Europan sanomalehdet pohtivat Afrikan kysymystä. Englanti oli
maailmansodan aikana anastanut kaikki Saksan siirtomaat. Ranskalaiset
sanomalehdet metelöivät tästä kovasti. Pieni Portugali vetosi
kansainliittoon, että Englanti aikoo ryöstää sen kunniallisesti
anastamat Itä-Afrikan siirtomaat. Oli vähällä tulla siirtomaasota. Erään
ranskalaisen sanomalehtimiehen päähän pälkähti ottaa selville, mistä
tämä siirtomaariita oli alkanut. Ihmeekseen huomasi hän alkulähteenä
olevan erään parin tuuman mittaisen uutisen, että Englannin
siirtomaaministeri oli suositellut Victoria-putouksille rakennettavaksi
voima-asemia.
Siitä siis oli lähdetty. Alkuasia oli kuitenkin jo unohdettu ja
iskettiin vain umpimähkään sanan miekalla.
Ranskalainen sanomalehtineekeri ei kuitenkaan jättänyt löytöään
käyttämättä, vaan alkoi uuden kynäsodan. Hän tiedusteli, kuka omistaa
Victoria-putoukset. Koski tosin on englantilaisella alueella, mutta
vedet tulevat Angolan alueelta, ja se on julistettu itsenäiseksi (Ranska
oli saanut suuren sananvallan uuden valtakunnan asioissa).
Englanti teki päätöksen ja myönsi anojalle, kotimaiselle yhtiölle,
rakennusluvan. Rakentaja oli englantilainen yhtiö, jonka toimeenpanevana
johtajana oli suomalainen insinööri Kalle Ranta -- ja kaiken takana
hämäläinen talonpojan poika Aapeli Penttilä.
Heti kun tämä Englannin tekemä päätös tuli tietoon, karkasivat
sanomalehdet siihen kuin koira kalikkaan. Kysymystä revittiin ja
raastettiin. Sitä pohdittiin puolelta jos toiseltakin. Pahimmin
retuuttivat juuri ranskalaiset lehdet.
Ins. Ranta oli kuitenkin mies, joka ei riidasta mitään tiennyt, eikä
olisi välittänyt, vaikka olisi tiennytkin. Hän teki työtä täydellä
höyryllä.
Hänellä oli käytettävänään nykyajan teknilliset apuneuvot, kokemusta ja
rahaa. Nämä kolme seikkaa tekivät hänet maailman ensimmäiseksi
koskenrakentajaksi.
Useasti päivässä ja pitkälti neuvottelivat Penttilä ja Ranta asiasta.
Toinen istui konttorissaan Maaselässä ja toinen hotellissa Lontoossa.
Etäisyydet eivät merkinneet mitään.
Ins. Ranta keskusteli englantilaisten, saksalaisten ja ranskalaisten
Afrikan-tuntijain kanssa. Ilmasto, ruoansaanti, lääkeaineet, kaikki
koetettiin arvioida tarkalleen etukäteen. Saatuaan mukaansa vielä
parisen englantilaista insinööriä, suomalaisen maanmittarin ja
tarpeelliset apumiehet lähti Ranta, poikkeamatta Suomessa lainkaan,
suoraan Afrikkaan.
Häntä auttoi suuresti se, että rautatie meni yli Sambesi-virran juuri
muutaman kilometrin päässä Victoria-putousten alapuolella.
Sanomalehdet haistoivat asiassa olevan toden takana. Ne alkoivat päntätä
lukijainsa päähän nimiä sellaisia kuin Beira, Umtali, Katomo y.m., joita
lukijat eivät ennen olleet tienneet olevankaan.
Samaan aikaan kuin Ranta lähti »pimeään Afrikkaan», alkoi Penttilä
valmistella uusia suunnitelmia. Hän tiesi, että Ranta rakentaa
voima-aseman ja siirtojohdon rannikolle, mutta hänen täytyy toimittaa
voima siitä eteenpäin maailman eri haaroille.
Hän ajatteli ensin lastata laivan pienillä »pommilla» ja ladata ne esim.
Beirassa ja lossata jossakin satamassa, jossa voimaa tarvittiin. Oli
kuitenkin pakko hylätä tämä ajatus. Olisi tarvittu hirmuiset määrät
tyhjiä akkumulaattoreja. Hän ajatteli, eikö voisi laittaa erikoista
akkumulaattorilaivaa, joka itse ladattaisiin Afrikassa ja purettaisiin
jossakin muualla.
Tehtiin pieni koelaiva, ja se onnistui mainiosti. Päiväjärjestykseen
astui laivaohjelma.
Laskettiin tarvittavan neljän vuoden päästä 120 laivaa, jotta voidaan
kuljettaa Victorian voima määräpaikkoihinsa.
Suomen telakat saivat tilauksia niin paljon kuin voivat ottaa vastaan.
Loput annettiin englantilaisille toiminimille.