Minä tahtoisin mielelläni tietää, onko ollut ketään, joka päivästä
päivään varsin tesmälleen on piispa Taylerin sääntöjä noudattanut. Eikä
hän kenties juuri sitä tarkoittanutkaan. Minun tapahtuu usein, että
yksi ainoa "jumalisuudenharjoitus" ottaa koko sen ajan, joka olisi
kaikkiin seitsemään pantava. Niin tapahtuu esim. joku aamu, että minä
en voi muuta kuin ainoastaan iloita ajatellessani, kuinka hyvä Jumalani
ja Vapahtajani on, sekä kiittää häntä kaikesta hänen hyvyydestänsä ja
laupeudestansa. Toisella kertaa minä olen kokonaan lannistunut
ajatellessani omaa heikkouttani ja synnillisyyttäni sekä kaikkea sitä,
mitä minä ajattelen, puhun ja teen väärin. Juuri tän'aamuna minä en
voinut muuta kuin ainoastaan rukoilla Jackin edetä. Minä olen niin
levoton hänen puolestansa, ja mahdotonta on olla häntä hellästi
rakastamatta yksin kalliin äitimmekin tähden, joka pitää hänestä niin
paljon, ja jonka silmäteränä hän on.
Minä tahtoisin mielelläni tietää, onko äitini varsin oikeassa erään
asian suhteen. Hän näyttää uskovan, että vaimo on luotu
kärsivällisyydellä kestämään ja kantamaan kaikki, mitä mies tieten
taikka tietämättänsä tahtoo panna hänen päällensä. Mutta minä luulen,
että meidän tulisi koettaa miesten itsekkäisyyttä ja malttamattomuutta
meitä kohtaan estää, jo senkin tähden, että siitä on heille itselle
yhtä suurta vahinkoa kuin meillekin.
Mutta onko minun lupa niin paljon katsoa raiskaa veljeni silmässä?
Tarkoittaako Herra, että olisimme sokeat niitten virheille, joita
rakastamme, taikka joll'emme ole sokeat, että ummistaisimme silmämme ja
sanoisimme: "Minä en tahdo nähdä." Sitä en voi uskoa, sillä se olisi
petosta, ja sen tiedämme, että Herran edessä kaikki petos on kauhistus.
Minä luulen Jumalan tarkoittavan, että alati rakastaisimme huolimatta
siitä, mitä näemme. Kuinka voimmekaan auttaa toinen toistamme, ellemme
näe, missä apua tarvitaan. Meidän ei tule nähdä paljastaaksemme, vaan
peittääksemme, ei tuomitaksemme, vaan auttaaksemme.
Rakkaus ei ole sokea, minä olen varma siitä, sillä totinen rakkaus elää
ja hengittää ja pitää olentoansa totuudessa.
Se on luonnollisen rakkautemme itsekkäisyys, joka on sokea, se on
intohimoinen rakkaus, joka sanoo: "Tämä on minun, sentähden tahdon
katsoa sen hyväksi ja julistan jokaisen valhetteliaksi, joka ei sitä
myönnytä."
Mutta Jumala on rakkaus. Hän on myöskin totuus, ja Hän sanoo meille:
"Te ette ole ilman syntiä; mutta te olette ilman hyvyyttä ja kauneutta,
minä olen kuitenkin armahtanut teitä -- juuri sentähden, että olette
synnillä saastutetut ja kadotetut; minä olen lunastanut teidät, ja minä
tahdon tulla teille avuksi!" Emmekö siis mekin heikkoudessamme ja niin
paljon kuin voimme, koettaisi olla Hänen kaltaisiansa ja tehdä niinkuin
Hän?
Viime kokeeni ottaa raiska veljeni silmästä ei tosin ole ensinkään
onnistunut, ellei juuri siinä, että se selkeämmin on osoittanut minulle
malan omassani.
Kuitenkin olin kirjoittanut niinkuin eilen illalla kirjoitin, minusta
tän'aamuna oli kuin en tekisi oikein eikä sisaren tavalla, ellen
sanoisi hänelle, mitä olen ajatellut.
