»Sitä ei ole vielä haettu eikä edes käytännössä koeteltu, mutta minä
sanon, että siitä tulee erinomainen artikkeli.»
Kuulijain into laimeni, mutta Hertz valoi öljyä tuleen.
»Jos herra Penttilä sanoo, että patentti on käyttämisen arvoinen, niin
vakuutan, että se myös silloin on. Koko pienen pääomani pyydän saada
kiinnittää yritykseen», touhusi hän.
Eräs äänetönnä tähän asti pysynyt vanha herra nousi. »Sallikaa minun»,
aloitti hän aivan kuin vanha hovimies, »toivottaa teidät tervetulleeksi
isänmaahani, jossa toivon herrasväen viihtyvän. -- Ja jotta yritys
saadaan taloudellisesti vankalle pohjalle, on minulla kunnia Preussin
valtion puolesta tarjota tarvittava maa-alue.»
Penttilä vastasi samassa äänilajissa: »Kiitän tulevan liikkeen puolesta
Preussin hallitusta huomaavaisuudesta, mutta tarjottua avustusta en voi
ottaa vastaan. Olen ollut Amerikassa ja siellä oppinut, että miehen on
autettava itseään ja tuettava valtiota eikä päinvastoin. Valtion antama
apu lamauttaa yksityistä yritteliäisyyttä. Tehkää tulevalle liikkeelle
se palvelus, että tarjoatte ostettavaksi sopivan maa-alueen, niin se
ostaa sen.»
»Hyvä, hyvä!» kiljui ins. Hertz. »Näistä sanoista tunnen, että herra
Penttilä ei yksinomaan ole suuri keksijä, vaan myöskin suuri ihminen!»
Penttilä alkoi väsyä saksalaisten laverteluun. Saadakseen asian
päättymään lupasi hän tulla jouluksi Berliiniin, jossa asia lopullisesti
päätetään.
Hän sähkötti samana päivänä, että ins. Ranta tulisi tapaamaan häntä
Berliiniin.
Pariisilla on omat viehätyksensä. Kenen ei tarvitse rahaa säästää, hän
voi elää siellä aika mukavasti. Penttilän nuoripari vietti viikon joulun
alla yhdessä. Penttiläkin riistäytyi irti langattomasta puhelimestaan.
Hän sai teoriansa valmiiksi. Piirustukset olivat niinikään valmiit.
Ainoastaan käytännössä koettelu puuttui. Hän tiesi, että se menestyy.
Vaivaahan siinä mahdollisesti on, mutta sen täytyy onnistua.
Miten totta onkaan vanha sana, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä!
Hän kaipaa rakkautta. Viikko Pariisissa opetti Penttilälle tämän
elämänviisauden. Oli rauhoittavaa lähteä hyvän päivätyön tehtyään ulos
rakastamansa naisen kanssa. Se oli todellista lepoa, ei yksinomaan
ruumiillista, vaan myös henkistä. Tietää, että rinnalla kävelee toinen
ihminen, jolle jotakin merkitsee, -- se on niin kohottava tunne, että se
antaa ilon ilottomalle elämälle. Vaikea on ymmärtää ihmisiä, jotka ovat
asettaneet päämääräkseen koota miljoonia. Mitä iloa jaksaa se antaa,
merkitseekö pankkineiti tilille kuusi vaiko kahdeksan nollaa? Sehän on
saman tekevää. Joka tapauksessa neiti toivoo pian pankkiajan kuluvan ja
pääsevänsä toimimaan omissa harrastuksissaan. Penttilä oli asettanut
päämääräkseen aivan toista. Opettaa ihmisille työn iloa, valmistaa
ihmisille tilaisuus nauttia työn iloa, siinä hänen päämääränsä.
* * * * *
Berliinissä odotettiin jännityksellä Penttilän tuloa ja uuden keksinnön
julkaisemista.
Valmistuksia uusia tehdaslaitoksia varten tehtiin. Penttilästä oli
erittäin hupaista nähdä, miten saksalainen menetteli tässä asiassa.
Amerikassa oli pantu pääpaino joutuisuudelle. Kaikki tehtiin hirveällä
touhulla. Miehiä pantiin työhön tuhansittain. Tavaraa toimitettiin
heille niin että olivat tukehtua. Valmista piti tuleman. Toisin oli
Saksassa. Säästettiin. Miehiä ei pidetty enempää kuin oli aivan
välttämätöntä. Rakennusaineet lähetettiin harvinaisen täsmällisesti.
