Kaikki olivat niin ystävällisiä minua kohtaan, kun lähdin Hackneysta,
ja minun oli oikein ikävä ja olisin ollut vielä enemmänkin jos ero ei
olisi ollut ikäänkuin välipaikka matkalla kalliisen kotiini.
Setä Henderson antoi minulle kukkaron, viisi uutta guineaa sanoen
tietävänsä ihmisiä, jotka yhtä vähästä alusta olivat koonneet koko
suuren omaisuuden, ja kuka takaisi, arveli hän, eikö minunkin viisi
guineaani voisi kasvaa "plumbiksi" s.o. sadaksituhanneksi punnaksi.
Minä en juuri käsitä, kuinka tuo tapahtuisi, koska jo olen ajatellut
enemmän kuin kymmentä eri tapaa niitä hukatakseni; mutta sen tiedän,
että minulla niistä tulee olemaan yhtä suurta iloa, kuin mitä setä
Henderson suinkin voi minulle toivottaa. Minä puolestani tahtoisin
ainoastaan tietää, mikä kaikista tuumistani on paras. Täti Henderson
antoi minulle pienen kirjan pitkällä nimellä. Tämän kirjan lukemisesta
hän päätti minulle olevan enemmän hyötyä kuin piispa Taylerin
teoksista. Orpana Tom oli ottanut takaisin sen arkamaisen, vähän äkeän
käytöksen, jota hän heti tultuani oli osoittanut, hänen silmänsä
säkenöitsivät ja hänen äänensä oli kovin tiukka. Mutta juuri kuin olin
vaunuihin astua, sanoi hän äkkiä: "Anna anteeksi, orpana Kitty, jos
olen sinua jyrkästi puhutellut; sinä olet aina ollut hyvä minua
kohtaan, ja joka päivä tahdon mennä mr Wesley'ä kuulemaan."
Täti Jeanie ei antanut hopeaa eikä kultaa, kun aikaisin aamulla kävin
häntä hyvästi jättämässä, mutta apostolien tavalla hän antoi sitä, mitä
hänellä oli, ja yltäkylläisesti. Kyynelet kiilsivät hänen rakkaissa,
ystävällisissä silmissään, hän nimitteli minua "pikku karitsaksensa,"
ja hauskalla vanhalla Skottlannin murteellansa rukoili hän, että hyvä
paimen varjelisi minua kaikista erämaan vaaroista. "Mailma," sanoi hän,
"on todellakin erämaa, sen vaarat suuret ja monet." Hän rukoili Herraa
suomaan hänelle anteeksi, jos hänen sanoissansa oli jotakin nurkumista.
Hän ei tahtonut mailman monia huovahduspaikkoja kieltää, ja tie oli
hänelle yleensä ollut hyvä tie, jokainen orjantappura tarpeellinen, ja
hän oli havainnut autiot hiedikot yhtä terveellisiksi kuin vihertävät
kosteikot; kalliosta huokuvan veden suloisemmaksi kuin lähteet
palmupuitten juurella. "Ja kuinka voisinkaan olla niin riittämätön,"
lisäsi hän, "että pitäisin epätoivoa rakastetustani? Jos minä olen
vanha ja sitkeä, niin että toisinaan ilman perääntymättä voin jonkun
puuskan kestää, ja jos sinä olet nuori ja arka ja hento, eikö Hän, joka
kokosi lampaat helmaansa, tiedä tuota paremmin kuin minä." Niin me
itkimme yhdessä hetken aikaa, ja sitten hän notkisti polvensa minun
kanssani vuoteensa viereen, tyhjentäen sydämensä hellimpiin
esirukouksiin, joista sydämeni suli, niinkuin jää kevään
päivänpaisteesta ja sateesta sulaa.
Mitä hän lausui, minä en sanasta sanaan muista. Se ei ollut tavallista
puhetta -- se oli toisen sydämen vuodatusta toiseen, lapsensydämen
Jumalan suureen, äärettömään sydämeen taivaassa. Mutta kun hän nousi
ylös, suuteli minua ja sanoi minulle jäähyväiset, tuntuipa niinkuin oma
sydämeni, joka ennen oli ollut niin pehmeä ja liikutettu, yht'äkkiä
olisi käynyt rohkeaksi ja lujaksi. Minusta oli kuin joka kuorma olisi
tullut keveäksi, joka tehtävä mahdolliseksi, joka murhe tuon palavan
rukouksen valossa kirkastetuksi.
Great Ormond kadulle tullessani portinvartia sanoi, että armo vielä oli
huoneissaan, mutta oli antanut käskyn saattaa minut kohta luoksensa.
Tämä oli mielestäni varsin ystävällistä täti Beauchampilta, ja minä
kuljin niin hiljaa, niin hiljaa, juuri kuin minun on tapa kulkea
kotona, kun äidilläni on päänsärky, odottaen joutuvani johonkin
sairashuoneesen.
Mutta hämmästyksekseni minä näin täti Beauchampin istuvan peilinsä
edessä, jonkunlainen yönuttu, muhkeampi kuin täti Hendersonin silkkinen
pyhähame, päällä. Ja huone oli paljon komeampi kuin paras vierashuone
Hackneyssa, matto pehmeämpi kuin sametti, permannolla; kullatuilla
aluksilla seisoi kiinalaisia kummituksia; sohvat, tuolit ja tyynyt
olivat silkkiseen tamastikankaasen puetut; edelliset eivät uljaissa
riveissä, niinkuin setä Hendersonilla, juurikuin elämän päätehtävänä
olisi ollut pitää niitä järjestyksessä, vaan niinkuin sattumalta sinne
tänne viskattuina taikka jonkun haltiattaren runsaudensarvesta
kaadettuina. Kaksi erinomaisen huolellisesti vaatetettua vanhaa herraa
istui vastapäätä tätiä, ja eräs minusta nähden ylhäinen ja hyvin kaunis
rouva pani parhaallaan hänen hiuksiansa lukemattomille pienille
kiharoille, sillä välin kuin kiiltävä, valkoinen pieni villakoira maata
kellitteli hänen sylissään, ja hnoneen perällä seisoi musta passari,
jonka toimena oli jauhaavaa papukaijaa ruokkia.
Tämä kaikki ihmetytti minua suuresti; mutta sittenkuin täti Beauchamp
oli syvästi kumartavaa pientä olentoani tarkastellen silmäillyt, hän ei
kurottanut minulle kättänsä, vaan ainoastaan pari sormea suudeltavaksi,
ja koskien niillä poskeani lausui hän:
"Niin kukoistava kuin suinkin, Kitty; poskesi ruusut saavat palkita
yksinkertaisen pukusi puutteet. Pieni sukulainen mailta", sanoi hän,
suojelevalla tavalla esitellen minua pitsireunaisiin silkkitakkeihin
puetuille herroille.
Toinen heistä katseli minua suurennuslasilla, niinkuin olisin ollut
äärettömän kaukana, joka suuresti närkästytti minua ja kerrassaan
karkotti kaiken ujouteni. Toinen, joka kantoi taivaansinistä pukua ja
minusta näytti vanhemmalta, nousi ylös ja tarjosi minulle sievällä
kumarruksella tuolin lausuen sen toivon, että monta aikaa kuluisi,
ennenkuin kaupungilta ryöstäisin läsnä-oloni valon. "Kiertotähdet,"
sanoi hän luoden silmäyksen täti Beauchampiin, "kokoontuvat tietysti
auringon ympärille." Täti Beauchamp nauroi, niinkuin pikku tyttö
mielestäni olisi tehnyt, sivalsi imarteliaa viuhkallaan, sanoi häntä
"hullutteliaksi," ja käski minun mennä orpana Ewelyniä hakemaan.
Minusta oli kovin kummallista, kun näin noitten ikä-ihmisten leikkivän
niinkuin vanhat lapset. Täti Beauchamp on äitiäni paljon vanhempi --
minä luulisin hänen olevan viidenkymmenen vaiheilla. Ja vanhan herran
kasvot pilkistivät niin terävinä ja ryppyisinä ison, valkoisen
valetukan alta. Minä en voinut olla huomaamatta, kuinka huolellisesti
hän puhuessaan ummisti huuliansa, juuri kuin olisi tahtonut hampaitansa
salata. Hän ei suinkaan ollut paljon vailla kuuttakymmentä. Minua
pahaksutti nähdessäni, kuinka täti antoi panna kirsikanpunaisia nauhoja
hiuksiinsa. Se teki, että hän näytti paljon vanhemmalta ja hänen
kasvonsa paljon typistyneemmiltä. Ne ovat muutoin hyvin rakkaat vanhat
kasvot, jotka melkein tulevat isäni muotoon. Isäni sanoo hänen nuorena
olleen hyvin kaunis. Raskaalta tuntunee, kun täytyy nähdä kauneuden
katoovan. Mutta minusta näyttää, kuin joka ijällä olisi sulonsa:
hopeanvalkoiset hiukset seitsemänkymmenen-vuotisella ovat yhtä kauniit
kuin kullankeltaiset seitsemäntoista-vuotisella. Ainoastaan sen kautta
että kauneutta pyydetään pysyttää toisesta ikäkaudesta toiseen, se
näyttää menevän hukkaan. Minä toivoisin tietäväni, kun tulen
viidenviidettä vuoden ijälle enkä ai'o ruveta unhoittamaan, että käyn
vanhaksi, kun kaikki muut hyvin huomaavat sen. Sentähden olen vakaasti
päättänyt kaikkina syntymäpäivinäni sanoa itselleni: "Muista, Kitty,
että olet kahdeksantoista, yhdeksäntoista, kahdenkymmenen vuoden vanha
j.n.e." sillä tavalla luulisin, ettei vanhuus tule äkki-arvaamatta
minun päälleni.
Minä tapasin Ewelynin huoneestansa jonkunlaisessa aamupu'ussa
tavallisesta, mutta kestävästä ja hyvästä kankaasta; toisessa kädessä
oli hänellä novelli, jota hän luki, ja toisella hän silitteli ison
koiran päätä, joka seisoi etukäpälät hänen polvillaan, sillä välin kuin
kamarineitsyt kampasi ja tasoitti hänen kauniita hiuksiansa.