Jack oli porsaita katsomassa; isäni kulki Rogerin kanssa auran perässä;
kyntöhärkien ukittaminen kuului selkeästi koko laaksossa; äitini istui
neulostyönsä ääressä jokapäiväisessä kokoushuoneessamme, minä ja Jack
olimme kyökissä, missä avoimen akkunan edessä perkasin kaaliksia, sillä
välin kuin Jack kirkasteli uuden pyssyn rautoja, jonka olin tuonut
hänelle muassani Lontoosta. Tilaisuus näytti sopivalta, ja minä
rohkenin lausua: "Jack, sinä et saa suuttua minuun, jos pyydän sinun
ensi tilassa maksamaan Hugh'ille tuo kirsikanpunainen rihma. Tottapa
sinä sen teet?"
"Kuinka voitkaan vaivata päätäsi tuommoisilla turhilla, Kitty?" sanoi
Jack. "Sitä ei ollut kuin ainoastaan muutama pensi; josta ystävien ja
nuorten gentlemanien välillä ei kehtaa puhuakaan."
"Mutta olihan se lainaa," minä sanoin, "ja velka on velka, siksi kuin
se tulee maksetuksi:" -- "No, maksakoon sitten isämme," sanoi Jack
nauraen; "talo on hänen. Taikka maksa itse, Kitty, koska olet niin
turhan-tyykä."
"Sen tekisin kernaasti, Jack," minä sanoin, "mutta minä en mielelläni
tahtoisi siitä Hugh'in kanssa puhua."
"Enkä liioin minäkään," sanoi Jack jyrkästi.
"Mutta velka on _sinun_," minä sanoin.
"Kitty," virkahti Jack, "sinusta tulee ennen pitkää ikävimpiä ihmisiä,
joita olen tuntenut. Se on jonkunlaista hulluuden merkkiä, kun pikku
asiat rupeevat aivoja vaivaamaan. Sinun tarvitsee todellakin olla
varullasi."
"Mutta kuinka paljon sitä oli?" minä itsepintaisesti kysyin. "Minä
voisin antaa sinulle rahan, ja sinä saisit maksaa Hugh'in."
"Sinun sopii antaa minulle kuinka paljon rahaa tahdot," vastasi Jack,
"minä en ole niin ylpeä, etten olisi kiitollinen vähästäkin. Mutta
Hugh'ia minä en maksa, enpä niinkään. Paljas viittaaminen tuommoisiin
asioihin olisi alentava. Ja ilman sitä," jatkoi hän, "Hugh on saituri
eikä sentähden ansaitsekaan sen parempaa. Minä pyysin häneltä muutama
päivä sitten viisi guineaa lainaksi eikä hän sanonut antavansa. Hänen
turhamaisuutensa on todellakin ilettävä."
Minä tunsin kiivastuvani, ja minä sanoin: "Minun päättääkseni
turhamaisuus seisoo lainan _pyytämisessä_ eikä sen _kieltämisessä_."
"Sinä olet aina valmis kääntymään minua vastaan," sanoi Jack, "mutta
sinun sopii katsoa raamattuun, eikö siellä puhuta tarpeeksi
velvollisuudesta auttaa lähimmäistä lainalla, jopa silloinkin, kun ei
voi odottaa lainaa takaisin saavansa. Publikanien tapaista on lainata
rahaa takaisin-saantia varten. Ja kieltää lähimmäiseltä lainaa on vielä
pahempi, se on mitä fariseukset ja ulkokullatut tekevät. Avoin sydän ja
avoin käsi, kas siinä se josta minä pidän, ja jota minä itse, kun tulen
rikkaaksi, tahdon noudattaa. Voitkos uskoa, että minä olisin sulkenut
kukkaroni Hugh'ilta, jos hän olisi ollut rahan tarpeessa, ja minulla
olisi ollut jotakin hänelle lainata?"
