Kotona, jälleen kotona! Kuinka suurella ikävällä minä olen katsellut
sitä hetkeä kohden, jona voisin nämät sanat kirjoittaa! Ja nyt minä
tuskin saan rivejä kyyneliltäni selitetyksi!
Syystäpä silmäni täyttyvätkin kyynelistä! Äitini on kipeä, sen suhteen
en voi erehtyä, hänen kasvonsa ilmoittavat sen, hänen askelensa,
tavallisestikin hiljaiset, ovat nyt hengettömät; hänen äänensä, aina
lempeä, on nyt niin matala, niin suloinen; hänen hymynsä, tuo
surumielinen ja hellä, ei ole kirkkaan päivänkoitteen kaltainen, joka
käy raikkaan naurun edellä, eikä iloisen kai'unkaan, joka seuraa sen
perästä, vaan himeän auringonsäteen, joka pilkottaa paksun
pilvipenkeren takaa.
Olisivatko nämät muutamat kuukaudet voineet tehdä niin suuren
muutoksen, vai olenko itse ollut sokea? Isäni ei näy mitään huomaavan
eikä liioin Jack. Voisiko olla niin, että silmäni huijentuneena Lontoon
mailman loisteesta nyt näkevät kaikki omassa hiljaisessa
kotomailmassamme himmeämmässä, vaaleammassa valossa?
Sillä huoneet, huonekalut, kaikki tyyni on minusta nyt niin
toisenlaista. Koskaan ennen en huomannut, että vierashuoneen matto oli
niin virttynyt ja kulunut; että sitsiset akkunaliinat olivat niin
parsitut; että äitini pyhähuonekin oli niin vanhentunut.
Nämät kaikki eivät ole voineet ainoastaan muutamassa kuukaudessa näin
muuttua.
Minä en usko, että olisin huonekaluja paljon katsonutkaan, jos olisimme
kokoontuneet jokapäiväiseen huoneesemme, tavallisen pöytämme ympäri,
tavalliselle atriallemme. Mutta Betty oli saanut päähänsä panna toimeen
jotakin ilosta ja oli sentähden kattanut pöydän vierashuoneessa
parhailla posliineilla, juuri kuin olisin ollut joku suuri vieras, ja
minä tein varmaankin väärin, kun tulin edes huomanneeksi parsimat
vanhassa tamasti-pöytävaatteessa, joka oli valkaistu hiukaisevan
valkoiseksi, taikka poreet parhaassa sokeri-astiassa, jotka kantoivat
merkkiä jostakin muinaisesta ottelusta Bettyn ja Jackin välillä.
Niin, se oli tuo ylenmääräinen juhlallisuus, johon Betty oli
koettanut nostaa kaikki mikä hänen vallassansa oli, joka saattoi minut
naurun-asteelta itkun-rajalle, joka ei olekaan kaukana edellisestä. Se
oli äitini silmistä loistava hellä huoli siitä, että kaikki minulle
olisi oikein mieluista ja hyvää, joka hänen rakkaisin kasvoihinsa
katsellessani oli kääntää kaikki hymyni kyyneliksi. Se oli Bettyn
uljaileminen talon parhailla kaluilla, joka minussa synnytti sydämen
ahdistusta, kun isäni riisui parhaan takkinsa, jonka hän oli pukenut
päällensä minua tervehtääksensä, ja jonka äitini nyt otti haltuunsa
valkoiseen vaatteesensa käärittynä hyllylle takaisin laskettavaksi.
Sillä mitään raskasta ei ole siinä, että parhaat vaatteemme pannaan
korjuun, eikä kukaan meistä sitä siksi katsokaan.
Enkä minä myöskään tahtoisi, että rakkaita vanhoja kapineitamme ja
huonekalujamme alennettaisiin ainoastaan semmoisiksi koristuksiksi kuin
rikkaitten huoneissa nähdään, sen siaan että ne meille ovat ikäänkuin
ystävällisiä vanhoja kirjeitä, joihin niin paljon elämämme historiasta
on kirjoitettu. Ei, ei se ei ollut sitä. Se oli juuri tuo korkean ja
suuren tavoitteleminen, joka ei sopinut matolle, pöytävaatteelle ja
takille, äidilleni ja minulle.
Sillä kun isäni vihdoin vilusta värähtäen, loi silmänsä kylmään
lieteesen satunnaisilla kukkais- ja lehtimeijuillansa, joita Betty ei
millään tavalla olisi tahtonut panna alttiiksi semmoisten
pikkuseikkojen tähden kuin lämmin ja mukavuus; kun Trusty käpälät
vierashuoneen rauhoitetun piirin kynnyksellä surkealla äänellä vinkui
vastaväitöstänsä; kun loistomme alkoi hälvetä, ja Jack otti kynttilän
ja meni viemään valkeata arkihuoneesemme, ja tuo suuri juhla oli
loppunut, ja me kaikki viisi pakenimme sinne: _silloin_ rupesimme taas
tuntemaan itsemme kotona oleviksi ja kodittuneiksi. Äitini näytti
minusta silloin vähemmän kalvealta ja enemmän itsensä muotoiselta, ja
kaikki oli taas niinkuin ennen: Trusty ja minä istuimme hänen
jalkojensa juuressa, hänen kätensä silitteli lempeästi hiuksiani, ja
Trustyn pitkät korvatkaan eivät jääneet hyväilemistä vaille.
Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauan aikaa. Isäni, joka oli nukahtanut,
heräsi äkkiä ja kysyi, oliko Jack katsonut hevosia. Hevonen, jota olin
käyttänyt, oli naapurilta lainattu, ja isäni oli käskenyt panna sen
talliin ruokottavaksi ja lämpimällä jauhojuomalla juotettavaksi.
