuulunut melua ja

vallattomuutta, mutta hilpeälle lapselliselle ilolle ei pantu mitään

luonnotonta estettä. Suloisilla virsillä alotettiin ja lopetettiin

päivän työ, ja kun yölevon aika oli käsissä, lapsiparven vanhemmat

jäsenet ottivat nuoremmat erilleen, lukivat heidän kanssansa jonkun

virren sekä kappaleen uudesta testamentista, ja paitsi sitä äiti itse

joka ilta haasteli lastensa kanssa kuunnellen heidän lapsellisia

tunnustuksiansa ja jakaen heille lohdutusta ja neuvoa heidän pienissä

huolissansa.

"Niin suuri oli tämän äidin valta poikiensa sydänten ylitse, että John

kertoo vielä ensimmäisen miehuutensa aikana häneltä saaneensa helliä

äidillisiä nuhteita siitä, että hän oli toivonut saavansa kuolla ennen

häntä. Yhdeksäntoista lasta syntyi tässä kodissa ja kolmetoista niistä

oli siellä yhtä haavaa elossa. Huolenpitoon kaikkien noitten

terveitten, iloisten ja hyvälahjaisten lasten kasvatuksesta ja

opetuksesta, jotka epäilemättä olivat perineet melkoisen osan

vanhempiensa mielen-lujuudesta, liittyi kaikki köyhyyden lukemattomat

vastukset ja puuhat. Ja isän yhteiskunnallinen asema ei suinkaan

vähentänyt perheen köyhyyttä. Useammat seurakuntalaiset maksoivat

kymmenyksensä semmoisella tavalla, että siitä perheen toimeentulolle

oli suurta haittaa ja hämminkiä. Tapahtuipa kerta, että mr Wesley

pienen velan tähden joutui vankeuteenkin. Häntä silloin auttaaksensa

hänen jalomielinen vaimonsa möi sormuksensa; muut vaimoväen

koristukset, jotka hän oli saanut perintönä, olivat jo ennen hukatut

niinikään kuin miehen kirjatkin, joista molemmat paljon pitivät.

Vankeudessa mr Wesley ei valittanut, vaan saarnasi vanki-raukoille

ja rukoili heidän kanssansa. Yorkin arkkipiispalle kirjoitti hän

siihen aikaan, että vankihuone hänestä oli isompi ja tähdellisempi

vaikutus-ala, kuin hänen oma seurakuntansa.

"Niin koeteltuna kuin mrs Wesley olikin, hän ei kuitenkaan näyttänyt

käyvän kumarruksissa ja alakuloisena mailman lävitse. Kaikki mitä hän

teki, teki hän keveällä ja hilpeällä mielellä. Viidenkymmenen vuoden

ijällä kirjoitti hän, joka niin hyvin tiesi mitä köyhyys on,

arkkipiispalle, että hän katsoi huokeammaksi olla rikkauksia _paitsi_

kuin niitä nauttia ja samalla kantaa niitten kuormaa ja edesvastausta.

"Hänen sydämensä syvyydessä oli se salainen lähde, josta hänen voimansa

herui. Aamuin illoin vietti hän tunnin aikaa yksinään Jumalansa kanssa.

Rukouksen aamuhetki (Hugh Spencer sanoi) teki päivän kuorman ja helteen

hänelle keveäksi, ja kiitoksen ja ylistyksen iltahetki pani niinkuin

sinetin hänen omantuntonsa rauhalle.

"Näistä jokapäiväisistä sapattihetkistä hänen henkensä vahvistui

ja pysyi vireillä, ja kun sunnuntai tuli, ja hänen miehensä oli

poissa, hän ei katsonut vaivaksi koota köyhiä seurakuntalaisia, lukea

heille saarnaa ja haastella heidän kanssansa autuuden asioista

yksinkertaisesti, mutta vakavasti ja juhlallisesti. Useasti oli

kahteensataan henkeen tällä tavalla koossa. Väärä huhu näistä

'kokouksista' tuli kerta mr Wesleyn korviin, ja kun hän niitten suhteen

teki muistutuksia, hänen vainonsa kirjoitti vastaukseksi, että hän

ainoastaan valmisti hänelle sanankuulioita hänen jumalanpalveluksiinsa.

Mutta jollei hän kuitenkaan noita kokouksia hyväksyisi, hän suorastaan

pyysi: 'Älä minua _neuvo_, vaan _käske_ minun lakata.' Hänen _käskynsä_

oli hänelle Jumalan ääni, ja hän tahtoi paikalla totella sitä. Hänen

_neuvonsa_ sitä vastaan oli ihmisen neuvo, ja se ei voinut hänen

vakuutustansa muuttaa.