"Jack," minä sanoin, "Hugh ei ole mikään publikani eikä fariseus, sen
sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä. Sinä tiedät, että hän kerran toisensa
perästä on tyhjentänyt kukkaronsa sinua jostakin selkkauksesta
auttaaksensa, ja jos hän joskus on kieltänyt rahaa sinulta, se on
tapahtunut siitä syystä, että hän silloin on katsonut sen
velvollisuudeksensa, enkä minä ollenkaan epäile, että hän on ollut
oikeassa. Ja mitä suuria aikeita sinulla lieneekin, koska oletkaan
itseltäsi mitään muitten tähden kieltänyt?"
Jack oli kietonut minut viisastelmiinsa ja pakoittanut minua kiivaisin
ja alentaviin syytöksiin, niinkuin hänen oli tapa tehdä isänikin. Hän
itse pysyi tyvenenä niinkuin ainakin ja kehui tavallisella
mielenmaltillaan omaa etevyyttänsä.
"Mitä itsekieltoon tulee," hän sanoi, "sinä voit olla varma, että jos
minulla vaan olisi varoja, minä en suinkaan katsoisi uhraukseksi auttaa
ystäviäni. Se päinvastoin olisi suurin iloni. Ja minä en ollenkaan
sanonut, että Hugh on publikani taikka fariseus, vaan minä sanoin
ainoastaan, että semmoiset ihmiset eivät mielellään tahtoneet antaa
rahoja lainaksi. He olivat kyllä oikeassa, ja Hugh oli myöskin
oikeassa, mitä rahoihin tulee."
"Oi. Jack," minä sanoin, "kuinka voit puhua noin Hugh'ista? Oletko
unhoittanut ne lukemattomat tilaisuudet, joina hän maksoi mitä sinä
ostit estääksensä, että rätinkejä lähetettäisiin isällemme, josta,
niinkuin sinä sanoit, äitimme sydän särkyisi? Oletko unhoittanut,
kuinka usein hän hankki jotakin pientä hauskuutta äidillemme taikka
lähetti hänelle jonkun pienen makupalan, niinkuin hänen oli tapa
sanoa, 'koska se juuri oli sattunut hänen käteensä.' Kysy köyhältä,
työtä-tekevältä kansalta seurakunnassamme, onko Hugh Spencer
hyväntahtoinen vai eikö. Sinä tiedät, että hän ei suinkaan ole rikas,
ja että hänen isänsä harvoin antaa hänelle enemmän rahaa."
"Minä luulen todellakin, että jonkunlainen rahanhimo kulkee Spencerin
su'ussa," oli Jackin pistävä vastaus.
Minä tiedän hänen tehneen väärin käyttäessään niin loukkaavia sanoja;
mutta jos minä puolestani ainoastaan olisin pysynyt tyvenellä mielin,
omatunto kenties olisi saanut voiton hänessäkin. Mutta sydämeni kuohui,
minä kiivastuin kiivastumistani ja sanoin viimein:
"Jack, minä en tiedä, mihin sinä pyrit ja tahdot saattaa meitä kaikkia.
Raamattu sanoo: 'jumalaton ottaa lainan eikä maksa.' Sinussa ei näytä
olevan kunniantuntoa eikä kiitollisuutta eikä häpyä, ja minä luulen,
että sinä lopulta särjet äiti-parkamme sydämen."
"Joutavia," sanoi Jack hengähtäen syvästi ja lakaten hetkeksi työstänsä
minua silmätäksensä, jatkaen sittemmin: "Mitkä ne synnit lienevätkin,
jotka kulkevat su'ussa, niissä jotka kantavat Trevylyanin nimeä,
tuittupäisyys kieltämättä on sukuvikana. Kitty hyvä, tuolla tulee
äitimme, ja koska sinä niin paljon hänen tunteitansa pelkäät, minä
neuvoisin sinua, ettet jäisi tänne. Sinä näytät kiihtyneeltä ja kadut
epäilemättä huomenna pikaisuuttasi, niinkuin äitimme on tapa sanoa."