Mutta Jack ei ollut katsonut -- niin mitään. Isäni sanoi
kuivakiskoisesti, että se ei ollenkaan häntä oudoksuttanut, se oli
varsin tavallista, hän ei ollut muuta odottanutkaan. Jack nousi ja
lähti haukotellen ulos. Isäni ei enää nukkunut, vaan lähti pian perässä
mutisten jotakin semmoista, kuin että kumminkin laina-eläimiä olisi
kunnollisesti hoidettava.
Levoton katsanto palasi taas äitini silmiin. Trusty tunsi varmaankin,
että hän oli lohdutuksen tarpeessa, jonka tähden hän seurattuaan isääni
ovelle kääntyi takaisin, pani käpälänsä äitini polville ja rupesi
hänen kättänsä nuoleskelemaan. Ja minä -- minä tunsin itseni yhtä
mykäksi ja hämmästyneeksi kuin koira enkä saanut paljon suurempaa
myötätuntoisuutta osoitetuksi kuin hänkään. Minä en voinutkaan muuta
kuin kiertää käsivarteni äitini kaulan ympäri, liittyä likemmäksi
häneen ja suudella hänen rakasta kättänsä.
Lopulta olemme kuitenkin kaikki tavallamme "mykkiä eläimiä". Ainoa
erotus, se, että koira ennemmin kuin me joutuu tälle hämmästyksen
kannalle.
Näin on käynyt kaiken aikaa, jona olen ollut poissa! Sillä välin kuin
minä päivästä päivään olen elänyt ilman huolta ja pelkoa; sillä välin
kuin täti Henderson on hoitanut taloudentoimiansa, maanantaina antanut
tehdä pyykkiä, tiistaina tryykätä, keskiviikkona pestä parhaat
vierashuoneen, tuorstaina arkihuoneen, perjantaina puutarhasalin ja
lauantaina juurta jaksain siivota kaikki paikat; sillä välin kuin täti
Beauchamp aamuisin kesken vaatetuspuuhiansa on huvitellut
sievistelevien vanhojen herrojensa kanssa ja iltaisin harjoitellut
kortinlyöntiänsä, huolet ja murheet, tuska ja pelko on kalvaneet äitini
elämänlankaa, eikä kukaan muu kuin ainoastaan Trusty ole sitä nähnyt!
Uskollinen vanha koira on sen nähnyt -- hänen murheellinen katsantonsa
ja hänen hiljainen vinguntansa ilmoitti sen minulle tän'iltana, kun
Jack lähti ulos jättäen oven auki, ja isäni, joka seurasi häntä,
paiskasi sen kiinni. Ja minä olen voinut olla niin kauan poissa täältä!
Mutta mikään mailmassa ei enää saa minua äitiäni heittämään.
Samana iltana.
Nämät sanat kirjoitettuani en kyennyt mitään sen enempää lisätä, vaan
panin päiväkirjani kiinni ja hankein mennä maata peläten äitini käyvän
levottomaksi minun tähteni, jos näkisi valkeata huoneestani. Mutta se
oli jo liian myöhäistä. Minä kuulin hänen hiljaa käyvän kiinni
ovenhakaan, ja ennenkuin olisin ennättänyt sammuttaa kynttiläni ja
pyyhkiä kyyneleni, hän jo seisoi vieressäni.
"Lapsi kultani," sanoi hän -- käyttäen lausetapaa, joka on suloisia
poikkeuksia hänen tavallisesta puheestansa, "lapsi kultani, sinä olet
väsynyt ja sinun olisi jo aikaa pitänyt panna maata. Meidän tarvitsee
palata takaisin vanhoihin kotitapoihimme."
"Todellakaan, äiti, minä en ole väsynyt," minä sanoin koettaen tehdä
ääneni niin vakaaksi kuin mahdollista.
"Onko mikään, lapsi kultani, sinun poissa-ollessasi huolestuttanut?"
kysyi hän.
"Ei, äiti, ei," minä sanoin, "kaikki ihmiset ovat oikein kilvalla
koettaneet minua pahentaa."
"Pahentaa vanhalle kodillesi, Kitty?"
Hän oli nyt antanut minulle oikeuden itkeä, ja minä niiskutin ääneeni:
"Oi äiti, se ei ole muuta kuin ainoastaan levottomuutta sinun tähtesi.
Sinä olet niin kalvea, sinulla on ollut huolia eikä kukaan ole ottanut
siitä vaaria."
Hän oli liian vilpitön pyytääksensä minua tyhjillä tekosyillä
lohduttaa. Hymyillen sanoi hän:
"Sinä yksinkö sen huomasitkin? No entä, jos olisin kaivannut sinua,
kaivannut yöt päivät enkä koskaan tietänyt, mikä sinä minulle olit,
ennenkuin olit poissa, eikö tuo voisi lohduttaa sinua, Kitty? Tuleeko
meidän itkeä sitä, että kaikki taas on hyvin?"
"Minä en koskaan, äiti, sinua heitä, en koskaan, niin kauan kuin elän,"
minä kiihkeästi vakuutin.
"Niin kauan kuin kumpikin meistä elää, lapsi kultani," lausui hän
lisäten hiljaa: "Jos se on Jumalan tahto eikä liian itsekästä minulta."
Hänen sanansa rauhoittivat minua.
Vasta kun hän jo oli sulkenut oven, mutta palasi takaisin minua vielä
kerta suutelemaan, hänen sanansa saivat toisen merkityksen.
"Niin kauan kuin kumpikin meistä elää."
Mutta nyt ne kajahtivat korvissani niinkuin kuolonkellot; minä
vääntelin sinne tänne vuoteellani enkä saanut unta. Mieleeni muistui,
etten ollut iltarukoustani tehnyt.
Oli ensimmäinen yö _kotia päästyäni_, sen saavutettuani, jota siitä
saakka kuin heitin kalliin kotini, aamut illat, jopa useasti
päivälläkin olin rukoillut, ja nyt minä ilman ainoatakaan kiitoksen
sanaa Jumalaa kohtaan olin pannut maata!
