Seinäjoella odotti Penttilää seuraava sähkösanoma:
»Valtiovarainministeri pyytää tietoja joistakin viime kesänä
tehdyistä lainasopimuksista. Asialla kiire.
_Lehtovaara_.»
Penttilä vastasi:
»Paperit ministeriössä. En voi saapua. Ottakaa lakimies valvomaan
etujani.»
Vaunu tuntui hänestä hirmuisen ahtaalta. Tosin hiukan helpotti mitä
pohjoisemmaksi tultiin. Ei hän liikkunut eikä reuhtonut. Istua kyhjötti
tyhjän vaununsa nurkassa ja kärsi. Miksi hän olikaan ollut niin tyhmä?
Nyt hän ei voi mennä Helsinkiin, ei ainakaan ennenkuin yliopiston
lukukausi on loppunut. Niin, eikä hän voi mennä koko Etelä-Suomeen. Ei
ainakaan Tamperetta etelämmäksi. Hehän voivat sattua vastakkain minä
päivänä hyvänsä, ja siihen tilanteeseen ei Penttilä enää halunnut
joutua.
Penttilän vaunu oli liitetty Seinäjoelta matkustajajunan perään.
Viimeiseltä porrassiltamalta oli mainio näköala. Eivät ole Etelä-Suomen
suurimmatkaan peltoaukeamat kuin karjatarhan suuruisia länttejä
verrattuina näihin Pohjanmaan aukeamiin. Mikä suuri työmaa täällä
avautuukaan »Suomi»-akkumulaattorin vetämälle auralle, äkeelle,
niittokoneelle, kylvökoneelle ja monelle muulle peltotyökalulle! Ja
Pohjanmaan tulevaisuus! Se on vielä kerran jaksava ruokkia koko Suomen,
jos tarve tulee. Hämäläinen, kivisten maiden mies, kastelee jokaisen
leipäpalansa hiellään. Siksi maa onkin hänelle rakas. Hän ei siirry
kauas kotikonnultaan, ja jos siirtyy, sinne takaisin kuitenkin kuolemaan
haluaa. Hämäläinen unohtaa sen, missä hän helpolla leipänsä ansaitsee,
mutta ei sitä paikkaa, joka on hänen käsiinsä känsät kasvattanut.
Toisin on pohjalainen. Kaukana on metsänreuna hänen kotiseudullaan.
Laajat ovat aukeat. Siksi on kansaankin tarttunut jotakin suurpiirteistä
ja mahtavaa. Vahinko vain, että hän itsekin tietää tämän ja on
taipuvainen kerskailuun, mitä hämäläinen ei tee humalapäissäänkään --.
Etelässä, s.o. Helsingissä, teki kevät tuloaan. Oulussa oli täysi talvi.
Lumi oli vielä hohtavan valkoista eikä keväälle ominaista likaisen
harmaata. Penttilän mieli oli harmaa. Katuiko hän? Ei. Ei mies koskaan
kadu tekoaan. Korkeintaan kiroaa ja kantaa seuraukset kuin mies.
Oulu mataloine rakennuksineen ja ikäänkuin suurien lumivallien taakse
taisteluasentoon vetäytyneenä esiintyi kuulakkana kevätiltana edukseen.
Jos Penttilän mieli ei olisi ollut niin perin masentunut, olisi hän
voinut nauttia pohjolan kuulakasta yöstä, mutta nyt hän istui
hotellihuoneensa sohvan nurkassa ja mietti tämän elämän iloja ja suruja,
käännöksiä ja koukkuja.
Kauppalehdessä teki tunnettu kauppaolojemme tuntija, nimimerkki K.S.,
selvää maan taloudellisesta asemasta.
M.m. sanoi hän: »Palkkojen ja ulkomaisen rahan suhteeton nousu vv.
1919-1920 lyö yhä vieläkin leimaansa teollisuuteemme. Silloiset kalliit
varastot, niinhyvin valmiiden tuotteiden kuin raaka-aineidenkin, ei ole
vielä kulutettu. Nyt kun osoittautui, että rahamme huonous olikin
keinotekoista, ovat teollisuuslaitokset joutuneet vaarallisen kilpailun
kynnykselle. On odotettavissa, että ulkomainen teollisuus tulee
saattamaan vaikeaan asemaan monta teollisuushaaraa, jopa koko
teollisuutemme kaiken todennäköisyyden mukaan tulee horjahtelemaan,
ellei uutta perustetta voida laskea.»