Tarkkaan oli etukäteen määrätty, milloin esim. saadaan lähettää
sementtiä, milloin tiilien lähetys sai alkaa j.n.e.
Penttilän saavuttua esitettiin hänelle työsuunnitelma. Hänellä ei ollut
siihen mitään sanottavaa.
»Ajatuksen ja rahat, mikäli ette itse niitä pane, annan minä. Lopusta
saatte pitää itse huolen», sanoi hän, ja siihen rajoittui hänen työnsä
Saksaan suomalaisella pääomalla rakennettavia maailmantehtaita
perustettaessa. Hän aloitti uuden työn.
Joulujen välissä osti Penttilä työpajakseen pienen hienomekaanisen
konepajan Berliinin laitapuolelta.
Piirustusten mukaan alkoivat miehet valmistaa erilaisia osia. Muuan
valmisteli erikoista induktionirullaa. Erityisen tarkasti seulottiin
yhdessä osastossa hiilimurskaa, toisaalla juotettiin kuparitankoihin
pyöriviä eboniittilevyjä.
Kaiken tämän näpertelyn keskellä hääräsi Penttilä itse. Aamulla
ensimmäisenä, illalla viimeisimpänä. Miehet ihmettelivät, milloin hän
nukkuu. Aina hän muutti työtapoja, antoi tarkempia piirustuksia,
mittasi, tarkasti ja kiitti tai moitti.
Tähän hiljaiseen työpajaan saapui eräänä tammikuun alkupäivänä ins.
Ranta. Hän meni Penttilän luo ja sanoi terveiset Suomesta.
»Pitäkää tuota lasiputkea kädessänne, mutta älkää kolauttako vähääkään»,
oli Penttilän vastaus, ja Ranta sai pideltäväkseen mustalla jauholla
puolittain täytetyn, lyijykynän mittaisen ja sormen vahvuisen
lasiputken. Hetken päästä otti Penttilä putken, pisti johonkin
koneeseen, väänsi useasta marmoriseen tauluun kiinnitetystä kammesta ja
tarkasti erästä volttimittarin näköistä osoittajaa.
»Ei käy. Ei käy!» mutisi hän itsekseen. »Jos se olisi käynytkin, niin
eihän sitä olisi voinut käyttää junassa eikä autossa tärinän tähden.
Parempi oli. Laskuni oli sittenkin oikea.» --
»Kas, Ranta! Terve, terve. Mitäs Suomeen kuuluu?» Vasta laskettuaan
työnsä kädestään huomasi Penttilä, että oli tullut uusia ihmisiä.
»Oli erittäin sopiva aika tullaksenne. Olen juuri päässyt selville, että
nykyistä langatonta puhelinta ei voi parantaa yleiseen käytäntöön
kelpaavaksi. Tulin teoriassa siihen tulokseen, että se ei käy. En
kuitenkaan luottanut enää täysin itseeni, vaan koetin. Ja se ei käynyt.
Ne ovat liian heikkoja koneita. Täytyy palata levyjärjestelmääni. Se
vaatii tosin hiukan enemmän virtaa, mutta menestyy varmasti eikä mene
rikki muuten kuin räjäyttämällä. -- Kuulkaapas, Kappel. Sanokaa
miehille, että minä olen saanut mieleisiä vieraita ja työt lopetetaan
tältä päivältä. Sanokaa samalla, että koe onnistui ja huomenna aletaan
tehdä varsinaista konettamme. Miesten on hupaisa tietää, etteivät he tee
hyödytöntä työtä.» --
»No, Ranta. Kertokaapa minulle Suomen oloista. Tämä minun häämatkani on
alkanut venyä hiukan pitkänlaiseksi. Toivottavasti minua ei siellä
kaivata», puheli Penttilä mennessään ins. Rannan kanssa autolla
asuntoonsa.
Sallimatta kuitenkaan toverinsa vastata mitään kysyi hän yht'äkkiä:
»Haluatteko lähteä Afrikkaan?»
»Kyllä, jos siellä on työtä», tuli koruton vastaus.