Minä hämmästyin kiittämättömyyttäni, nousin ylös, panin päälleni ja
laskin polvilleni akkunan ääreen täysikuun valossa, joka välähteli
vanhojen jalavien latvoissa, kimelteli ruusupensaitten lehdillä ja
murtuen kirkkaita akkunanruutuja vastaan sirotteli timantteja
permannolle.
Se oli tätä, jota minä tarvitsin: rukousta ja ylistystä. Se teki minun
hyvää jo samalla hetkellä kuin aloitin.
Eikä ihmettäkään! Rukous ei ole puhe, joka laantuu yksinäisyyteen.
Raamattu sanoo, että kun huudamme Herraa, hän kallistaa laupiaat
korvansa meidän puoleemme ja kuulee meitä niinkuin isä lapsiansa.
Jumala kuulee meitä! Hän kuuli minua, kun tunnustin hänelle
kiittämättömyyteni ja pelkoni. Hän kuuli minua, kun jätin kalliin
äitini hänen haltuunsa!
Vaikka olin kiittämätönkin! Koko ajan Herra on valvonut äitiäni,
ottanut vaarin hänen salaisimmista tarpeistansa ja isällisesti
holhonnut häntä.
Ja hän pitää yhä edelleenkin huolta meistä, "_niinkauan kuin kumpikin
meistä elää_." Niin, kun lausuin nämätkin sanat hänen korvaansa,
kuolonkellot eivät enää soineet minulle. "Niinkauan kun kumpikin meistä
elää" -- elää täällä maan päällä ensin, ja sitten kun meillä ei enää
ole mitään huolia hänen päällensä sälytettävänä, hän kuitenkin pitää
huolta meistä, jopa ijankaikkisesta ijankaikkiseen. -- Minä tein väärin
lausuessani, että kukaan ei ole ottanut vaaria äidistäni taikka
huomannut, kuinka huonoksi hän on mennyt, sillä kun täti Beauchampin
luona Ormond kadun varrella kohtasin Hugh'in, hän sanoi minulle, että
äitini ei ollut terve.
Minä voin nyt ilman tuskaa ja kyyneliä mennä levolle.
* * * * *
Tänäpänä kaikki minusta tuntuu paljon toisemmalta kuin eilen.
Ensiksikin kallis äitini näyttää hiukan virkeämmältä; hän ei ole niin
kalvea, ja hänen hymynsä on hilpeämpi.
Toiseksi minä taas olen toimittanut tavallisia pieniä aamu-askareitani;
lypsänyt lehmiämme ja suuruksen edellä vienyt astiallisen uutta maitoa
äidilleni. Rakkaan meren paljas näkeminen ja kuuleminen pani sydämeni
hypähtämään ilosta niinkuin aallot tuolla silmieni edessä, ja minä
tunsin itseni niin onnelliseksi, kun taas sain katsella pitkin suurta,
aavaa merenselkää, joka syvyydestä nosteli lukemattomia laineita, sillä
välin kuin tuuli huhtoi niitä vaahdolle, niin että lopulta olivat kuin
ääretön joukko lumettuneita merilintuja.
Minun tuli niin hyvä olla, kun taas sain kuulla meren tuttavaa tyrskyä
kallioita vastaan ja kuulla pakoveden hiljaista pulinaa, se kun kääri
simpsukat liepeesensä ja kuljetti niitä muassaan kauas valkoiselta
rannalta kallioin juuresta. Maa oli kylmähtänyt, härmä kirisi jalkojeni
alla ja kallioilta tuleva tuuli puhalsi kalseaa, mutta ystävällistä
aamutervehdystänsä pääni ylitse. Kun sitten istuin tuulen suojassa
jakkarallani, rakas vanha Daisy katseli minua isoilla, äidillisillä
silmillänsä omituisella, tyvenellä ja ystävällisellä tavallaan
myönnyttäen minulle oikeuden siinä istua. Niin koko mykkä luonto
tervehti minua kotia palanneeksi.
Ja kolmanneksi minulla on ollut riita Bettyn kanssa, joka tällä tavalla
on lausunut minua tervetulleeksi ja oikeutetuksi astumaan takaisin
entisiin oloihini.
Minä olin ottanut maidon ja lähtenyt ylös äitini luo, mutta ihmeekseni
en tavannut häntä omasta pienestä kammiostaan portinvajan päältä; hän
ei vielä ollut liikkeellä.
"Minusta tuntuu," sanoi hän, "kuin maito enemmän vahvistaisi minua
maaten, enkä minä luullut sinun nousevan niin varhain matkasta
tultuasi. Aamut ovat välisti kylmänkulpeita," jatkoi hän ikäänkuin
poistaaksensa sitä levottomuutta, jonka hän taisi lukea silmistäni,
"mutta kun tulee kevät, tahdomme taas pitää pieniä aamupakinoitamme
tuolla ylhäällä."
Minä koetin katsella asiaa yhtä tyvenesti kuin äitini, mutta hänet
heitettyäni en voinut hillitä haluani ilmoittaa huoltani jollekin
ihmiselle. Isäni oli jo ulkona kedolla, Jack vielä vuoteellaan, ja
koska Betty paitsi heitä oli talon ainoa inhimillinen olento, minun ei
ollut muuta neuvoa kuin pujahtaa maitohuonesen, missä Betty oli voita
kirnuamassa.
Akkunat olivat auki, auringon säteet tunkivat sisälle taajan lehdistön
välistä, ja aamutuuli, joka myöskin luikasti huoneesen, nosti pieniä
kareita äsken kuoritun maidon pinnalle, samalla kuin vielä pitelemätön
maito paksu keltainen ja herkullinen kerma päällä palautti muistooni ne
lukemattomat pienet juhla-atriat, joita minä ja Jack lapsena olimme
siellä nauttineet. Tämä kaikki kokonaisuudessaan oli ihastuttava
viileyden, vihannuuden, kerman ja lapsuuden muistojen ilmapiiri, ja
minä tunsin itseni nyt Bettyn rinnalla yhtä paljon lapseksi, kuin koska
me molemmat, Jack ja minä, nöyrinä anojina seisoimme hänen edessänsä,
hänen, joka oli maitohuoneen kuningatar, kaiken herkullisen ja hyvän
jakaja, ja me itse tuskin olimme sen mittaisiksi kasvaneet, että
varpaisiltamme yletyimme noihin viehättäviin maito-astioihin
kurkistamaan.