Hänen tervehdyksensä ei ollut varsin sydämellinen, mutta kuitenkin
ystävällinen, ja hänen isot, terävät silmänsä tarkastelivat minua yhtä
tyyskästi kuin matkallamme Bathista. Kun hän oli päässyt vaatettamasta
ja lähettänyt kamarineitsyensä puis, sanoi hän: "Minkätähden viivyit
niin kauan Hackneyssa? Eikö sinun siellä ollut kovin ikävä?"
Minä en ollut koskaan ennen ajatellut, oliko minun siellä ikävä vai ei,
ja minun täytyi sentähden vähän aprikoita, ennenkuin osasin mitään
vastata.
"Sinun ei tarvitse pelätä mieltäsi minulle ilmoittamasta," sanoi
Ewelyn: "Mamma pitää täti Hendersonia itsetyytyväisenä fariseuksena, ja
täti katsoo meitä kaikkia publikaaneiksi ja syntisiksi, jonka tähden
molempien perhetten välillä ei ole juuri suurta yhteyttä. Paitsi sitä
minä arvaan sinun tietäväsi, että matka Amerikasta Englantiin ei ole
paljon mitään sen matkan suhteen, joka on Lontoon itä- ja länsi-osien
välillä, niin että, vaikka kuinka mielellämme tahtoisimmekin, emme
kuitenkaan juuri usein voi toisiamme kohdata."
"Minä en suinkaan pelkää sinulle mitään ilmoittamasta, orpana Ewelyn",
minä virkoin, "mutta minä en todella ole tullut ajatelleeksi, oliko
minun siellä ikävä. Siitä ei olisikaan ollut mitään apua. Minun täytyi
viipyä siellä, ja vaikka siellä ei voinut olla niinkuin kotona, kaikki
kuitenkin olivat hyvin hyvät minua kohtaan, varsinkin orpana Tom ja
täti Jeanie."
"Ja nyt _sinun täytyy viipyä täällä_", lisäsi Ewelyn, "ja minä
arvaan, ettet nytkään ajattele, tuleeko sinun ikävä vai ei, vaan
kaikessa hiljaisuudessa valmistelet itseäsi martyyrina kohtaloasi
vastaan-ottamaan."
"Minä en ole mikään martyyri," minä sanoin, "mutta tiedäthän, kuinka
mahdotonta on missään muualla viihtyä niin hyvin kuin omassa kodissa."
Ja minä sain ainoastaan suurella vaivalla kyyneliäni hillityksi, niin
kummalliselta ja tylyltä tuntui minusta hänen käytöksensä.
Äkkiä hän kuitenkin muuttui, hänen äänensä kävi lempeämmäksi, hän istui
jakkaralle jalkojeni juureen, otti toisen käteni käsiensä väliin ja
sanoi:
"Sinä et saa huolia siitä, kuinka minä käytän itseni. Minä sanon aina,
mitä ajattelen, ja minä luulen, että tulen pitämään sinusta. Minä en
ole kuin lapsi, se sinun pitää tietää," ja vääntäen suutansa
pilkalliseen nauruun, lisäsi hän: "Mamma ei koskaan pääse yli
kolmenkymmenen, sentähden minäkään en voi päästä yli kymmenen."
Minä en voinut olla punastumatta, kun kuulin hänen noin puhuvan
äidistänsä, ja kuitenkaan en saanut häntä vastaansanotuksi. Hän näki
aina silmänräpäyksessä, mikä ei ollut minulle mieleen, ja muutti kohta
puhe-ainetta sanoen leppeästi:
"Kerro minulle jotakin kodistasi. Minä tahtoisin mielelläni kuulla
siitä. Sinä näytät niin rakastuneelta tuohon pikku pilkkuun maamme
vihertävällä pinnalla."
Alusta minusta oli, kuin siitä ei olisi ollut juuri mitään kertomista.
Kaikki olennot ja kappaleet kodissani ovat niin yhtä oman sydämeni
kanssa, että minusta tuntui, kuin olisin ottanut palasen siitä
katseltavaksi. Mutta Ewelyn houkutteli minua toisesta toiseen, kunnes
minusta oli, kuin en enää olisi voinut lakata.
Hän kuunteli minua, niinkuin lapsi kuuntelee satua, nojaten kasvojansa
käsiänsä vasten, syvät, kysyväiset silmät minussa kiinni, ja kun joskus
pidin vähän väliä, hän yhä vaati: "Vielä, vielä -- -- no sitten?"
Äidistäni puhuessani hänen kasvonsa saivat murheellisen ja hellän
vivahduksen, ja ensi kerran havaitsin, kuinka kauniit ja lempeät hänen
silmänsä ovat. Tämä katsanto katosi kuitenkin äkkiä, ja kun viimein
lopetin, sanoi hän hymyillen: "Minua iloittaa, että teidän Trustynne on
kieltämätön, puhdas vanha lammaskoira. Minä en kärsi villakoiria" -- ja
sitten lisäsi hän kuivakiskoisesti niinkuin tavallisesti: "Kertomuksesi
on yhtä hyvä kuin joku paimenlaulu ja yhtä huvittava kuin joku novelli.
Kun palaamme Beauchampin hoviin, minä pyydän isääni rakentamaan minulle
mallimaitohuoneen, ja siellä tahdon sitten viettää uutta, arkadilaista
elämää. Se vasta hauskaa!"
"Mutta," sanoin minä hämilläni, kun kuulin hänen puhuvan minusta,
äidistäni ja Bettystä, niinkuin olisimme ainoastaan kuviteltuja
olentoja jossakin runokappaleessa, "sinun maitohuoneesi, orpana,
Ewelyn, olisi ainoastaan leikkiä, ja siinä minä en voi mitään hauskaa
nähdä, ellei juuri ajatus, että minun tulee noita kaikkia tehdä, että
omaisteni menestys riippuu siitä, se se on, joka tekee, että minä
tunnen itseni niin onnelliseksi."
"Että _tulee_ jotakin tehdä, sitä ei kukaan ihminen täällä käsitä. Me
teemme, mitä meitä miellyttää, ja mitä meidän välttämättömästi
_täytyy_. Jos luulisin, että minun tulee käydä operassa taikka
tanssihuoneessa, minä kammoisin kumpaakin yhtä paljon kuin kirkossa
käymistä."
"Kuin kirkossa käymistä," kerroin minä kummastellen.
"Niin," vastasi Ewelyn. "siinä tarkoitan Beauchampin hoviin kuuluvaa
kirkkoa, jossa t:ri Humden lukee pitkiä saarnoja, jotka joku piispa
vainaja vuosisatoja sitten on kirjoittanut; niitä hän lukee niin
kuolleella äänellä, kuin tulisi tuo kanta-isiemme vanhoista kuvista,
jotka seisovat kirkon kuorissa. Kaupungissa on peräti toista.
Tuomioprovasti ei koskaan saarnaa kauemmin kuin puolen tuntia erältään
ja silloinkin aina kaikkein pehmeimmällä äänellä ja kaikkein
kauniimmilla sanoilla -- ja hänen saarnansa on ainoastaan vähäisen
ikävämpi kuin ikävin n:ro _Spectatorista_ taikka _Tatlerista_.
[Sen-aikuisia sanomalehtiä.] Ja sitten siellä näkee koko joukon väkeä,
ja ihmiset käyttävät itseänsä melkein niinkuin ilvenäytelmässä."
Sitten hän tahtoi tulla minun huoneeseni katselemaan vaatteitani, jotka
näyttivät hänen mieltänsä suuresti kiinnittävän. Minusta tuntui melkein
häväistykseltä, kun minun nyt täytyi nähdä niitä kaluja, joihin äitini
oli pannut niin paljon huolta ja vaivaa, ainoastaan puoli-salatulla
säälillä tarkotettavan. Ewelynin huuli vääntyi tavan-takaa ivalliseen
mutkaan, ja kun hän näki pyhähattuni, koko hänen kasvonsa saivat
ilkullisen katsannon; mutta pahinta oli kuitenkin, kun varovasti otin
esiin parhaan pyhähameeni, joka äärettömällä kekseliäisyydellä oli
koottu kalliin äitini morsiuspu'usta. Nyt oli Ewelynin herkkä maltti
peräti lopussa, ja hän purskahti täyttä kurkkua nauramaan. Muutoin hän
ainoastaan harvoin osoittaa mitään muuta ilon merkkiä kuin
kuivakiskoista, ivallista hymyä, ja hänen outo heleä naurunsa näytti
sentähden nyt yhtä paljon hämmästyttävän hänen lempikoiraansa kuin
minuakin. Uskollinen koira parka näytti luulevan itseänsä hänen
naurunsa esineeksi -- loukkaus, jota koira ei koskaan voi kärsiä --
läheni empien ja sukelsi vaikeroitsevalla äänellä, ikäänkuin soimaten,
kauniin kuononsa hänen kätensä alle, joka huolimatonna lepäsi hänen
polvellansa.
Ewelyn antoi koiralle sopivan sivalluksen, kääntyi sitten minuun ja
huomasi luultavasti ne turhat kyynelet, jotka olivat nousseet silmiini.
"Rakuna ja sinä, Kitty, näytätte yhtä alakuloisilta," sanoi hän; "minä
pelkään, että olen tullut johonkin oikein arkaan asiaan koskeneeksi.
Sinä näytät olevan kaluihisi kovin mielistynyt."
"Ei sen vuoksi, orpana Ewelyn; mutta äitini ja me kaikki muut katsoimme
kaikki tyyni varsin hyväksi; miss Pawsey Trurosta käy joka kolmas
neljäs vuosi Lontoossa muoteja oppimassa, ja hänellä on ilman sitä iso
paksu kirja täynnä muotikuvia."
Että tuo Ewelynin silmissä niin naurettava pyhähame oli ollut äitini
morsiuspukuna -- ei millään tavalla voinut päästä huulieni ylitse.
Rikkaat ihmiset, jotka voivat ostaa mitä tarvitsevat, samalla hetkellä
kuin heidän tekee niitä mieli, ja niinpian kuin vanhoihin kaluihinsa
suuttuvat, taas heittää ne luotansa, eivät koskaan voi käsittää niitä
helliä huolia, sitä lempeää neuvokkaisuutta, sitä itse-uhrausta, sitä
mieluista vaivannäköä ja sitä kyynelillä sekotettua iloa, joka on
köyhien pieniin kapineisin kätketty. Ewelynistä vaatteeni olivat
ainoastaan kehno muotien jälitys, minusta jok'ainoa palanen niistä oli
pieni osa kodistani, pyhitetty äitini kekseliäällä huolella, hänen yöt
päivät uurastavilla käsillänsä. Se palautti mieleeni hänen leppeäin
silmiensä hiljaisen tyytyväisyyden, kun hän viime kerran näki minun
puettuna asuun, joka kalliitten muistojen kautta oli hänelle niin
rakas, jonka laskuja hän pehmoisin käsin tasoitteli silmäten minua
äidin mielihyvällä, joka katselee lastansa, taideniekan, joka tarkastaa
työtänsä.