Maan taloudellinen tilanne oli surkea. Puutavaraliikkeet eivät kaataneet
metsiä, jotka suinkin voivat jättää kaatamatta. Tosin hakkuuaikojen
pidennyksiä ei kruununmetsiin myönnetty, mutta se ei paljoa auttanut.
Rautateollisuus oli lamassa. Hyvin menestyvät kenkätehtaatkin tekivät
vain kolmipäiväisiä viikkoja.
Maataloustuotteiden hinnat laskivat sydäntalvella yhä edelleen.
Kevättalvella odotettua hintojen nousua ei tullut. Maanviljelys oli
joutunut samalle kannalle kuin ennen sotaa. Se ei kannattanut.
Taloudellinen pula oli maassa.
Mutta erään miehen liikeyrityksissä tehtiin työtä täydellä höyryllä. Jos
otetaan huomioon myöskin Imatran rakennustyöt, niin oli tuo mies tällä
kerralla maan suurin työnantaja, lukuunottamatta valtiota.
Itse oli tuo mies naisen pakoon ajamana hautautunut jonnekin. Kahteen
päivään ei hänestä ollut kuulunut mitään. Konttoripäällikkö Lehtovaara
teki voitavansa saadakseen selville isäntänsä olinpaikan. Hän telefonoi,
hän sähkötti eri puolille, mutta ilman tulosta.
Penttilä oli hautautunut Ouluun. Tosin kaupunki ei tuntunut enää niin
pieneltä kuin hänen tullessaan, olihan tavallinen rannikkokaupunkimme,
pikemmin kauniimpi kuin toiset, mutta ei suurempi.
Penttilän silmät olivat jo avautuneet. Hän näki kevätauringon, joka
alkoi lämmittää maan toista lapetta. Merikosken pauhun hän kuuli. Niin,
Merikoski. Miten paljon kansallisomaisuutta onkaan mennyt hukkaan
vuosisatojen kuluessa ja miten paljon vieläkin menee koskiemme vapaina
virtaillessa tai kytkettyjenkin kevättulvan vyöryessä hukkaan! Oulunjoen
koskien rakennustyöt olivat jätetyt kesken samaan aikaan kuin
Imatrankin, eikä niitä ollut aloitettu, vaikka Imatraa rakennettiin.
Vaasalaisista sanomalehdistä luki Penttilä, että Vaasan
kaupunginvaltuusto oli evännyt häneltä latausaseman tontin. Tosin
läheiset rautatieasemat voisivat tulla kysymykseen, mutta tällaisen
pienen latausaseman pitäisi sijaita kaupungissa.
Penttilä matkusti Vaasaan ostaakseen jonkin yksityisen, vaikkapa
ahtaammankin tontin ja pannakseen sillä rakennustyöt alulle.
Pari päivää hän vietti Vaasassa. Sopivaa tontin myyjää ei tahtonut
ilmaantua. Jos Penttilän nimi ei olisi ollut Penttilä, vaan jokin -ström
tai -qvist, niin on luultavaa, että tontteja olisi ollut kaupan ainakin
muutama tusina. Mutta maan ruotsalainen vähemmistö oli huomannut
heikommuutensa ja peläten sulautumistaan voimakkaampaan suomalaiseen
ainekseen oli alkanut jo muutamia vuosia sitten ankaran taistelun
olemassaolonsa puolesta. Pienintäkään ruotsalaisen omistamaa
kiinteimistöä ei saanut myydä suomalaiselle. Ei maatilaa, ei
kaupunkitaloa, ei mitään. Puoluekuri ja turvan tunne yhteisessä leirissä
olivat niin suuret, että kukaan ei rohjennut, jos halusikin, poiketa
heimon päätöksistä.
Penttilä ei ollut laiskana näitä päiviä. Hankkimalleen pienelle kartalle
hän laati täydellisen latausasemasuunnitelman koko eteläisempää Suomea
varten, s.o. Rovaniemen eteläpuoliselle osalle. Valmiina tai
rakennettavana oli jo 21 asemaa, mutta tarvittiin vielä noin samanverta
ennenkuin maan tarve voitiin tyydyttää mahdollisimman vähän vaivaamalla
käyttäjiä ja tuottamatta suuria kuljetuskustannuksia.