Ja minun täytyi todellakin mennä, sillä minä en voinut kyyneliäni
hillitä, ja mikä pahempi on, minun täytyy todellakin huomenna katua ja
pyytää anteeksi Jackilta. Sanat, joita minä käytin, olivat epäilemättä
liian ankarat.
Puheen-alaiseen seikkaan katsoen oli kumminkin niin laita, mutta mitä
itse asiaan, tuohon Jackin onnettomaan taipumukseen tulee, mitkä sanat
voivatkaan olla liian ankarat? Ja minkä tilaisuuden häntä hyödyttää
minä tällä tavalla olen tuhlannut.
Eilen ajattelin viimeiseksi, kuinka heikko katumukseni Bettyn
tunnonvaivojen verralla on, ja minä olin päättänyt ensi sunnuntaina
lukea piispa Taylerin: "Tutkistelemuksia suruttoman ihmisen ja nukkuvan
omantunnon herätykseksi," sekä hänen: "Synnin ja katumuksen
tunnustussanansa paastopäivinä." Mutta nyt minun ei ole tarvis ottaa
mitään vapa-ehtoista nöyryytystä päälleni. Minä olen kylliksi
nöyryytetty omissa ja Jackin silmissä. Niin malttamattomana, niin
äkkipikaisena, niin intohimoisena kuin itse olenkin, kuinka taisinkaan
ruveta toista soimaamaan? Kenties on tämä ylpeyttä ja tämä
itsetyytyväisyys malka omassa silmässäni. Kenties voinkin nyt kun
tiedän, kuinka perin sokea minä olen, ja kuinka väärässä minä olen
ollut, huomenna paremmalla menestyksellä puhua Jackille. Mitä
lainaamiseen tulee hän varmasti on väärässä. Kenties, kun asetun hänen
omalle kannallensa ja yhtä vian-alaiseksi kuin hän itse, vaikka eri
tavalla, hän silloin ottaa minua kuullaksensa.
* * * * *
Se on turhaa. Jack vastaan-otti anteeksi-pyyntöni loukatun, mutta
jalomielisen hallitsian alentuvaisuudella.
"Älä enää puhukaan tuommoisesta pikku-asiasta, Kitty kulta," sanoi hän.
"Me kiivastumme kaikki vähäisen toisinaan, se on luultavasti
veressämme, vaikka se vaivaa minua puolestani vähemmän kuin teitä
muita."
Ja kun vielä kerta tein heikon yrityksen lainaamisen suhteen häneen
vaikuttaakseni, hän jyrkästi keskeytti minua lausun:
"Kenties olin itsekin vähän kova eilen Hugh-parkaa vastaan. Hän on
oikeimmittain kelpo poika. Meillä on kaikilla pikku omituisuutemme,
varsinkin raha-asioissa. Minä tarkoitin ainoastaan, että kun olen
saanut paikan armeiassa, voittanut pari tappelua ja valloittanut
kaupungin tahi kaksi sekä päässyt saalisrahani perille, se ei juuri
tule olemaan minun tapani pitää kiinni siitä, mikä minulla on. Avoin
sydän ja avoin käsi, Kitty, se on minun käsitykseni oikeasta
kristitystä, jos kohta se kyllä toisinaan hiukan kukkaroa keventänee."
Ja hän suuteli minua ystävällisesti ja lähti tiehensä viheltäen:
"Pois joutava tuska ja huoli!"
Mitä voinkaan tehdä? Selvä on, että kirsikanpunaisen rihman hinta on
liian vähäpätöinen asia Jackin "avoimen käden" maksettavaksi.
Ja selvä on, että hän pitää itseänsä, jos kohta hieman osallisna
yhteisestä syntiturmeluksesta Aatamissa, kuitenkin erinomaisen vapaana
kaikista niistä vioista, jotka Spencerejä, Trevylyaneja ja kaikkia
muita rasittavat.
Ja selvä on myöskin, että käteni on liian heikko ottamaan raiskaa
veljeni silmästä, jospa silmäni olisikin tarpeeksi tarkka sitä
näkemään.