Näitä minä en voinut selittää, vaan palasin taas miss Pawseyhin ja
hänen puollustukseensa, mutta Ewelyn ainoastaan nauroi ja sanoi:
"Etkös ymmärrä, orpana Kitty, että täällä meillä kolme vuotta on
enemmän kuin kolme vuosisataa. Suuri ero on vanhentuneella ja
muinais-aikaisella. Sinä olisit paljon muodikkaampi laahohameessa
kuningatar Elisabetin ajoilta kuin noissa miss Pawseyn uudistamissa
vaatteissa. Jos tällä hetkellä voisin nähdä täti Trevylyanin, minä
epäilemättä pitäisin hänet varsin uusi-muotisena sinun rinnallasi
noissa Falmouthilaisen muotijumalanne vanhan-aikaisissa käsi-aloissa.
Meidän täytyy panna käskemään omaa muotikauppiastani ja ompeliaani
myöskin."
"Mutta äitini mielestä kaikki oli varsin hyvää, orpana Ewelyn," minä
viimein sanoin, "ja minä en jaksa nähdä, että sitä, joka hänelle on
tuottanut samalla niin paljon vaivaa ja niin paljon iloa, tehdään
nauruksi."
Hän katseli minua taas tuolla leppeällä, miettivällä katsannolla, joka
välisti tekee hänen niin rakastettavaksi, pani varovasti kalliin pukuni
takaisin paikallensa ja sanoi ystävällisesti:
"Älä huoli tuota enää ajatella, Kitty orpana, minä tahdon toimittaa
niin, että kaikki tulee hyvään kuntoon." -- -- --
Minä olen käynyt operassa ja kirkossa ja käsitän nyt, minkätähden
orpana Ewelyn niitä toinen toiseensa vertasi.
Sunnuntaipäivien yksitoikkoisuus Hackneyssa on minusta sulaa hauskuutta
täkäläisen jokapäiväisen loiston kolkkouteen verrattuna. Operan musiiki
oli niin ihastuttava kuin lintujen laulu metsässä kevät-aamuna; se oli
nuoren saksalaisen -- mr Händelin -- sepittämä. Että ihmiset ottivat
siitä niin vähän vaaria, näytti minusta käsittämättömältä. Täti
Beauchampin ympärillä oli koko pikku hovijoukko keski-ikäisiä ja
vanhoja herroja, joille hän jakeli milloin armollisia hymyjä, milloin
sivalluksia viuhkallansa, kumpiakin, kuten näytti, yhtä suureksi
mielihyväksi, ja mihin ikinä näytösten välillä katselinkin, oli
samanlaisia kummallisia kohtauksia edessäni. Musiikin kestäessä minä en
nähnyt enkä kuullut mitään muuta.
Ewelyn ainoastaan nauroi minua, kun olimme kotimatkalla.
Kauneudentuntoni oli vielä niin viaton, hän sanoi, että taisin
käydä operassa musiikia ihailemassa.
"Minkätähden siellä muutoin kävisinkään!" minä kysyin. "Eikö ole
velvollisuutena sitä kuunnella?"
"Samasta syystä kuin käymme kirkossa," vastasi Ewelyn; "ja jos käymme
operassa taikka muualla kanssanäytteliöitämme elävän suurella
näyttämöllä kohtaamassa, kuvailemme omaa osaamme ja näemme muitten
kuvailevan osaansa myöskin. Minä voisin kertoa kolmesta eri
näytelmästä, jotka esitettiin lähisissä logeissa, ja joista yksi
kumminkin päättynee tragediana. Sinä pidit musiikista, Kitty?
"Pidin niinkin, se oli kaunis kuin unelma," minä sanoin; "minä soisin
vaan, että se olisi unelmaa ollutkin."
"Kuinka niin?"
"Minun tuli niin surkeani sitä nuorta, kainoa naista, jonka täytyi
lausua niin paljon sopimattomia yleisön edessä. Varmaankin se hänestä
tuntui kovin raskaalta, Ja hän tuskin taisikaan sitä oikeaksi katsoa!"
"Sinä kummallinen pieni olento," sanoi Ewelyn, "aina ja kaikissa sinä
vaan ajattelet oikeaa ja väärää. Sinä et saa katsoa näytteliöitä
miehiksi ja naisiksi, vaan ainoastaan koneiksi."
Kirkossa minusta oli melkein samanlaista. Täti Beauchamp kohtasi siellä
useampia pikku hovijoukkonsa jäseniä ja jakeli nyt niinkuin operassakin
milloin suosivia, milloin soimaavia silmäyksiä ja hymyjä. Virtten
aikana herrat tekivät syviä kumarruksia lähisissä penkeissä istuville
naisille, ja rukouksia sekä litaniaa luettaessa huiskutettiin
ehtimiseen viuhkoja taikka käytettiin hajutuosia, niinkuin
synnintunnustus ja puhe synnistä olisi läsnä-olevien herroja liiaksi
koetellut. Mutta pian huomasinkin, että itse olin yhtä hajamielinen
kuin kaikki muut, ja minua huojensi litanian sanoilla sitä tunnustaa.
Sitten nousin seisoalle ja rupesin kaikesta sydämestäni ottamaa osaa
virteen, kunnes Ewelyn nyhjäsi minua hameesta ja sanoi: "Ainoastaan
kuorilaiset veisaavat." Minä huomasin nyt, että useammat näyttivät
nauravan minua ja minä häpesin ensin itseäni ja veisaamistani ja sitten
sitä -- että olin voinut tuota hävetä. Saarnan aineena oli: "Kuinka
sopimatonta on olla järki hurskas," ja kun ihmiset kirkosta lähtiessään
sattuivat yhteen ja vaihettivat tervehdyksiä, sanottiinpa, että se oli
ihmeellisen kaunis ja oivallinen saarna, ja että oli suuri vahinko,
että nuot kurjat metodistat eivät olleet sitä kuulemassa. Sitten
pidettiin kaikenmoisia tärkeitä tuumia alkavan viikon huvituksista,
korttiseuroista ja tansseista, jopa itse sunnuntai-iltaakin varten.
Kotimatkalla sanoi täti Beauchamp minulle: "Lapsi kulta, sinä et
millään muotoa saa lukea vastauksia niin kovasti, ei ainakaan missä
meitä sanotaan vaivaisiksi syntisiksi. Ihmiset voisivat luulla, että
olet tehnyt varsin kauheita rikoksia, sen siaan että ainoastaan olet
tavallinen syntinen niinkuin muutkin ihmiset, ja niinkuin meistä
kaikista tietysti täytyy tunnustaa." Täti Beauchampin kirkossa minä en
oikein viihdy senkään puolesta, että se ei ollenkaan ole semmoinen kuin
meidän oma kirkkomme. Minä en pääse siitä, että minä pidän enemmän
noista isoista pylväistä ja tuosta kapeasta laesta, kuvaveistoksista
akkunain pielissä sekä erivärisistä ruuduista tuolla täällä akkunoissa
kuin tästä uudenaikaisesta, matotetulla permannolla, penkeillä ja
tyynyillä, maalatuilla pylväillä ja tasaisella katolla varustetusta
kirkosta. Musiiki ja ihmis-äänetkin rukouksissa ja vastauksissa
tuntuvat ikäänkuin vienommilta ja pyhemmiltä kumistessaan holvikaarien
lävitse ja kajahtaessaan korkeasta laesta, joka muistuttaa taivaan
kantta ja avaruutta.
Mutta orpana Ewelyn väittää kauneuden tuntoani kummalliseksi sanoen
vanhoja kirkkoja jäännöksiksi pimeistä, ammoin aikoja sitten
kadonneista vuosisadoista, jonka tähden on syytä toivoa, että niitten
siaan koko Englannissa vähitellen tulee rakennuksia, jotka tehdään
kreikkalaiseen ja roomalaiseen malliin taikka siihen sekamuotoon, joka
on syntynyt näitten molempien rakennustapojen yhdistyksestä, ja joka
niin täydellisenä ilmaantuu sen kirkon saarnastuolissa ja uruissa,
jossa meidän on tapa käydä.
Täti sanoo myöskin, että osa kirkon puutyöstä on vast'ikään
sisään-tuotua, uuden-aikaista ja kallista puulajia, jota sanotaan
mahongiksi, jonka tähden siihen ei ollenkaan käy vähemmän
sivistyneitten aikakausien porotöitä vertaaminen.
Mutta minä tahtoisin mielelläni tietää, eikö rakennuksissa niinkuin
vaatteissakin ole eri muoteja, ainoastaan sillä erotuksella, että niitä
luetaan vuosisatojen eikä vuosien jälkeen. Erinomaista olisi, jos
vanhoja kirkkoja uudestaan ruvettaisiin ihailemaan, samalla tavalla
kuin vaateparsia kuningatar Elisabetin ajoilta, ja uusia sitä vastaan
vanhaksumaan ja nauramaan -- aivan niinkuin Pawseyn muoteja! Minua
iloittaisi, jos niin kävisi! Vanhat gootilaiset rakennusniekat
näyttävät tehneen työtänsä niin suurella ilolla ja siihen panneen niin
suurta vaivaa, kuin enemmän olisivat katsoneet oikeaa ja väärää,
velvollisuustuntoa ja rakkautta kuin uutishalua ja kauneutta.
Elämä semmoinen kuin tämä on raskas tyhjyyden taakka. Täti Hendersonin
ankara lain-alaisuus on minusta sulaa vapautta tämän säännöttömän elämän
pakoittavaa, ääretöntä levottomuutta vastaan. Aamusilla vaatetustoimet
tervehdyskäyntien, kiivaitten keskustelujen ja loppumattomien väitösten
ohessa muoteista väreistä, pu'uista, hiusrakennuksista, j.n.e.