"Vanha koti Spworth'in seurakunnassa on nyt muitten hallussa, ja viimis

kerralla kuin John Wesley kävi siellä ja häntä kiellettiin saarnaamasta

isänsä saarnastuolista, hän puhui kansalle hänen hautakiveltänsä.

"Sekä isä että äiti ovat nyt maallisen elämänsä päättäneet: Perheessä

elää katoomattomana muistona kaksi pyhää kuolinvuodetta, jotka olivat

ikäänkuin kruununa noitten pyhien ihmisten elämälle. Ennen loppuansa

vanha mr Wesley pani kätensä poikansa Charles'in päälle sanoen: 'Pysy

lujana; kristin-usko on maassamme taas virkistyvä; te näette sen, mutta

en minä.'

"'Sisällinen koetus,' sanoi hän kerta, 'sisällinen koetus, kas siinä

kristin-uskon paras todistus.'

"Hänen viimeiset sanansa olivat nämät:

"'Jumala kurittaa minua kovilla kivuilla, mutta minä ylistän häntä

niitten tähden, minä kiitän ja minä rakastan häntä niitten tähden.'

Hänen viimeinen toimensa oli Herran pyhän ehtoollisen nauttiminen

omaistensa kanssa.

"Myöhemmin, muutama vuosi sitten, kuoli myöskin hänen aviokumppaninsa

kolmenkahdeksatta vuoden ijällä. Tyvenenä, hiljaisena ja kivutonna

nosti hän silmänsä taivaallista kotia kohden ja erosi täältä lapsiensa

keskeltä, jotka hänen tahtonsa mukaan veisasivat kiitosvirren hänen

kuolinvuoteellansa. Maallisen kiitovirren lakatessa ijankaikkisen

hallelujan äänet kajahtivat hänen pois-siirtävään sieluunsa.

"Kun nyt tiedän, mimmoinen heidän kotinsa oli, ja mitkä mahtavat voimat

ja pyhät muistot heille sieltä virtaavat, minä sitä suuremmalla

ihastuksella kuulen mr John Wesleyn saarnoja, kuuntelen mr Charles'in

virsiä. Kuinka totinen heidän jumalanpelkonsa on, ja mitä jaloja

hedelmiä se kantaa!

"Kun mr John Wesleyn tulot tekivät 30 puntaa vuodessa, hän omaksi

tarpeeksensa käytti 28 ja anto pois 2. Nyt kun hänen tulonsa nousevat

120:een, hän ei kuitenkaan käytä enempää kuin 28 ja antaa pois 92.

Takseerauskomiteaan annetussa ilmoituksessa hänen hopeistansa oli

nykyjään: 'Kaksi hopealusikkaa, toinen Lontoossa ja toinen Bristolissa.'

"Mitä ihmeitä yksi ainoa ihminen vapaana turhamielisyydestä ja

ahneudesta sekä kaikessa toiminnassaan noudattaen oikeita perusteita voi

aikaan-saada! Hänen pukunsa kuuluu kuitenkin kaikissa tilaisuuksissa

oleva puhdas ja mimmoiselle seuralle hyvänsä sopiva, niitä tilaisuuksia

tietysti lukematta, jolloin roskaväki, joka useasti ahdistaa häntä,

mutta ei vielä koskaan ole häntä rääkännyt, on hänen vaatteensa

ryvettänyt.

"Hänen mielenlepoansa ei kuitenkaan saada häirityksi, ja lopulta hänen

vilpitön, sydämestä lähtevä hyväntahtoisuutensa, hänen kristillinen

lempeytensä ja hänen ystävällinen ja tunnollinen olentonsa epäilemättä

voittaa itse vihollisetkin. Yllyttäjät ovat monta kerta kääntyneet

omiin puoluelaisiinsa ja kieltäneet heitä pappiin koskemasta. Hänen

rauhallinen, käskevä äänensä on tullut kuulluksi. Huuto ja rähinä on

muuttunut äänettömyydeksi, ja Hugh Spencer sanoo tuskin löytyvän sitä

paikkaa, missä roskaväki on metodistoja ahdistanut, mutta missä paljon

heidän omasta keskuudestansa, miehiä ja naisia, ei ole tullut

herätetyksi ja pelastetuksi, niin että nyt täydellä taidolla,

hiljaisina ja tarkastavaisina istuvat Vapahtajan jalkojen juuressa.

