»Mene pois! Ei sinua täällä tarvita.»
»En minä mene. Te riitelette.» Tyttäressä oli paljon isää.
Isäntä hätkähti. Ensi kerran tämän talon seinien sisällä joku häntä
vastustaa. Hänen oma tyttärensä vastustaa! Isännän otsalle ilmestyi
paksu musta verisuoni. Penttilä nousi seisomaan. Tytär seisoi
ovipielessä kalpeana kuin haamu, mutta ryhdiltään kuin hallitsijatar,
oman valtakuntansa hallitsijatar. Penttilä astui askeleen taaksepäin.
Hän vaistomaisesti tunsi, että noitten kahden on selvitettävä välinsä.
Sanoillako? Ei! Se on tarpeetonta. Lapsen siteet isään katkeilevat,
siteet, joita totellaan ilman arveluja ja harkitsemista. Mutta uudet
siteet solmiutuvat, siteet, joitten toisessa päässä on ymmärtävä ja
viisas isä, toisessa naiseksi, ajattelevaksi ja tuntevaksi naiseksi
kehittynyt tytär.
»Istu», tömähti isältä Penttilälle kuin tyhjästä asiasta. -- Uusi polvi
oli astunut Rantamäen lattialle, polvi, jota edustivat tytär ja tuo
vieras mies.
Tytär tajusi valtansa suuruuden ja myöskin sen vastuun. Hiljalleen
painui hänen päänsä alemmas. Ylpeä ilme oli kadonnut. Pieni kyynel
kihosi silmäkulmaan. Nuorten katseet yhtyivät, paljon puhuvat katseet.
Tuulena syöksähti tytär ovesta ulos.
Isä ja tuleva vävy istuivat sanattomina.
»Mihin sinä vaimosi aiot viedä?» Isännän ääni oli outo. Kärsityn tappion
vaiko ilon liikuttama -- kuka tietää.
Todellakin! Penttilällä oli hotelli Helsingissä, suuri maatila Maaselän
aseman lähellä, vielä toinenkin maatila, kolme suurta omaa tehdasta ja
useita, joissa hän omisti osake-enemmistön, mutta mihin viedä vaimonsa?
Sellaista paikkaa hänellä ei ollut. Eihän tullut kysymykseenkään, että
olisi antanut tyhjentää yhden matkustajahuoneen ja sijoittanut sinne
rouvansa. Ei. Vaimo ei ole enää mikään huonekalu, jonka saa sijoittaa
minne haluaa.
Tämä oli pulmallinen kysymys. Penttilä ei osannut siihen vastata.
»Onko sinulla edes mitään työtä?» oli seuraava kysymys.
»On. Kyllä minulla työtä on.» Penttilä huokasi helpotuksesta.
»Kyllähän työllä aina itsensä elättää, mutta kun tulee vaimo ja lapsia,
sitten se on huonompaa.»
Penttilä oli taasen lyöty. Rantamäen mielestä ainoastaan maanviljelijä
kykenee ruokkimaan vaimon ja lapsia. Eikä käsitys ollutkaan kaikkein
tuhmimpia.
Miehet olisivat jarnunneet miten kauan tahansa, mutta emäntä tuli
keskeyttämään. Penttilä tunsi lapsellista ujoutta tulevan vaimonsa äidin
edessä. Äidillä on äidin tunteet, ja hän pelkäsi loukkaavansa niitä.
»Emäntä hyvä», aloitti hän, »olen rohjennut tulla pyytämään ainoata
tytärtänne vaimokseni. Tiedän, että pyydän äidiltä suurinta, mitä
hänellä on antaa. Rakastan kuitenkin tytärtänne ja luulen, ettei hänkään
ole välinpitämätön minun suhteeni. Tämä on antanut minulle rohkeuden
tulla». -- Penttilä punastui kuin koulupoika, sillä eihän hän varmasti
tiennyt, rakastettiinko häntä.
Emäntä kuivasi kyyneleensä. »Olen tiennyt, että Alli rakastaa sinua. Ota
hänet ja tulkaa onnellisiksi.» Itkuun tyrskähtäen syleili hän tulevaa
vävyään ja vaipui sohvalle itkemään. Penttilän teki mieli langeta
polvilleen hänen viereensä, lohduttaa ja kuivata kyyneleet, vannoa ja
vakuuttaa, että he tulevat onnellisiksi. Mutta isännän läsnäolo esti
sitä tekemästä.
Tuleva morsiankin tuli sisälle, silmät punaisina. Hän tuli aivan
Penttilän eteen, otti häntä takinrintapielestä kiinni.
»Anna anteeksi, että olin niin tuhma että itkin», kuiskutti hän.
Penttilä parka! Todellakin parka. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Jos he
olisivat olleet kahden, olisi hän suudellut morsiantaan, mutta mitä
tehdä, kun tytön isä ja äiti katselivat vieressä? Tuli ja leimaus!
Olisipa hän tiennyt joutuvansa tällaiseen tilanteeseen, niin kyllä olisi
ottanut etukäteen selville, mitä on tehtävä. Nyt se oli myöhäistä. Äkkiä
rohkaisi hän mielensä. Tosin hänen silmänsä iskivät kipunoita eikä hän
nähnyt mitään, mutta kaappaamalla osuivat kädet tytön vyötärölle ja
suudelma osui ihan keskelle suuta.
Tehty on!
Päästettyään tytön vilkaisi hän toisiin huoneessa olijoihin. Ja miten
ollakaan: hehän hymyilivät - ukkokin.
Rohkeilla ja oikein täytäntöönpannuilla päätöksillä on paljon hyvää
maailmassa saatu aikaan.