Betty seisoi akkunaan päin kääntyneenä vanuttaen kaikella halulla
voitansa ja hyräillen pitkäveteistä nuottia, jolla oli yhtä vähän alkua
ja loppua kuin puron yksijonoisella solinalla. Hän ei huomannut minua,
ennenkuin seisoin varsin hänen vieressänsä ja sanoin:
"Oi Betty, miks'ei ollut ketään, joka olisi ilmoittanut sen minulle?
Eikö kukaan ole havainnut, että äitini on kipeä?"
Se oli varomaton alku. Betty näytti ottavan sen loukkaukseksi.
Hetken aikaan hän ei puhunut mitään; sitten vastasi hän
kuivakiskoisesti ja kuten näytti työhönsä kovin kiintyneenä: "Muutamat
ihmiset luulevat, ettei mitään nähdä, sentähden ettei asioita huudeta
kadunkulmissa. Muutamat, varsinkin nuoret ihmiset päättävät, ettei
kukaan muu näe mitään paitsi he itse."
"Te tiedätte, Betty, mitä minä tarkoitan," minä sanoin. "Kuinka kauan
aikaa on sitten kuin äitini ei ole jaksanut nousta ylös maitoansa
juomaan? Ja miks'ei kukaan ole siitä minulle kirjoittanut?"
"Miks'ei kukaan ole kirjoittanut, mrs Kitty, sitä en voi sanoa," hän
vastasi. "Miks'en itse ole sitä tehnyt, on yhtä selvä asia, kuin ettei
koira puhu."
Ja niin hän yhä edelleen näppärästi ja mukavasti niinkuin ainakin
vanutteli voitansa pieniksi sieviksi kappaleiksi, juuri, kuin olisi
ollut erinomaisen tärkeää saada niitä ihan yhdenlaisiksi ja puheen
aineena sitä vastaan peräti mitätön asia.
Minä olin tietysti tämmöisessä riidassa peräti allakäden. Naisella,
jolla on sormet kiinni jossakin käsityössä, on riidan alkaessa aina
edullinen asema työttömän suhteen. Riita-asiaa sopii silloin aina
käyttää huolettomalla tavalla, ikään kuin sivuttamalla ja käsillä
olevaa tointa paljon halvempana. Betty oli ilman sitä keskellä
valtakuntaansa, kun minä sitä vastaan seisoin siellä ainoastaan
nurkkavieraana, joka tunkee toisen alalle.
Ainoa neuvoni oli antaa hänen nähdä, etten ollenkaan ollut mikään
riiteliä, vaan ainoastaan nöyrä anoja, ja minä tiesin hyvin,
että kun hän nuhteillansa vaan oli saanut oman asemansa turvatuksi,
hänen uskollinen sydämensä kerrassaan avaisi koko suosionsa ja
myötä-tuntoisuutensa aarteen.
Kyynelet, jotka olivat ääneni tukahduttaa, tulivat minulle avuksi
lausuessani:
"Betty, minä tiedän, että te rakastatte äitiäni melkein yhtä paljon
kuin minä. Sanokaat minulle sentähden, onko äitini todellakin niin
kipeä, kuin hän näyttää, eikö siihen voi mitään tehdä?"
Kun Betty oli pannut viimeisen voikappaleen valkoiselle vadille, hän
rupesi kuivaamaan käsiänsä käsivaatteesen, joka riippui oven takana, ja
lausui:
"Minä tahdon sanoa teille, kuinka tämän on, mrs Kitty. Minä luulen,
että missis'istä tehdään pakanallinen epäjumala, ja Herra ei tahdo sitä
sillä tavalla." Ja käsivaate kulki huomaamatta Bettyn kasvojen yli.
"Tehdä äitini pakanalliseksi epäjumalaksi," minä sanoin, "mitä sillä
tarkoitatte, Betty?"
"Mitä sillä tarkoitan, Kitty, on tämä: Minä olen käynyt kuulemassa
pappia, jota muut papit eivät tahdo kärsiä, sitä, joka muutti lankoni
lakeaksi kuin lammas, ja hän sanoi, että kaikki luonnostamme olemme
epäjumalan palvelioita emmekä ensinkään parempia kuin pakanat, ellemme
ole oppineet Jumalaa rakastamaan."
"Ja sitten hän selitteli, mitkä epäjumalamme ovat. Alusta minä luulin
meidän pääsevän varsin helpolla, sillä hän puhui rikkaista, jotka
jumaloitsevat tavaroitansa, ja minä ajattelin vanhaa saituria
Falmouth'issa, joka joka ilta lukee rahojansa; ja sitten hän puhui
niistä, jotka jumaloitsevat maitansa ja tilustuksiansa, ja silloin minä
ajattelin olevan kysymyksessä kartanonhaltia, meidän naapurimme, joka
ei tahdo suoda masterille tuota pikku maatilkkua, joka on meidän
tilustustemme rajalla, ja jossa Trustylla olisi niin hyvä syötinmaa;
vielä puhui hän turhamaisista nuorista tytöistä, jotka tekevät
itsellensä jumalia rihmoistansa ja korennuksistansa, ja minä katselin
ympärilleni nähdäkseni, miltä se maistuisi. Mutta sitten hän puhui
aviomiehistä ja vaimoista, jotka tekevät itsellensä epäjumalia toinen
toisistansa, isistä ja äideistä, jotka jumaloitsevat lapsiansa, ja
silloin minä ajattelin teitä kaikkia, mrs Kitty, ja olisin suonut, että
master ja missis ja te, lapset, olisitte olleet siellä kuulemassa, joka
varmaankin olisi tehnyt teille kaikille hyvää. Sillä näettekö, master
tekee itsellensä epäjumalan teistä, mrs Kitty, ja missis ei ole paljoa
parempi, vaikka hän tekee sitä salaa hän, jopa itse tietämättänsäkin.