"Jokainen joka tuntee asiat, käsittää helposti, minkätähden veljekset

Wesley ja erittäinkin mr John saa niin suuria aikaan. Hän on mies,

jonka osaksi on tullut erinomainen mielenlujuus, käytännöllinen äly ja

oivallinen kasvatus oivallisessa kodissa. Mr Whitefieldin on monessa

katsannossa toinen laita; hänellä ei ole näitä etuja. Hänen lapsuutensa

kului raakojen kumppanien keskellä Bristolin ravintolassa, missä hän

oli syntynyt. Hänen erin-omainen puheenlahjansa voisi monen mielestä

olla sopivampi teaterille kuin saarnastuolille. Mutta koko hänen

sydämensä palaa rakkautta Vapahtajaa ja kadotettuja ihmis-sieluja

kohtaan. Hänen suuri voimansa seisoo siinä, että hän lumoo

sanankuuliain korvat todistuksella Jumalan vapaasta armosta. Todistus

itse tekee lopun. Ja _mitä_ se tekee, Kitty, siitä voin tuskin ilman

kyyneliä kirjoittaa.

"Hän sanoo kaikille ihmisille koko mailmassa -- aamut, puolipäivät ja

illat, hän sanoo herttuattarille, oppineille, työmiehille ja

kaikenlaisille kadotetuille syntisille, niinkuin hän on sanonut

minullekin, että meillä on suuri kuorma sydämellämme antaen meidän

tuntea sen kuorman painoa! Hän sanoo meille, että se kuorma on synti,

ja jos sen tiedämme ennestään taikka ei, me tunnemme, että niin todella

on, kun hän sen meille sanoo. Hän vuodattaa kyyneliä ja sanoo meille,

että ellemme nyt tule tästä kuormasta vapautetuiksi, se painaa meidät

yhä syvemmä ijankaikkista kadotusta kohden; ja puolet hänen

sanankuulioistansa itkevät hänen kanssansa. Mutta hän sanoi meille

myöskin, että kuorma voi tulla poistetuksi, jopa nyt, tällä

silmänräpäyksellä; että voimme lähteä siitä paikasta, missä seisomme,

sovitettuna Jumalan kanssa anteeksi-antamuksen kautta, että pelko ja

tuska voi muuttua iloksi ja rauhaksi, synnin raskas ja onneton velka

kiitollisuuden suloiseksi ja autuaaksi velvollisuudeksi.

"Ja silloin, juuri kuin kaikki nuot kurjat, särjetyt sydämet, joista

itsekukin tuntee kuin olisi hän puhunut yksin-omaisesti sille ja sen

hädästä, rupeevat tuntemaan uuden toivon värähdystä, hän osoittaa

kuinka kaikki tämä tapahtuu. Hän osoittaa taikka oikeammin Jumala

ilmoittaa meille hänen kauttansa _Kristuksen_, Jumalan karitsan, joka

uupuu syntiemme kuorman alla, mutta kantaa ne kaikki pois. Ja silloin

unhoitamme mr Whitefieldin, sanankuuliat meidän ympärillämme, ajan,

maan, meidät itse kaikki tyyni, paitsi ristin, jonka luoksi olemme

saatetut, kaikki, paitsi kärsivän, kuolevan Vapahtajan, jonka jalkojen

juuressa seisomme. Ja siitä hetkestä asti emme enää kuule, vaan näemme.

"Me näemme -- 'Jesuksen yksin' Jumalassa. Tämä näkö ei ole enää

kuolemaa, vaan elämää, ijankaikkista elämää, sillä Jumala on

Kristuksessa ja sovittaa meidät itsensä kanssa. Me katselemme

Jumalan puoleen ja rakastamme häntä; Jumala katselee alas meidän

puoleemme ja rakastaa meitä. Ja sitten, sitä myöten kuin katselemme,

päivä valkenee meille, ja me näemme sen sanomattoman kalliin totuuden,

että se ei ole vasta _nyt_, kuin Jumala rupee meitä rakastamaan ja

säälistä heltyvällä katseella meidän puoleemme katselemaan, vaan että

hän on rakastanut meitä ja pitänyt huolta meistä koko elin-aikanamme.

Hän on vetänyt ja houkutellut meitä jo silloin, kuin sokeudessamme

ja uppiniskaisuudessamme seisoimme häntä vastaan. Se on _meidän_

ensimmäinen silmäyksemme hänen puoleensa, vaan ei _hänen_ meidän

puoleemme! Ja niin näyttävät ajan ja kuoleman rajat katoovan, sillä

niitten pää-osana oli synti, ja synti on poisotettu. Me olemme jo

asetettuna ijankaikkisuuden alalle, ja ijankaikkinen elämä on alkanut,

koska Kristus joka on elämä, on tullut meille omaksi.