»Se oli miehen puhetta!» Penttilä silmäili ihastuksella vieressään
istuvaa nuorta miestä.
»Sanovat, että idän jättiläinen survoo meidät suomalaiset jalkoihinsa,
mutta sanokoot. Jos meillä on sata sellaista miestä kuin te, niin meitä
ei tapa mikään», puheli hän innoissaan.
Rannan silmä välähti. »Kun meillä on yksi sellainen mies kuin te, niin
meitä ei tapa kukaan.» --
»No, no. Aikuiset miehet rupeamme puhumaan tuhmia. -- Puhutteko
englantia?» käänsi Penttilä puheen muualle.
»En puhu. Lukenut kyllä olen jonkinverran», tunnusti Ranta.
»Lähtekää Englantiin muutamaksi kuukaudeksi, niin kyllä se siitä
selviää», sanoi Penttilä astuessaan hissistä ja avatessaan huoneistonsa
oven.
Nuori rouva tuli eteiseen vastaan silmät itkettyneinä.
»Mikä nyt on hätänä?» tiedusteli Penttilä levottomana.
»Vielähän sinä elät!» Rouva heittäytyi vieraasta välittämättä itkien
miehensä syliin.
»Mikäs minulla olisi hätänä?»
»Kolmeen vuorokauteen et ole käynyt kotona», rouva itki vapauttavia
kyyneleitä.
»Tosiaankin. Olin aivan unohtanut lähettää sanan, että nukahdan hiukan
tehtaan konttorissa.»
»Oletko sinä mitään syönyt?»
»En tosiaankaan jaksa muistaa, mutta kyllä kai. Nyt minun on kuitenkin
hirveä nälkä.»
Ranta ilmoitti nähneensä Penttilän pöydällä jostakin ravintolasta tuodun
aterian jätteitä.
»Siinä näet, että kyllä minä syönyt olen ja voinut hyvin», iloitsi
Penttilä.
Aterian aikana puhuttiin vain Suomen oloista ja yhteisistä tuttavista.
Penttilä oli parhaalla tuulellaan. Ranta olisi toivonut, että olisi
puhuttu siitä, miksi hänen pitää oppia englantia ja lähteä Afrikkaan,
mutta kukaan ei virkkanut asiasta mitään. Vieraalle jäi arvoitukseksi,
tiesikö rouva miehensä suunnitelmista vai olivatko ne suurimpia
salaisuuksia hänellekin. Nuori mies ei rohjennut johtaa puhetta asiaan.
Illalla lähdettiin teatteriin. Toisen näytöksen aikana alkoi Penttilä
kuorsata aition nurkassa niin kovaa, että koko seurueen täytyi lähteä
kotiin.
Kotimatkalla kysäisi Penttilä, ovatko Rannan raha-asiat järjestyksessä
Englannin-matkaa varten, ja saatuaan myöntävän vastauksen alkoi taasen
kuorsata. Seuraavana aamuna hän heräsi tavalliseen aikaansa. Rouva, joka
tavallisesti jäi vielä nukkumaan, oli tänään valveilla.
»Rakas Aapeli! Säästä itseäsi hiukan enemmän äläkä jätä minua enää niin
pitkäksi aikaa yksin.»
»Olin hyvin tyhmä, kun tein niinkuin viimeiset päivät elelin. Mutta
minulla oli eräs työ tulossa valmiiksi ja unohdin ajan kulun kokonaan
sen parissa.»
»Aapeli rakas! Sinun täytyy säästää itseäsi, ei yksinomaan itsesi ja
minun tähteni, mutta -- --»
»Rakas Alli -- --»
Penttilä oli sinä päivänä merkillisellä tuulella. Tehtaassa hän vuoroin
vihelteli niin että raikui, toisinaan taasen pysähtyili miettimään. Koko
ajan hän kuitenkin oli sulaa päivänpaistetta.
Miehet olivat ihmeissään. Eilen kertoi työnjohtaja Kappel, että koe oli
onnistunut, ja tänään kuitenkin pannaan kaikki tehty työ pois ja aletaan
uutta. Sitäpaitsi kuuluu tällä työllä olevan kiire.