Ja te, mrs Kitty, ajattelette, ettei kukaan voi katsoa missis'iä paitsi
te itse."
Saarnallaan omaa-tuntoansa kevenettyänsä Betty oli raivannut tietä
sääliväisyydellensä, ja istui nyt penkille, pyyhkäisi silmiänsä
esiliinallaan ja sanoi puolittain jyrkästi, puolittain leppeästi:
"Muuten minä en juuri usko, että teidän tarvitsee missis'iä murhettia.
Minun päättääkseni hän on ikävöinnyt teitä, mrs Kitty, ja nyt kun hän
on saanut teidät takaisin, elämäkin palaa takaisin, juuri kuin kalalle,
joka heitetään takaisin veteen -- se on, ellette puolestanne rupee
tekemään hänestä epäjumalaa ja itkuisilla silmillä ota vaaria
pienimmistä vivahduksista hänen kasvoissaan ja niin sokealla
rakkaudellanne auta häntä suorinta tietä taivaasen, joka minun luulteni
voi tapahtua aivan helposti rakkaan missis'in suhteen. Sillä että hän
on valmis toiseen mailmaan siirtymään, sitä ei kukaan voi kieltää.
Mutta mitä siihen tulee," jatkoi Betty, "ettei missis nouse peräti
varhain, siitä ainoastaan sopii olla kiitollinen. Minä se olin, joka
sain hänet siihen, ja minä soisin, ettei kukaan ottaisi häntä siitä
kääntääksensä. Muutamat ihmiset näyttävät uskovan, että heikko köysi
vahvistuu siitä, että sitä venytetään niin pitkäksi kuin mahdollista,
mutta minun luuloni on, että se sillä tavalla paljon pikemmin katkee."
Bettyn ajatus äitini terveyden tilasta lohdutti minua suuresti. Se
näytti siirtävän asian epämääräisen, äärettömän ja auttamattoman alalta
määrätyksi, mutta kuitenkin voitettavaksi ja helpoksi vaaraksi, jota
hellillä ja rakkailla huolilla kävi poistaminen. Minun rupesi nyt
tekemään mieli kuulla vähän enemmän Bettyn havannoista metodistain
suhteen, ja minä sanoin:
"Jos asian oikein ymmärrän, pappi ei siis puhunut mitään joka erittäin
miellytti teitä, Betty, vai kuinka?"
"Miellyttikö? Ei suinkaan, mrs Kitty, yhtä vähän kuin raippa miellyttää
hullua, ja hullu minä olin, kuin menin vaikka missis varotti minua."
"Se ei siis ollut hyvää mitä hän puhui?"
"Sitä en tahdo sanoa, mutta minä en siitä pitänyt, ja minun tekisi
juuri mieli tietää, kuka voisi pitää siitä, että hänen täytyy istua
jalkapuussa koko seurakunnan edessä kivitettynä ja lokaan tahrittuna,
ja että häntä isketään juuri siihen, missä kipeimmin sattuu."
"Kuinka niin, Betty?" minä kysyin.
Hämmästyksekseni Betty nyt rupesi änkyttämään ja purskahti katkerasti
itkemään. Minä en koskaan ennen ollut hänessä mitään muuta tunteen
merkkiä havainnut, kuin että ääni korkeintaankin oli hiukan vapissut ja
käsi äkkiä pyyhkäissyt silmiä. Hän häpesi tavallisesti kyyneliänsä
niinkuin koulupoika, mutta nyt hän itkeä niiskutti, ja hetken aikaa
kului, ennenkuin hän taas sai puhutuksi.
"Mrs Kitty," sanoi hän, "juuri kuin ajattelin, kehenkä hän sen jälkeen
ryhtyisi, ja hymyilin itsekseni nähdessäni, kuinka nuot houkkio-raukat
yltä-ympärilläni niiskuttivat ja menivät tainnoksiin, tulipa äkkiä
sana, joka nuolen tavalla tunki sydämeni pohjaan, ja siinä seisoin nyt
väännellen itseäni niinkuin kala ongessa, sillä välin kuin pappi yhä
vaan ajoi sitä syvemmälle, jopa yhtä levollisesti ja varovasti, kuin
kysymyksessä olisi ollut hakata naula oikeaan paikkaan puunkappaleesen,
jota ei kuitenkaan tahdo rikkoa. Minä olisin voinut lyödä hänet
kuoliaksi, mrs, Kitty, mutta siinä minä seisoin avutoinna niinkuin
lävistetty mato."
"Mutta mitä hän sitten sanoi, Betty?"
"Mitä hän sanoi? -- niin, mrs Kitty, hän antoi minun tuta, etten ollut
parempi kuin tavallinen pakana, ja että epäjumalat, joita olin Jumalan
edestä palvellut, olivat semmoisia kappaleita, joita julmin indiaani
olisi hävennyt."
"Mitkä ne olivat, Betty?"
"Mitkä muut kuin juuri maitohuoneeni ja kyökkini ja minä itse," sanoi
hän, "juuri nämät somat voikappaleet, jotka minun mielestäni
välttämättömästi ovat paremmat kuin kaikki muut koko mailmassa, ja tämä
kivilaattia, johon yhtä vähän olen tahtonut mitään jalan jälkeä, kuin
jos kysymyksessä olisi ollut kuninkaan oma astin-lauta."
"Pappi ei ainakaan maininnut voikappaleita eikä kivilaattiaa?" minä
kysyin.