Enkä minä kuitenkaan voi muuta kuin pitää noita pahoja tapoja
pilven-alkuina, jotka kokoontuvat lännessä; tuulenleyhkänä, joka nousee
myrskyn edellä; kareina, joista isot aallot syntyvät; pilvenkaunana,
ainoastaan ihmiskäden kokoisena, jonka profeetan palvelia näki, kun
taivas kohta sen perästä meni mustaan, synkkään pilveen.
* * * * *
Minusta tulisi kehno historiankirjoittaja. Minä en vielä ole puhunut
sanaakaan matkastamme Lontoosta.
Ei juuri sentähden, kuin minulla siitä olisi paljon puhuttavaa, sillä
me tulimme merisin Bristolista, isäni, Hugh Spencer ja minä, ja minä
puolestani olin niin kiinni kotia ajatellessa, etten ottanut vaaria
paljon mistään.
Mitä pää-asiallisesti muistan, on haastelo, joka minulla oli Hugh'in
kanssa.
Oli rauhallinen ilta. Isäni oli käärinyt itsensä vanhaan sotaviittaansa
lakki silmillä, ja Hugh ja minä seisoimme toisella puolella laivan
kantta katsellen valkeaa juovaa, jonka laiva jätti jälkeensä veteen.
Paitsi meitä laivan kannella ei ollut kuin peränpitäjä ja vanha
merimies, joka päivän viimeisellä siinteellä paransi muutamia touveja
hyräillen itseksensä jotakin, joka minusta oli virren nuottiin
vivahtavaa.
"Tiedätkö, mitä hän veisaa?" kysyi Hugh.
"Sitä en voi sanoa enkä luule kenenkään muunkaan voivan," minä sanoin,
"mutta äänen täristys muistuttaa vanhojen ukkojen ja eukkojen nuottia
kirkossamme."
"Se on metodistain virsi," sanoi Hugh. "Hän kertoi sen minulle
aamupäivällä."
Hugh'in on niin helppo voittaa työtä-tekevien kansaluokkien
luottamusta, olletikin merimiesten. Vanhus, niin oli hän itse kertonut,
oli ollut niitä, jotka olivat siinä laivassa, jossa mr John ja mr
Charles Wesley menivät Amerikkaan. Siinä oli myöskin ollut useampia
saksalaisia, jotka lähtivät lähetyssaarnaajiksi. He nimittivät itse
itseänsä mähriläisiksi veljiksi. Muta hän oli ylenkatsonut heitä
kaikkia yhteisesti mielettömänä, veisaavana joukkona. Mutta Atlantin
merellä oltaessa oli noussut kauhea myrsky, ja vanha merimies sanoi,
että hän ei koskaan unhoittaisi sitä rohkeutta, jota nuot kristityt
vaaran hetkenä osoittivat. "Näytti siltä," hän sanoi, "kuin heidän
olisi ollut varsin tyventä, kun myrsky raivosi muitten ympärillä."
Hän ei ollut antanut itsellensä mitään lepoa, ennenkuin oli saanut
selkoa heidän salaisuudestansa. Kun nousivat maalle, hän oli käynyt
yltä-ympäri heidän kokouksissansa, "ja nyt," hän sanoi, "kiitos Jumalan
ja mr Wesleyn, minä olen saanut jalkani kalliolle ja seison siinä
vakaana niin merellä kuin maalla."
"Nuot metodistat löytävät tien joka paikkaan," minä sanoin. "Näyttää
siltä, kuin heidän harrastuksillansa olisi suurempi siunaus kuin
muitten ihmisten toimilla."
"Eikä ilmettä," sanoi Hugh, "kuka tekeekään työtä niinkuin he!"
"Mutta niin monta hyvääkin ihmistä näyttää kuitenkin heitä pelkäävän,"
minä sanoin. "Eivätkö välisti ole liian kiivaita? Eivätkö välisti
erhety?"