Penttilä halusi päästä patentteineen kansan käyttämäksi ja päästä
nopeasti. Hän tiesi, että vuosikymmenen kuluttua hänen koneensa on
levinnyt ympäri maapallon, mutta hän halusi, että se leviää Suomeen
ennen muita maita ja että Suomi saa nauttia ne edut, jotka on
ensiksialkaneella. Penttilän lähin päämäärä perustaessaan latausasemaa
Vaasaan oli saada sähköaura kyntämään Isonkyrön ruispeltoja.
Niin, Isokyrö! Vieläköhän siellä löytyy yhtään Aaroni Perttilää?
Vieläköhän Vaasassa on yhtään Larssonia? Topeliuksen muistopatsas on
Vaasassa. -- Penttilä päätti käydä katsomassa tätä runoilijan muistolle
pyhitettyä kiveä.
Kevätpäivä oli kirkkaimmillaan. Somasti solisi vesi katuojissa. Suuret
lumivallit olivat hävinneet. Kadut olivat likaiset ja mustat. Vaasan
kirkkopuiston puut olivat rääsyisten kerjäläisten näköisiä kaikessa
alastomuudessaan. Siinä istui setä Topelius rakkaitten lasten
ympäröimänä. Penttilä kiersi patsaan toiselle puolelle voidakseen
auringon valon häiritsemättä ihailla taiteilijan työtä.
Kuka seisoi patsaan sivulla? -- Alli Rantamäki. Penttilä toivoi, että
patsas kaatuisi heidän väliinsä, jotta hän voisi lähteä huomaamatta
pakoon, tai että vastapäätä oleva kirkko lennähtäisi ilmaan
kiinnittääkseen vastaantulijan huomion muualle. Mitään ihmettä ei
kuitenkaan tapahtunut. Aurinko loisti täydellä terällään. Piipittipä
joku lintunenkin jossakin alastoman puun alastomalla oksalla.
Penttilä tervehti ja aikoi lähteä pois. Silloin näki hän jotakin. Hän ei
ollut selvillä itsekään mitä. Hän näki vain silmät, jotka katsoivat
surullisesti, posket, jotka olivat lumivalkeat, huulet, jotka vapisivat.
Hän ei enää paennut, vaan astui lähemmäksi. Puhuivatko he jotakin, sitä
ei kumpainenkaan tiedä eikä kumpainenkaan kaivannut. Sanattomina
lähtivät he kuitenkin kulkemaan rinnakkain kevään likaamia katuja.
Tultuaan erään kivirakennuksen edustalle sanoi Alli Rantamäki: »Minä
asun tässä tätini luona.»
Penttilä ikäänkuin heräsi. »Viivyttekö kauan Vaasassa?» kysyi hän.
»Ainoastaan huomisen päivän. Olen tätini miehen hautajaisissa ja
matkustan huomenillalla.»
»Menettekö kotiinne vai Helsinkiin?» kysyi taasen Penttilä.
Tyttö punastui. Miksi? Penttiläkin tunsi veren kohoavan poskilleen.
»Aion poiketa kotonani», selitti neitonen hohtavin poskin.
»Tapaamme toivottavasti Rantamäessä kahden päivän perästä», sanoi mies
hyvästellessään.
Jos Penttilällä oli ollut kiire lähteä Helsingistä, niin yhtä kiire oli
hänellä nyt päästä sinne jälleen.
Hänen päästyään Helsinkiin yöpikajunassa klo 8 aamulla oli insinööri
Ranta jo yksityishuoneessa odottamassa häntä. Jäniskoskelta kuului hyviä
uutisia. Kallioväylä oli porattu niin pitkälle, että voima-aseman
laittamiseen olisi parasta ruveta mitä kiireimmin.
»Jos tilaamme koneet koko voimamäärälle, niin olisi paras tilata heti,
sillä töitten keskeytys koneita odotellessa tuottaa suurta haittaa»,
lopetti Ranta.
»Osa voima-aseman koneista on lastausvalmiina Tampereella ja loput
valmistuvat kolmen viikon kuluttua. Kevättulvan hyödyksikäyttämistä
varten jätetään vanha voima-asema paikalleen ja ohjataan liikavesi sen
turpiiniin», oli Penttilän selitys.
Ranta ei sanonut hetkeen aikaan mitään. Hän tuntui miettivän. Pyysi
puhelun Jäniskoskelle ja pääsi pian, kun aamulla ei ollut paljon
ulkolinjapuheluja. Penttilä kuuli seuraavan keskustelun:
»Ranta täällä. Terve! Kyllä ne Tampereelta tulleet piirustukset ovat
oikeat. Antakaa mennä alaväylä vain suuremmaksi. -- -- 60 kiloa. Ohho!