Penttilä oli tosiaankin järjestänyt uudet työt kaikille miehille. Tämä
työ tuntui olevan selvempää kuin edellinen, sillä nyt oli valmiit
piirustukset. Olihan paljon selvempää tehdä vain niitten mukaan kuin
olla aina jännitettynä odottamassa uutta mittausta.
Äkkiä kuuli Penttilä takanaan keveitä, nopeita askeleita. Hänen rouvansa
sieltä tulla naputteli. Mitä ihmettä nyt on tapahtunut?
»Tulin hakemaan sinua päivälliselle», selitti rouva aivan luonnollisena
asiana.
Penttilä oli ensin hämmästynyt, mutta sitten hän ymmärsi, että paras
lienee myöntyä. Jos hän olisi saanut olla vielä puoli tuntia enemmän,
niin olisi moni mies päässyt pitemmälle, mutta naisen tahtoon on parempi
taipua.
Herrasväki Penttilän saavuttua asuntonsa edustalle pysähtyi samalla
toinenkin sähköauto, ja siitä astui kolme miestä. Penttilä ei
kiinnittänyt heihin huomiotansa, sillä talo oli suuri ja sähköautoja
liikkui kaupungissa jo aika taajaan.
Tuskin oli hän kuitenkin saanut takkiansa päältään, kun samaiset herrat
soittivat ovikelloa ja astuivat sisään.
Penttilä johdatti heidät huoneeseensa. Esitellään: sir Bell, sir Doover
ja sir Smith. Herrat olivat kaikki suoria kuin olisivat seipään
nielleet, luisevia, sileäksi ajeltuja, kaitakasvoisia, pitkiä ja
moitteettomasti puettuja.
Sir Bell, joka tuntui olevan joukon johtaja, aloitti: »Päästäksemme
neuvottelujen alkuun ilmoitamme olevamme halukkaat ostamaan omistamanne
'Suomi'-patentin. Maksamme hyvän hinnan emmekä aseta teihin nähden
mitään vaatimuksia.»
Penttilä oli hetkisen ääneti. Kun suuren Albionin pojat lähtevät
etsimään pienemmän maan kansalaista, täytyy kyseessä olla painavat syyt.
Hiveli tosiaan hämäläisenkin mieltä, että pieni Suomi herättää poikansa
kautta huomiota Englannissa.
»Valitettavasti herrat ovat tehneet hukkamatkan, sillä »Suomi»-patentti
ei ole kaupan. Sitäpaitsi olen rakentanut Suomeen tehtaat patentin
kauppaanlaskemista varten ja aion laajentaa tuotannon niin suureksi,
että se riittää koko vanhalle maailmalle. Amerikan patentin olen jo
aikaisemmin myynyt --.
»Tarjoan kuitenkin herroille tehtävän.» -- Englantilaiset istuivat
suorina kuin pingviinit. Penttilää huvitti heidän ilmeettömyytensä.
»Amerikkalaiset ovat rakentaneet Niagaran voimalaitoksen. Tämä ei heille
kuitenkaan riitä. Nyt rakennetaan Coober-boy voima-asemaa
Etelä-Amerikassa. Pohjois-Europpa saa Imatrasta voimaa, sen laitokset
valmistuvat Suomen valtion laskuun ensi kesänä. Teillä on Afrikassa
Victoria-putoukset. Rakentakaa niihin voima-asema.»
»Nykyisenä, pääomasta köyhänä aikana tuottaa se suuria vaikeuksia»,
huomautti sir Bell.
»Tiedän sen ja siksi sitoudunkin merkitsemään perustettavassa yhtiössä
1/2 pääomasta ehdolla, että Englannin valtio myöntää käyttöoikeuden
vähintään 75 vuodeksi. Olen keväällä valmis matkustamaan Englantiin,
mahdollisesti Afrikkaan.»
Se oli harvasanainen neuvottelu. Vähäpuheinen Penttilä sai puhua miltei
yksin, englantilaiset vain kuuntelivat.
Hetkinen istuttiin äänettöminä. Vieraat nousivat, kumarsivat ja lähtivät
sanomatta sanaakaan, mitä ajattelivat.
Penttilä söi kiireisesti päivällisen ja lähti valmistamaan langatonta
puhelintaan.
Ins. Ranta ilmoitti asettuneensa asumaan Liverpoolin lähelle erääseen
täysihoitolaan.