"Epäilemättä niinkin," sanoi Hugh. "Kaikki ihmiset, jotka ovat jotakin
suurta ja ylevää mailmassa toimittaneet, ovat enemmän taikka vähemmän
erhettyneet, jos asian oikein ymmärrän. Se on ainoastaan laiskat ja
varovaiset, jotka istuvat alallansa eivätkä tee mitään, jotka pääsevät
erhettymästä -- ellei koko heidän elämänsä kenties ole yksi ainoa,
suuri ja vaarallinen erhetys."
Ja sitten kertoi hän minulle yhtä toista siitä, mitä hän oli nähnyt
mailmassa ja Oxfordissa; kuinka Jumala kaikkialla näyttää olevan
tykkänään unhoitettu, ja kuinka saarnastuoleista julistetaan epä-uskon
evankeliumia yhtä peittelemättä, kuin kaikenmoiset pahat tavat
viihtyvät yhteiskunnan kukkuloilla; kuinka kaiken tämän keskellä John
ja Charles Wesley seisovat erillään suuresta joukosta, valmiina
panemaan kaiken elämänsä Jumalan palvelemiseen ja ihmisten hyväksi;
kuinka he olivat mystisyyden synkillä aloilla hapuilleet, kunnes olivat
oppineet tuntemaan, kuinka Jumala ijankaikkisuudesta saakka on
rakastanut meitä, kuinka hän rakastaa meitä juuri nyt, ja kuinka _nyt,
tällä hetkellä_, antaa syntimme anteeksi; ja kuinka he sitten täynnä
tätä iloista sanomaa riemulla olivat luopuneet kaikesta maallisen
kunnian ja edun toivosta Jesuksen Kristuksen sanansaattajina
palauttaaksensa pois-luopuneita ja kapinallisia ihmis-raukkoja Hänen
luoksensa, Hänen valtakuntaansa.
"Aamut, puolipäivät ja illat," sanoi Hugh, "John Wesley kulkee ympäri
julistamassa evankeliumia Irlannissa, Amerikassa ja koko Englannissa,
kolarien, vuorityömiesten ja orjien joukossa; hengiltä tuomittuin
pahantekiäin tyrmissä; sairaitten hoitohuoneissa; markkinapaikoissa,
ahdistettuna kivenheitolla; kirkoissa, uhattuna vankeudella; pappien
herjaamana, alhaison hätyyttämänä ja oikeuksiin haastamana. Hän ja
hänen mielenheimolaisensa ahkeroitsevat ja kestävät rakastaen mailmaa,
joka vainoo ja viskaa heitä ulos, alati voittaen sieluja Jumalan
valtakunnalle."
"Se muistuttaa apostolien käytöstä," minä sanoin, "se on ihmeteltävää."
"Kitty," sanoi Hugh hartaasti, "kun oikein asiaa ajattelen, se minusta
ei olekaan mikään ihme. Ihmeenä on mielestäni ainoastaan se -- että
sitä niin paljon ihmettelemme. Jollemme usko raamattuun ainoastaan
silloin tällöin ikäänkuin sattumalta, vaan lujasti, varmasti, alati,
emme voi olla havaitsematta, että kaiken mailman miehet ja vaimot
kulkiessaan kuolemaan päin, rientävät joko sanomatonta onnettomuutta
taikka ääretöntä, loppumatonta riemua kohden. Ja jos voimme sanoa
heille totuuden ja näemme, että he kuulevat meitä, mikä onkaan
verrattava siihen iloon, jota tätä totuutta julistaessa tunnemme? Ja
Whitefieldiä ja Wesley'ä kuulee kansa. Ajattelepas mitä lieneekään, kun
näkee kymmeniä tuhansia ihmisiä kuolettavan taudin vallassa ja voi
sanoa heille apukeinon, suoran ja samalla pettämättömän! Ajattelepas
mitä lieneekään, kun seisoo tuhansien sidottujen orjien edessä kaikkien
ja itsekunkin lunastusraha ja kiinnekirja ijankaikkiseen perintöön
kädessä! Ajattelepas mitä lieneekään, kun näkee suuret joukot nälkäisiä
miehiä ja vaimoja ja Herralta itseltä on saanut vallan keskellä suurta
erämaata hankkia heille elämän leipää! Ajattelepas miltä tuntuneekaan,
kun näkee heidän tunkevan esiin, tarttuvan tähän leipään ja syövän
sitä; kun näkee, kuinka sammuva silmä vilkastuu ja hehkuu, kuinka väri
palaa kalvistuneille kasvoille ja elämä puuttuneisin jäseniin!