Iltasilla taas suuret joukot somasti vaatetettuja ihmisiä, jotka
lausuvat hienoja kohteliaisuuden lauseita läsnä-oleville taikka
parjaavat poissa-olevia, ja jonkunlaista yksivakaisuutta ei huomaa
muuta kuin niissä, jotka istuvat pelipöytien ääressä, ja jotka useasti
joutuvat milt'ei ilmi riitaan taikka kumminkin sankkinaan keskenänsä.
Tämmöinen elämä ei millään tavalla voi olla oikeaa laatua. Jok'ainoan
päivän täyttäminen partaita myöten kaikenmoisilla joutavilla, niinkuin
jok'ainoa päivä olisi kokonainen elämä ja jok'ainoa pikkuseikka
kaikkein tärkein asia -- sehän ei voikaan olla järjellisten olentojen
tehtävänä.
Kun Vapahtajamme opetti meitä elämään sille päivälle, joka tänäpänä on,
hän minun nähdeni tarkoitti päivää, jota ijankaikkisuus piirittää,
päivää, jonka edeltäjä ijankaikkisuuteen sulaneena, kantaa pienen
lisänsä entisyyden unhoittumattomaan tilikirjaan, ja jonka seuraaja voi
siirtää jokaisen meistä Jumalan kasvojen eteen. Meidän tulee elää
päivästä päivään, ei perhosten tavalla, jotka ovat hetken lapsia, vaan
kuolemattomina ijankaikkisuuteen kuuluvina olentoina, joitten maallinen
elämä voi loppua jo ennen illan tuloa, ja joka, pisimmälläänkin,
ainoastaan on pieni osuus ijankaikkisuudesta.
Ewelyn näyttää usein kovin hajamieliseltä. Seuroissa hän välisti
vilkastuu, ja kun hän puhuu, hänen mielijohteensa lentävät niinkuin
salamat. Mutta hänen sukkeluutensa on usein pisteliäs, ja sen tutka
terävä. Hän on kieltämättä suurivaltiaana piirissänsä, ja tämä tulee
isoksi osaksi siitä, että hänessä ei ole tavallista turhamielisyyttä.
Hän ei huoli niitten ajatuksista, joitten parissa hän oleskelee, ja
sillä välin kuin kaikki kumartelevat toinen toistaan hiukan suosiota
taikka kiitosta voittaaksensa, hän vapaana muista jakaa päätöksiänsä
istuimelta, jonka hän itse on itsellensä pystyttänyt.
Tällä haavaa hän luullakseni pitää minua fariseuksena, parastaan sen
johdosta, mitä minä tuonain lausuin uudesta, Mesias-nimisestä
oratoriosta. Alusta se minusta tuntui ihanammalta kuin kaikki, mitä
sitä ennen olin kuullut, mutta kun tultiin noihin Vapahtajamme
kärsimistä koskeviin sanoihin: "_Hän oli enimmmin halveksittu ja
ylenkatsottu, täynnä vaivaa ja kipua_," eikä ylt'ympäriltämme kuulunut
yhtäkään häpeän taikka katumuksen ilmausta, vaan ainoastaan
puolihillittyjä suosion-osoituksia ja kuiskauksia semmoisia kuin nämät:
"Ihastuttavaa!" -- "Mikä verraton sävel!" -- -- "Kukaan muu ei voisi
sitä noin pitkittää" -- ja yleisö lopulla raikkailla käden-taputuksilla
ilmoitti mieltymystänsä laulajattarelle, joka puolestaan syvällä
teaterillisellä kumarruksella kiitteli kiitoksesta, silloin minä
ajattelin harrasta virttä t:ri Watts'in kirkossa ja tunsin, että
ennemmin olisin tahtonut olla siellä yksinkertaista, jonottavaa veisua
kuulemassa kuin tätä kaunista ilvehdystä tähystämässä. Minä en voinut
kyyneliäni pidättää. Kun taas olimme kotona, sanoi Ewelyn: "Ihailithan
musiikia, Kitty orpana?"
"En, Ewelyn orpana," minä sanoin; "monta vertaa ennemmin olisin
tahtonut olla operassa ja ennemmin, paljon, paljon ennemmin täti
Hendersonin kirkossa Hackneyssa."
"Kauneuden tuntosi on todellakin omituinen," sanoi Ewelyn
kuivakiskoisesti.
"Ajattelepas," minä sanoin, "että kalliin Vapahtajamme kivut ja tuskat
pannaan soitannolle iltahuvia varten ja niille taputetaan käsiä
niinkuin teaterissa ainakin! Yhtä hyvin sopisi tehdä murhenäytelmä
äidin kuolinvuoteesta. Sillä onhan se totta, täyttä totta! Onpa hän sen
kaiken meidän edestämme kärsinyt!"
Hän katseli minua vähän aikaa vakavasti ja lausui sitten
kylmäkiskoisesti:
"Mistä tiedät, orpana Kitty, eikö muut ihmiset tunteneet samoja kuin
sinä. Mikä oikeus meillä on pitää muita maallisina ja penseinä
ainoastaan sentähden, ettemme joka tilaisuudessa näe kyyneliä,
huokauksia ja liikutuksia edessämme. Raamattu sanoo: '_Älkäät tuomitko,
ettei teitä tuomittaisi_,' ja se opettaa myöskin malttamaan mielemme,
ennenkuin käymme ottamaan raiskaa veljemme silmästä."
Suuni oli kokonaan tukittu. Vaikea on silmänräpäyksessä löytää oikea
vastaus. Perästä-päin ajattelin satoja vastauksia, sillä aikomukseni ei
millään tavalla ollut ketään tuomita. Minä olin ainoastaan puhunut
omista tunteistani. Mutta Ewelyn on sulkeunut kuoreensa ja karttaa
kaikkia yrityksiäni ottaa asia uudestaan puheeksi. Tänäpänä
suuruspöydässä puhui orpana Harry, jonka ainoastaan harvoin näemme,
eräästä kahdentaistelosta, niinkuin tuo olisi ollut varsin tavallinen
asia. Se oli alkanut jonkun naisen tähden, ja mainittiinpa sen johdosta
toisestakin samanlaisesta seikkailusta, joka oli päättynyt sillä
tavalla, että eräs ylhäinen rouva Englannista oli paennut mannermaahan.
Perästäpäin minä kysyin Ewelyniltä, mitä tuo tarkoitti. "Ainoastaan
sitä," vastasi hän, "että joku on ryöstänyt toisen vaimon, ja että
vaimon mies on pannut sen pahaksensa, ruvennut kahdentaisteloon ja
saanut surmansa."
"Mutta," minä sanoin, "onhan tuo kauhea synti. Siitä puhutaan selvästi
Jumalan kymmenessä käskyssä."
"Synti, kirjan-oppinut orpanani," vastasi Ewelyn, "on sana, jota
sivistyneissä seuroissa ainoastaan käytetään sunnuntaisin, kun jotakin
kirkkorukouksista kerrotaan. Mokoma sana ei ollenkaan kuulu
jokapäiväiseen puhekieleemme."
"Tapahtuuko tuommoisia hirveitä asioita useasti?" minä kysyin.
"Eipä juuri joka päivä," vastasi Ewelyn kuivakiskoisesti. "Minä pyydän
sinua vastapäin muistamaan, että olet joutunut rosvojen luolaan. Paljon
ihmisiä löytyy, jotka ainoastaan laskevat leikkiä jälitellyillä
jääsydämillä. Niinpä esim. mamman pikku hymyt hänelle itselle ja muille
ovat yhtä harmittomat kuin kissanpojan harppaukset. Ainoana haittana
tämmöisistä huveista," lisäsi hän katkerasti, "on se, että lopulta
tuskin saattaa oikeata sydäntä jälitellystä erottaa."
Hilpeä, hieno mailma minun ympärilläni ei minusta enää ole tyhjä, vaan
täynnä hirmuja. Nuot huvituksen jääteet eivät niinmuodoin ole muuta
kuin kiiltävä kalvo synnin ja intohimojen kuilujen päällä.
Saattaa kyllä olla mielenjännitystä ja viehätystä tästä
tämmöisestä näytelmästä, jos samalla tietää, mitä sen alla liikkuu --
mielenjännitystä samalla tavalla kuin nuorallatanssimisesta, jota
orpana Harryn kanssa kävimme tanssihuoneessa katsomassa. Ihmiset
tanssivat henkensä -- jopa vielä kalliimmankin kaupalla. Pienin pään
taikka sydämen huumetus, vähin hairahdus vaaralliselta polulta,
näkymättömin jalan luiskahdus ja tanssia syöksee syvyyteen, jota
hirvittää ajatellakin.
Minua kauhistuttaa tuota mieleeni johdattaessani. Niin ikävältä ja
kylmältä kuin uskonto täti Hendersonin luona minusta näytti, se
kuitenkin oli sulaa puhtautta ja turvallisuutta tämän kurjan ja kauhean
kevytmielisyyden verralla, tämän tanssimisen verralla jääkalvolla,
jonka alle lähimmäisemme tuskallisesti taistellen vaipuvat ja uppoovat.
Uskonto ei kuitenkaan ole peräti arvoton, vaikkapa sitä ainoastaan
pidetään suojana ja turvana, vaikka se on lakannut olemasta hengen
elämänä ja ilona. Vihreä pensas-aita, jonka kukat keväällä tuoksuttivat
hyvää hajuansa, ei myöhäisenä syksynäkään ole suloa vailla, ja
talvella, kun lehdet ovat varisseet, piikit vielä tarjoovat apua aitana
ja suojeluksena.
Puut, jotka kesällä olivat livertävien lintujen onnellisena tyyssiana,
rikkaana varjon ja virvotuksen aarteena, tarjoovat vielä silloinkin,
kun niitten lehdettömät oksat natisevat ja ratisevat, vaeltajalle tukea
ja turvaa talven myrskyjä vastaan, kumminkin niinkauan kuin rungossa ja
oksissa on joku pienikin elonkipinä jälellä.
Jos kuoleman kylmyys talvikylmän verosta varistuttaisi lehdet, puut
pian hakattaisiin pois eikä sentähden enää olisi suojaksi ja
ihastukseksi. -- -- --
Eilen Ewelynin kamarineitsyt toi minulle kirjeen, joka oli kirjoitettu
ruusunpunaiselle, hyvänhajuiselle paperille.