"Kitty, minä luulen, että mr Whitefield on saanut olla välikappaleena

pelastuksen riemua tuhannessa ja taas tuhannessa sielussa sytyttäessä;

että hän ainoataan elää autuuden iloista sanomaa lukemattomille

ihmisille julistaaksensa. Ja koko tämä sukupolvi on maasta katoova,

ennenkuin hänen saarnansa tulevat kylmäkiskoisen arvostelemisen

tarkastettaviksi taikka hänen nimeänsä ihmisten kesken ilman kyyneliä

mainitaan. -- --

"Kitty kultani, minä olen uudestaan kuullut mr Wesley'ä, ja hänen

saarnansa aineena oli: 'Kristityt Jumalan huoneenhaltioina.' Minä en

voi sanoa sinulle, mitä tämä saarna minussa on vaikuttanut. Ensimmäinen

saarna, jonka mr Whitefieldiltä kuulin, näytti ajavan minut kadonneena,

kadotettuna, särjettynä, kerjäävänä Vapahtajan jalkojen juureen, niin

että minulla itsessäni ei enää ollut mitään, vaan etsein kaikki

hänessä; mr Wesleyn sanat sitä vastaan olivat minusta kuin Jumalan

armorikas käsi, joka antoi minulle takaisin hukatut omaisuuteni, ei

enää niinkuin ennen maallisena ruhkana, vaan arvaamattomana,

taivaallisena tavarana. Kaikki mitä Jumala on minulle lainannut --

terveys, nuoruus, valta muitten ylitse, joka sielun lahja, joka ruumiin

voima -- rikkaus, rahat, jotka hän sanoi vähäpätöisimmäksi

omaisuudeksemme, joka velvollisuus, joka ajanhetki -- kaikki näyttää

olevan minulle takasin-annettuna, Jumalan sinetillä merkittynä ja

ijankaikkisuuden kelvolliseksi tehtynä. Jos ennen, kun ijankaikkisuuden

säteet ensin välähtivät silmääni, kaikki mitä mailmassa oli ollut

arvollisinta, minusta ei ollut kuin tomua ja tuhkaa, se nyt,

ijankaikkisuuteen yhdistettynä, minusta näytti pyhältä ja

arvaamattomalta. 'Kuinka kallis,' sanoi hän, 'yli kaiken selityksen ja

käsityksen jokainen osa elämästämme on. Ei niin, kuin siinä voisi olla

mitään määränpäällistä, sillä me emme koskaan saa mitään muuta aikaan,

kuin velvollisuutemme vaatii, koska _kaikki_ mitä meillä on, ei ole

meidän, vaan Jumalan, _kaikki_ mitä voimme tehdä ainoastaan on

velanmaksamista hänelle. Me emme ole häneltä saaneet tuota taikka tätä,

vaan _kaikki_, senpätähden hänelle oikeutta myöten myöskin tulee

_kaikki_.'

"Saarnan jälkeen minä palasin niitten hyvien ihmisten luo, jotka

kokoontuvat lady Huntingdonin ympäri, ja joista tämän kirjeen taikka

oikeammin aikakirjan alussa sinulle olen kirjoittanut, ja julistetun

totuuden valossa kaikki minusta nyt näytti varsin toiselta. Me olemme

kaikki kanssapalvelioita, työkumppania, ja minä tulin nyt heidän

luoksensa nöyrästi pyytämään, että antaisivat minun toimittaa jotakin

pientä työtä, joka ei menisi vasta-alkavan voimien Kitty yli. Silloin,

Kitty, minä havaitsin, että useat noista hyvistä naisista, joitten

käytöstä olin rohjennut moittia, sillä välin olivat toimittaneet

lukemattomia rakkauden töitä, ja kun seurasin heitä kouluihin,

sairashuoneisin ja köyhien majoihin ja siellä kuulin, kuinka heidän

ystävälliset äänensä tuottavat iloa turvattomille lapsille ja

päivänpaistetta kurjuuden synkkiin hökkeleihin, silloin, Kitty, minä

huomasin, mikä ylevä sia, korkealla kurjan arvostelemisen matalasta

piiristä, noilla jaloilla, kristillisillä ihmis-ystävillä oli.