Antaa soida. Ei se liikaa ole. -- -- Tänään pitää olla auki. -- -- Kyllä
ennättää, kun vain tahtoo.»
Väittäkööt vielä, tuumi Penttilä, ettei suomalaisissa ole amerikkalaista
»kuraasia», kun on vain tilaisuutta sen ilmenemiseen. Aivan
samansuuntaisia puheluja hän oli kuullut amerikkalaisten insinöörien ja
johtajien keskustellessa apulaistensa kanssa. Kieli oli toinen ja sanat
erilaiset, mutta henki ja äänen sävy samat.
Juoksevien asiain hoidossa kuluivat päivät siihen asti, kun Penttilä oli
luvannut tavata Rantamäen tytärtä hänen kotonaan. Molemmat tajusivat,
että tapaamiskysymys koskee tyttären isää eikä heitä itseään.
Penttilä tiesi, että asemalta on vaikea saada hevosta, ja siksi lähetti
hän autonsa edeltäpäin. Auton ohjaaja arveli, että maantiet eivät olleet
vielä ajokunnossa, mutta lähti sanaakaan sanomatta. Auton kuljetti hän
määräasemalle junalla ja oli oikealla hetkellä ohjaustangossaan
odottamassa Penttilää.
Asemalta oli kahdeksan kilometriä Rantamäkeen. Maantie oli kyläpaikoissa
ja aukeilla sulana, syvän, upottavan kuran peitossa, mutta kujilla ja
metsäkohdilla oli vielä lunta, muutamin paikoin vahvastikin.
Komeasti pyörähti raskas 60-hevosvoimainen auto matkaan aseman kovalta
hiekkakäytävältä, mutta heti maantielle päästyä alkoi sen ääni muuttua.
Penttilä alkoi epäillä perille pääsyä. Polttomoottorien huonot
ominaisuudet tulivat selvästi näkyviin. Jos auto ei päässyt eteenpäin,
niin moottori pysähtyi kokonaan. Se ei mitenkään käynyt hiljaa voimiaan
säästäen.
Viisi kilometriä päästiin eteenpäin, mutta sitten tuli lunta niin
paljon, että auto ei pysynyt tiellä. Oltiin juuri Rantamäen metsäpalstan
kohdalla. Asumuksia ei ollut missään lähitienoilla. Penttilän ei
auttanut muu kuin lähteä matkalaukku kädessä jalkaisin eteenpäin.
Ohjaaja lähti autolla pyrkimään asemalle. Penttilä ei ollut harmissaan
-- hän näki asian huvittavan puolen. Rantamäkeen menee kosija jalan...
Se on tosin hiukan tavatonta, mutta maailmassa täytyy kaikkeen tottua.
Pitkää lehtokujaa kävellessään tähyili Penttilä kulmainsa alta,
näkyisikö ihmisiä päärakennuksen akkunoista. Turhaan! Talo oli kuollut.
Hän meni pääportaista sisään. Ovi ei ollut lukossa, joten vieraita siis
oli odotettu. Tilava eteishalli tervehti vierasta miellyttävällä
lämmöllään, mutta ketään siellä ei ollut.
Penttilä riisui takkinsa, kolautti hiukan keppitelinettä, jotta hänen
tulonsa huomattaisiin.
Kuului isännän yskäisy ja raskaat askeleet alkoivat lähetä eteistä.
Hämäläinen talonpoika on itsetietoinen, sillä hän tietää turvansa olevan
vain itsessään ja Jumalassa. Elleivät omat voimat riitä ja Jumala auta,
niin asiat ovat hullusti. Naapurin apuun hän ei turvaa eikä salli
naapurin sekaantua omiin asioihinsa. Yksin hän seisoo kuin mänty mäen
töyräällä. Yksin elää ja yksin kaatuu, jos kohtalo niin määrää.
Rantamäen suku oli vankkaa hämäläistä rusthollarisukua. Rustholleista
olivat pojat naineet ja rustholleihin naitiin tyttäret. Sukuylpeitä
oltiin ja kunniasta arkoja. Arvo annettiin toisille, mutta tunnettiin
omakin arvo. Miehiä olivat koko suvun miehet olleet, ei juoppoa niin
moneen polveen kuin muistettiin. Kunniastaan arkoja olivat myös naiset.