Kirjeenkirjoittaja rohkenee siinä runoiliain käyttämällä kielellä
nimittää minua jumalattareksi, tähdeksi ja piikittömäksi ruusuksi.
Jos asia olisi jäänyt siihen, minä ainoastaan olisin suuttunut, sillä
minä en luule käyttäneeni itseäni niin, että olisin antanut aihetta
tuommoiseen tyhmään ja loukkaavaan puheesen. Mutta lopulla tuli
suorasanainen osa, jossa kirjeenkirjoittaja raittiimmalla kielellä
sanoo olevansa minuun rakastunut puhuen välikirjan teosta, lakimiehistä
ja muusta semmoisesta. Orpana Ewelyn tuli sisään, juuri kuin istuin
hämilläni ja ajattelin, mitä minun olisi tuohon vastaaminen. Hän nauroi
minua ja sanoi voivansa näyttää koko laatikon samanlaisia kyhäyksiä.
"Raskasta on ajatella, että täytyy tehdä joku onnettomaksi," minä
sanoin, "ja näethän, että hän tässä, kirjeen suorasanaisessa osassa,
sanoo elämän käyvän hänelle raskaaksi kuormaksi, jos minä en anna
hänelle semmoista vastausta, kuin hän pyytää."
"Todellakin Kitty, sinun ei tarvitse tuota tunnollesi panna. Minä olen
itse samalla tavalla särkenyt tuhansien ihmisten sydämet, mutta minä
vakuutan sinulle, ett'eivät ole siitä ollenkaan pahenneet, vaan elävät
yhtä hyvästi sydämiänsä paitsi. He ovat sen aatelismiehen kaltaiset,
jonka Dante hämmästykseksensä tapasi manalassa, kun mies vielä luultiin
olevan elossa. Joku henki liikkui hänen ruumiissansa, sillä välin kuin
hänen oma sielunsa oli kadotuksessa, ja henki ja sielu olivat niin
samanlaiset, ettei kukaan ollut vaihetusta huomannut."
"Mitään tämmöistä ei ole minulle koskaan tapahtunut," minä sanoin, "ja
asia pahoittaa minua sentähden suuresti. Näyttää todellakin siltä, kuin
hänellä olisi täysi tosi, ja minä tahtoisin mielelläni vastata
suopeasti ja samalla vakavasti. Kuinka mielelläni soisinkin, että
voisin neuvotella äitini kanssa!" Mutta samalla muistui mieleeni se
turva, jonka äitini osoitti minulle kaikissa tämmöisissä vaikeuksissa,
ja minä lausuin hiljaa ajattelemattakaan, kuuliko Ewelyn sanani vai ei:
"Minä tahdon rukoilla ja Jumala on minua auttava tekemään mikä oikea
on."
"Rukoilla kosiokirjeen tähden!" huusi orpanani näyttäen yhtä
närkästyneeltä kuin minä silloin kuin hän sanoi, että kirkko ei ole
parempi kuin teateri. "Kosiokirje rukouksen esineenä! -- Kitty orpana,
niin hulluihin et ikänä rupeekaan!"
"Minä rukoilen Jumalalta apua tehdäkseni mikä oikea on," minä sanoin.
"Rukoilenpa kaikkia, orpana Ewelyn. Mitä ikänä oikeaan ja väärään
koskee, se ei ole hänen huolenpidostaan suljettu."
Ewelyn silmäili minua taas tuolla miettivällä, leppeällä katseellansa
ja lausui sitten hyvin yksivakaisesti: "Kitty, minä luulen todellakin,
että sinä uskot Jumalaan!"
"Onko siinä mitään ihmettä, orpana Ewelyn?" minä kysyin.
"Onpa niinkin," sanoi Ewelyn juhlallisesti. "Kaiken aikaa olen ottanut
vaarin sinusta; minä olen vakuutettu, että sinä uskot Jumalaan ja minä
luulen, että sinä myöskin rakastat häntä. Siitä saakka kuin imettäjäni
kuoli, en ole nähnyt ketään, joka on sitä tehnyt."
"Kuinka, etkö ole nähnyt ihmisiä, jotka pelkäävät Jumalaa?" minä
kysyin.
"Sitä en sano," vastasi Ewelyn. "Minä tunnen paljon ihmisiä, jotka
kantavat jumalisuuden varjoa, ja joita sentähden pidetään jumalisina.
Semmoisia ovat esim. setä ja täti Henderson sekä useat rouvat, jotka
pelipöydässä vuodattavat kyyneliä mr Whitefieldin 'taivaallisten
saarnojen' tähden; ja lady Huntingdonille kokoontuu koko joukko
ihmisiä, jotka yhtä vähän tahtoisivat panna toimeen tansseja
paaston-aikana kuin täti Henderson käydä kirkossa, missä joku pappi
saarnaa. Minä olen nähnyt paljon semmoisia, joilla on jumalisia aikoja,
paikkoja ja epäluuloja, jotka jumalisesta kiivaudesta tahtoisivat repiä
lähimmäisensä palasiksi kiittäen Jumalaa, etteivät ole niinkuin muut
ihmiset. Händelin oratoriota toimitettaessa minä luulin sinun yhtä
farisealaiseksi kuin nuot, mutta minä olin väärässä. Kitty, ja
imettäjäni olette minun tietääkseni ainoat, jotka ette usko --
uskontoon, vaan Jumalaan, ette usko Jumalaan tuossa ja tässä
tilaisuudessa, tuossa ja tässä paikassa, vaan aina ja joka paikassa, ja
minä tahtoisin mielelläni, että voisin olla hänen ja sinun kaltaisesi."
"Oi, orpana Ewelyn," minä sanoin, "sinä et saa ihmisiä niin kovasti
tuomita. Kuinka voimme tietää, mitä heidän sydämensä pohjalla
oikeastaan liikkuu? Kuinka voimme tietää, eikö toki juuri niissä, joita
sinä sanot fariseuksiksi, ole sekä rakkautta että nöyryyttä, eivätkö
salaisuudessa itke juuri samoja heikkouksia, joita sinä heissä lastaat,
kuinka paljon vastuksia heidän on voitettavana, eiköhän se kovuus, jota
sinä soimaat, ole ainoastaan ahdistuneen sydämen ärtymystä
taistellessaan vielä ilman menestystä omia kiusauksiansa vastaan?
Kuinka voit tietää, eikö ihmiset rukoile sinunkin edestäsi, sillä välin
kuin sinä heitä naurat?"
"Minä en tahdo, että rukoilevat minun edestäni," sanoi Ewelyn jyrkästi.
"Minä tiedän kuinka sen tekisivät. He sanoisivat Jumalalle, että minä
olen täynnä katkeraa sappea, vääryyteen kietoontunut. He kiittäisivät
häntä, että itse eivät ole niinkuin minä, että hän laupeudessaan on
antanut heidän tulla peräti toisenlaisiksi, ja lausuisivat sitten sen
toivon, että oppisin teitteni hulluuden tuntemaan. Minä tiedän, että
tekisivät niin, sillä minä kuulin kerta kaksi jumalista rouvaa puhuvan
minusta. Toinen kysyi, olinko uskovainen, ja toinen, joka oli
osoittanut hellää myötätuntoisuutta minulle ja pyytänyt voittaa
luottamustani, sanoi, että hänellä oli hyvä toivo minusta, koska olin
lausunut suurta ylenkatsetta mailmaa vastaan. Hän sanoi puhuneensa lady
Huntingdonillekin, että hän toivoi minun tulevan totuudelle voitetuksi.
Sama rouva oli teeskentelemällä voittanut luottamukseni teeseurassa
minusta ainoastaan kielitelläksensä."
Minä koetin soimattua puollustaa, mutta Ewelyn huusi: "Orpana Kitty,
jos voisin luulla, että uskontosi sallii tuommoista petosta, minä en
puhuisi sinulle sanaakaan. Mutta sinä et koskaan ole pyytänyt tunkeutua
luottamukseeni etkä liioin ketään toista minulle ilmaissut. Minä
tunnen, että voin luottaa sinuun. Minä tunnen, että jos sinä suosit
minua, sinulla on puhdas tarkoitus, ja että sinä rakastat minua itse
tähteni -- eikä niinkuin lääkäri ammattinsa suhteen hauskana ilmiönä.
Laita on semmoinen," jatkoi hän leppeämmällä äänellä, "että minä en
suinkaan ole onnellinen, mutta minä uskon, että jos voisin rakastaa
Jumalaa niinkuin sinä, kaikki tulisi hyväksi. Sinusta tämä lienee
peräti kehno syy parantumisen haluuni, mutta näyttääpä siltä, kuin
Jumala tahtoisi meitä onnellisiksi, ja minä olen koettanut, mutta se ei
menesty. Minä luulen pikemmin, että ainoastaan käyn pahemmaksi. Minä
olen koettanut tunnustaa vikani Jumalan edessä. Minä luulin sen
huokeammaksi, mutta mitä enemmän minä koetan, sitä vaikeammaksi se
minusta tuntuu. Minusta on kuin en koskaan voisi päästä perille asti;
kätkettynä _vikojen_ alla, jotka ovat moittimishalu, laiskuus ja
pikamielisyys, makaavat synnit: itsekkäisyys ja omarakkaus. Se ei ole
tuo taikka tämä, joka on väärin, se on minä itse, joka _teen väärin_ ja
kuinka voinkaan tulla muutetuksi? Kenties voin sanani ja työni muuttaa,
mutta kuka muuttaa _minut itse_? Välisti minun tekisi mieli langeta
pitkään, pitkään uneen siitä sitten toisena, kokonaan uutena olentona
herätäkseni."
"Tämän kuullessani minusta oli kuin kääntymyksen aate, joka orpana
Tomille väärän käsityksen kautta oli käynyt väli-aidaksi hänen ja
Jumalan välillä, juuri olisi ollut se, jota Ewelyn mielellään
tavoitteli. Ja minä sanoin: 'Ellette käänny ja tule niinkuin lapset,
ette taida valtakuntaan sisälle tulla.' Se on me _itse_, joitten
tarvitsee kääntyä, muuttua, eikä ainoastaan, niinkuin sinä sanotkin,
meidän työmme, -- meidän tarvitsee kokonaan kääntyä pois _synnistä ja
pimeydestä Jumalan ja hänen valkeutensa puoleen_."