Ajattelepas mitä lieneekään, kun keskellä hyljättyjä orpojoukkoja voi
sanoa: 'Se on erhetystä, te ette ole orpoja. Minulla on jokaiselle
teistä sanoma isältänne, joka odottaa saada sulkea teidät syliinsä.' Oi
Kitty, jos löytyy sanoma semmoinen kuin tämä, köyhille, murheellisille,
eksyneille, nälkääntyneille ja kuoleville edes-kannettavana, ja jos
voimme saada heitä kuulemaan sitä ja ottamaan sitä vastaan, ihmekö
sitten, jos ihminen, jonka rinnassa sydän tykkii, katsoisi
autuaallisimmaksi osaksi koko mailmassa mennä ulos julistamaan tätä
sanomaa lähellä ja kaukana, pohjoisessa ja etelässä, yötä ja päivää,
kaikilla markkinatoreilla ja jokaisessa unhoittuneessa sopessa, missä
joku inhimillinen korva vaan on kuulemassa?"
"Sen kyllä käsitän," minä sanoin, "mutta suurin vastus näyttää olevan
siinä, kuinka ihmiset saadaan uskomaan, että todellakin ovat orpoja,
orjia, alastomia ja nälkääntyneitä."
"Se se juuri on, johon Whitefield ja Wesley heitä saavat," sanoi Hugh.
"Taikka oikeammin he antavat heidän tuta, että se voipumus, jonka joka
mies välisti tuntee, on nälkää, mutta että löytyy leipää sen
sammuttamiseksi; että se sydämen-ahdistus ja tuska, jonka useasti
tunnemme, tulee synnin orjuudesta, mutta että voimme sen kahleista
päästä; että se yksinäisyyden tunto ja koti-ikävä, joka välisti
käsittää meidät, todistaa sitä, että elämme ulkopuolella isänhuonetta,
mutta että meillä kuitenkin on isä, joka on sovittanut meidät itsensä
kanssa Kristuksen ristipuusta valuneen veren kautta."
Hugh'in puhuessa itsekkäinen tuska tuli minun päälleni, ja minä sanoin:
"Hugh, tahdotko sinäkin mennä ulos, luopua kaikista ja suuressa,
avarassa mailmassa julistaa tuota iloista sanomaa?"
"Jos tulen kutsutuksi," sanoi Hugh, "eikö minun ole meneminen."
"Mutta kuinka voit tietää, oletko kutsuttu?" minä kysyin.
"Yksi kutsumus elämän leipää jakamaan on se, että itse on siitä
osallinen; toinen, että voi lähteä; kolmas, että tekee mieli sitä
tehdä. Jos minulla on nämät kolme kutsumusta, minun täytyy totella."
"Ja onko sinulla nuot kolme kutsumusta, Hugh?" minä kysyin, melkein
peläten, että hän vastaisi: "on".
"Niinpä luulen," vastasi Hugh, "mutta yhdestä en ole varsin varma:
isäni suostumuksesta, ja sitä saamatta en katso oikeaksi lähteä.
Muutoin en epäilisi."
Sydämeni tuntui raskaalta. Voisiko hän sitten niin helposti heittää
meidät kaikki? Kävi hiljaiseksi, aallot loiskivat meidän ympärillämme
juosten kiinni meidän takanamme, sittenkuin olimme avanneet itsellemme
tien niitten lävitse, solinalla semmoisella, joka aikaisena aamuhetkenä
olisi ollut virkistyttävä, mutta joka nyt yön sumussa ja hiljaisuudessa
tuntui kummalliselta, kolkolta ja kauhistavalta. Minä en kuitenkaan
paljon ajatellut niitä aaltoja, joita kuljimme, ja jotka jakaantuivat
meidän edessämme niinkuin tulevaisuus ja elämä, vaan niitä, jotka
juoksivat kiinni meidän takanamme, niinkuin entisyys, niinkuin kuolema.