"Sairasvuodetten ääressä minä näin ne kiitolliset silmäykset, joilla

heidän sääliväisyyttänsä vastaan-otettiin, ne värisevien huulten hymyt,

joita heidän huolensa synnyttivät, ja he kävivät minulle rakkaiksi ja

kalliiksi. Me olemme nyt yhdistettynä keskenämme työkumppanina ja

samalla myöskin sisarina, eikä mikään side minusta näytä lujemmalta ja

paremmalta kuin tämän ja hyödyllisen toimen yhteisyys. Tämä osittain

sentähden, että työ osoittaa meille puutteemme, osittain sentähden,

että nöyryys ja kärsivällisyys ovat samaa syntyperää. Minä olen useasti

ajatellut, että tarvitsisi löytyä laki, joka määräisi, että jokaisen

arvostelian itse tulee kirjoittaa joku kirja. Hänen olisi sillä tavalla

pakko huomata ne vaikeudet, joita niitten, jotka ovat olleet hänen

arvostelemisensa esineenä, on täytynyt voittaa, ja mailma saisi

tilaisuutta hänen omaa kykyänsä punnita, joka epäilemättä monessa

tapauksessa arvosteluihin tuottaisi, mitä useasti puuttuu: nöyryyden

harvinaista avua.

"Minä olen tullut siihen päätökseen, orpana Kitty, että kun katselemme

korkeampia esineitä alhaalta eikä ylhäältä, omalta, oikealta

kannaltamme eikä vieraalta, ainoastaan luulletellulta, me niistä saamme

totisemman ja samalla myöskin suurenlaisemman käsityksen. Ja nyt minun

täytyy seilata ja kohta sen jälkeen työntää kirjeeni matkaan, koska se

muutoin voisi venyä niin pitkäksi, että sinä ehtisit unhoittaa alun,

ennenkuin pääsisit loppuun asti. Aikomukseni oli ensin lähettää kirje

ystäväsi Hugh Spencerin kanssa, joka yli-opistosta palatessaan tulee

kulkemaan Lontoon kautta, mutta sitten ajattelin, että koska siinä ei

ole mitään valtiollista, minä uskaltaisin jättää sen tavallisen postin

haltuun. Arvaanpa, että posti niinkuin miss Pawseyn muodit ennättää

teille kumminkin 'joka toinen taikka joka kolmas vuosi.'

"Ennenkuin lopetan, minun kuitenkin täytyy kertoa eräästä pakinasta,

jonka tänäpänä kuulin.

"Kaksi herraa, jotka kävivät isääni tervehtimässä, valittivat aikojen

surkuteltavaa huononemista.

"Toinen heistä, vanha kenraali, lausui:

"'Meillä ei enää ole mitään urhoja -- ei yhtäkään etevää soturia.

Marlborough'in kuoltua ei ole noussut yhtäkään englantilaista, joka

olisi kelvannut muuksi kuin osastonpäälliköksi. Aivoja ei löydy suurten

tuumien miettimiseksi eikä liioin kykyjä niitten varteen-panemiseksi;

ei myöskään sitä pikaista silmää taikka sitä suorapäistä

uskaliaisuutta, joka kääntää silminnähtävän häviönkin voitoksi.'

"Toinen herra, isäni setä, joka oli oppinut mies ja pappi, yhtyi siihen

lausuen:

"'Kulta-, rauta- ja vaski-aika on todellakin ollut ja mennyt,

Elisabetin ja Shakespearen kultaiset päivät niinkuin hajotettu

Armadakin; vallankumouksen rauta-ihmiset niinkuin vallan-uudistuksen

vaski-miehetkin ovat kadonneet, ja meidän ei ole muuta neuvoa kuin

sorasta ja romusta kiiltokaluja ja rautalankaa venyttää.'

"'Metsää meillä kuitenkin vielä on tarpeeksi -- kumminkin hirsipuiksi,'

puuttui veli Harry puheesen. 'Pahantekiöitä viedään joka viikko

kuormittaisin Tyburniin. Minä näin itse eilen semmoisen nä'yn.'

"'Mistä rikoksista,' kysyi kenraali.

"'Toinen rihmapalasen varkaudesta; toinen 50:en punnan väärästä

vekselistä.'

"'Oi', huokasi kenraali, 'meillä ei ole kykyä edes suurenlaisiin

rikoksiin!'

"'Ja sitten,' sanoi isäsetäni, 'mitä kelvollisia kirjailioita taikka

taideniekkoja meillä enää onkaan? Pope, Addison, Wren, Kneller -- ne

kaikki ovat poissa. Meillä ei ole sitä joka kykenisi sankarirunoa

virittämään, ilkkalaulua kärjestämään, tuomiokirkkoa pystyttämään

taikka henkeä maalaukseen tahi kuvapatsaasen panemaan. Jälitteliäin

jälitteliöinä elämme viimeisiä aikoja ilman suuria ajattelioita, suuria

aatteita taikka suuria töitä.'