Ewelyn otti kiinni sanoista: "_Niinkuin lapset_." "Tämä, orpana Kitty,
on juuri mitä minä tahdon -- mitä minä tarkoitan uutena olentona
heräämisellä. Mutta kuinka se on tapahtuva?"
"Minusta näyttää," minä sanoin, "kuin sen tarvitsisi tapahtua niinkuin
sokealle miehelle, joka uskoi Herraan ja hänen sanallansa katsoi ylös
ja näki. Häneen katsominen ei voi olla muuta kuin hänen puoleensa
kääntämistä ja tämä ei muuta kuin kääntymystä."
Ja niin tulimme siihen päätökseen, että meillä molemmilla oli paljon
oppimista, ja että rupeisimme lukemaan raamattua yhdessä.
Ja me luemme sitä nyt useasti toinen toisemme keralla, Ewelyn ja minä.
Hänen tuskansa ja levottomuutensa näyttää kuitenkin ainoastaan
kasvavan. Hän sanoo, että raamattu on varsin täynnä Jumalaa, että hän
siellä ei ainoastaan tule meitä vastaan kuninkaana, jonka pateilla
meidän sunnuntaisin täytyy käydä, taikka tuomarina, joka kokoo syntimme
viimeisenä päivänä vaa'alla punnittaviksi, vaan myöskin lempeänä isänä,
joka alati on luonamme, ja jolla on pyhimmät oikeudet hellimpään
rakkauteemme ja syvimpään kunnioitukseemme.
"Ja minä," sanoo hän, "en rakasta häntä likimainkaan ylitse kaikkia
kappaleita -- olen tuskin koskaan tehnyt mitään taikka kieltänyt mitään
hänen mieltänsä noudattaakseni."
Minä lohdutan häntä niin paljon kuin voin. Minä sanon hänelle, että
hänen ei pitäisi niin paljon ajatella _omaa_ rakkauttansa _Jumalaa_
kohtaan kuin Jumalan rakkautta häntä kohtaan, meitä kaikkia kohtaan
jopa vastoin kaikkea kiittämättömyyttämme ja hulluuttammekin. Me
puhumme keskenämme rististä -- Hänestä, joka kantoi syntimme omassa
pyhässä ruumiissansa, ja kantoi ne kauas, kauas pois meistä.
Minä en pääse siitä ajatuksesta, että tämä on oikea voide Ewelynin
tuskaan. Se on aina minulle tehnyt niin hyvää -- ja yhtä-kaikki hän ei
siitä vielä tunne mitään lievitystä.
Minusta näyttää välisti, kuin juuri silloin kuin minä koetan häntä
rohkaista, mahtavampi käsi kuin minun hiljaa ottaisi pois lohdutuksen
balsamin tehden juuri ne armorikkaat sanat, jotka minä mainitsen,
teräväksi miekaksi, joka tunkee yhä syvemmälle haavaan.
Ja niin minä ainoastaan voin odottaa ja ihmetellä ja rukoilla. Näyttää
siltä kuin Jumala itse vaikuttaisi hänen sydämessänsä. Hän on nyt
paljon lempeämpi ja nöyrempi kuin ennen, eikä raamattu sanokaan
ainoastaan iloa ja rauhaa Hengen hedelmiksi, vaan myöskin nöyryyttä ja
lempeyttä.
Minä toivon usein, että Ewelyn ainoastaan olisi niin vapaa kuin vanha
akka, joka myy hedelmiä setä Beauchampin portilla, taikka nuori poika,
joka lakasee katua meille. He voivat mennä mihin tahtovat, voivat käydä
mr Wesley'ä taikka mr Whitefieldiä kuulemassa, ja minusta näyttää kuin
jompikumpi noista Herran palvelioista voisi auttaa orpana Ewelyniä,
niinkuin minä en voi. Oi, että hän ainoastaan saisi kuulla noita
mahtavia, hellyttäviä todistuksen ja lohdutuksen sanoja, joitten minä
näin pusertavan kyyneliä vuorityömiesten silmistä taikka valloittavan
ihmiset Moorfields'in kedolla, niin että pistos sydämessä äärettömällä
tarkkuudella kuuntelivat saarnaajaa.
Toivoni on täytetty. Me lähdemme kuulemaan mr Whitefieldiä lady
Huntingdonin taloon Park kadun varrelle. Tämä päätös on syntynyt
seuraavalla tavalla:
Eräs rouva, joka viimeisiin aikoihin kehutaan tulleen hyvin
jumaliseksi, kävi täällä joku päivä sitten; kaikemmoisista
jokapäiväisistä asioista haasteltua pakinat kääntyivät mr Whitefieldin
saarnoihin ladyn talossa. Rouva koetti mitä kiivaimmin kehoittaa tätiä
ja Ewelyniä tulemaan sinne sanoen, että siellä oli varsin valittu seura
-- ainoastaan niitä, joita tahtoo kohdata, ja jos muita tulisi, ei
ollenkaan tarvinnut pelätä mitään yhteyttä niitten kanssa. "Ja hän on
varsin mainio saarnamies, ei ollenkaan tuota tavallista, jokapäivästä
lajia, sen voin taata. Hänen esitystapansa on juuri semmoista, että
teidän täytyy sitä ihmetellä, ihan sopivaa korkealla sivistyksen
kannalla seisoville kuulioille. Lord Bolingbroke oli siihen varsin
ihastunut, ja lord Chesterfield sanoi omituisella, hienolla ja
kohteliaalla tavallansa mr Whitefieldille, että hän ei millään tavalla
tahtonut sanoa _hänelle itselle_, mitä hän sanoisi kaikille muille,
että hänen saarnansa suuresti viehättävät häntä."
"Minä en koskaan ole kuullut," sanoi Ewelyn kuivakiskoisesti, "että
lord Chesterfield ja lord Bolingbroke kykenevät saarnaa arvostelemaan."
"Ei suinkaan, mitä itse oppiin tulee -- mutta se onkin toinen asia,"
sanoi jumalinen rouva. "Minä tarkoitan esityksen suloutta ja puhujan
kauneuden tuntoa, joita kumpikin aivan hyvin ymmärtää. Mainio
näytteliämme Garrick sanoo mr Whitefieldin äänessä olevan niin suuren
voiman, että hän ainoastaan sanalla: 'Mesopotamia,' eri äänen
vaihetuksilla lausuttuna, voi saada kuuliansa itkemään ja vapisemaan.
Moni järki mies, joka ei ollenkaan ole jumalinen, sanoo yhtä mielellään
kuulevansa mr Whitefieldiä kuin parasta näytelmää."
"Minä olen kuullut monta hengellistä puhetta, jotka mielestäni ovat
muistuttaneet teateria," sanoi Ewelyn, "ja minä en voi käsittää, kuinka
mitään sielunhyötyä voi olla siitä, että heltyy itkemään sanasta:
'Mesopotamia.'"
"Jos kysymyksessä on totinen sielunhyöty," jatkoi rouva vakavasti ja
hartaasti, "minun täytyy tunnustaa, että koko elin-aikanani en ole
kuullut kenenkään puhuvan kuin mr Whitefield. Kun hän puhuu
lunastuksesta ja autuudesta Kristuksessa, minä en voi ajatella mitään
muuta kuin sitä suurta asiaa itseä; vasta perästä-päin muistuu mieleeni
hänen puheenlahjansa ja äänensä."
Päätettiin sentähden, että ensi tilaisuudessa lähtisimme lady
Huntingdonin luoksi mr Whitefieldiä kuulemaan.
"Kumma kuitenkin," sanoi Ewelyn minulle vieraan lähdettyä, "mimmoisten
seikkain jumaliset ihmiset luulevat vaikuttavan meihin, jotka vielä
olemme mailman omia! Kuinka se voisi saada minua jotakin saarnamiestä
kuulemaan, että lord Bolingbroke ja lord Chesterfield ja kaikki
viisasteliat ja kaikki uskottomat ihmiset Englannissa ovat häneen
mieltyneet, kun eivät kumminkaan tule sen paremmiksi. Tahdotaan
houkutella meitä kuulemaan sitä, mikä oikea ja hyvä on, sen kautta että
saarnaajaa huudetaan neroksi, kaunopuhujaksi taikka mailman taituriksi,
kuulioita seura-elämän parhaimmistoksi taikka sivistyneitä esitykseen
ihastuneiksi, mutta minä puolestani luulen varsin varmasti, että
kaikkein maallisimmat panevat enemmän arvoa saarnan hengelliseen
puoleen kuin mihinkään muuhun ja sentähden ennemmin tahtovat mennä
kuulemaan saarnaajaa, jonka sanotaan puhuvan synnistä, lunastuksesta ja
armosta, kuin sitä, jota kiitetään kaunopuheisuudestansa."
"Minua haluttaisi tietää," jatkoi hän hetken päästä, "tekisinkö
minäkin, jos kerta tulisin jumaliseksi, samalla tavalla, menisinkö
esim. sanomaan Harrylle: tarvitsee kuulla tuota taikka tätä saarnaajaa,
koska hän on parempi hevois-mies kuin mikään tallirenki."
Me olemme käyneet mr Whitefieldiä kuulemassa.
Mitä muistoa siitä on sieluuni jäänyt?
Minä muistan miehen, joka kaikesta sydämestänsä ja kaikesta mielestänsä
koettaa vetää kadotettuja sieluja mailmasta Jumalan luo, mailmasta,
joka katoo, ijankaikkiseen elämään, Kristuksen luo, pyhitykseen,
rauhaan ja riemuun.
Minä muistan sydämeen tunkevan, kaikkivoittavan sanantulvan, täynnä
väkevää, liikuttavaa, varottavaa, hellää ja kiivasta todistusta siitä,
että Herra Kristus on paljon huolellisempi sieluja voittamaan kuin
mikään maallinen sielunpaimen, että sillä välin kuin saarnaaja itkee ja
vaatii, Vapahtaja vapahtaa ja kuolee.
Niin, se on päätetty. Lunastuksen työ on päätetty. Se on "täytetty".
Niinkuin nyt, minä en milloinkaan ole sitä käsittänyt. Herra Kristus ei
ainoastaan rakasta meitä, sääli meitä, varota meitä hukkumasta, vaan
hän on vapahtanut meidät. Hän on tosiaankin ottanut meidän syntimme,
pyyhkinnyt ne pois, jopa tehnyt ne kokonaan olemattomiksi, niin että
niitä ei enää ensinkään näy, ja pessyt meidät valkoisiksi,
valkoisemmiksi kuin lumi, omassa puhtaassa ja pyhässä veressään.