"Ei varsin suorilla sanoilla, mutta kyllä minä hyvin ymmärsin, mitä hän
tarkoitti, ja päälliseksi vielä kaikki harmi, jota olen tuntenut, kun
master Jack ja te, mrs Kitty, olette mieltäni pahentaneet, ja vanha
Roger parka sitten ja hänen likaiset kenkänsä ja paljon muuta."
"Mutta, Betty," minä virkahdin, "sekä minä että Jack ja Roger olemme
todellakin useasti olleet kiusalliset ja tehneet väärin, ja kyökki ja
maitohuone ovat juuri ne paikat, jotka Jumala on määrännyt teille
vaikutus-piiriksi; niistä teidän sentähden tuleekin pitää huolta."
"Mitä auttaakaan vastustaminen, mrs Kitty," sanoi Betty toivottomasti
päätänsä pudistaen. "Minä en suinkaan tahdo sanoa, että Roger on mikään
pyhimys, ja vaikka itsekin olisin semmoinen, en kuitenkaan voisi
väittää, ettei Roger useasti käytä itseänsä tyhmästi, ja ettei asiat
meillä mene hullusti toisinaan."
"Olen kyllä tuhat kerrat mitä suurimmalla tarkkuudella koettanut
harkita ja tutkia, enkä voisi keksiä mitään otollista syytä
suuttumukseeni ja mitään oikeutta kiinnittää sydämeni niihin toimiin,
jotka Kaikkivaltias on määrännyt minulle, mutta se ei auta, haava pysyy
haavana, ja sanat istuvat siinä kuin naulat ja ei auta, mrs Kitty, minä
olen vaivainen, syntinen ihminen, se on täysi tosi, ja minä en pääse
siitä mihinkään."
"Mutta, Betty," minä sanoin, "ettekö käyneet siellä uudestaan jotakin
lohdutusta etsimässä?"
"Sen tein," sanoi hän, "vaikka minulla oli varsin vähän taikka ei
mitään toivoa. Puhuessaan hän kaiken aikaa tarkasti minua, niinkuin hän
olisi tahtonut tunkea lävitseni katseellansa, mutta minä en kertaakaan
silmiäni räpähtänyt, vaan katselin rohkeasti kovalla otsalla häneen
takaisin, sanoen sydämessäni: 'Sinä olet yhden kerran saanut minut
kiinni, mutta älä koetakaan toistamiseen.' Mutta kun hän oli
lopettanut, ja minä olin kotimatkalla, olipa juuri kuin jokin alati
olisi vetänyt minua takaisin, aivan niinkuin koi vetääntyy valkeata
kohden. Minä menin sentähden vieläkin kerran, ja siellä oli suuri
joukko ihmisiä vuorikaivoksista ja kalapaikoista, ja minä näin erään
miehen, joka seisoi siellä ja puhui heille. Mutta tällä kertaa se ei
ollutkaan pappi, joka muutti lankoni lakeaksi kuin lammas, mr Wesley,
vaan toinen, iso, pitkä mies Yorkshirestä, joka olisi voinut lyödä
maahan minkä Cornwallin nyrkkitaistelian tahansa. Ensin minä luulin
hänen puhuvan vierasta kieltä, mutta sitten rupesin ymmärtämään häntä
ja huomasin silloin, että hän oli vielä pahempi kuin pappi. Tämä ajoi
nauloja sydämeen ja antoi niitten jäädä sinne istumaan, kuinka ikinä
itseänsä käänteli ja vääntelikin; mutta Yorkshiren mies nakutteli ja
hakkasi ihmistä niinkauan, ettei ollut yhtäkään eheää paikkaa kiireestä
kantapäähän asti. Leveällä kielellään hän antoi minut ymmärtää, että
kaikki mitä siihen asti koko elinkautenani olin ajatellut, puhunut ja
tehnyt, oli sulaa vääryyttä ja jopa siihen päivään asti, joka tänäpänä
oli. Ja siinäpä kaikki, mitä minä voitin, kun en totellut missis'iä."
"Mutta, Betty," minä sanoin, "onpa lohdutusta, onpa voidetta
tuommoisiinkin haavoihin; eihän se ollutkaan kaikki, mitä saarnaajat
puhuivat."
"Ei, ei," virkahti Betty surullisesti, "ihmiset kehuvat heidän puhuvan
ihmeellisen suloisesti Vapahtajastamme, hänen kärsimisestänsä ja
armeliaisuudestansa. Mutta sen minä tiedän, että minulle kaikki tyyni
on käynyt sapeksi. Puhutaan sokerin muuttuvan etikaksi, kun ihminen on
sisältä kipeä, ja niin minä arvaan, että suloisimmatkin sanat, joita
ihminen taikka enkeli voi lausua, minulle tulevat karvaaksi, niinkauan
kuin sydämeni on katkera. Niin, mikä tekee minun pahemmaksi kuin julmia
indiaani, on juuri Vapahtajamme armeliaisuus, ja mitä hän on kärsinyt
minun tähteni, sillä indiaani ei tuosta tiedä mitään, mutta minä,
minäpä tiedän kaikki tyyni."
"Mutta Betty," minä sanoin, "onpa jotakin, joka sanotaan rukoukseksi;
osaattehan rukoilla?"
"Luulin kyllä osaavani, mrs Kitty," sanoi Betty, "siksi kuin rupesin
oikein koettamaan. Kaiken aikani olen joka ilta lukenut 'Isä-meidän'
rukouksen ja sunnuntaisin uskontunnustuksen ja Jumalan kymmenen
käskysanaa. Mutta kun tunsin itseni olevan hädässä ja avun tarpeessa ja
koetin ruveta rukoilemaan, se ei tahtonut minulta oikein menestyä. Ja
jos rukoilen rukouksen, onpa niinkuin ei olisi ketään, joka tahtoisi
ottaa siitä vaarin."