"'On pikku kirjakauppias nimeltä Richardson, joka naisten mielestä

kirjoittaa niinkuin enkeli,' muistutti veli Harry; 'ja Fielding on

kuitenkin gentlemani, joka tuntee ihmiset ja ihmisten tavat.'

"'Ja oikeinpa kauniita ovatkin ihmiset ja tavat ihmisiä myöten,

niinkuin kuuluu,' oli isäsetäni surullinen vastaus. 'Mutta mitkä

ovatkaan heidän parhaat teokseensa? Ei kirjallisuuden kaltaisiakaan;

pikkukappaleita jonkun ladyn vierashuoneelle, yhtä vähän kirjallisia,

kuin nuot mandarinit ja ihmekalut ovat taiteellisia.'

"'Mr Händelin musiikki ei ainakaan puutu henkeä,' jatkoi Harry,

riidanhimoisena, ja vaikka hän itse ei osaa erottaa: 'God save the

Queen' 'Rule Britanniasta'.

"'Sepä onkin kaikki mihin kykenemme,' oli toinen törkeä vastaus,

'nimittäin panemaan suurten esi-isiemme lauluja sävelille. Me istumme

ja teemme ripsuja entisyyden suureen esirippuun huomaamattakaan,

ettemme ole muuta kuin paikkuria, jotka puuhaamme kaapuja verhoksemme.'

"'Paitsi sitä,' sanoi vanha kenraali, 'Händel ei ole englantilainen.

Vanha brittiläinen heimo katoo katoomistaan. Meillä ei ole muuta

jälellä kuin rahaa, jolla voimme palkata saksalaisia edestämme sotimaan

ja italialaisia itsellemme pauhamaan.'

"'Ja aika menoa mennäänkin,' virkahti isäni. 'Missä onkaan se

valtiomies, Whig taikka Tory, joka ei möisi maatansa eläkerahasta

taikka sieluansa edustajapaikasta?'

"'Sieluansa', sanoi isäsetäni, 'te käytätte lausetta, joka on peräti

vanhentunut. Kuka uskookaan näihin valistuneisin aikoihin johonkin

semmoiseen kuin sieluun, sen pelatukseen taikka kadotukseen?'

"'Kumminkin metodistat, sir, lady Huntingdon, Ewelyn sisareni ja Kitty

orpanani,' sanoi Harry vaatien sillä tavalla koko vihollisten

sotavoiman häntä vastaan kääntymään, mutta isäni kävi väliin lausuen:

"'Sir, minä pyytäisin, ettette tästä-lähin mainitsisi sisarenne taikka

orpananne nimeä noitten alhaisten yltiöin yhteydessä. Jos Ewelyn

toisinaan tahtoo kuulla pidempiä saarnoja kuin minä itse jaksan kestää,

hän kuitenkin on kuuliainen ja kohtelias tytär eikä tuota minulle

hetkenkään levottomuutta, jota ei suinkaan voi sanoa joka miehestä.

Että hän käy metsänvartian vanhan vaimon luona, ei ole mitään

metodistalaisuutta; niin teki hänen iso-äitinsäkin, joka eli, ennenkuin

metodistoja vielä oli mailmassakaan.'

"'Metodistoja,' huudahti vanha kenraali ylenkatseella. 'Joku päivä

sitten kuulin puhuttavan yhdestä heistä, John Nelsonista, joka pantiin

kiinni, ja josta olisi tullut kelpo sotamies kuninkaan armeiaan, ellei

tuo kirottu metodistalaisuus olisi häntä riivannut. Täytyi kuitenkin

kohta päästää hänet taas irti, että hän ei tekisi muita vankeja yhtä

hulluksi, kuin hän itse oli. Ajatelkaatpa, että hän rohkeni nuhdella

vahti-upseerejä kiroomisesta, jopa niin viekkaastikin ja niin suurella

kunnioituksella, etteivät voineet hänelle mitään. Ja kun vankivartia

uhkasi häntä ruoskittaa, hän näytti niin tyytyväiseltä kuin P. Paavali

itse. Kansaa kokoontui yöt päivät häntä kuulemaan, ja hänen

vimma-uskonsa saastutti kaikki kaupungit, joitten kautta hän kulki.