Pienintäkään tahraa ei heissä voitu löytää. -- Moni köyhä oli saanut
avun Rantamäen isännältä, eikä kerjäläinenkään milloinkaan tyhjin
pussein keittiöstä lähtenyt. Rantamäen nykyistä isäntää kunnioitettiin
paikkakunnalla, tosin pelättiinkin. Ankara hän oli, jos pienimmänkin
loukkauksen huomasi, ja vilpintekijän ei ollut hyvä olla hänen edessään.
Kookas, ja vieraan täytyi myöntää, miehekäs isäntä tuli vierastaan
eteiseen vastaan. Sileäksi ajellut kasvot osoittivat päättäväistä
miestä, joka ajaa tahtonsa perille, ja valkea tukka vakuutti järkeä ja
elämänkokemusta olevan tehdyn päätöksen takana.
Isäntä antoi kätensä tervehdykseksi niinkuin tapa on, oli vieras sitten
tuttu tai tuntematon.
Penttilä aloitti keskustelun selittämällä olevansa Koskenkylän Penttilän
poika Aapeli.
»Ali-Penttilänkö?» kysyi isäntä.
»Ei, Yli-Penttilän.»
»Isäsi tunsin hyvin. Kelpo mies ja hyvä maanviljelijä», sanoi isäntä, ja
Penttilästä tuntui kuin syvät rypyt isännän otsalla olisivat hiukan
madaltuneet.
Mentiin tupakkakamariin. Istuttiin. Kumpainenkaan ei puhu mitään. --
Penttilä arveli äänettömyyttä kestäneen jo tarpeeksi ja olevan parasta
saada asia selväksi.
»Tulin pyytämään tytärtänne vaimokseni», sanoi hän asiaa mitenkään
valmistelematta.
Ainoastaan silmistä näkyi, että isäntä oli kuullut vieraan sanat.
Kasvoissa ei lihaskaan värähtänyt. Silmätkin kerran vain pyörähtivät,
sitten asettuakseen katsomaan akkunasta ulos. Penttilä ymmärsi nyt
tytärtä. Isälle oli puhuttava. Hänen mielensä oli voitettava asian
puolelle, muuten ei nuorten liitto tulisi onnelliseksi. Lapset olkoot
vanhemmilleen kuuliaisia, se oli oppi, joka Penttilään jo hänen
lapsuudessaan kasvatettiin.
Isännän huulet pusertuivat lujemmin yhteen. Silmien luomet painuivat
lähemmäksi. Nopea katse Penttilään:
»Sinäkö olet se, joka tytön perässä olet kaupungissa juossut?»
Se tuli kuin raskas viljasäkki Penttilän niskaan.
Hänkö juossut perässä! Veri nousi Penttilän päähän. Kuka oli kertonut
isännälle? Oliko tyttö kertonut ja päästänyt hänet tulemaan isän
läksytettäväksi! Kenties äiti oli kertonut? Ei. Emäntä oli erilainen.
Hänen pitäisi ymmärtää nuoria. Mutta oliko hän, Penttilä, oikea mies?
Tarkoittiko isäntä perässäjuoksijalla häntä vai oliko joku toinen,
joka...? -- Penttilän ranteessa alkoivat jänteet näkyä. -- Jos joku on
uskaltanut, niin -- --
Mutta eihän Penttilällä ollut mitään oikeuksia. Jos tyttö on kertonut,
niin tietysti asia niin on, että hänen käyntinsä on otettu häiriöksi.
Toisella voi olla suurempia oikeuksia. Eihän hän ole edes oikeastaan
asiaansa puhunutkaan tyttärelle. -- Hän piti asiaa selvänä, luullen
tytön pitävän samoin. Ja nyt! Äkkiä joutuu hän syytettyjen penkille.
Hän, joka ei milloinkaan ennen ole naista katsonutkaan -- niin no, sitä
Amerikan tapausta lukuunottamatta. Viho viimeisiä ovat koko naiset!
»En ole juossut», pääsi Penttilältä masentuneesta, »enkä juokse.
Juoskoot muut.»
»Muut!» Mustepullo hypähti korkealle isännän luisevan nyrkin jyrähtäessä
pöytään. »Luuletko sinä jokaisen hunsvotin saavan juosta minun tyttäreni
perässä? Hä!»