"Betty," minä sanoin, "näyttää siltä, kuin todellakin yhtä vähän kuin
indiaani tuntisitte Jumalan laupeutta. Te puhutte, niinkuin olisitte
yksinänne kaikessa murheessanne, ja tämä kuitenkin ainoastaan on keppi
ja sauva, jota Herra käyttää teitä kotia saattaaksensa."
"Kenties, mrs Kitty, mutta katsokaat, minä en voi. Minä tunnen
ainoastaan iskut ja haavat, ja ne kiusaavat minua niin, että tuskin
ollenkaan voin kärsiä Rogeria ja master Jackia, ja kun kovalle käy, ei
juuri missis'iä ja masteria ja teitä itseäkään, mrs Kitty. Minä tuskin
voin kärsiä yhtään ainoata olentoa ja meninpä muutama päivä sitten niin
pitkälle, että pesinrievulla hutkaisin Trustyä -- tuota mykkää,
harmitonta eläintä. Mutta hän ymmärsi, että minä en tarkoittanut mitään
pahaa, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo tulla hiipi kättäni
nuoleskelemaan."
"Oi Betty," minä sanoin, "eläinparat ymmärtävät paremmin meitä, kuin me
ymmärrämme Jumalaa. He luottavat meihin."
"Sen heidän kyllä sopii tehdä, mrs Kitty, sillä he eivät ole koskaan
syntiä tehneet. Kissan on kyllä tapana varastaa maitoa, ja koira-houkka
kaappaa joskus itsellensä jonkun luun, mutta Kaikkivaltias on tehnyt
heidät semmoisiksi, ja sitten me tulemme ja sekotamme heitä lajeillamme
omasta ja toisten omaisuudesta, joita he tietysti eivät ollenkaan
ymmärrä. Se kuuluu heidän luontoonsa. Mutta se ei suinkaan ollut
Luojan tarkoituksena, että me upottaisimme sielumme voipyttyihin ja
maito-astioihin, unhottaisimme hänet ja kävisimme vihan vimmassa
likapilkusta kyökin laattialla. Ja ennenkuin tämä saadaan suoritetuksi,
minä puolestani en voi tuntea mitään halua Kaikkivaltiasta ajatella."
"Mutta tulipa Vapahtajamme tänne alas juuri kaikkia suorittamaan," minä
sanoin. "Tulipa hän ottamaan pois syntimme itsensä alttiiksi
antamalla."
"Niin kyllä, mrs Kitty, se on aivan totta; mutta minun ei ole asiat
suoritettuna, ei," hän virkahti.
Hän nousi ylös, pyyhkäisi silmiänsä ja meni kyökkiin suurusta
laittamaan. Mutta ennenkuin rasvan kirinä riehtilässä hämmensi hänen
äänensä, hän vielä kääntyi minuun lausuen erin-omaisella leppeydellä:
"Teidän on hyvä tarkoitus, mrs Kitty; mutta minä en tiedä, kuinka
tulin teitä huolettaneeksi murheitani ilmoittamalla. Eipä ole
odottamistakaan, että nuori tyttö kuin te tuommoisia ymmärtäisi. Mutta
teidän oli niin hyvä tarkoitus, niin hyvä tarkoitus, älkäät nyt vaan
menkö puhumaan sanaakaan, joka voisi häiritä missis'iä, ja älkäät itse
pelätkö, sillä hän kyllä toipuu, nyt kun on saanut teidät kotia --
ellette vaan tahdo tehdä hänestä epäjumalaa, josta pappi meitä varotti.
Ja paitsi sitä minä sanon, etten koskaan ole nähnyt minkään menestyvän
paremmin sentähden, että sitä ruvetaan murhettimaan ja tuskailemaan.
Kalua ei voi parantaa, ennenkuin se menee rikki, ja jos teillä on sata
kalua, voitte olla varma siitä, että ne menevät rikki juuri semmoisista
kohdista, mistä niitä on vaikein parantaa. Kaikki käy enimmästään
hullusti, mutta sitä ei tietääkseni voi ennakolta auttaa."
Bettyn johtopäätökset olivat vähän omituisia, mutta hänen ennustuksensa
näyttävät käyvän toteen, sillä hänen kehoittavat sanansa äitini suhteen
kevensivät sydäntäti, ja sen keventyminen näyttää keventävän äitinikin
mieltä.
Kasvojen tuskallinen katsanto on kadonnut, jospa ei vaaleuskaan. Mutta
valitettavasti en voi sanoa, että kaikki on hyvin isäni ja Jackin
välillä.
Tän'aamuna heillä taas oli noita sanariitoja, joita äitini ja minä
niin suuresti pelkäämme.
Me kolmen olimme jo päässeet suurukselta, ja isäni suututteli
parhaallaan Jackin poissa-oloa, kun tämä itse tuli sisään ja kaikkia
yhteisesti tervehdettyänsä keveällä, huolettomalla tavallaan paiskasi
itsensä pöydän ääreen ja rupesi leikittelemään kotopanoisen oluen,
leivän ja juuston kanssa näyttäen jotenkin voipuneelta ja
haukotuksiansa hilliten.
"Väsyksissä edellisen illan työstä, minä arvaan," sanoi isäni, alkaen
niinkuin tavallista kohteliaalla sanalla. "Kun nuoret kaarestavat
puoli-yöhän, vanhain täytyy tehdä työtä heidän edestänsä, sillä välin
kuin aamulla nukkuvat."
"Luulenpa viipyneeni vähän kauan ulkona eilen illalla," sanoi Jack
koettaen itseänsä hiukan puollustaa.
"Ja hyvässä seurassa, nuori herra!" sanoi isäni. "Se oli varsin
viehättävä iltalaulu jonka nuoret seurakumppanit eritessään tarjosivat
meille. Vähän harjoittelemista ja ainoastaan pientä epävakaisuutta
äänessä."
"Minä en ollut päissäni," sanoi Jack jyrkästi.