Häntä ei voitu saada mistään kiinni, sillä hän ei sanonut olevansa

eri-uskolainen ja kehui mielellään käyvänsä kirkossa ja käyttävänsä

sakramentteja. Lopulta hänen annettiin olla rauhassa. Linnanpäällikkö

itse sanoi tahtovansa mennä häntä kuulemaan ja toivoi, että kaikki

olisivat niinkuin hän. Todellakin vaarallinen konna, mies väkevä kuin

jalopeura ja rohkea kuin sotavanhus ja kuitenkin -- taipuisampi

saarnaamaan kuin taistelemaan! Jos yhden ainoan päivän vaan olisin

Tyburnin päällikkönä, minä joukko Marlborough'in vanhoja soturia

muassani pitäisin lyhykästä komentoa noitten konnien kanssa.'

"'Se ei auttaisi mihinkään,' säisti Harry, 'he pilkkaisivat teitä vielä

Tyburnissakin. Minä näin siellä eilen miehen, joka hirtettiin, ja tähän

häpeälliseen kuolemaan hän lähti yhtä tyvenellä mielellä, kuin jos

hänen olisi tullut panna henkensä kuninkaan ja isänmaan edestä. Hän

sanoi, että mr John Wesley oli käynyt hänen luonansa vankihuoneessa ja

kehoittanut häntä katumaan syntejänsä ja etsimään sovintoa Jumalan

kanssa, ja sitten hän oli tullut valmiiksi kuolemaan. Suuri liikunto

oli kansassa havaittavana.'

"'Tietysti, väkijoukot ovat aina hetaita liikkumaan,' sanoi kenraali,

'kumminkin kun joku konna viedään hirtettäväksi. Tuommoisia pitäisi

toimittaa kaikessa hiljaisuudessa, ankaruudella ja lujuudella.'

"'Paavi on ennen koettanut sitä menetystä, mutta ei ole havainnut sen

täydellisesti vastaavan tarkoitukseensa -- kumminkaan Englannissa,' oli

muistutus, jonka minä rohkenin tehdä.

"'Niin kyllä, Ewelyn,' sanoi isäsetäni miettiväisesti. 'Mokomat raivon

ilmaukset ovat niinkuin taudit: niillä on aikansa, jonka jälkeen ne

taas lakkaavat. Keski-aikana vaelsi miehiä ja naisia joukottain pitkin

maata voivotellen ja ruoskien itseänsä julmassa uskonvimmassa, mutta ei

kukaan pitänyt sillä lukua, ja asia lahosi itsestänsä. Niin käy

epäilemättä metodistalaisuuden.'

"'Mutta, setä,' minä sanoin, 'metodistat eivät rääkkää itseänsä eikä

muita, vaan puhuvat ainoastaan synnistä, tuomiosta ja armosta.'

"'Ja kansa ulvoo ja parkuu, pyörtyy ja tulee puistutuksiin,' sanoi

Harry kääntyen minuun.

"'Me emme ole paavilaisia,' sanoi isäsetäni, 'ja protestanttisilla

uskonvimma ilmestyy toisessa muodossa. Mutta mikä oikeus oppimattomalla

ja sivistymättömällä ihmisellä on puhua synnistä ja tuomiosta? Minä

saarnasin itse siitä viimis keväänä St. Maryssa, mutta ei yksikään

ihminen ulvonut eikä edes niskuttanutkaan, pyörtymisistä taikka

puistutuksista ei puhettakaan. Kaikki riippuu tavasta.'

"'Mutta, setä,' minä sanoin, 'ei Tyburnin raiskat eikä Yorkshiren

miehet voi käydä St. Maryssa teidän saarnaanne kuulemassa. Sanokaat,

setä, eikö kuitenkin ole hyvä, että joku, vaikkapa puuttuvaisestikin,

saarnaa semmoisille ihmisille, jotka eivät voi taikka tahdo käydä

kirkossa.'

"'Pitää ketosaarnoja niille, jotka eivät tahdo käydä kirkossa opetusta

saamassa,' huudahti isäsetäni. 'Sepä olisi melkein samaa kuin kantaa

ruokaa kotiin ihmisille, jotka eivät tahdo mennä ulos työhön, vieläpä

tyrkyttää sitä heille.'

"'Mutta, setä,' minä sanoin, 'pahinta on, että kansa, joka hengellisen

ravinnon puutteesta on vähällä nääntyä, ei itse tiedä että se on

nälkää. Teidän täytyy antaa heille ruokaa, ennenkuin huomaavat olevansa

ruuan tarpeessa.'