Hän ei ainoastaan sääli meitä. Hän vapahtaa meidät. Hän on kuollut
meidän edestämme. Hän on lunastanut, hän on ostanut meidät. Kädet,
jotka olivat levitettynä ristinpuussa meidän tähtemme, ne ne olivat,
jotka maksoivat sen kauhean lunastusrahan. Hän on ruvennut vasta
silloin meitä armahtamaan, kuin me rupesimme häntä etsimään. "Meidän
vielä syntisinä ollessamme," hän meni kuolemaan väärintekiäin edestä.
"Jumala oli Kristuksessa ja sovitti mailman itse kanssansa eikä lukenut
heille heidän syntejänsä. Sillä sen, joka ei mitään tiennyt synnistä,
Jumala on tehnyt synniksi meidän edestämme, että me hänessä tulisimme
Jumalan vanhurskaudeksi."
Minä en milloinkaan ole tätä näin käsittänyt, ja yhtä-kaikki se on ja
on ainakin ollut selkeänä kuin valkoinen päivä raamatun lehdillä.
Koko kotimatkalla Ewelyn ei puhunut yhtään sanaa. Täti Beauchamp oli
ainoa, joka haasteli, ja hän sanoi, että tämä kaikki kyllä oli aivan
liikuttavaa, mutta mitään erinomaista hän siinä ei voinut huomata. Se
seisoi kaikki tyyni rukouskirjassa ja raamatussa.
Hetken päästä lisäsi hän sitten melkein vastapäiseen suuntaan: "Mutta
jos tulisimme semmoisiksi kuin mr Whitefield tahtoo meidät, olisi paras
suoraa tietä mennä luostariin. Hän puhuu todellakin, niinkuin ihmisillä
ei olisi muuta tekemistä kuin olla jumalisia. Hän unhoittaa, että
muutamilla meistä on toisiakin velvollisuuksia."
Lopuksi hän turvasi hajusuolaansa ja sanoi raukealla äänellä: "Ewelyn
kultani, sinä näytät varsin kalvealta, tämä olisi liian rasittavaa
meille kummallekin. Mies on niin mahdottoman kiivas, niin väristyttävä,
ja hän panee meitä tuntemaan, kuin olisimme elämän ja kuoleman
vaiheilla. Tämmöinen saarnatapa saattaa sopia ihmisille, joilla ei ole
mitään hermoja, mutta minua se ennen pitkää tappaisi. Minua vaan
iloittaa, että pääsin puistutuksiin tulemasta. Minä olen kuullut
puhuttavan," pitkitti hän, "että lady Suffolk joku päivä sitten on
käynyt siellä. Minua oikein kummastuttaa, että niin ylhäinen rouva kuin
lady Huntingdon voi käskeä mokomaa väkeä. Semmoinen menetys ei
todellakaan ole _comme-il-faut_. Minä en käsitä, kuinka lady Mary taisi
kehoittaa meitä käymään tuommoisessa kokouksessa, ja minä ihmettelen
itseäni, että ollenkaan lähdin sinne. Se ei lainkaan ole sopiva paikka
kirkollisesti mieltyneille ihmisille, ja minä en millään muotoa soisi,
että tuomioprovastimme tietäisi, että olemme käyneet siellä. T:ri
Humden sanoisi varmaankin, että olen tehnyt suuren tyhmyyden."
Käyttäen näin monenmoisia vahvistavia keinoja: lääkkeellisiä,
yhteiskunnallisia ja kirkollisia, täti Beauchamp sai takaisin
tavallisen mielentyyneytensä ja itsetyytyväisyytensä.
Mutta Ewelyn ei puhunut sanaakaan. Vasta pari tuntia sen jälkeen, kun
koputin hänen makuukammionsa ovea, hän aukaisi sen ja sulki sen ääneti,
mutta tarttui sitten molempiin käsiini ja lausui leppeällä, vapisevalla
äänellä: "Orpana Kitty, minä olen täynnä syntiä! Niin, minä olen
pahempi kuin yksikään ihminen, sillä vaikka itse olen niin paha, olen
kuitenkin ylenkatsonut kaikkia muita. Minä olen ollut fariseus ja
samalla publikani."
Ja sitten hän purskahti itkemään ja kätki kasvonsa käsiinsä. Muutaman
minuutin perästä katsoi hän kuitenkin taas ylös kasvot täynnä suloista,
lapsellista ja herttaista rauhaa, lausuen: "Mutta minä olen kuitenkin
onnellinen, orpana Kitty, paljon enemmän, kuin olen luullut kenellekään
ihmiselle mahdolliseksi. Sillä minä uskon, että Herra Kristus on
kuollut minunkin edestäni, ottanut ja pyyhkinyt pois kaikki minunkin
syntini. Ja minä olen varma siitä, että Jumala rakastaa minua, myöskin
minua, ja minä uskon, että hän tahtoo tehdä minut hyväksi -- minä
tarkoitan nöyräksi, rakkaaksi ja lempeäksi. Minä tunnen itseni niinkuin
kotona, niinkuin olisin palannut takaisin isän huoneesen ja isän
sydämen luo, ja niinkuin hän rakastaisi minua, oi, niin hellästi, niin
äärettömästi ja niinkuin hän olisi sitä tehnyt jo ennenkin, tehnyt
aina. Niin Kitty, minä olen kotona, missä minä ikinä olenkin, ja
ijankaikkisesti."
Varhain seuraavana aamuna tuli Ewelyn minun luokseni vaaleana, mutta
hiljainen rauha avoimissa elävissä kasvoissaan. "Kitty," sanoi hän,
"minulla on ollut merkillinen yö. Minä en saanut unta. Minusta oli kuin
kuluneen elämäni kaikki synnit käskemättöminä virtoina olisivat
astuneet minun eteeni, niinkuin hukkuvan koko entisyys sanotaan
silmänräpäyksessä näyttäytyvän. Minä näin pahat, jotka olin tehnyt, ja
hyvät, jotka olin laiminlyönyt, ylpeyden ja itsekkäisyyden, jotka
piilevät tuon kaiken alla. Ja ennen kaikkia minä tunsin, kuinka tyly,
kuinka paha olin ollut omaa äitiäni vastaan, kuinka kovaa oli ollut
jättää hänen pieniä vikojansa peittämättä, sillä tiedänpä, että hän
rakastaa isääni, Harrya ja minua enemmän kuin mitään muuta mailmassa.
Minä tunsin, että minun päivän koittaen täytyisi käydä näitä kaikkia
sinulle tunnustamassa. _Yksi_ yö palasi ennen kaikkia niin elävästi
mieleeni. -- Oli kauan, kauan aikaa sitten, kun minä olin pieni, pieni
lapsi. Harry ja minä olimme punarupulissa, ja minä näin nyt edessäni,
niinkuin se olisi ollut eilen, äitini kalveat, huolelliset kasvot, kun
hän kulki toiselta pieneltä vuoteelta toiselle.
"Minä muistan selvästi, kuinka hän oli, tuolla kun istui lieden
ääressä, hehkuva valo kasvoillansa ja mustilla hiuksillansa, kuinka hän
Harryn taikka minun pienimpään liikuntoon taikka ääneen havahti
pystyyn, hiipi vuoteemme ääreen ja levottomalla, rakkaalla katseella
kumartui meidän ylitsemme lausuen helliä, lohduttavia sanoja; kuinka
hän siirteli tyynyä taikka suuteli otsaamme tuolla pehmeällä
suutelolla, joka oli parempi kuin mikään jäähdyttävä lääke. Siitä
saakka olemme olleet paljon erotettuna hänestä, opettajien ja
opettajattarien holhottavina, mutta ajattelepas, Kitty, mikä armo on
saada palata takaisin noihin ensimmäisiin, herttaisiin aikoihin _nyt_
eikä vaata _silloin_, kun jo voisi olla liian myöhäistä lausua joku
rakkauden sana taikka tehdä joku rakkauden työ hänelle iloksi! Näitä ja
kaikkea kärsimättömyyttäni ja tylyyttäni minä nyt silmäten ristiä ja
Jumalan anteeksi-antavaa rakkautta saatan ajatella ja sen ohessa toivoa
-- toivoa niitä päiviä, jotka tulevat. Mutta voi, kuinka olisi
käynytkään, jos se olisi ollut myöhäistä?"
Näyttää siltä kuin Ewelyn palatessaan takaisin Jumalan luo myöskin
olisi palannut takaisin kaikkeen siihen, mitä luonnollisessa,
inhimillisessä ja lapsellisessa rakkaudessa on ylevää ja jaloa.
Minä arvaan, että tämä ei voi olla muuta kuin kääntymystä. Tämmöisestä
heräämisestä lienee kovin suuri ilo. Mutta iloa on tarpeeksi siitäkin,
että jo _olemme_ hereillä, jos kohta emme itse oikein tiedä, _koska,
kuinka ja missä_ olemme heränneet. Iloa on tarpeeksi siitä, että
taivaallisen isämme rakkauden valossa olemme toimittamassa sitä
päivätyötä, jonka hän on määrännyt meille.
Tänäpänä sanoi Ewelyn minulle hymyillen: "Minä luulen, että nyt en enää
huoli, vaikka lady Huntingdonin iltaseuroissa puhutaan minusta. Minä
soisin kyllä, ettei sitä tehtäisi, mutta jos se ainoastaan tapahtuu
hyvässä tarkoituksessa, minä mielelläni tahdon siihen taipua. Mutta
minä päätän vieläkin," jatkoi hän, "ettei voi puhua paljon ja samalla
varsin totta sydämen tunteista. Minä luulen ilman sitä, että sillä
tavalla tuhlataan voimia, jotka tarvitsemme tosityöhön."
"Meidän ei tarvitse istua tunteistamme puhumaan," minä sanoin. "On
hetkiä, joina ne tunkevat esiin ikäänkuin itsestänsä. Raamattu tarjoo
ilman sitä tarpeeksi puheen-aineita, ilman että meidän tarvitsee puhua
itsestänne taikka muista ihmisistä."