"Sitä en ole sanonutkaan," virkahti isäni, "minä puhuin seurasta enkä
iloista. Gentlemani juokoon joskus tilkan vertaistensa kanssa, mutta
minun poikani ei enempää kuin kukaan muukaan, jolla on Trevylyanin
nimi, koskaan minun luvallani tule pitämään tuttavuutta kurjien
houkkioin kanssa, jotka juopuvat huonosta oluesta."
"On kyllä ero oluella ja klaretilla, sir," sanoi Jack käännellen
olutlasiansa, samalla kuin hän silmäili sitä pientä viini pulloa, joka
aina pantiin isäni eteen. Hän tottui siihen, äitini sanoo, Flandernissa
sotaväessä ollessaan eikä nyt voi olla sitä paitsi; jos se tuleekin
vähän maksamaan, me sen verosta säästämme muissa asioissa.
"On ero teillä ja minulla, nuori herra," sanoi isäni lakaten
pistelemästä ja karkaisten sanansa muutamilla noista väkilauseista,
joita äitini sanoo hänen myöskin oppineen Flandernissa sodan aikana.
"Minä tahdon ilmoittaa teille, etten ai'o maksaa useampia rätinkejä
noihin pikkukapakkoihin, joissa näette hyväksi seurustella jos
mimmoistenkin heittiöin kanssa kaupungista ja sen lähisyydestä."
"Minäkin pitäisin enemmän paremmasta seurasta, sir," sanoi Jack, "mutta
minulla ei ole tilaa valita. Minulla ei ole hevosia metsästystä varten
eikä hienoja vaatteita hienoa seuraa varten, ellen juuri tahtoisi
ruveta ystävyyteen naapurimme, kartanon-isännän kanssa, joka joka ilta
talutetaan maata väsyneenä parhaan klaretin vaikutuksesta."
"Pois pöydästä, sir," huudahti isäni, "jollette voi olla minua
loukkaamatta."
Sanaakaan lausumatta nousi Jack ylös viskaten leipänsä loput Trustylle;
mutta ennenkuin hän lähti huoneesta, kääntyi hän takaisin ja otti
kirsikanpunaisen rihman taskustansa sanoen ostaneensa sen markkinoilta
minulle lahjaksi.
"Onko se myöskin maksettu, sir?" sanoi isäni hillityn vihan äänellä.
"Minulla ei osannut olla pientä rahaa muassani," sanoi Jack, "mutta
Hugh Spencer sattui olemaan varsin lähellä, ja hän lainasi minulle,
mitä tarvitsin."
"Kukaan omaisistani ei saa varastettua kalua kantaa," sanoi isäni, otti
rihman ja heitti sen tuleen.
Tästä Jack suuttui ja syöksi pois huoneesta, mutta isäni viha näytti
laimenevan; ja kun hän näki kyyneliä silmissäni, hän hellästi silitteli
hiuksiani lausuen, että niitten ruskeat kiharat olivat paremmat kuin
kaikki kirsikanpunaiset repaleet mailmassa.
"Se ei ole rihman tähden, isä," minä sanoin.
"No, mintähden sitten?" hän kysyi.
"Sinun tähtesi, isä, ja Jackin," minä sanoin.
"Kenties olin liian kova poikaa vastaan," sanoi hän. "Nuoret ovat
nuoria."
"Se ei ollut sitä, jota minä tarkoitin," minä sanoin, sillä minä
tunsin, että minun tuli puhua, koska äitini itki, ja isäni, niin paljon
kuin hän häntä rakastaakin, ei kuitenkaan koskaan salli yhtään sanaa
hänen suustansa.
"Se ei ole tämä, joka minua huolettaa," minä sanoin, "vaan se, että
vaikka sinä aina olet oikeassa ja Jack väärässä, sinä kuitenkin annat
hänen uskoa, että asia on päin-vastoin, hän kun itse on niin tyven,
mutta kiihoittaa sinua vihaan."
"Oikeinpa oivallista kasvatusta annatte lapsillenne, rouvani," sanoi
isäni kääntyen äitini puoleen. "Poikanne kiivastuttaa minua, vanha
hupsu kuin olenkin, ja tyttärenne pitää minulle nuhdesaarnan."
Mutta hän ei ollenkaan ollut äitiini taikka minuun suuttunut.
Ja päivällisellä oltaessa hän jalomielisenä ja ritarillisena kuin
ainakin kurotti Jackille kättä ja sanoi:
"Kenties olin liian kuva sinua vastaan tän'aamuna, poikani. Sinulla
oli kuitenkin hyvä tarkoitus, kun ostit rihman sisarellesi."
Mutta tuo ei ollenkaan ollut, mitä minä olisin suonut. Jack pääsi
asiasta itsetyytyväisenä voittajana ja luuli tehneensä varsin jalon
työn, kun minulle oli ostanut rihman Hugh Spencerin rahalla, jota hän
tietysti nyt kun rihma oli poltettu, ei koskaan ajattelisi
maksaaksensa.
Ja Jack on niin rakastettava, että kun minä torun häntä, kaikki
tavallisesti häättyy leikiksi; kun isäni taikka Betty nuhtelee häntä,
he lopulta aina itse joutuvat väärään ja luulevat itsensä velvollisiksi
pyytämään hältä anteeksi, ja kun äitini lempeällä tavallaan oikaisee
häntä, hän itse tekee lopun asiasta luulottaen äitiäni, että hän juuri
on kääntää uutta lehteä, ja että hän, jo ennenkuin äitini sanoi
ajatuksensa siitä, on ollut aikeissa sitä tehdä.
Mutta tuo uusi lehti ei sisällä mitään muuta kuin vanhakaan, ja
sydämeni vapisee ajatellessani, kuinka tämä kaikki vihdoin päättyy.
Minusta tuntuu niinkuin ihmiset ainoastaan sattumuksesta harvoin
pääsisivät oikeaan satamaan.