"'Mitä vielä, Ewelyn,' sanoi isäsetäni, 'jolleivät sitä tiedä, heidän

pitäisi se tietää. Minä en osaa pahantekiöitä ja kerjäläisiä

hellitellä. Paikkansa kullakin. Saarnastuoli saarnaa varten ja Tyburn

niitä varten, jotka eivät tahdo sitä kuulla. Mutta kuinka nuoret naiset

tuommoisia ymmärtäisivät? John Wesley-parka oli niin säädyllinen ja

käytöllinen mies kuin mahdollista, ennenkuin hän joutui noihin

onnettomiin hullutuksiin. Aika on kovin paha; mailma on ylös-alaisin,

ja tämä metodistalaisuuden vimma on sen pahimpia vammoja. Se on

niinkuin taudillinen kasvillisuus seisovalla vedellä, kantaen

todistusta turmeltuneen ajan kuolemasta ja mädännyksestä.' -- -- --

"Mutta, orpana Kitty, kun seitsemäntoista sataa vuotta sitten mailma

myöskin kääntyi ylös-alaisin, silloin omistivat kuitenkin lopulta monet

tuosta turmeltuneesta sukupolvesta, että mullistus ainoastaan oli

semmoinen kuin koska aura kääntää turpeen väärin puolin uutta kylvöä

varten.

"Ja välisti kun kuulen, mitä mr Hugh Spencer kertoo minulle

ihmis-joukoista, jotka tunkevat kuulemaan mr Whitefieldiä, mr Wesley'ä

taikka muita saarnaajia Amerikassa ja Wales'issa, Cornwallin

vuorityömiesten, pohjan kolarien ja etelän orjien keskellä, taikka kun

hän puhuu minulle sydämistä, jotka heräävät synnistä, katuvat ja

löytävät rauhaa kuolemanvankien kopeissakin, silloin minusta on kuin se

ei olisi kuoleman vaan elämän hetki, joka käy mailman lävitse! Se on

minusta niinkuin herttaisen maamme uusi kasvuvoima, joka keväällä

ilmestyy kaikkialla, kivien välistä Lontoon kaduilta, lehdettömien

puitten oksista kolkoista vanhoista istutuksista, kukkaisvarsista

säreisestä astiasta potilaan akkunassa, levittäen iloa jokaiseen

unhoitettuun kurjuuden soppeen puu-raiskan, pienen kukan taikka pikku

maatilkun kautta, jota muutama ruohonkorsi verhoo! Mutta kuollut puu,

oi, kuinka se kuivia oksiansa keskellä kevään virvottavia tuulia

sälistää seisoen tuolla kummastellen kaikkea sitä kuhinaa, kaikkea sitä

sirkutusta, joka yltä-ympäri vallitsee, luullen viisaudessaan olevan

pisin talvi, jonka maa on nähnyt, ja kevään ijäti viipyvän, sekä antaen

sentähden kuulla kuivaa, ratisevaa ruikutustansa.

"Niin tein minäkin kerta, orpana Kitty, vieläpä oi, niin kauan, niin

kauan!

"Mutta eikö elämän lähde ole tullut meidän luoksemme raikkaalla

kuohullaan, ja eikö se ole meidän sisällämme yhtä hyvin kuin meidän

ympärillämme, ja eikö ilomme siitä välisti ole niin suuri, että tuskin

voimme sitä yksin kantaa?

"Näitä tuntiessani minä ikävöitsen sinua, Kitty, ja ajatukseni pyörivät

sinun ympärilläsi niinkuin mehiläiset kukkasten ympärillä

päivänpaisteessa. Ja jos välisti tunnet suloisen liikunnon sydämessäsi,

se on juuri sen tähden!

"Ja missä sinä nyt tämän ystäväsi pitkän kirjeen luetkaan? Omassa

valkoisessa pikku huoneessasiko, sillä välin kuin varekset rääkyvät

vanhoissa jalavissa ja auringon säteet vilahtelevat oksien välissä

sirotellen kultaansa lumivalkealle permannolle? Vai täti Trevylyanin

pikku kammiossako istuen hänen jalkojensa juuressa piispa Taylerin

kirja avoinna pienellä pöydällä vieressänne? Taikka ehkäpä lieden

ääressä salissanne, sillä välin kuin setä Trevylyan sadatta kertaa

lukee linnoitustaidon kirjaa ja vähän väliä nukahtaa äitisi

rukinhyrinään, Jack parantelee kalaverkkojansa ja Trusty haukotellen

taikka huoaten unissaan oijentelee takkuisia koipiansa etsien vielä

täydellisempää lepoa.

"Minä ikävöitsen tuota kaikkea kerran nähdäkseni, ja sen minun _täytyy_

saada, vaikkapa ainoastaan sanoakseni täti Trevylyanille, mitä kaikkia

sinä olet ollut ja alati olet rakastavalle ja kiitolliselle orpanallesi