"Niin," sanoi Ewelyn, "minä luulen, että laverteleminen hengellisistä
asioista ainoastaan loimentaa mieltä. Ajattelepas, jos Harry ja minä
rupeisimme pitämään pitkiä puheita tunteistamme vanhempiamme kohtaan,
vertaamaan, kumpi meistä enemmän rakastaa heitä, ovatko he tänäpänä
meille rakkaammat kuin eilen j.n.e. On kuitenkin pyhiä aikoja, jolloin
meidän _täytyy_ rakkaistamme puhua."
Täti Beauchamp on puoliksi hämmästynyt, puoliksi huolestunut siitä
muutoksesta, joka Ewelynissä on tapahtunut. Hän ei sano voivansa sitä
käsittää. "Kaikki ihmiset," arvelee hän, "uskovat kristin-oppia
totuuksiksi paitsi juuri muutamat Jumalankieltäjät semmoiset kuin esim.
lord Bolingbroke. Tietysti sovituksen työ on 'täytetty.' Se tapahtui jo
kahdeksantoistasataa vuotta sitten. T:ri Humden saarnaa siitä aina,
kumminkin pitkäperjantaisin. Minkätähden Ewelyn erittäin halaisi saada
syntinsä anteeksi, sitä hän ei voi käsittää. Hän on aina ollut hyvin
viehättävä, jos kohta vähän pisteleväinenkin. Mutta jos hän itse tuntee
itsensä tyytyväiseksi, kaikki on varsin hyvä; se on hänen oma asiansa
eikä kenenkään muun."
Ewelynin mielenmuutoksessa ei ole mitään silmään astuvaa. Se osoittaa
itsensä enimmästään lempeässä ja hiljaisessa olennossa, joka hänen
luonnollisen suoruutensa ja vakuutensa ohessa tekee hänet hyvin
miellyttäväksi. Se tulee parhaasta päästä ilmi hänen käytöksessään täti
Beauchampia kohtaan, siinä lapsellisessa kunnioituksessa ja
rakkaudessa, jota hän osoittaa hänelle, ja joka liikuttaa tätiä paljon
enemmän, kuin hän itse huomaakaan. Kuka uskoisi, että täti on ruvennut
kysymään Ewelynin neuvoa vaatettensa suhteen!
Ewelyn ei ole uudestaan tahtonut lähteä mr Whitefieldiä kuulemaan.
Mutta hän on käynyt minun kanssani vanhan metodistalais-akan luona,
jonka oli tapa myydä hedelmiä meidän portillamme, mutta joka nyt on
kadonnut sieltä, koska hän makaa sairaana, yskää ja kipua rinnassa,
tyytyväisenä halvalla vuoteellansa odottaen Herran aikaa ja hetkeä,
joka aina, hän sanoo, on oikea. Rakas vanha akka antaa meidän lukea
itsellensä kappaleita vanhasta raamatustansa sekä mr Wesleyn uudesta
virsikokouksesta ja kertoo meille sen verosta osia hänen saarnoistansa.
Ja vaikka kieli-oppi on vähän sekava ja jumaluus-oppikin hiukan
epäselvä, meillä kuitenkin siitä Jumalan voimasta, joka tällä
kuolinvuoteella ilmestyy heikkoudessa, lienee yhtä suurta apua kuin
mr Whitefieldin mahtavasta puhelahjasta.
Tänäpänä Hugh Spencer on käynyt meillä matkalla Cornwallista Oxfordiin.
Alussa hän puhutteli minua 'mrs Kittyksi' ja oli vähän juhlallinen.
Mutta minä puolestani olin niin iloinen, että tuskin sain kyyneliäni
hillityksi, oli mielestäni niinkuin pieni osa kodistani. Mutta mitä hän
puhui rakkaasta äidistäni, ei ollenkaan ollut miellyttävää, ja siitä
minä täydellä todella rupesinkin itkemään! Sen havaittuansa hän taas
tuli entiselleen, niin ystävälliseksi ja niin suoraksi.
Hänen lähdettyänsä kysyi Ewelyn, kuka hän oli, ja minkätähden minä niin
vähän olin hänestä puhunut, "hän näyttää olevan kunnon mies," sanoi
Ewelyn.
Mutta mitäpä olisinkaan hänestä puhunut? Hän on juuri kuin me muutkin
tuolla kotona -- juuri kuin yksi meistä. Minä olen niin kiitollinen ja
iloinen. Täti Beauchamp lähtee taas ja sieltä tulee isäni ja Jack minua
noutamaan.
Minä tunnen itseni niin onnelliseksi, että tahtoisin laulaa aamusta
iltaan asti. Kun en vaan olisi kiittämätön! Kaikki ihmiset täällä
Lontoossa ovat olleet niin hyviä minua kohtaan. Yksin täti Beauchamp'in
komea kamarineitsytkin, jota alussa niin pelkäsin, kävi varsin
murheelliseksi, kun kuuli puhuttavan lähdöstäni. Ja hyvästiä
jättäessään, kun hänen täytyi lähteä edellä Bathiin valmistuksia
varten, hän äkkiä unhotti hienoutuneen englantinsa ja kävi kiinni
alkuperäiseen Devonshiren murteesensa. Vedet silmissä hän lausui
minulle sydämmelliset jäähyväiset toivottaen minulle siunausta ja
kaikkea hyvää.
Ja yhtä-kaikki minä en ole hänen edestänsä tehnyt muuta, kuin että
surkuttelin häntä ja koetin häntä lohduttaa, kun hän joku päivä itki
sitä, että hänen ainoa veljensä oli juonut itsensä juovuksiin ja
ottanut pestin sotaväkeen, jonka kautta heidän äitinsä, joka oli leski,
tuli jäämään yksin, ilman mitään turvaa.
Tänäpänä Ewelyn kävi minun kanssani jäähyväisillä täti Hendersonin
luona. Täti oli omituisella neuvovalla tavallaan hyvin ystävällinen
häntä kohtaan. Hän sanoi mielihyvällä kuulleensa, että Ewelyn oli
muuttunut "vakamieliseksi," mutta hän tahtoi varottaa häntä
puolettomuudesta. "Kun nuoret ihmiset tulevat mailmasta erotetuksi,"
hän sanoi, "tapahtuu usein, että lankeevat vastaiseen ylenpuolisuuteen
ja käyvät raivoisiksi." Hän toivoi kuitenkin, että Ewelyn, jos hänessä
oli täysi tosi, pitäisi kultaista keskuutta. Sitä hän itse aina oli
ahkeroinut, ja hänelle oli siitä ainoastaan ollut hyvää.
Orpana Tom oli ujompi ja saamattomampi kuin milloinkaan. Häneltä
kysyttyäni hän sanoi pari kolme kertaa olleensa mr Wesley'ä kuulemassa,
mutta hänen saarnansa olivat hänelle olleet niinkuin halkaiseva miekka
ja terävät kynnet. Tunnustaa kaikki isällensä ja äidillensä, sitä hän
ei voinut, se oli enemmän kuin yksikään olento voisikaan. Istua
päivästä päivään kotona luulon-alaisena rikkojana, suorakohtaisten ja
epäkohtaisten syytösten esineenä, oli enemmän kuin hän jaksoi kestää.
Jos hän tunnustaisi, hänen täytyisi ennen seuraavaa aamua olla
pakosalla. Minä sanoin hänelle, että hänellä ei ollut mitään käsitystä
äidin rakkauden syvyydestä ja kehoitin häntä ainoastaan sitä
koettelemaan. "Yhtä vähän," minä sanoin, "hänellä voisi olla käsitystä
tästä rakkaudesta kuin Jumalankaan rakkaudesta, ennenkuin hän oli
kumpaakaan koetellut."
Valon säde välähti tuokioksi hänen tuuheitten kulmakarvojensa alta, ja
hän nosti silmänsä minun puoleeni jotakin toivontapaista katseessaan.
Mutta alakuloinen, tuskallinen näky palasi kohta hänen kasvoihinsa, ja
kun täti Henderson ja Ewelyn nyt liittyivät meihin, hän ei enää puhunut
mitään.
Täti Jeanie näytti heikommalta kun viimein, mutta hänen rakkaat, vanhat
kasvonsa kirkastuivat, kun hän puhutteli meitä, ja kun nousimme ylös
lähteäksemme, hän tarttui käteemme ja lausui hellällä, vapisevalla
äänellä:
"Lasten semmoisten kuin te ei ole huokea osata tasaista tietä mailmassa.
Eikä minun tietääkseni löydykään kuin yksi ainoa tie, joka alusta
loppuun asti voidaan sanoa turvalliseksi, ja se tie käy Herramme ja
Vapahtajamme omissa siunatuissa jäljissä. Mutta tätäkään tietä ette saa
nähdä pitkältä edessänne, vaan ainoastaan askel askelelta. Älkäät
kuitenkaan hämmästykö! Vapahtajamme uskollinen käsi on paljoa parempi
johdattaja kuin kaikkein täydellisin kartta. Se käsi kannattaa, samalla
kuin se johdattaa. Minä olen havainnut, että ne ajat, joina kaikkein
enimmin ikävöitsin karttaa, olivat juuri semmoisia, joina olin
johdattavasta kädestä hellittänyt, ja usein haavoittuivat jalkani
silloin orjantappuroihin, jotka ajoivat minut takaisin tunnettuihin
jalansioihin ja sen käden nojaan, josta minun ei koskaan olisi pitänyt
luopua."
"Mutta teidän ei tarvitse orjantappuroita pelätä," jatkoi hän
rakkaudesta ja luottamuksesta kirkastuneilla kasvoilla, "sen Vapahtajan
jalat, jonka jälkiä me käymme, lävistyivät kerta vielä pahemmasta kuin
orjantappuroista. Ja kasi, joka johdattaa ja kannattaa, voi sitoa ja
parantaa. Se on parantanut, mitä ei kukaan muu saa parannetuksi,
särjetyn ja haavoitetun sydämen." Sitten, niinkuin pari kertaa
ennenkin, hän näytti kokonaan unhoittavan läsnä-olomme ja elävän
ainoastaan Jumalan näkemisessä. Hänen henkensä näytti olevan rukoukseen
vaipuneena.
Kotimatkalla emme puhuneet paljon mitään, ei Ewelyn enkä minäkään.
Ei niin, kuin sydämemme olisivat olleet toinen toisellensa suljetut,
vaan ainoastaan sentähden, että olivat liian lähellä toisiansa sanojen
välitystä tarvitaksensa.