Minussa syntyi tuskallinen yksinäisyyden tunto ajatellessani, kuinka
Hugh ja minä, jotka nyt olimme yhdessä ja koko elin-aikamme olimme
yhdessä olleet, pian eroisimme toinen toisestamme; ja kuinka kaikki
entisyyden herttaisuus pian katoisi synkeyteen aivan niinkuin meri
meidän takanamme, joka alussa jätti jälkeensä pientä karetta, pienen
juovan vaahtoa, mutta pian ei mitään ollenkaan -- ja että Hugh näytti
olevan yhtä huoleton kuin meri. Minusta oli niin kylmää, niin kolkkoa
yön pimeydessä. Tähän asti olin ajatellut elämää hiljaiseksi virraksi,
joka tosin alati kulkee eteen-päin, mutta joka samalla suikertaa
tunnettuja, ystävällisiä rantoja pitkin, jolla on omat pienet lähteensä,
omat pienet kumpunsa ja omat pienet niittyreunansa kasteltavana ja
tuoreena pidettävänä, ja lopuksi oma tervehdyskuiskauksensa suurelle,
aavalle merelle -- ijankaikkisuuden merelle. Ja tulisiko elämä nyt sen
siaan ainoastaan retkeksi suuren, kolkon meren ylitse, jossa toinen
aalto on toisensa kaltainen, toinen avaruus juuri semmoinen kuin toinen,
toinen taivaan-ääri samannäköinen kuin toinen, ainoastaan sillä
erotuksella, että paikka paikoin on vähän kuumempi taikka kylmempi,
myrskyisempi taikka tyynempi.
Tarvitseeko kaikkien paikkojen uskovaisille olla samanlaiset --
ainoastaan osia siitä suuresta, muodottomasta merestä, jolla meidän on
kulkeminen? Tarvitseeko kaikkien inhimillisten olentojen meille olla
samanlaiset, ainoastaan kuolemattomien sielujen haamuja, joita ei voi
eikä saa toinen toisestansa erottaa?
Ensi kerran eläessäni tunsin sydämeni epäsopuiseksi Hugh'in kanssa.
Enkä oikein tietänyt minkätähden. Kylmä varjo näytti tunkeneen meidän
väliimme, ja jos sillä oli korkeampi, uskonnollinen perustus, sillä oli
selityksensä uskonnossa, olisipa ollut väärin, jos olisin toivonut sen
poistuvaksi.
Mutta oliko todellakin niin? Minä kysyin tuota itseltäni ja kysyinpä
myöskin, oliko se oikein? Kaikilla ihmisillä ei suinkaan ollut sama sia
apostoli Paavalin sydämessä, kuten tervehdyssanoista epistolain lopulla
näkee. Ja kallis Vapahtajamme, joka rakasti kaikkia ihmisiä yhtä
paljon, rakasti kuitenkin joka miestä eri tavalla, joka miestä
erinäisellä rakkautensa osalla, erityisellä, tuntevalla,
huolenpitävällä ja mieskohtaisella mielihalulla, joka tarkoitti juuri
_sitä ainoata_ eikä ketään muuta! Kenties oli Hugh'lla vähän
samanlaisia tunteita kuin minulla, sillä hetken aikaa ääneti oltuamme
hän lausui leppeästi:
"Kenties erhetyn. Kenties se juuri sentähden, että tuo este on minun
tielläni, kuin minä olen luullut itseni halulliseksi lähtemään, jos
sitä ei olisi." Sitten rupesi hän pitämään huolta, että yökylmä ei
tekisi minulle vahinkoa, kääri ympärilleni kaikki vaatteet, jotka
sattuivat olemaan käsillä, ja käski minun sioittua likemmäksi isääni.
Ja sen perästä ei kukaan meistä enää puhunut mitään.